Eteenpäin tuntemattomia seikkailuja kohti.

Joulukuun 29 p. koitti. Harmaa sumu oli laskeutunut niin tiheäksi virran yli, ettei edes voitu nähdä palmupuita kasvavia rannikoita. Väestö oli yhtä synkeän näköistä kuin ilma. Aamutuuli karkoitti vähitellen tuon raskaan, ikävän sumun, aurinko pääsi taas näkyviin ja kappale kappaleelta esiintyivät kauniit, metsäiset rannat vitkaan ja juhlallisesti. Viimein vihdoin näkyi harmaa joki ja kello 9 aamupuoleen loisti sen pinta kirkkaana kuin peili.

"Veneisin, ystäväiseni! Lähtekäämme kohta matkaan! Ja tulkoon matkamme onnelliseksi", komensi Stanley.

Rumpu ja vaskitorvi ilmoittivat kuuntelevalle Tippu-Tibille että retkikunta lähti liikkeelle.

Väkevä, tumma virta vei heitä alaspäin ja pian saivat he kuulla kaikuvan jäähyväislaulun sointuvat säveleet. Kuinka se soi kauniilta, kun he tulivat lähemmäksi! Säveleet näyttivät tunkeutuvan tiheäin pensastojen ja synkän metsän läpitse, ja joki näytti lempeästi vievän säveleet poismenijäin luokse. Yhä korkeammiksi tulivat säveleet, täynnä valittavaa nuottia. Pidättäen hengitystään kuuntelivat kaikki ihanaa laulua, joka hellästi puhui erosta, irronneista ystävyydensiteistä, pitkistä, ehkä ikuisista jäähyväisistä. Se oli Tippu-Tibin väki, joka seisoen pitkin rantaa kirjavissa puvuissaan lauloi poismeneville viimeistä lauluaan; he tulivat niin likelle että voi nähdä heidät, ja liehuttivat niille käsillään. Tumma joki vei retkikuntaa yhä tasaisesti eteenpäin, heikommiksi ja heikommiksi tulivat äänet ja viimein hiljenivät kokonaan.

Eteenpäin tuntemattomia seikkailuja kohti.

Mutta kun Stanley nosti silmänsä, näki hän tuntemattoman tien kimaltavan portin avoimena ja virran ulottuvan sen kautta, peninkulman toisensa jälkeen, koko salaperäisessä viehätyksessään. Hän nousi ylös ja katseli väkeä. Kuinka vähä oli heitä tunkemaan näiden pimeän ja sadun seutujen läpi! Melkein kaikki nyyhkyttivät. He istuivat alla päin, kumarassa, niinkuin näytti, surusta ja pahoilla mielin.

"Sansibarin pojat!" huusi hän. "Nostakaa päänne pystöön ja näyttäkää olevanne tyynimielisiä. Mitäpä meillä olisi peljättävää? Koko maailma hymyilee meille. Me olemme täällä kuten yhden perheen jäseniä, yhdistettyinä sydämen kaikilla siteillä ja kaikki siinä mielessä että palata kotiimme. Katsokaa tätä virtaa; se on tie Sansibariin. Oletteko koskaan nähneet niin leveätä tietä? Oletteko koskaan kulkeneet sellaista väylää? Tarttukaa väkevästi airoihin, ja kiiruhtakaamme eteenpäin."

Stanley kiiruhti nyt soutamista. Uledi, majoitusmestari, teki joitakuita ripeitä koetuksia laulaaksensa erästä laulua ja saadaksensa muita yhtymään iloiseen kööriin, mutta hänen äänensä painui pian niin surkean käheäksi, että hänen hullunkuriset äänensä saivat hänen nuoret ystävänsä nauramaan keskellä alakuloisuuttaan.

Estääksensä niin paljon kuin mahdollista taistelua maan-asukkaiden kanssa suuntasi Stanley veneistönsä pitkin keskivirtaa. Mutta maan-asukkaat näyttivät monissa paikoin väkirikkailla rannoilla vihamielisiltä. Heillä oli päät koristettuina heiluvilla sulkasilla ja he olivat kaikki varustettuja leveillä mustilla puukilvillä ja pitkillä keihäillä.

Tulkit saivat käskyn huutaa sanaa "Sennenneh" (rauha!) ja sanoa oltavan ystäviä.

Mutta villit eivät tahtoneet vastata tervehdykseen, vaan käskivät heitä rohkealla, äreällä äänellä palaamaan takaisin.

"Mutta emmehän me tee kellenkään pahaa ystävät. Se on virta, joka vie meitä eteenpäin, ja eihän virta voi pysähtyä eikä kääntyä takaisin."

"Se on meidän virtamme."

"Noh, hyvä. Sanokaa sitten virrallenne että se vie meidät takaisin, niin me menemme."

"Jollette palaa takaisin, niin täytyy teidän tapella meidän kanssamme."

"Ei, älkää ajatelko sitä; mehän olemme ystäviänne."

"Me emme tahdo teitä ystäviksemme; me syömme teidät suuhumme!"

Kylissä kuului kauheaa rummunlyöntiä ja sotatorven puhallusta, ja eräästä kylästä souti taas parvi maan-asukkaita heitä vastaan hurjasti uhkaillen, ja teräväkeulaisia kanoottia soudettiin eteenpäin niin nopeasti, että ne näyttivät hyppäävän veden yli niinkuin lentokalat. Villit eivät odottaneet puhuttelemista, vaan heittivät keihäänsä niin pian kun olivat tulleet lähelle, huutaen: "Lihaa! lihaa! Ah! Ah! Nyt me saamme kylläksemme lihaa! Bo-bo-bo-bo, Bo-bo-bo-bo bo-o-o!"

Pieni lihava lurjus eräässä veneessä lähestyi keihäänkantaman päähän Stanleystä; hän heilutti keihästään pontevasti ja irvisteli tarkoin opitulla iljettäväisyydellä kasvonpiirteissään. Viimein vihdoin veti hän kätensä takaisin, nojasi taaksepäin aina yhä samalla irvistyksellä kasvoissaan ja hui! Keihäs lensi Stanleyn selän yli ja putosi vinkuen veden pintaan veneen takana. Stanley nosti pyssynsä ja se villi ei irvistellyt koskaan enää.

Joen puhdistaminen villeistä oli vaan viiden minuutin työ. Poimittiin talteen useampia kilpiä, ja Stanley antoi käskyn että tästälähin ne kaikki olivat huolellisesti talletettavat, sillä niistä voi olla oivallinen turva kanoottia vastaan.

Siten kävi matka eteenpäin alituisten vaarain kautta.

Uusi vuosi, 1877, alkoi suloisella matkalla kolmena ensimmäisenä tuntina auringon nousun jälkeen asumattoman seudun ohitse; Stanleyn jokapäiväisten surujen vaivaama sielu sai sillä aikaa lepoa ihmetellen katselemalla luonnon syvää unta. Metsä hengitti joka paikassa kauneutta ja juhlallista rauhaa, suloista, uneksivaa lepoa, joka synnytti tunteikkaan, vienosti alakuloisen mielialan. Oli turhaa koettaakaan silmäellä paksun metsäseinän läpitse, joka seisoi mustana ja estäen läpitunkemasta itse auringonvaloakin, joka näytti melkein polttavan itse joen — mutta mikäpäs voi estää mielikuvitusta? Hän iloitsi näistä rauhallisista hetkistä, jolloin hän unohtaen pimeät ja pahat päivät, mitä he olivat saaneet kokea, taasen sai täysin nauttia villin erämaan juhlallista hiljaisuutta.

Mutta kohta kello yhdeksän jälkeen huomattiin että retkikunta lähestyi uudistaloja, joita oli sekä saarella että rannoilla, ja taas herättivät jymeät sotarummut metsän kaiun, joka kuului pitkin virtaa.

Palmupeitteisten rantojen varjosta pistäytyi äkkiä esiin suuria kanoottia, villit venemiehistöt alkoivat laulaa sotalaulujaan ja silloin tällöin nostivat he uhkailevain näköisinä keihäänsä ja kilpensä korkealle ja laskivat ne taas jymisevillä iskuilla. Lyhyt taistelu, ja matkaa jatkettiin sitten edelleen.

Välistä vastasivat kuitenkin villit ystävällistä Sennenneh sanaa, jota tulkit huusivat heille tunteellisella määkyvällä äänellä, ja kaikkien iloksi kerrottiin myöskin sanaa enemmän kuin tuhannesta suusta. "Sennenneh! Sennenneh! Sennenneh!" kaikui silloin huomattavassa kilpailussa, kun kukin koetti huutaa kovempaa kuin toiset.

Puolituntia kulkivat he kerran alas jokea tällä tavalla ja vaihtoivat villein kanssa, jotka olivat omissa kanooteissaan, ystävällisiä silmäyksiä ja tunteellisia sennenneh-huutoja. He huomasivatkin että oli jonkunlainen taikavoima sennenneh-sanan pitkäveteisessä ja lempeässä lausumisessa. Ne ystävälliset villit, joiden kanssa he vaihtoivat näitä yksinkertaisia määkyviä kohteliaisuuksia, opettivat heidät käytöksellään huomaamaan, että oli todellinen taikatemppu rauhan saamiseksi pidentää joka sana äänellä, joka vapisi alakuloisesta valituksesta.

He tulivat vihdoin erääseen runsaasti ja ihanasti viheriöitsevään banaanilehtoon, joka takana olevaa tummaa aarniometsää vastaan näytti vielä suloisemmalta ja miellyttävämmältä. Tämän lehdon kohdalla rannassa nähtiin sadoittain miehiä ja vaimoja seisomassa ja istumassa, uteliaasti katsellen lähestyvää veneistöä.

Eräs veneensoutajista huusi "Sennenneh" onnellisella vaikutuksella. Tuskin oli viimeinen ääni lakannut kaikumasta, ennenkun "Sennenneh" kuului joka suusta rannalla olijain joukossa, pitkäveteisenä, kaikuvana, siksi kun molempien rantojen kaiut toistivat heidän huutonsa ynnä sen kertomattoman ja hauskan nuotin.

Ääni oli maan-asukkailla lempeä, miesten ryhti ja naisten läsnäolo osoitti rauhallista mielialaa, ja sen vuoksi annettiin käsky laskea ankkuriin.

He viittasivat eräässä kanootissa olevia villejä tulemaan lähemmäksi, mutta nämä vastasivat nytkäyttämällä olkapäitään eivätkä tahtoneet ottaa päällensä edesvastausta seurustelun alkamisesta muukalaisten kanssa. Stanley kääntyi sitten heidän toveriensa puoleen rannalla, sillä välimatka oli tuskin 100 jalkaa. He rupesivat kovaäänisesti nauramaan, kuitenkin ilman pilkkaa tai ylenkatsetta. Stanley ja hänen miehensä ojensivat ulos kätensä heitä vastaan kämmenet käännettyinä ylöspäin ja pää kallellaan, ja pyysivät heitä katsomaan heitä ystäviksi, jotka olivat hyvin kaukana kotoaan ja olivat joutuneet harhateille, mutta koettivat löytää takaisin oikeaa tietä seuraamalla virran mukana.

Vaikutus tästä oli erinomainen. Koko parvi näytti lankeavan hellyyden haaveisin. He tuhlailivat osanoton-näytöksiään ja äkkipikaa syntyi ystävällisten ilmoitusten vaihto.

Stanley piti ylhäällä erivärisiä pitkiä helminauhoja ja näytti heille sinisiä, punaisia, valkoisia, keltaisia ja mustia.

"Oi, voi!" huokaili moni heistä ihaillen ja päitä kallistettiin päitä vastaan ihastellen ja ylistellen.

"Kas niin, ystäväiseni, tulkaa tänne ja puhelkaamme. Tulkaa yhdellä ainoalla kanootilla. Tämän saa se, joka uskaltaa tulla lähimmäksi meitä", sanoi tulkki.

He näyttivät epäröivän hetkisen, muutamat poistuivat mutta palasivat pian taas tuoden meluunia, kananpoikia, banaania ja kasvaksia y.m., jotka kaikki vietiin alas erääsen pieneen kanoottiin. Kaksi naista astui siihen ja souti rohkeasti paikalle, Stanleyn väen ja rannalla olevien villien ollessa juhlallisen hiljaisina.

"Poika", sanoi Stanley Mabrukille, pyssynkantajalleen, "kun kanootti asettuu veneemme viereen, niin tartu lujasti siihen kiinni äläkä päästä sitä eroamaan". Kanootti molempien mustien kaunotarten kanssa tuli yhä lähemmäksi, ja sitä kohteliaammaksi tuli Stanley, sitä edemmä ojenti hän kätensä ynnä nuo viehättävät loistavat helmet.

Vihdoin saapui kanootti paikalle ja asettui Stanleyn veneen viereen. Mabruki tarttui kohta kiinni siihen aivan tuumaamatta. Stanley jakoi heille helmi-nauhat. "Kas tuossa! tuossa on sinulle — ja tässä sinulle", sanoi hän ja jakoi helmet perässä olevan naisen ja hänen toverinsa välillä.

He taputtivat ihastuneina käsiänsä ja näyttivät lahjojansa niille, jotka seisoivat rannalla; vilkkaat kätten taputukset sieltä olivat todistuksena myöskin heidän kiitollisuudestaan.

Naiset lahjoittivat Stanleylle palmuviiniä, kananpoikia, banaania ja maniokkia, joita he olivat mukanaan tuoneet ja joita veneiden väestö otti niin vilkkailla kättentaputuksilla vastaan, että rannalla olevat maan-asukkaat purskahtivat raikkaaseen nauruun. Mabruki määrättiin päästämään kanootti irti, koska naiset itse pitivät kanoottiansa kyllä lähellä, ja rauha vahvistettiin. Pian tulivat suuret kanootit lähemmäksi ja asettuivat veneen viereen, niin että molemmin puolin ilmestyi ikäänkuin tiheä muuri omituisia ihmiskasvoja.

"Sanokaa meille, ystävät", uteli Stanley, "mistä se tulee että te olette niin ystävällisiä, kun ne, jotka asuvat tuolla ylempänä, ovat niin pahoja."

Eräs päällikkö vastasi:

"Sen vuoksi, että nuo ihmiset ovat huonoa kansaa; he syövät ihmisiä, mutta sitä emme tee me. He alkavat usein sodan meidän kanssamme, ja jos joku tulee vangituksi, niin syövät he hänet suuhunsa. He hyökkäsivät teidän päällenne, ja teidän taistellessanne heitä vastaan tulivat meidän kalastajamme kotiin ja kertoivat että te tulitte, mutta he sanoivat myöskin kuulleensa teidän sanovan että te tulitte ystävinä sekä ettette halunneet taistelua. Tänään lähetimme me ylös virtaa erään naisen ja pojan, kanootissa joukko ruokatavaroita. Jos te olisitte olleet ilkeätä väkeä, olisitte te ottaneet sen kanootin. Me olimme pensaiden takana tuossa saarella ja tähystimme teitä; mutta te sanoitte 'sennenneh' heille ja ohjasitte saaren ja meidän kyliemme välillä olevaan kanavaan. Jos te olisitte ottaneet kanootin, olisivat meidän rumpumme hälyyttäneet sotaan, ja te olisitte tulleet pakotetuiksi taistelemaan meidän kanssamme. Me olemme jättäneet keihäämme eräälle tuolla olevista saarista. Katsokaa, meillä ei ole mitään."

Se olikin totta, niinkuin Stanley hämmästyksekseen ja kummakseen jo oli nähnyt. Hänen kysymyksiinsä vastasivat he, että joki alempana muodosti suuria koskia ja että oli mahdotonta laskea alas koskista, koska virta pauhasi kukkulaa vastaan, syöksyi sen yli ja ryöppysi alaspäin, lakkaamatta alaspäin kauhistuttavalla jyminällä ja pauhulla, niin että veneet ja väestö olisivat varmaan surman omat. Olisi paljo, paljo parempi, arvelivat he, kääntyä takaisin. Sittenkun Stanley oli saanut nämä tiedot ystävällisiltä villeiltä, nostettiin kiviankkurit ja matkaa jatkettiin verkalleen virtaa alas. Joka kylän edessä, jonka sivutse kuljettiin, nähtiin joukoittain miehiä ja naisia istuvan rannoilla ja vilkkaasti vastaavan heidän rauhalliseen tervehdykseensä.

Mutta tätä ei kestänyt kauvan. Pian tultiin taas verenhimoisten heimojen alueille. Villiä, laitettuina täyteen sotamaalaukseen, toinen puoli ruumista värjättynä valkoiseksi, toinen puoli punaiseksi leveillä mustilla juovilla, syöksyi esiin pensastoista heittäen keihäitään venettä ja kanootteja vastaan, ja monta kertaa oltiin pakotettuina taistelemaan tulisia taisteluita kanooteissaan takaa-ajavia villejä vastaan.

Äkkiä, kun retkikunta kulki muutamien valtavien kallioiden ohitse eräässä virran polvessa, kuului kaukaa ukkosentapainen jyminä. Se oli jymeä pauhu eräästä koskesta, jonka joki täällä muodostaa.

Mutta kovempana kuin kosken pauhina kuului villien meteli molemmin puolin jokea. Stanley oli nyt lähestymässä välttämätöntä pakkoa panna se päätös toimeen, jonka hän oli tehnyt ennenkuin oli lähtenyt vaaralliselle retkelleen, nimittäin: voittaa tai kuolla. Mitä oli tehtävänä? Olisiko heidän käännyttävä rantaan ja kohdattava noita raivoisia ihmisiä, joiden kauhea ulvonta esti kosken juhlallista jyminää kuulemasta, vai olisiko heidän uskallettava alas koskea huolimatta sen vaaroista!

Kuitenkin oli jokin päätös tehtävä. Stanley antoi ohjata oikeanpuolista rantaa kohden, jossa villejä vilisi metsissä ja joessa. Laskettiin ankkuri ja alettiin taistelu, mutta 15 minuutin kuluttua huomasivat he, etteivät he voineet saada ajetuksi villejä pois. Taas nostettiin ankkuri ja Stanley antoi ohjata takaisin ylös virtaa ja sitten virran poikki. Manwa Sera lähetettiin nyt neljän kanootin kanssa vähä edemmäksi ylös virtaa, tuodakseen miehensä metsien läpi ja hyökätäkseen villien päälle takaapäin. Kun Stanley hetken päästä kuuli pyssynlaukauksen metsässä, astui hän kohta maalle, keihäs- ja nuolisateessa. Taistelua jatkettiin sitten puulta puulle aina auringonlaskuun saakka, jolloin vihollinen vihdoinkin saatiin ajetuksi pakoon.