Uusia taisteluja.

Retkikunta laski taas alaspäin komeata virtaa, jonka leveät, harmaanruskeat laineet ihastuttivat kaikkia. Nuo kauheat tapaukset, joita he olivat kokeneet, eivät olleet tehneet heitä laisinkaan alakuloisiksi. Venepojat ilahuttivat itseään laulamalla vilkkaimpia laulujaan, ja jokainen retkikunnan jäsen yhtyi innostuksella niihin. Miehet, naiset ja lapset tunsivat kaksinkertaista voimaa pitää tätä raikasta, rohkeaa mieltä, joka auttoi heitä tunkeumaan ihmissyöjäin asuman maan läpi Stanleyn-koskien rannoilla.

Joki alkoi vähitellen levetä; 900 jalan levyisestä leveni se 1,200 jalkaan. Saaria näkyi aina enemmän, ja ne loistivat tuuheista, korkeain runkojen kannattamista latvoista.

Mutta suurin vaara seurasi kuitenkin yhä heidän kintereillään: villien raivoisa vihollisuus. Useampina päivinä tapahtuneiden lakkaamattomien taistelujen jälkeen tehtiin retkikuntaa vastaan eräänä päivänä hyökkäys, joka oli aivan saattamisillaan sen perikatoon.

Kauhean suuria kanoottia käsittävä veneistö ohjasi alas heitä kohdin, suuruudessa ja luvussa monikertainen kaikesta mitä he siihen saakka olivat nähneet! Ja edessäpäin muutamain saarien vieressä näkyi myöskin paljo kanoottia täynnä villejä. Stanley lasketti veneistönsä ankkuriin ja valmistautui puolustukseen. Miehet, naiset ja lapset, jotka eivät voineet ottaa osaa taisteluun, asettivat kilpiä pitkin veneiden laitoja ja keuloja, ja näiden takana pidettiin kiväärit ja musketit ojennettuina.

Vihollisen sotavoima tuli ohjaten. Etunenässä nähtiin jättiläiskanootti, jossa oli kaksi riviä seisovia soutajia, neljäkymmentä kummallakin sivulla, jotka kumarsivat ja keikistivät tahdissa, tempoessaan kovaäänisesti, hurjasti laulaen alustaan esiin. Keulassa näkyi kymmenen komeata, nuorta sotilasta punaisia ja harmaita papukaijan sulkia päässä, perässä seisoi kahdeksan miestä, jotka ohjasivat mahtavaa alusta pitkillä airoilla, joiden kädensijat olivat koristetut norsunluulla; kymmenen miestä, jotka näyttivät olevan päällikköjä, tanssi edes takaisin keulasta perään. Kanootin keulalaidassa liehui paksu pensas palmun pitkiä, valkoisia lustoja. Rumpujen kauhea hälinä, norsunluutorvien lakkaamattomat toitotukset ja kirkuva laulu kahdestatuhannesta ihmiskulkusta ei ollenkaan vaikuttanut rauhoittavasti Stanleyn miehiin.

Kysymyksessä oli seisoa tai kaatua.

Kun etummainen kanootti nopeasti lähestyi ja muut olivat liittyneet sen molemmille puolille, aaltojen kuohuessa vaahdoksi ja vesipisarain kastellessa teräviä keuloja, kääntyi Stanley ympäri luodaksensa vielä silmäyksen väkensä yli.

"Pojat, olkaa nyt lujia", sanoi hän rohkaisten, "odottakaa siksi kun te näette ensimmäisen keihään ja tähdätkää sitte tarkkaan. Älkää ampuko kaikki yhdellä kertaa. Tähdätkää aina siksi kunnes olette varmoja miehestänne. Älkää ajatelko pakenemista, sillä ainoastaan teidän kiväärinne voivat pelastaa teidät."

Frank oli oikealla siivellä valitun miehistön kanssa, mustien puukilpien hyvän suojan takana, Manwa Sera oikealla siivellä ja hänen kanoottinsa laidoista säkenöitsivät kiväärit jotenkin koeteltujen miesten käsissä.

Jättiläiskanootti ohjasi suoraan Stanleyn venettä kohti, ikäänkuin sillä olisi aikomuksena ollut soutaa tämä upoksiin; mutta 150 jalan päässä käänsi se sivuun, ja kun se oli tullut melkein vastapäätä, panivat etukeulassa olevat soturit keihäänsä vinkumaan ilman kautta, ja siihen vastattiin vilkkaalla räiskyvällä kiväärintulella. Viisi minuuttia jatkettiin ampumista, tämän ajan kuluttua vetäytyi vihollinen vähäsen takaisin.

Stanley nostatti ankkurin ja rupesi heitä takaa-ajamaan ylös virtaa oikeaa rantaa pitkin, siksi kun keksittiin heidän kylänsä erään niemen takana. Silloin ohjasi hän suoraan rantaan, ja jatkoi kaduilla taistelua niiden kanssa, jotka olivat astuneet maalle, kunnes he karkoitettiin ylös metsiin.

Etevimmässä kylässä oli eräänlainen norsunluusta tehty temppeli, jolla oli leveä, pyöreä katto, kolmenkymmenen kolmen norsunhampaan kannattamana; tämä laitos oli neljän jalan korkuisen kampesh-puun mehulla maalatun epäjumalan päällä. Epäjumalalla oli mustat silmät, parta ja hiukset. Kuvio oli jotenkin köntikäs, mutta sen varmaan voi arvata miehen kuvaksi. Wangwanat tahtoivat saada omikseen nämä norsunhampaat ja saivatkin luvan ottaa ne mukaansa kanootteihin. Sitäpaitsi koottiin sata muuta norsunluu-kappaletta joita oli kiilain, pitkien sotatorvien ja jyvien jauhamista varten tehtyjen survimien muodossa, norsunluisia rannerenkaita ja kuulia, sekä samoin norsunluisia vasaroita, joilla hakattiin viikunankuorta vaatteeksi.

Tämä viimeinen niistä kahdeksastakolmatta vimmatusta taistelusta, joita Stanleyllä ja hänen väellänsä oli kestettävänä näissä aarniometsissä, sai heidät kohtelemaan epäluulolla kaikkia, mitkä ihmisiltä näyttivät, ja herätti heissä tunteen, jota voi verrata siihen, mitä innokkaasti ajettu hirvi tuntee kun se, monta kertaa väsytettyänsä koirat ja käytettyään pikku koukkujaan niiden välttämiseksi, läähöttäen ja väsyneenä kuulee vainoojainsa kauhean, pöyristyttävän vinkunan takanaan ja vapisee pelosta. Niin olivat myös hekin urhoollisesti taistelleet villiä laumoja vastaan, murtautuneet monien kymmenien heidän laivastojensa läpi, yötä päivää kestäneet heidän yhä uudistuneita hyökkäyksiään ja käyttäneet kaikki keinot itsensä puolustamiseksi, mutta vielä kaikui heidän korvissaan nämä villit ulvonnat tämän kauhean joen joka polvessa, vielä kiiruhtivat käärmeentapaiset kanootit lakkaamatta esiin hyökkäystä varten ja aina yhä kuului rumpujen, torvien ja sotahuutojen huumentava hälinä. Ja vielä olivat he ainoastaan mannermaan keskimmäisessä osassa. Kuolema oli myöskin valinnut joukosta yhden ja toisen. Koko retkikunnassa ei ollut kolmeakymmentä, jotka eivät olisi olleet enemmän tai vähemmän haavoitettuja. Näytti mahdottomalta jatkaa tätä kauheata elämää. Jonakin päivänä täytyisi heidän laskeutua alas niinkuin karitsain ja ojentaa esiin kaulansa ihmisteurastajille.

Mutta heidän matkallaan oli myöskin valoisat ja suloiset hetkensä, silloin nimittäin kun he liukuivat eteenpäin ahtaista virroista, viehättäväin saarten välitse, joita palmut ja ryytipensaat peittivät; niiden tuoksut ja kevätmäiset värit saivat heidät unohtamaan ne vaarat, joissa he olivat. Heidän edessään polveili toisten saarien rannat, joilla samoin ikuinen kevät ja viheriäisyys vallitsi. Siellä tapasi pumpulipuita, palmuja, villiä taatelipuita, korkeita, käärmeentapaisia rottinkipuita kauniine, riippuvine höyhenen-tapaisine lehtineen, korkearunkoisia gummipuita ja voipuita. Pitkin rantoja, varsinkin pienissä, rauhallisissa lahdissa, rehoittaa runsaasti eräs ruohonlaji, jonka pitkät, vaaleanviheriät lehdet kahisevat kun tuulenhenkäys puhaltaa ylös virtaa. Niiden pienten salmien rauhallisessa, haaleassa vedessä, jotka oikullisesti polveilevat matalampien saarien välillä, rehoittaa ihmeellinen paljous vesikasvia, joissa on valkoiset tai lavendelinväriset kukat. Molemmin puolin näitä pikku salmia kasvoi, tiheässä kuin aitaus, aina viheriöiviä sanajalkoja aavistamattomassa kehityksessä.

Jos tarkasti päivänpaisteista rantaa, niin voi olla varma siitä että krokodiili lojui ja makasi siellä syöksähtääkseen sitten jokeen kovalla molskahduksella; tai myöskin sai nähdä jonkun epäluuloisen ja vaanivan virtahevon kujeita ja kuulla sen karjumista, jonka voimaa kaksinkerroin lisäsi kaiku, joka vieri rannalta toiselle näissä autioissa seuduissa.

Rannoilla vilisi marabu-haikaroita, balearin-kurkia, punaisia flamingoita, hanhia, parvittain villiä ankkoja, kakkuria, jäävarpusia, hopeahaikaroita, mustia ja valkoisia ibislintuja ja rantasipiä.

Eräällä saarella nähtiin norsu, jolla oli komeat torahampaat, eräällä toisella melkoisesti pitkällä saarella nähtiin koko lauma punaisia puhvelia, jotka ovat pienempiä ja yleensä aivan erilaisia kuin ne mustat puhvelit, joita on maanosan itätienoilla.

Korkeammat ja metsäisemmät saaret olivat täynnä apinoita. Kun kahisi pensaissa, näki usein jonkunlaisen suuren, partaisen apinan, joka seisoi pystyssä.

Mutta tätä luonnon moninaisuuden ja rikkauden nauttimista häiritsivät alinomaiset vaarat ja verenhimoisten villien hyökkäykset. Ihminen oli ainoa kauhea ja inhottava olento tässä lämpöisen ilman-alan paratiisillisessa loistossa ja komeudessa, ja alinomainen pelko ja kuolemanvaara teki mahdottomaksi täydellisesti voida iloita luonnon kauneudesta.

Kun tultiin lähemmä joen suuta alkoivat villit näyttää ampuma-aseita ja nyt tuli vaara monta kertaa suuremmaksi. Niinpä oli Stanleyllä kerran eräässä villien hyökkäyksessä äkkiä kolme kanoottia ihan edessään ja hän näki yhdeksän kiiltävää kiväärinpiippua ojennettuina itseään kohden. Kun hänellä oli paikkansa veneen etukeulassa voidakseen johtaa retkikunnan matkaa alas virtaa, tuli hän pian tähtäyspilkuksi vielä useammille, kun nopeasti esiin rientävät kanootit puoliympyrässä lähestyivät. Mutta kuten useammissa muissakin tilaisuuksissa pelastui hän nyt siten että itse hänen näkönsä herätti vihollisissa kummastusta. Jos hän olisi ollut musta, olisi hän aikoja sitten ollut tapettu, mutta nyt, kuten usein ennenkin, oli uteliaisuus väkevämpi kuin viha ja verenhimo, niin että keskellä taistelua raukesi käsi jousta virittämästä tai keihästä heittämästä. Myös nytkin kun villien pyssynhanat olivat vedetyt ja sormet olivat koskettamaisillaan surmaa tuottavaan liipaisimeen, vajosi vihollinen katselemaan tuota hiljaista ja liikkumatonta haamua, joka lienee tuntunut heille yhtä kummalliselta kuin joku niistä kuvitelluista olennoista, joita esi-isiltä perityt sadut olivat heille kuvailleet — "valkoista!"

Pieninkin liikahdus olisi luonnollisesti saattanut hänelle silmänräpäyksessä kuoleman. Ei ollut lainkaan hauskaa istua ja tuntea olevansa tähtäyspilkkuna niin monelle kiväärinluodille, mutta se oli viisainta mitä voi tehdä. Kun hän siten oli ison maanasukas-joukon uteliaisuuden esineenä, oli Frank herättänyt samallaista kummastusta villijoukossa, joka väijyi heitä toiselta sivulta ja retkikunnan aasit saivat myös kunnian tulla töllistellyiksi. Lopulta alkoi taistelu raivoamaan, mutta oikea silmänräpäys oli mennyt; villit tulivat voitetuiksi ja ajettiin pakoon.

Pahinta oli että asiain niin ollen oli mahdotonta ostaa mitään ruokavaroja. Kuinka niitä voi saada kun heidän ääneensä kohta vastattiin kuolettavilla luodeilla. Usein katsoivat he senvuoksi nälkäkuolemaa silmiin.