← Table of contents
Läpi neekerien maan-osan

Epätoivo ja hätä.

Reading edition

Koska retkikunnan varat olivat melkein lopussa ja villit vaativat korkeita hintoja ruokatavaroistaan, niin voitiin ainoastaan uutteran, alituisen ja kiireisen matkan kautta merelle pelastua nälänhädän kauhuista.

Vihdoin taisi Stanley eräänä päivänä ilmoittaa kansalle sen iloisen uutisen, että meri jo oli aivan lähellä. Wangwanat, joiden voimat olivat uupuneet oikean ruoan puutteesta, tulivat kovin liikutetuiksi. Safeni hurmastui niin ilosta, että hän käyttäytyi oikein rajusti. Hän juoksi esiin, syleili Stanleyn jalkoja ja sanoi: "Oi, herra! Olemme saapuneet merelle! Olemme kotona! Olemme kotona! Meitä ei enää kiusaa tyhjä maha eikä inhottavat villit! Minä juoksen koko matkan merelle sanomaan teidän veljillenne, että te tulette!" Hän otti papukaijansa, pani sen olkapäällensä ja ryntäsi metsiin. Safeni parka oli tullut hulluksi ilosta. Stanley lähetti heti kolme miestä noutamaan häntä takaisin, vaan he palasivat neljä tuntia turhaan haettuaan, ja Safenia, joka ennen oli ollut niin viisas, ei sen koommin näkynyt.

Virran juoksua seurattiin kuitenkin yhä eteenkinpäin. Melkein mielettöminä nälästä, varastivat Stanleyn miehet ruoka-aineita maan-asukkailta.

"Miksi sen teitte?" kysyi Stanley.

"Se ei ollut meidän autettavissamme", sanoivat he. "Herra, me kuolemme nälkään".

Muutamien päivien matkan jälkeen kuului taas koskien kohina.

Ne olivat ne kosket, jotka Livingstone-virta muodostaa laskeutuessaan Kongo-virtaan.

Koska matkan tarkoitus oli saavutettu ja näiden molempien virtojen yhteys todistettu, niin ei Stanley katsonut enää tarvitsevansa seurata sen kulkua ja matkustaa viimeisten putousten kautta. Hän ilmoitti sentähden pelottomalle, vaan uupuneelle väellensä, että virta jätettäisiin sikseen ja maatietä myöten lähdettäisiin Embommaan, Kongon varrella olevaan eurooppalaiseen siirtopaikkaan. Heidän ihastuksensa pääsi ilmoihin korkeaäänisten ja sydämellisten kiitoshuutojen kautta Allahille! Nelinkertaiset ruokarahat jaettiin myöskin, vaan koska maa oli niin erinomaisen köyhä ja sen asukkaat hävyttömiä ja ahnaita, niin kärsivällisillä ja nälkäisillä wangwana-paroilla oli ainoastaan vähän hyötyä Stanleyn anteliaisuudesta.

Auringon laskun aikaan vedettiin "Lady Alice" maalle monimutkaisen matkan jälkeen Afrikan läpi ja kuljetettiin korkeimmille putouksen pohjoispuolella oleville kallionhuipuille, jonne se Kesäkuun 31 päivänä vuonna 1877 jäi oman onnensa nojaan, kuljettuaan yli 1,000 Suomen peninkulmaa halki Afrikan, lahoamaan tomuksi ja tuhaksi!

Uupunut, heikko, kivuloinen joukko oli retkikunta kulkiessaan luisuvien ketojen yli ja pyrkiessään ylänkömaata ylöspäin. Lähes neljäkymmentä miestä, jotka olivat punataudissa, mätähaavoissa ja kerpuukissa, oli sairaslistalla, ja jälkimäinen tauti sai yhä useampia uhria. Tästä huolimatta vastasi väki rohkeasti ja iloisesti Stanleyn kehottaviin huutoihin. Muutamat eivät kuitenkaan uskoneet, että viiden tahi kuuden päivän kuluttua nähtäisiin eurooppalaisia. He halveksivat herkkäuskoisten nimeä, vaan myönsivät samalla, että "isäntä" teki siinä aivan oikein, kun hän täten koetti rohkeuttaa väkeänsä lupaamalla matkan pian loppuvan.

Ratsuaasi, joka oli ollut mukana kaikissa vastuksissa aina Sansibarista saakka, riensi puolitiehen ylänkömaalla eteenpäin, vaan myöskin oli väsynyt siitä kuihtumisesta, minkä laiha ruoho läntisissä seuduissa oli vaikuttanut sen ruumissa ja se ei enää jaksanut pitkittää matkaa. He voivat ainoastaan taputtaa sitä kaulalle ja sanoa: "Hyvästi, vanha ystävä, hyvästi, vanha sankari! Tämä on paha maailma sinulle ja meille. Meidän täytyy erota ijäksi". Eläinraukka näytti ymmärtämän että aijottiin jättää se, sillä se huusi heidän jälkeensä — kivuloista, heikkoa huutoa, joka osoitti sen ääretöntä heikkoutta. Kun he viimeisen kerran kääntyivät katsomaan sitä, makasi se polulla ja katsoi ylös mäkiä hörössä korvin, ikäänkuin ihmetellen miksi se oli yksin jätetty ja ajattelivatko sen ystävät ja seuralaiset vesi- vai maamatkaa kulkea eteenpäin.

Sittenkun Stanley oli antanut eräälle päällikölle toimeksi syöttää sitä maniokilehdillä ja hyvällä ahoruoholla, lähti hän johtamaan karavaania ylänkömaan tasankoja pitkin.

Ylös- ja alasmäkeä pitkin tätä kolkkoa ja autiota maata laahusteli nälkäinen matkue parka. Jaksoittain yli-ikäistä, vaaleaa ruohoa, korkeita harmaita kallioita, jotka siellä täällä kohosivat juhlallisina ja synkkinä, harva ryhmä puita silloin tällöin kukkuloissa tai laaksopaikoissa — sellaisia olivat ne näköalat, jotka jokaisella korkealla vuorenharjulla tai kohonevalla kallionhuipulla kohtasivat heidän nälkäisiä silmiään.

Kun vielä neljä päivänmarssia oli jälellä, lähetti Stanley seuraavan kirjeen Embommaan.

"Kelle hyvänsä, joka puhuu englannin kieltä Embommassa.

Paras herra!

Minä olen saapunut tähän paikkaan Sansibarista 115 hengen kanssa. Me olemme uhkaavan nälänhädän tilassa. Me emme voi ostaa mitään maan-asukkailta, sillä he nauravat vaan meidän kankaillemme, meidän metallilangallemme ja helmillemme. Ei ole mitään ruokatavaroita maassa saatavana ostaa muulloin kuin markkinapäivinä ja ihmiset, jotka ovat nälkään kuolemaisillaan, eivät voi odottaa näitä markkinoita. Minä olen sen vuoksi uskaltanut lähettää kolme nuorista miehistäni, Sansibarin asukkaita, ynnä erään pojan nimeltä Robert Ferduzi, kuuluva englantilaiseen lähetykseen Sansibarissa, tämän kirjeen kanssa pyytämään että te auttaisitte meitä. Minä en tunne teitä, mutta olen kuullut että Embommassa asuu eräs englantilainen, ja koska te olette kristitty ja gentlemani, pyydän minä teitä ottamaan huomioonne pyyntöämme. Poika Robert taitaa paremmin kuvata teille meidän surkuteltavan tilamme kuin minä voin tässä kirjeessä. Me olemme suurimmassa hädässä, mutta jos teidän apunne tulee aikanaan, voin minä saapua Embommaan neljän päivän sisällä. Minä tarvitsen kolmesataa kankaankappaletta, kukin neljän saron pituista, sellaista tavaraa, jota te pidätte kaupaksi ja joka on paljo parempaa kuin se mitä meillä on, mutta kaikkien parasta olisi saada kymmenen tai viisitoista miehenkantamusta riisiä tai viljaa, jolla kohta voisi täyttää väestön kalvavat vatsat, koska kankaillakin ruoan ostaminen veisi aikaa ja väki, joka näkee nälkää, ei voi odottaa. Avun täytyy saapua kahden päivän sisällä, jos ei, olen minä oleva kuolevien keskellä. Luonnollisesti minä vastaan niistä kulungeista, mitä teillä on tämän asian vuoksi. Apua tarvitaan vaan oikein pian ja minä pyydän että te panette kaikkenne, voidaksenne lähettää sitä kohta. Jos teillä on semmoisia pieniä ylellisyystavaroita kuin teetä, kahvia, sokuria ja korppuja, jota yksi mies helposti voi kaukaa, minä pyydän että te minua itseäni varten lähettäisitte vähäsen niitä ja panisitte tämän hyvyyden siihen suuren kiitollisuudenvelkaan, jossa minä tulen olemaan teille, jos apua minun väestölleni ehtii saapumaan ajoissa. Siksi olen minä

Teidän harras ystävänne H. M. Stanley, Afrikan tutkimista varten lähetetyn englantilais-amerikalaisen rekkikunnan päällikkö.

P. S. Te ette ehkä tunne nimeäni; minä lisään sen vuoksi että minä olen se henkilö, joka löysin Livingstonen v. 1871. — H. M. S."

Stanley kirjoitti myöskin kirjeen ranskaksi ja toisen espanjankielellä, koska hän oli kuullut että Embommassa oli yksi englantilainen, yksi ranskalainen ja kolme espanjalaista.

Uledi, Kasheeshee ja kaksi muuta lähetettiin oppaan seurassa viemään kirjeitä perille.

Sill'aikaa jaettiin pakka kangasta ja säkki helmiä, ja nuorimmat ja väkevimmät miehet lähetettiin kaikille suunnille, hankkimaan ruokavaroja. Myöhään illalla he palasivat, väsyneinä ja alakuloisina, leiriin. Kaikista koetuksistaan huolimatta heille ei ollut onnistunut saada muuta kuin joitakuita tukkuja kurjia maapähkinöitä ja bataattia — ainoastaan niin paljo että niistä tuli kolme pientä kutakin henkeä kohti, vaikka he olivat maksaneet kaksikymmenkertaisesti niiden arvon. Se vähä, mitä he olivat saaneet, oli kumminkin pelastusta kuolemasta ja aamulla 5 p. oli väestö taipuvainen laahaamaan väsyneitä jäseniään odotettua apua kohden.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings