Taisteluja villien kanssa. Tulo Victoria-järvelle.

Eräänä päivänä laati Stanley leirin luisun kukkulan harjalle, metsän ja alapuolella olevien ketojen väliin. Lähimmän kylän asukkaat pakenivat nähtyään muukalaiset, mutta saatiin vihdoin palaamaan. Kaikki siis ennusti rauhallista yötä.

Stanley vähensi kuormitusta ja heitti pois kaiken, mitä suinkin voi välttää. Useat kantajista olivat näet sairaita, kaksikymmentä oli kuollut ja yhdeksänyhdeksättä karannut tiellä.

Juuri näin puuhatessa tuli muuan taikatohtori kylästä täällä käymään, tuoden mukanaan kauniin, lihavan härän rauhanlahjaksi. Hän saatettiin Stanleyn telttaan, missä hänelle tarjottiin hyvin imelää kahvia ja muutamia imeliä korppuja; sitte sai hän lahjaksi viisitoista kankaanpalasta, kolmekymmentä kaularengasta ja messinkilankaa; täten palkittiin hänen härkänsä hinta nelinkertaisesti. Hyödyttömiä kapineita, niinkuin tyhjiä sardiinilaatikkoja, liemi- ja liharasioita sekä tyhjiä ruokapönttöjä lahjoitettiin myöskin hänelle, kun hän vaan pyysi niitä. Vihdoin pyysi hän Stanleytä rupeamaan "veriveljeksi", ja sen tekikin jälkimäinen niin järkähtämättömän vakavasti kuin pakana ainakin. Kun taikatohtori vihdoin oli lähtemäisillään ja näki väen juuri rupeavan härkää teurastamaan, pyysi hän saada sen sydämen. Hänen Hänen odottaessaan sitä, silmäili hän ja toverinsa ahneesti leirissä olevia kuivamaan ripustettuja vaatepalaisia.

Puoli tuntia taikatohtorin lähdöstä, kun joukko wangwanoita oli viljaa ostamassa ja toisia oli mennyt metsään polttopuita hakemaan, kuului sotahuutoja. Näitä ei juuri tärkeinä pidetty; luultiin vain kehoitukseksi sotaan naapureja vastaan. Vaan kun nämä omituiset sotahuudot "hehuu-a hehuu" kuuluivat lähenevän, kokosi Stanley pienen joukon leirin korkeimmalle paikalle ja näki pian suuren joukon, keihäillä, joutsilla, nuolilla ja kilvillä varustettuja maan-asukkaita noin kolmensadan jalan päässä eräällä toisella pienellä kukkulalla leirin ulkopuolella.

Kaksi aseetonta miestä lähetettiin heidän luokseen kysymään mitä he tarkoittivat.

He sanoivat silloin, että muuan wangwana oli varastanut maitoa ja että he sentähden aikoivat "tehdä sotaa" muukalaisia vastaan. Stanleyn onnistui kuitenkin lepyttää heidät, mutta juurikuin joukko oli rauhallisesti hajautumaisillaan, hyökkäsi toinen miesvoipa joukko pohjoisesta, ja kiivas keskustelu syntyi kumpaistenkin neekerijoukkojen välillä, joista äskentulleet näyttivät innokkaasti haluavan sotaa.

Keskustelun kestäessä tuli toinen Stanleyn miehistä juosten. Oikeanpuolisen kyynärpään lähellä oli vielä värisevä keihäs ja pieni naarmu, jonka ohilentävä keihäs oli tehnyt, näkyi hänen vasemmassa kyljessään. Nuijan tekemän kauhean haavan pohjasta näkyi hänen otsaluunsa. Hän kertoi veljensä makaavan kuolleena metsässä länteenpäin leiristä.

Stanley käski nyt Frank Pocockia jakamaan kaikessa hiljaisuudessa joka miehelle kaksikymmentä kannosta ampumatarpeita ja järjestämään väen portin kummallekin puolen, jos viholliset yrittäisivät hyökätä.

Kovasti hälisevä joukko huusi, että olisi paras tapella "arkojen wangwanoiden ja valkoisten miesten kanssa, jotka varmaankin olivat vaan naisia".

He järjestyivät äkkiä, huusivat kova-äänisesti sotahuutonsa, virittivät joutsensa ja ampuivat ensimäiset nuolensa. Mutta kun eivät huomanneet mitään elonmerkkiä leirissä, luulivat he kaiketi Stanleyn miehiä puolikuolleiksi pelosta ja lähestyivät niin rohkeasti, etteivät enää olleet sadankaan jalan päässä. Stanley käski nyt miehiään hyökkäämään, ja hyökkäyksensä kovuudella karkoittivat he villit, ampumatta yhtään laukausta.

Villit, jotka eivät käsittäneet tätä erinomaista kärsivällisyyttä, hyökkäsivät vielä kerran ja ampuivat nuolensa. Silloin käski Stanley hyökkäämään täydellä toella. Koko tunnin ajan vilkkaasti tapeltua ajettiin villit pakoon.

Sillaikaa tekivät Frank ja kuusikymmentä kirveillä varustettua miestä lujaa vallitusta ja wangwanoiden palattua käskettiin heitä rakentamaan ampukoria leirin kaikkiin kulmiin. Myöskin raivattiin leirin ympäristö 600 jalan laajalta. Yön tullessa oli leiri turvassa ja suojeltavissa. Stanleyllä oli ainoastaan seitsemänkymmentä sotakelpoista miestä, sillä kaikki muut olivat sairaita, pelästyneitä kantajia, vaimoja, aasinkuljettajapoikia ja lapsia. Muissakin suhteissa oli tila tuskallinen. Kuukauden paaston jälkeen ei heillä vielä nytkään ollut muuta syötävää, kuin muutamia kourallisia maissia päivässä.

Kello 9 aamupäivällä hyökkäsivät viholliset taasen monilukuisempina ja itseensä luottavampina, sillä läheiset neekeriheimot olivat kutsutut "sotaan".

Kolme päivää kesti taistelu, jonka ajalla kaikki kylät poltettiin. Kun Stanley kolmannen päivän iltana laski tappionsa, huomasi hän sen tekevän kaksikolmatta kuollutta, kolme haavoitettua, kaksitoista kivääriä, jotka oli menetetty, ja neljä laatikollista ampumavaroja.

Viholliset lyötyään ja karkoitettuaan, läksi retkikunta taas Tammikuun 26 päivänä liikkeelle, poltettuaan paljo tavaroita, joita kantajien puutteessa ei voitu kuljettaa edemmäksi. Tie meni seudun kautta, joka oli täynnä suuria, linnanraunioiden tavoin kohoavia, paljaita kallioita, sekä suurista haljenneen graniitin kappaleista muodostuneita kivikkoja, ja mahdottomia kuperoita paasia.

Sitte kuljettiin suuren tasangon halki. Keskellä ääretöntä, vaakasuoraa maata näkyi metsän-ympäröimä saaren tapainen kumpu, minne kaikki tällä seudulla niin runsaslukuinen metsänriista pakenee sateen aikaan. Nyt kuljeksivat nämä eläimet lukemattomissa laumoissa kedolla — giraffia, seebroja, gnuijia, puhvelihärkiä, pukkia, antilooppia, sekä pientä että suurta laatua, ja metsäsikoja; lintuja oli myöskin monta lajia, niinkuin iibiksiä, ketokiuruja, kalalokkia, jääliukuja, hanhia, sorsia, korppikotkia, flamingoja, lusikkahanhia ja kurkia. Ilolla katseli nälkääntynyt väki näitä.

Eräänä päivänä ampui Stanley giraffin ja pienen antiloopin; seuraavana päivänä, lähellä metsäistä kumpua tasangolla, viisi sebraa; ja kolmantena päivänä ampui hän läntisen rajan luona kaksi gnuijia, puhvelin ja seebran, kaksi hanhea, neljä helmikanaa ja viisi sorsaa. Nyt melkein hyljittiin leirissä lihaa. Sitä laitettiin eri ruoiksi, joko muhennettiin, halstaroitiin, paistettiin ja survittiin tahi kuivattiin matkalle eväiksi.

Helmikuun 9 p. kulki matkue erään kuivuneen virranuoman poikki, ja seuraavana päivänä saavuttiin vierasvaraiseen Mombitin kylään. Nyt oli matkue vihdoinkin saapunut Ufukaman rikkaalle alueelle, missä matkustajan ei koskaan tarvitse kärsiä puutetta.

Kaikkia viljavan vuoritasangon tuotteita oli matkustajille täällä tarjona, viljaa, papuja, perunoita, herneitä, sesamia, hirssiä, kasvaksia, meluunia ja eri lajisia puutarha-hedelmiä, vettä ja tupakkaa, kaikkea oli ostettavana. Kananpoikien ja vuohien lukumäärä, mitä täällä teurastettiin, oli uskomaton. Stanley jakoi sitten palkintoja miehilleen niistä monista erinomaisista uskollisuuden osoitteista, joita he olivat näyttäneet, ja täällä sai hän uudestaan sen mielistelevän nimityksen, joka kolme vuotta ennen annettiin hänelle Afrikassa — "runsaskätinen valkea mies" — "huyu msungu u'u sungua mikona".

Wangwanat — miehet, naiset ja lapset — pitivät nyt hyviä päiviä sillä mitä olivat saaneet, ja kolmena päivänä söivät he niin paljon kuin jaksoivat. Juhlallisessa ilossa ja yltäkylläisyydessä vietettiin siten kolme päivää Mombitissa.

Kantaja.

Veres kantajajoukko pestattiin tuottamaan tuolle kärsivälliselle väelle jotain huojennusta; ja uusia voimin, uudella rohkeudella, varamytyt olkapäillä kulki matkue eteen päin.

Helmik. 17 p. saapui matkue Usihan kylään, jossa alkaa se mitä kauniin maapalsta, mikä päättyy vasta Victoria-järven luona. Näiden, kaiken yli kohoavien salaperäisten, harmaiden kalliomöhkäleiden huipuilta voi nauttia sanomattoman viehättävää näköalaa, taivaanrannan näyttäessä äärettömältä. Joka puolella leviää mittaamaton ympyrä, täynnä omituisia toisistaan erillään olevia kukkuloita, jättiläisten tavoin päällettäin kasattuja joukkioita kuluneita, teräviä kallioita ja ylöspistäviä vuorenhuippuja, joiden välillä nousee ja laskee mataloina, laajoina aaltoina vihanta, ruohoisa tasanko, jolla tuhansittain nautaelukoita käy pienissä laumoissa.

Kulettuaan sata suom. peninkulmaa merestä Usihaan, tunsi Stanley nyt rintansa paisuvan mielihyvästä, katsellessaan tätä ihanata maata. Tuoreen ruohon suloinen haju nousi tasangolta ja herätti hänessä maaelämän muistoja hänen kotiseudultaan. Pensasaitojen erottamista kylistä kuului nuorten vasikkain inuminen ja lehmien ammominen; kili- ja vuohi- sekä lammaslaumoja valppaine paimenpoikineen näkyi läheisyydessä — kaikki tämä muodosti erittäin suloisen ja rauhallisen kuvaelman.

Täältä vaelsi virkistynyt matkue ylös ja alas aaltoisia laidunmaita, satojen ystävällisten maan-asukasten seuraamina, jotka vaihettivat hyväntahtoista leikkipuhetta väen kanssa ja nauroivat kovalla äänellä ja rajusti ilmoittaakseen iloansa siitä että vieraat olivat tulleet heidän maahansa. "Tulkaa takaisin", sanoivat he, kun kääntyivät takaisin palatakseen kotiinsa, seurattuaan matkuetta puolen peninkulman verran. "Tulkaa koska hyvänsä; te olette tervetulleita".

Melkein koko tien merestä tänne oli matkue vaivaloisesti tungeskellut esiin tiheiden, toisiinsa tarttuneiden pensaiden läpi tai myös olivat he ryömineet niinkuin muurahaisparvi, rantaseutujen tavallisten ruoholajien kohotessa niinkuin bamburuoko-metsän heidän päidensä yli — ja nyt saattoivat nämä avonaiset, lyhyttä ruohoa kasvavat, ihanat seudut heihin mahtavan, sanomattoman vapauden-tunteen.

Nyt kulettiin useiden kylien ohi. Suolattoman veden lähteitä kumpusi esiin joka paikassa, varsinkin kallioisten alkuvuorten juurilta, jotka vuoret ympäröitsivät niinkuin seinät sitä leveää luonnollista laaksokäytävää, jonka yläpäässä oli Usihan kuninkaan pääkaupunki, ihanain apinanleipäpuiden ja tiheäin, tuuheain lehtojen varjoamana.

Pohjaiseen päin oli maa aaltoista, avonaista ja vapaata, ikäänkuin puutonta puistoa, siinä kun ei kasvanut tuskin yhtään puuta tai ainoatakaan pensasta. Ruoho oli vaan tuuman korkuista. Kallioiset kukkulat olivat kuitenkin vielä lukuisia. Kaikki näiden kylien täysikasvuiset nuorukaiset kulkivat ympäri ilki-alastomina, mutta naiset olivat puettuja kankeisin nahkoihin ja puoleksi parkittuihin lehmänvuotiin. Ihana puistomaisema ihan sanaa myöten loisti valkoiselta lukemattomista karjalaumoista ja vuohi- ja lammasparvista.

Kun Stanley seuraavan kerran asettui leiriin, tapahtui että eräs päälliköistä tahtoi ikisokin avata hänen telttansa ovea, johon hän oli asettunut lepäämään pitkästä marssista. Stanley kuuli telttapoikien estelevän häntä, mutta ei sekaantunut asiaan, ennen kuin päällikkö väkisin tunkeutui sisään, jolloin "Bull" ja "Jack", jotka myöskin nauttivat hyvin ansaittua lepoa, äkkiä syöksähtivät hänen kimppuunsa ja tarttuivat kiinni hänen käsiinsä. Päällikön kauhistusta ei voi mitenkään kertoa, varsinkaan kun hän näytti luulevan että teltassa oleva valkea mies oli muuttunut kahdeksi äkäiseksi koiraksi. Stanley vapautti hänen kohta hänen epämieluisasta asemastaan ja saavutti siten hänen kiitollisuutensa ja sai häneltä apua maan-asukasten rauhoittamisessa, ne kun olivat täällä erittäin nenäkkäitä.

Täältä oli, sanoivat maan-asukkaat, ainoastaan yhden päivän matka enään suuren Ukerewee eli Victoria-järven luo, matkan ensimmäiseen päämaaliin. Siellä ottaisi matkue itselleen moniviikkoisen levon vaivoistaan ja tapaisi runsaasti ruokatavaroita.

Rivakkaasti ja hyvällä mielellä kulki matkue laaksokäytävien ja vuorenharjujen yli, kahlasi läpi vesien ja kuivuneiden joen-uomain, meni läpi viljeltyjen ketojen ja kylien, joissa väkevä haju osoitti että niissä oli karjaa, ja ohi hyväntahtoisten maan-asukasten, kunnes äkkiä, heidän kiivetessään ylöspäin loivaan kohoavaa rinnettä, hurraa-huutoja kuului etujoukosta; nyt tiesivät myöskin ne, jotka olivat jälkijoukossa, että etummainen osasto oli saanut tuon suuren järven näkyviinsä!

Frank Pocock kulki suoraan eteenpäin, siksi kuin hän oli saapunut kukkulan harjulle. Hän loi pitkän, laajan silmäyksen johonkin, heilutti hattuaan ja riensi alas Stanleyn luokse ilosta loistavin kasvoin, nuoruuden hehkulla ja elämäinnolla huudahtaen:

— Minä olen nähnyt järven, herra, ja se on suuri!

Fredrik Barker, joka vaan vaivoin voi ratsastaa aasilla, koska hän oli kipeä ja häntä vaivasi väsymys pitkällisen matkan vaivoista, kohotti päätänsä ja hymyili kiitollisesti toverilleen.

Pian tulivat kaikki kukkulalle, johon etujoukko oli seisahtunut, ja ensimmäinen silmäys näytti pitkän, leveän vedenpinnan, joka huikaisevassa auringonpaisteessa näytti sulatetulta hopealta, noin 600 jalkaa alempana ja puolen peninkulman päässä. Kauimpana etäisyydessä näkyi tummansinisiä kukkuloita ja vuoria, ja järvessä oli sirotettuna useampia pieniä harmaita kalliosaaria.

Ilossaan lauloi eräs nuori mies Stanleyn neekereistä riemulaulun, tilaisuutta varten tehdyn, ja kun kööri yhtyi laulamaan, sai se vuoret kaikumaan hurjasta ja harvinaisesta soinnusta. Iloisen soiton elähyttäminä antoivat he lippujen liehua tuulessa ja menivät verkalleen alas penkereitä Kagehyi'in maan kedoille.

Noin virstan päässä kylistä hämmästyivät he nähdessään sadoittaisin soturia töyhtöillä koristetuin päähinein ja aseistettuina kiireestä kantapäähän saakka lähestyvän juoksumarssissa, sill'aikaa näyttäen taitoaan joutsen, nuolien ja keihään pitelemisessä. Nämä olivat ensin säikähtyneet siitä pitkästä jonosta, joka tuli alas vuorta ja luulleet vihollisten lähestyvän; mutta vaikka he pian huomasivat erehdyksensä, katsoivat he olevansa velvolliset käyttämään tilaisuutta, näyttääkseen urhoollisuutensa, jonka vuoksi he toimittivat tämän sotaleikin.

Eräs Kagehyissa asuva arapialainen, Sungoro Tarib, lähetti sanan pyytääkseen matkuetta olemaan tervetullut ja kehottaakseen heitä asettumaan leiriin siellä, koska Kagehyin päällikkö, Kaduma, oli hänen uskollinen liittolaisensa.

Pieni ke'onmuotoinen maja, huonosti valaistu ja jossa oli kova haju mädänneistä aineista ja jonka katossa vilisi rohkeita rottia, jotka pahankurisella kestäväisyydellä jatkoivat tungeskelemistään sisään ja ulos pesistään olkikolossa ja juoksemistaan seinien yli, annettiin Stanleylle. Toinen pieni maja annettiin Frank Pocockille ja Fred Barkerille heidän asunnokseen.

Matka merestä tänne, matkueen ensimmäiseen päämaaliin, oli kestänyt 103 päivää, — pitkää vaivaloista päivää, ponnistusten, nälän ja vaarojen uhatessa tuntemattomain seutujen kautta. Nyt oli matkaa jatkettava meritse, ja uudistuneella rohkeudella ja vahvistunein toivoin siitä että tämä vaarallinen matka onnellisesti loppuisi, meni jokainen levolle, lepäyttääkseen väsyneitä jäseniään.

Siten oli Stanley nyt sanomattomien vaivojen, ponnistusten ja puutteiden jälkeen tullut tarkoituksensa ensimmäiseen päämaaliin. Täällä olisi hänen matkansa tärkein ja merkillisin osa alkava. Oli nyt tutkittava järven koko ranta-alue sen seikan selville saamiseksi eikö näillä viljavilla ja ihanilla seuduilla keski Afrikassa olisi mitään mahdollisuutta mukaviin välitysteihin sivistyneen maailman kanssa, joita teitä järvet ja purjehdittavat joet muodostavat. Se oli perinpohjaisen tärkeä kysymys, joka siten oli Stanleyn tutkittavana. Sen onnellisesta ratkaisusta olisi riippuva, jos oli mitään toivoa siitä että sivistyksen ja järjestetyn yhteiskuntaelämän siunauksille voitettaisiin tämä äärettömillä luonnonrikkauksilla varustettu maan-osa ja sen musta väestö, joka, vaikka omistaakin oivalliset sielunkyvyt, vielä elää raa'an luonnontilan portaalla.