Kova onnettomuus. Uledin rikoksellisuus.

Mutta mitä edemmäs he pääsivät keski-Afrikan aarniometsistä ja lähestyivät rannikkoa, sitä vähemmiksi tulivat vihollisuudet ja lakkasivat viimein kokonaan, niin etteivät maan-asukkaat enää estäneet heidän matkaansa. Vaihtokauppa oli laimentanut näiden kansojen luonnollista julmuutta, niin etteivät he enää kohdelleet muukalaisia villipetojen raivolla. Sen sijaan tulivat vaarat joella suuremmiksi.

Ei ollut enää heillä kuljettavana tuo komea, salaperäisen kaunis joki, jonka rauhallista, tasaista pintaa he olivat kulkeneet lähemmä sataviisikymmentä penikulmaa. Sen sijaan oli heillä nyt kauhea virta. joka syöksi pitkin jyrkkää uraa ja jota patosivat laavasärkät, esiinpistävät kallioharjut ja rivittäin kauhean suuret paadet, niin että virta sai kierrellä ja polveilla syvien onkaloiden kautta, laskeakseen sitten alhaisempia maita pitkin pitkässä koskijaksossa.

Kanootteja kuljetetaan maata myöten.

Joskus täytyi heidän kuljettaa venheensä rantaa myöten, kun koski oli kovin ankara. Vaan putouksien yläpuolella kuljettava matka tuli usein sangen vaaralliseksi, sillä venheet laskettiin niin lähelle putousta kuin mahdollista, sillä oli pakko tehdä sangen rasittava maalla-kuljetus mitä lyhyimmäksi.

Eräänä päivänä sijoituttiin leiriin tällaisen putouksen yläpuolelle, erääsen lahdelmaan, joka oli kauas virtaan pistävän kallioniemekkeen takana. Stanley, jonka venhe kulki etupäässä, sekä kolme kanoottia olivat jo saapuneet lahdelman rantaan, kun nähtiin kanootti erään niemen alapuolella nuolen nopeudella kiitävän putousta kohti pitkin näennäisesti tyynen veden pintaa. Inhimillinen voima ei tässä kohden auttanut mitään. Kanootti saapui pian lähelle saarta, joka erotti putoukset toisistaan ja hävisi vasemmanpuoliseen koskeen. Ensiksi se näkyi pyörähtelevän kolmesti, neljästi ympäri ja sitte kahdeksan miehen miehistöineen katoavan syvyyteen, josta se pian taasen nousi, perä aivan pystysuoraan koholla.

Tapaturma koskessa.

Kohta tämän kauhean tapaturman jälkeen kiiti toinen kanootti, jossa oli kaksi miestä, niemen ohi, tyynen, vaan nopeakulkuisen virran väkisin viemänä näennäiseen, niin, melkeinpä varmaan perikatoon. Perämiehen onnistui kuitenkin omituisen sattuman kautta johtaa kanootti putouksia alas, sitte ohjasi hän sen taitavasti vasenta rantaa kohti virstan alemmaksi, missä hän ja hänen kumppaninsa koettivat hypätä maalle ja pelastuivat.

Ei ehditty varoittaa jäljestäpäin tulevia, ennenkun kolmas kanootti näkyi. Se oli pieni ja kevyt ja ainoastaan yksi mies istui siinä. Kanootti kulki nopeasti ohi, ja mies huusi, huomatessaan auttamattomasti joutuvansa putouksiin: "La il Allah, il Allah!" — "On ainoastaan yksi Jumala. — Olen hukassa! Herra!" Hän näkyi sitte jonkun silmänräpäyksen ja katosi. Kohta sen jälkeen näkyi hän taaskin kanootissaan nousevan pimeän putouksen pinnalle, syöksevän kosken pengerrykseltä pengerrykselle, painuvan alas, pyörivän ympäri, joutuvan suurten, korkeiden aaltojen valtaan, jotka viskelivät kanoottia oikealle ja vasemmalle. Kaikesta tästä huolimatta ei kanootti vajonnut, vaan aallot huuhtoivat sen vihdoin saaren matalimman puolen taakse; sitte pimeni tämä kauhea päivä. Yhdeksän miestä hukkui tänä ainoana iltapuolena!

Sittenkun retkikunta oli kulkenut ohi koskien, palasi äkkiarvaamatta hukkuneeksi luultu mies. Hänen oli täytynyt olla sangen kummallisissa seikkailuissa. Hänen oli vesi syössyt putouksesta ja lähimmistä koskista alas sekä pyöritellyt niin usein ympäri, että hänen päänsä vihdoin oli tullut sekavaksi. "Pidin kuitenkin lujasti kiinni kanootistani", kertoi hän, "ja raivosa virta vei minua alas, alas ja alituisesti alas, paikasta paikkaan. Välistä olin aivan lähellä jotakin kiveä ja välistä melkein keskellä virtaa, kunnes noin tuntia ennen pimeän tuloa näin olevani lähellä erästä kalliota; hyppäsin sille, tartuin kanoottiini ja vedin sen rantaan. Silloin tarttui joku käsivarsiini ja kaksi miestä sitoivat ne yhteen sekä veivät minut vuoren huipulle ja sitte noin tunnin matkan ylänkömaata myöten, kunnes saavuimme erääsen kylään. Aamulla kerrottiin koko kylässä, että oli vangittu eräs johonkin vieraasen heimoon kuuluva kaunis orja, ja paljo ihmisiä tuli minua katselemaan, niiden joukossa eräs, joka oli nähnyt retkikuntamme ja heti tunsi minut. Tämä mies soimasi heti niitä kahta miestä siitä, että he olivat varastaneet valkoisen miehen väkeä, ja hän kertoi teidät niin elävästi, herra, ja sanoi teillä olevan suuret tulisilmät, pitkän tukan ja pyssyn, joka laukesi kaiken päivää, että kansa säikähti ja käski niiden kahden miehen viemään minut takaisin siihen paikkaan, josta minun olivat löytäneet."

Eräänä päivänä tultiin leveälle putoukselle, pitkän koskijonon yläpuolelle. Kapea, vuorinen pieni saari suurine kallioineen saattoi hiljennetyn virran sinkoamaan vetensä aalloissa sivulta keskikohtaa kohden, jossa oikeanpuoliselta rannalta lähteneet aallot tulivat vastaan; nämä yhteen törmäävät laineet muodostivat kuohuvesistään pitkän haudan.

Vahvat ruokoköydet sidottiin venheen keulaan ja perään, ja kolme miestä komennettiin kutakin niitä varten; viisi miestä auttoi Stanleytä venheessä. Kuukauden kokemus tällaisessa työssä oli tehnyt heidät taitaviksi ja rohkeiksi. Mutta kosket olivat kovemmat, virta melkoisesti supistunut ja esteet tavallista suuremmat.

Stanley oli juuri rohjennut venheessään lähestyä ylinnä olevaa koskea, kun perässä olevaa varppiköyttä huolimattomasti hellittämällä virran pyörre tempasi venheen muutamien miesten käsistä. Heidän velvollisuutenaan oli huolellisesti ja varovaisesti viedä venhe putouksesta alas sille kapealle kaistaleelle, missä oli laskuvettä kallioniemekkeen alapuolella. Kauas kohisevan, kuohuvan ja aaltoilevan virran keskikohtaan päin syöksi venhe, vetäen mukanaan raivoavaan virtaan erään miehen, jonka Stanleyn kuitenkin onnistui vetää venheesen.

"Airoille, pojat! Rohkeutta! Uledi, perää pitämään!" — siinä kaikki käskyt, mitkä Stanley ehti sanoa; sitte jakeli hän, seisoen venheen kokassa, kädenviittauksilla käskyjä Uledille. Heidän näin kulkiessaan kauhealla vauhdilla pitkin aaltojen harjoja oli ihmisääni näet liian heikko vimmastuneen virran kovempaa kohinaa voittamaan. Airoja voi käyttää ainoastaan perämelan apuna, sillä venhe lensi pelottavalla nopeudella rivissä olevien paasien ohi, jotka supistivat raivosan virran juovaa. Kanootti oli ikäänkuin mustanruskeiden aaltojen leikkikaluna, se pyöri ympäri kuin hyrrä ja lensi sivulle, se syöksi alas nopeisin pyörteisin ja taasen hyppäsi kuohuaville aaltojen harjoille!

Kahden peninkulman matkan jälkeen saavuttiin sen lahdelman ulkopuolelle, jonne oltiin toivottu tehdä pysäyspaikka, vaan valtava virta vastusti heidän yrityksiään tunkea sen pohjaan. Äkkinäinen maanalaisen järistyksen tapainen kumiseva ääni saattoi heidän heittämään silmäyksensä alapuolella olevaan virtaan. He näkivät veden siellä kohoavan ilmaan, niinkuin jos tulivuori olisi puhkeamaisillaan. Tämän vesivuoren huipulle ajoi virta heidät, ja kun Stanley silloin arvasi, mitä olisi tapahtuva, huusi hän: "Soutakaa, pojat, elämänne on kysymyksessä!" Muutamat epätoivoiset airojen liikkeet veivät heidät vesivuoren matalammalle puolelle, ja ennenkuin vesi oli laskeutunut ja ehtinyt alkaa tavallisen tuhoatuottavan pyörimisensä, syöksivät he erään pienemmän putouksen yli ja lensivät alas lahdelmaan, johon putous syöksi alimpana olevien kuohujen alapuolella.

Yhden tahi pari kertaa lensi venhe sivulle ja pyöri ympäri. Kun sittemmin saatiin silmänräpäykseksi rauhaa, tartuttiin uudestaan airoihin ja tultiin pian laskuvesille, soudettiin virtaa ylös ja saavutettiin hietaiselle rannalle. Sittenkun oltiin noustu maalle, lähetti Stanley Uledin kosken yläpuolella olevaa epätoivoista väkeä vastaan. Sitä olivat näet, säikähdyttäneet venemiehet, joiden huolimattomuus oli ollut syynä tähän uhkasattumaan, ja maan-asukkaat, jotka kertoivat nähneensä venheen uppoavan virranpyörteisin. Noin tunnin kuluttua näkyi harhaileva joukko alakuloisia ihmisiä lähestyvän, ja rakkaus elämään ja inhimillisiin olentoihin heräsi uudestaan täyteen voimaansa Stanleyn sydämessä, kun hänen uskolliset seuralaisensa yksi toisensa jälkeen juoksivat esiin ja tunteittensa vallassa, joka näkyi heidän liikkeistään, kasvoistaan ja äänestään, toivottivat häntä tervetulleeksi taasen elämään.

Eräänä iltapäivänä kerrottiin Stanleylle, että eräs lasihelmillä täytetty säkki oli purettu kuljettaissa tavaroita viime leiristä ja suuri joukko helmiä varastettu.

Helmivarkaus ajalla, jolloin kukin helmi oli kalliimpi kuin jos se olisi ollut kullasta tahi timantista tehty, jolloin niin monen ihmisen elämä riippui suurimmasta säästäväisyydestä, jolloin Stanley oli päättänyt olla nauttimatta yksin liharuokaakin, siten väkeänsä hyödyttääkseen.

"Kuka on varas", kysyi Stanley. "Sanokaa minulle hänen nimensä, että saan hänet rangaistuksen alaiseksi."

Varmaan ei voitu sanoa varkaan nimeä, vaan luultiin Uledia syylliseksi.

Uledi kutsuttiin tutkittavaksi. Kysyttiin, oliko hänellä lasihelmiä, jotka eivät olleet hänen omiansa. Hän vastasi: "ei". Stanley käski silloin aukaisemaan hänen säkkinsä, ja siitä löydettiin yli viisi naulaa kauniita helmiä, jotka olisivat riittäneet maksuksi noin kahden päivän ravinnosta koko retkikunnalle!

Auringon laskun aikaan kutsuttiin väki kokoon. Stanley selitti vakavasti heille, kuinka joku aika takaperin varmaan oltiin huomattu varojen äkkiä vähentyvän, niitä leiripaikasta toiseen, kallioiden yli ja korpien läpi kuljetettaissa, ja kuinka retkikuntaa voisi uhata nälänhätäkin, ennen kuin merenrannalle saavuttaisiin. Sellaista onnettomuutta estääkseen, joka olisi täydellisen köyhyyden varmana seurauksena, oli heidän velvollisuutensa pitää huolta niiden rankaisemisesta, jotka koettaisivat tuottaa retkikunnalle niin kauheita kärsimisiä. Nyt oli huomattu erään miehen huostassa olevan suuri joukko lasihelmiä, jotka hän oli varastanut yleisestä varastosta — tämä mies oli Uledi. Kuinka oli hän rangaistava?

Kauan mietittyään lausui Manwa Sera, että asia oli sangen herkkää laatua, koska Uledi oli syyllinen. Jos rikoksellinen olisi ollut joku sellainen, joka ei koskaan vielä olisi kunnostanut itseään urhoollisena miehenä, vaan aina osoittanut olevansa pelkuri ja raukka, silloin olisi hän äänestänyt, että rikoksellinen hukutettaisiin, sitomalla suuri kivi hänen kaulaansa ja heittämällä hänet virtaan, vaan koska Uledi oli syypää, esitteli Manwa Sera, että Uledi rangaistaisiin aika selkäsaunalla muille varoitukseksi. Muut johtajat olivat Manwa Seran mielipidettä, ja kolme neljännestä kansasta huusi: "selkäsaunaa". Stanley kääntyi sitte venhemiehistön puoleen ja sanoi:

"No, pojat, te jotka tunnette Uledin niin hyvin ja olette seuranneet häntä lasten tavoin sadoissa seikkailuissa, mitä teidän mielestänne hänelle on tehtävä?"

Muuan varmimmista ja luotettavimmista miehistä vastasi:

"Todella, herra, tämä on tukala kysymys. Uledi on kuin vanhin veljemme, ja äänestää hänen rangaistustaan olisi sama kuin pyytää teitä rankaisemaan meitä itseämme. Vaan kansan vanhimmat ovat vaatineet häntä ruoskittavaksi, ja heihin verraten olen minä liian vähäpätöinen. Vaan, herra, älä häntä kovasti rankaise, meidän tähtemme."

"Ja sinä, Shumari, joka olet Uledin veli, miten tulee minun rangaista tätä rosvoa, joka tahtoo tehdä meidät kaikki, sinut ja minut köyhiksi?"

"Ah, rakas herra, teidän sananne ovat raskaat kuin lyijy. Armahtakaa häntä! Tosi on, että Uledi on varastanut, ja siinä on hän tehnyt hyvin väärin. Hän varastaa usein, ja minä olen monesti häntä siitä torunut, sillä minä en ole koskaan varastanut. Ei kukaan ihminen voi syyttää minua siitä, että olisin ottanut jotakin, joka ei minulle kuulu, ja minä olen ainoastaan poika ja Uledi on minun vanhempi veljeni. Vaan koska päälliköt vaativat häntä ruoskittavaksi, niin ole armollinen, herra, ja anna minun osalleni puolet rangaistuksesta, sillä kun tiedän sen tapahtuvan Uledin tähden, niin en tunne kipuakaan".

Silloin astui pieni Mabruki esiin ja sanoi:

"Herra, annatteko orjallenne vapauden puhua?"

"Kyllä, sano vaan Mabruki, mitä sinulla on sanottavaa".

Nuori Mabruki astui lähemmäksi, lankesi polvilleen, syleili Stanleyn jalkoja ja sanoi:

"Valkoinen päällikkömme on viisas. Kaikki mitä tapahtuu, kirjoittaa hän kirjaan. Kultakin päivältä on hänellä aina jotakin kirjoittamista. Me mustat miehet, me emme tiedä mitään, muista mitään. Minkä eilen näimme, unhotamme tänään. Vaan valkoinen päällikkömme ei unhota mitään.

"Jos hän tarkastaa kirjojansa, niin hän ehkä löytää siellä jotakin Uledista — miten Uledi käyttäytyi Tanganika-järvellä; kuinka hän pelasti Zaidin koskesta; kuinka hän virrasta on pelastanut monta miestä, kuinka hän kanootteja rakennettaissa teki työtä kuin kolme miestä; kuinka hän aina on ollut ensimmäinen käskyjäsi tottelemaan; kuinka hän on ollut ikäänkuin venhepoikien isänä ja paljo muuta. Uledin katsannon alla, herra, ovat pojat rivakkaita ja nöyriä; ilman häntä he eivät kelpaa mihinkään. Uledi on Shumarin veli. Vaikka Uledi on huono, on Shumari kuitenkin hyvä. Shumari sanoo että jos Uledi päällikköjen tahdon mukaan tulee rangaistavaksi, niin hän tahtoo puolen rangaistusta osalleen; anna silloin toinen puoli pienelle Mabrukille ja päästä Uledi vapaaksi. Mabruki on puhunut."

"Se on hyvä", sanoi Stanley. "Uledi on tuomittu kansan päätöksen mukaan, vaan koska Shumari ja Mabruki ovat luvanneet antautua rangaistuksen alaiseksi, niin päästetään Uledi vapaaksi — Shumarille ja Mabrukille annetaan anteeksi."

Kun Uledi oli päässyt vapaaksi, astui hän esiin ja sanoi:

"Herra, ei Uledi varastanut. Perkele tunkeutui hänen sydämeensä. Uledista tulee hyvä mies tästälähin, ja jos hänen herransa tähän asti on ollut häneen tyytyväinen, niin tulee hän vastaisuudessa olemaan vielä tyytyväisempi."

Vaikka ne villit heimot, joiden kanssa retkikunnalla vielä oli tekemistä, olivat rauhaisat mielialaltaan, niin ne kuitenkin aivan vähästä voivat suuttua ja vihoissaan laukaista kovasti ladatut kiväärinsä joko muukalaisia tahi toisiaan vastaan. He olisivat heti kostaneet, jos pieninkin kapine olisi tullut heiltä varastetuksi, tahi jos joku olisi riitaantunut vähänkin jonkun heidän heimolaisensa kanssa. Heitä vihollisuuksiin ärsyttämään ei tarvittu muuta kuin että he näkivät jonkun kirjoittavan paperille, kuvaavan jotakin maisemaa, tekevän muistiinpanoja tahi yleisesti toimivan jotakin uutta ja outoa.

Stanley istui eräänä päivänä leirissään, jonka hän oli sijoittanut erääsen ystävälliseen, Mowa-nimiseen kylään, ja kirjoitti muistikirjaansa muutamain esineitten nimiä, siten laventaakseen jo ennestään laajaa villien kielen sanakirjaansa. Vaan hän oli ehtinyt työskennellä ainoastaan muutamia minuutteja, kun huomasi omituisen liikkeen kansan keskessä, joka oli kokoontunut hänen ympärilleen, ja pian juoksivat kaikki tiehensä. Hetken kuluttua kajahtelivat sotahuudot seudussa. Pitkä jono sotilaita, jotka olivat pyssyillä varustetut, näkyi parin tunnin kuluttua laskeutuvan kukkuloilta ja lähestyvän leiriä. Niitä näytti olevan noin viisi- tahi kuusisataa. Stanley oli kuitenkin saanut monen heistä ystäväkseen ja luuli varmaan voivansa poistaa julkiset vihollisuudet.

Sittekun he olivat ehtineet kokoontua noin kolmensadan jalan päähän leirin edustalle, menivät Safeni ja Stanley heitä vastaan puolen matkaa ja istuutuivat. Noin kuusi miestä lähestyi heitä ja selitys alkoi.

"Mikä hätänä, ystäväni?" kysyi Stanley. "Miksi tulette sellaisissa joukoissa kivääreillä varustettuina, kuin aikoisitte alkaa sotaa? Sotaa? Sotaa ystävienne kanssa! Mitä joutavia! Olette kai suuresti erehtyneet."

"Herra", vastasi muuan heistä, "kansamme on nähnyt teidän eilen tekevän merkkejä eräälle tara-taralle (paperille). Siinä teitte hyvin väärin. Maamme jäisi autioksi, vuohemme kuolisivat, banaanimme mätäneisivät. Mitä olemme tehneet teille, koska tahdotte tappaa meidät? Olemme myyneet ruokavaroja teille ja kantaneet joka päivä viiniä leiriinne. Väkenne on saanut kuljeksia vapaasti missä ovat tahtoneet. Olemme kokoontuneet taisteluun teitä vastaan, jollette suostu polttamaan tara-taraanne tässä silmäimme edessä. Jos poltatte sen, niin menemme tiehemme ja olemme ystäviä kuten ennenkin."

Stanley pyysi heitä odottamaan ja jätti Safenin heidän käsiinsä paluunsa pantiksi. Muistokirjassa oli paljo arvokkaita muistiinpanoja: vesiputousten, salmien ja kylien karttoja, merkillisten paikkojen kuvia, kertomuksia kansanheimoista, asioita kylliksi täyttämään kahden kirjan lehdet kaikki yleisölle arvollisia asioita. Hän ei voinut uhrata sitä tyydyttääkseen villijoukon lapsellista oikkua. Kaivellessaan kirstuaan, jossa hän säilytti kirjojansa, löysi hän erään käytetyn ja kuluneen Shakespearen tekemän kirjan, joka oli päiväkirjan kokoinen; kannet olivat myöskin samallaiset, ja jos kukaan villeistä ei vaan muistaisi päiväkirjan muotoa kovin tarkoin, niin tämä äsken löydetty kirja aivan hyvin kävisi sen asemesta. Hän otti sen mukaansa ja näytti sen villeille.

"Tämänkö tara-taran tahdotte poltettavaksi, ystäväni?"

"Niin, niin, se se on."

"No, ottakaa se ja polttakaa, tahi tehkää sillä mitä tahdotte."

"Hm. Ei, ei, ei. Emme tahdo koskettaa sitä. Se on noiduttu. Teidän tulee itse polttaa se."

"Minunko! Olkoon menneeksi. Tahdon tehdä kaikki tyydyttääkseni Mowassa asuvia hyviä ystäviäni."

Mentiin lähimmän valkean luo, ja Stanley jätti viattoman Shakespearen liekkien uhriksi ja pani juhlallisen totisena enemmän puita tuleen.

"Ah-h-h!" — huokailivat pettyneet villit, ikäänkuin heidän rintansa olisi keventynyt. "Muukalainen on hyvä — sangen hyvä. Hän rakastaa Mowassa asuvia ystäviään. Nyt vihollisuutemme on loppunut, Mowan kansa ei ole huonoa."

Sitte huusivat he jotakin hurraahuudon tapaista ja marssivat pois.

Matkustavainen on näillä seuduin, missä kansa on niin äärettömän taikauskoista, aina vaarassa joutua heidän raivonsa esineeksi. Jos joku päällikkö kaatuisi maahan hermohalvauksesta, leirissä ollessaan, tahi jos hän on asettunut huolimattomaan asentoon jollakin kalliolla ja putoaa maahan kuoliaana, jos joku tauti, niinkuin kolera tahi lavantauti, rupeaa raivoamaan jossakin kylässä, tahi jos pyssyn varomattomasta käyttämisestä joku onnettomuus on syynä jonkin kuolemaan, tahi jos joku hekumallinen päällikkö kuolee halvaukseen, niin voi varmaan tietää, että onnettomuuden syynä pidetään jotakin ilkeää vaikutusta matkustajan puolelta.