KOHTALO
Reading edition
(Annie Vivantin mukaan)
Hän virkkoi: »Kuinka toinen oot kuin ennen! Noin riutuneena, kasvoin kuihtuvin. Kai kärsinyt sä olet vuotten mennen?» — Sua rakastan — ma vastasin.
Hän sanoi hymyillen: »Sä voitko muistaa sen lemmenhurman kuuman, lyhyen? Kuin nopsaan saattoivatkin päivät luistaa, yöt haihtua sen autuuden!
Ja muistatko mun uuden lemmittyni; ja oman armaas, mua rakkaamman? Mua huules pettivät, sua hyväilyni.» Ma vastasin: — Sua rakastan! —
Hän lausui: »Näkemiin! Tien, jota kuljen, sun tiestäs uskon iäks eroovan. Sun ehkä helvetissä syliin suljen!» Ma sanoin vain: — Sua rakastan! —
Hän sanoi: »Demoonin nään hurjistuneen, pois, rietas hornanhenki, takaisin! Ma hautaan iankaikkisuneen sun kurjuutes ja minunkin.
Oi Unhoituksen harmaa painajainen, tää kuule pyyntö sielun anovan: pois riistä sydämestäni tuo nainen!» Ma sanoin vain: — Sua rakastan! —
Hän katsoi väristen — ja väkevästi maa lyödä aikoi, kättään kohottain. Se sattui poskelle — mut lempeästi. — Sua rakastan! — ma sanoin vain.
* * *
Nyt hiljaa vaellamme rinnatusten me suoraa tietä varman turmion, Lyö silmäin lieska läpi huokausten: se intohimon tulta on.
Hän joskus sanoo mulle kauhuissansa: — »Nään yhä riutuvan sun, kasvos kuihtuvan!» Ma nyökkään, liekehtien katseestansa, ja kuiskaan vain: — Sua rakastan. —