Pelastus.

Kun retkikunta, väsymyksen ja nälän ahdistamana, seuraavana päivänä oli koolla leirissä, kuului äkkiä eräs poika kovalla äänellä huutavan:

"Voi, minä näen Uledin ja Kasheesheen tulevan alas mäkeä ja ihmisjoukon heidän mukanaan!"

"Mitä! — Mitä! — Mitä!" kuului innokkaasti monesta suusta, ja tummia haamuja näkyi juoksevan ylös vaaleasta ruohostosta ja varjosta, ja monta silmää suunnattiin valkoista mäenrinnettä kohden.

"Aivan oikein, niin on! Niin on! Niin, me saamme ruokaa! ruokaa! ruokaa vihdoinkin! Voi, sitä Uledia! Hän on todella jalopeura. Me olemme pelastetut, kiitetty olkoon Jumala!"

Ennenkuin monta minuuttia oli kulunut, näkyivät Uledi ja Kasheeshee tunkeutuvan ruohon läpi ja lähestyvän pitkillä askeleilla, pitäen kirjettä korkealla ilmassa ilmoittaakseen että olivat onnistuneet. Ja nuo ripeät, oivat miehet olivat pian esillä ja jättivät kirjoituksen Stanleylle, jonka jälkeen hän kaikkien kokoontuneiden läsnä ollessa ääneensä käänsi seuraavaa:

"H. M. Stanley.

Paras herra!

Teidän tervetullut kirjeenne tuli tänne eilen k:lo 7 j.pp. Niinpian kun olimme saaneet tietää sen sisällyksen laitoimme kohta niin että niitä tavaroita, joita te olitte pyytäneet, taisimme lähettää teille niin paljo kuin meidän varastomme tällä kertaa salli, ynnä samalla vähäsen muita tavaroita, joidenka arvelimme olevan sopivia teidän tilaanne. Kuten näette, lähetämme teille viisikymmentä kangaskappaletta ja muutamia säkkiä, jotka sisältävät erityisiä tarpeita teitä itseänne varten; muutamia säkkiä riisiä, bataattia, muutamia tukkuja kaloja, mytyn tupakkaa ja rommiastian. Kantajat ovat kaikki maksetut, niin ettei teidän tarvitse vaivata itseänne heidän suhteensa. Tämä on kaikki mitä me tarvitsemme antaa teille tiedoksi tässä asiassa.

Me olemme erittäin pahoilla mielin kuullessamme että te olette saapuneet niin valitettavassa tilassa, mutta me lähetämme teille hellimmät onnentoivotuksemme ja toivomme että te pian saapuisitte Bomaan (paikkaa me kutsumme Bomaksi vaikka sen nimenä kartoilla on Embomma). Vielä kerran lausuen toivomuksemme siitä että te pian saapuisitte tänne terveinä, piirrämme nimemme

Teidän vilpittömät ystävänne Hatton & Cookson. A. da Matta Uerga. J. W. Harrison."

Uledi ja Kasheeshee esittivät sitten kertomuksensa. Oppaat olivat seuranneet heitä puolitiehen, kun he pelästyivät muutamain maan-asukasten uhkauksista ja jättivät heidät. Nuo neljä wangwanaa jatkoi kuitenkin matkaa itsekseen, ja sitten he olivat kulkeneet erästä tietä usean tunnin ajan, pimeän tuloon saakka. Seuraavana päivänä, 5:ntenä, he saivat maan-asukkailta tietää, että Boma oli alempana virran varrella, ja kun nuo pelkäämättömät miehet eivät voineet saada oppaita, he päättivät seurata Kongoa pitkin sen rantoja. Noin tuntia jälkeen auringonlaskun he saapuivat Bomaan, kulettuaan väsyttävän matkan useiden mäkien yli. He kysyivät eräiltä maan-asukkailta "ingressen" (englantilaisen) taloa ja heidät osoitettiin herrojen Hatton & Cooksonin kauppapaikkaan, jota eräs portugalilainen nimeltä A. da Matta Uerga hoiti yhdessä erään Liverpoolista kotoisin olevan hra John W. Harrisonin kanssa. Eräs pieni silmälasikas valkoinen mies oli avannut kirjeen.

Hrojen Hatton & Cooksonin kauppapaikasta lähetetyt kantajat olivat sillaikaa lähentyneet. Useat wangwanoista kiiruhtivat toimekkaasti esiin, auttamaan väsyneitä ja hikikarpaloissa olevia miehiä ja tempasivat tavattomalla voimalla elatustavarat — joina oli riisiä, kalaa ja tupakkanippu, alas maahan, paitsi rommiastiaa, jota he kutsuivat pombeeksi ja pitelivät hyvin varovaisesti. Sill'aikaa kun ruokakuntain johtajat repivät auki säkit ja jakoivat ruokavarat yhtäsuuriin osiin, eräs venepoika rupesi laulamaan riemulaulua, tehden siihen värsyjä, joissa hän ylisti "toisen meren" rannalla olevia valkoisia miehiä. Musta runoniekka lauloi paljo suurista koskista, ihmissyöjistä, pakanoista ja näljännäkemisestä, laajoista erämaista, suurista järvistä ja ahneista villeistä, ja lopetti selittämällä että matka nyt oli päättynyt, että he jo tunsivat tuulahduksiakin läntisestä valtamerestä, ja että hänen herransa veljet olivat pelastaneet heidät "näljän helvetistä". Joka värsyn lopussa yhtyivät muiden äänet kovasti ja raikkaasti kööriin:

"Kylläksi jo sitä — tänne nyt!" huusi Manwa Sera, jonka kuultuaan läsnäolijat olivat melkein tukehduttaa hänet, niin he tungeksivat likelle. Jokaiseen esiliinaan, maljaan ja astiaan, mikä ojennettiin esiin, johtajat kaatoivat täysin mitoin riisiä ja suuren joukon bataattia ja kalaa. Nuoremmat miehet ja naiset hoipertelivat vettä noutamaan ja toiset hajosivat lähiseuduille kokoamaan polttopuuta, niin että koko leirissä vallitsi paljasta elämää sen tuskallisen epätoivon sijasta, joka vielä puoli tuntia sitten siellä oli vallinnut. Useat eivät voineet odottaa kunnes ruoka olisi keitetty, vaan söivät riisin ja kalan raakana. Kun kaikki ruokavarat olivat jaetut, pieni tilkka rommia kaadettu jokaisen kuppiin sekä koko leiri oli yleisen riemun vallassa ja tummat haamut joukoissa vilkkaasti keskustelivat siitä kangastavasta ravitsemisesta, jota vieraanvaraiset tulet parhaillaan valmistivat, meni Stanley telttiinsä Uledin, Kasheesheen ja telttipoikien mukana.

Loistavin silmin ojensi Kasheeshee Stanleylle muutamia salaperäisiä pulloja, sillaikaa väijyvin silmin katsellen hänen kasvoihinsa, kun hän katsoi etikettejä. Viekas veijari huomasi kyllä minkä ilon Stanley sai niistä. Pale alea! Sherryä! Portviiniä! Samppanjaa! Nisuleipää koko viikon varaksi! Kaksi ruukullista voita! Paketti teetä! Kahvia! Valkoista kekosokuria! Sardiinejä ja lohta! Rusinaputinkia! Viinimarja-, kirsimarja- ja vattuhilloa!

Se pitkä sota, jota he olivat käyneet näljänhätää ja kalvavia huolia vastaan, oli nyt lopussa ja väellä oli elatusvaroja yltäkyllin! Oli ainoastaan tunti siitä kun he elivät aamulla syömiensä harvain maanpähkinäin ja viheriäisten banaanien muistosta, mutta nyt he olivat yhtäkkiä muutettuina lähelle sivistyneen maailman ylellisyyttä. Ei koskaan ollut nälkäinen Afrika tuntunut Stanleystä niin kurjalta ja halveksuttavalta kuin nyt, jolloin komea Eurooppa astui hänen silmiensä eteen sekä näytti äärettömiä elämän ja varain aarteitaan.

Kun kaikki olivat ravittuina, avattiin kangasmytyt ja pian oli kansa vaatettuna valkoiseen ja värilliseen pumpulikankaasen. Köyhyyden alastomuus, laihat kylkiluut ja terävinä esiin pistävät luunsolmut verhottiin siten, mutta kuukausia oli kuluva ennenkuin sisäänpainuneet, ontot posket ja kuihtuneet kasvot tulisivat saamaan takaisin sen pirteän pronssinvärin, josta hyvinvoipa afrikalainen tunnetaan.

Stanleyn mielentilan tämän vaiherikkaan päivän iltana voi helposti kuvitella mieleensä seuraavasta kirjeestä:

"Herrat A. da Matta Uerga ja J. W. Harrison, Embommassa Kongo-joen varrella.

Herrani!

Minä olen vastaan-ottanut teidän tervetulleen kirjeenne ja, mikä oli kaikkien parasta ja vielä tervetulleempaa, apunne. Minä olen tällä kertaa kykenemätön lausumaan kuinka kiitolliseksi minä tunnen itseni. Me olemme kaikki ylenmääräisesti iloisia ja liikutuksen vallassa kun katselemme tätä ruokavarastoa, joka hyväilee meidän nälkäisiä silmiämme, nähdessämme riisin, kalan, rommin ja minulle nisuleipää, voita, sardiineja, hilloa, persikoita, viinirypäleitä ja olutta (te jumalat! ajatelkaa — kolme pulloa olutta, paitsi teetä ja sokuria) — että emme voi muuta kuin heittäytyä näiden niin pikaisesti saatujen varojen kimppuun ja nauttia niistä — ja minä pyydän että te panette näljän syiksi meidän harvasanaisuutemme ja näennäisen kiittämättömyytemme. Jos me emme voikaan kiittää teitä riittävästi sanoilla, niin olkaa vakuutettuja siitä että me tunnemme mitä kokonaisilla kirjoilla ei voisi kertoa.

Lähimpinä neljänäkolmatta tuntina olemme me liika innokkaasti ruoan kimpussa, voidaksemme ajatella juuri erittäin paljo muusta, mutta minä voin mainita että kansa, suu täynnä riisiä ja kalaa, iloisena huutaa: 'Varma on että meidän herramme on löynnyt meren ja veljensä, mutta me emme uskoneet häntä, ennenkuin hän näytti meille riisiä ja pombeeta (rommia). Me emme uskoneet että tuolla suurella virralla olisi mitään loppua, mutta, Jumala olkoon kiitetty ijankaikkisesti, me olemme näkevät valkoisia miehiä huomenna ja meidän taistelumme ja huolemme ovat ohitse'.

Herrani, vaikka me olemme vieraita toisillemme, minä tunnen että meistä tulee ikuisia ystäviä ja minun elämäni tehtävänä tulee olemaan aina muistaa kiitollisuudentunteitani, kun minä ensiksi sain näkyviini teidän apunne ja minun uskollinen, kestäväinen väkiparkani huudahti: 'Herra, me olemme pelastetut, ruokaa tulee!' Vanhat ja nuoret nousivat ylös ja, vaikka väsyneitä ja laihtuneitakin olivat, alkoivat iloisesti laulamaan suuren suolameren (Atlantin valtameren) rannalla olevien valkoisten miesten kunniaksi, jotka olivat kuunnelleet heidän rukouksiaan. Minun täytyi rientää telttiini salaamaan niitä kyyneliä, jotka, huolimatta minun yrityksistäni olla tyynenä, tahtoivat puhjeta minun silmistäni.

Herrani, seuratkoon Jumalan siunaus teidän askeleitanne, mihinkä hyvänsä menettekin! Tämä on minun sydämellisin rukoukseni.

Teidän vilpitön ystävänne Henry M. Stanley. Englantilais-amerikalaisen retkikunnan päällikkö."