VIII

Kristiina oli kotonaan Husabyssä tämän syksyn ja talven eikä halunnut minnekään — hän syytti sitä, ettei ollut terve. Mutta hän oli vain väsynyt. Niin väsynyt hän ei ollut ollut milloinkaan elämässään — hän oli väsynyt olemaan iloinen ja väsynyt suremaan, mutta kaikista väsynein miettimään.

Varmaan asia paranisi, kun hän saisi uuden lapsensa, tuumi hän — hän kaipasi sitä niin kauheasti; oli ihan kuin se olisi voinut pelastaa hänet. Jos siitä tuli poika ja hänen isänsä kuolisi ennen kuin se oli syntynyt, oli se saava Lauritsan nimen. Ja hän kuvitteli, miten hän oli rakastava tätä lasta ja ruokkiva omalla rinnallaan — siitä oli jo niin kauan, kun hänellä oli viimeksi ollut rintalapsi, että häntä itketti ikävästä ajatellessaan, että hän nyt taas pian saisi syliinsä imetettävän.

Hän keräsi taas kaikki poikansa ympärilleen, kuten ennen, ja koetti opettaa heille parempaa kuria ja käytöstä. Hän tunsi tekevänsä siinä isänsä toivon mukaan, ja se tuntui tuovan hiukkasen lohtua hänen sieluunsa. Sira Eiliv oli alkanut opettaa Naakkvelle ja Bjørgulfille aakkosia ynnä latinan kieltä, ja Kristiina istui näin usein papintalossa lasten ollessa siellä oppimassa. Mutta lapset eivät olleet varsin tiedonhaluisia oppilaita; he olivat kaikki vallattomia ja omapäisiä paitsi Gaute, joka siten edelleen tuli olemaan äidin sylivauva, kuten Erlend sanoi.

Erlend oli palannut Tanskasta pyhäinmessun aikaan hyvin hilpeällä tuulella. Häntä oli kestitty mitä tuhlaavimmin herttuan ja sukulaisensa Ingebjørg-rouvan luona; nämä olivat kiitelleet kovasti hänen tuomiaan nahkoja ja hopeita, hän oli ollut turnauksessa ja pyytänyt kauriita ja hirviä; ja eron hetkellä oli Knut-herra lahjoittanut hänelle pikimustan kastiilialaisen oriin ja rouva oli lähettänyt sydämellisen tervehdyksen ja kaksi hopeanharmaata vainukoiraa tuliaisiksi Kristiinalle. Kristiinan mielestä nuo vierasrotuiset koirat olivat kavalan ja uskottoman näköisiä, ja hän pelkäsi niiden tekevän pahaa lapsille. Ja ihmiset puhuivat kastiilialaishevosesta. Erlend oli uljaan näköinen korkeajalkaisen, sirorakenteisen hevosensa selässä, mutta sellainen eläin ei kelvannut tämän maan oloihin; Jumala tiesi miten se oli selviävä tunturilla. Erlend osteli kuitenkin tarkastusretkillään parhaita mustia tammoja, ja hänellä oli yksi tamma, joka oli ainakin kaunis katsella. Erlend oli muuten antanut hienot vierasmaalaiset nimet ratsuhevosilleen. Mikä oli Belkolor, mikä Bajard mikä minkinniminen, mutta ori oli niin mainio, ettei se tarvinnut nimikoruja — se oli vain Musta.

Erlendiä harmitti kovasti, ettei hänen vaimonsa tahtonut lähteä mihinkään hänen kanssaan. Ei Kristiina hänestä tuntunut sairaaltakaan — ei hän pyörtynyt eikä oksennellut ollenkaan tällä kertaa, eikä hänestä edes näkynyt vielä mitään — hän oli varmaan niin kalpea ja väsynyt siksi, että istui aina sisällä tuumien ja selvitellen hänen pahoja tekojaan. Oli joulun aika — heidän välillään syntyi usein kiivas riita. Eikä Erlend nyt tullutkaan pyytämään anteeksi kiivauttaan, kuten hän ennen oli aina tehnyt. Tähän asti hän oli aina luullut erimielisyyksien syntyessä itse olevansa syypää. Kristiina oli hyvä, hän oli aina oikeassa, ja kun Erlend ei viihtynyt kotona, niin johtui se hänen luonnostaan, joka oli sellainen, että häntä väsytti hyvyys ja oikeus, jos sitä tuli liiaksi. Näin hän oli ajatellut asian. Mutta tänä kesänä hän oli jo useamman kerran huomannut appiukkonsa yhtyvän häneen ja olevan sitä mieltä, että Kristiinalta puuttui kelpo vaimon lempeys ja suvaitsevaisuus. Hänen mieleensä juolahti silloin, että Kristiina oli monesti pikkumaisen arka eikä tahtonut antaa anteeksi pieniä syntejä, joilla hän ei ollut tarkoittanut mitään sen pahempaa. Hän oli aina pyytänyt vaimoltaan anteeksi — ja Kristiina oli sanonut antavansa, mutta perästäpäin Erlend oli nähnyt, ettei vaimo ollutkaan unohtanut.

Näin hän joutui olemaan paljon poissa kotoa ja otti tyttärensä Margretin mukaan. Tämän kasvatus oli aina ollut epäsovun aihe Erlendin ja Kristiinan välillä. Kristiina ei tosin ollut koskaan sanonut mitään, mutta Erlend tiesi mitä hän — ja muut ihmiset — ajattelivat. Hän oli kaikella tapaa kohdellut Margretia kuin aviolastaan, ja ihmiset käyttäytyivät myös häntä kohtaan hänen käydessään vieraisilla isänsä ja äitipuolensa kanssa kuin hän olisi sitä ollut. Ramborgin häissä hän oli ollut yhtenä morsiusneidoista ja kantanut kultaseppeltä valtoimilla hiuksillaan. Useiden naisten mielestä se ei ollut sopivaa, mutta Lauritsa oli nuhdellut heitä, ja Simonkin oli pyytänyt, ettei kukaan mainitsisi siitä Erlendille eikä neidolle itselleen; eihän tuo kaunis lapsi voinut mitään onnettomalle syntyperälleen. Mutta Kristiina huomasi Erlendin aikovan saada Margretin naitetuksi johonkin aatelissukuun ja uskovan korkean asemansa avulla onnistuvansa aikomuksessaan, vaikka neito oli syntynyt haureudessa ja hänen asemansa turvaaminen oli käyvä vaikeaksi. Asia olisi ehkä käynyt päinsä, jos olisi voitu uskoa siihen, että Erlend kykeni säilyttämään ja lisäämään valtaansa ja rikkauttaan. Mutta vaikka Erlendistä pidettiin ja häntä kunnioitettiin eräällä tapaa, ei kukaan kuitenkaan jaksanut oikein uskoa Husabyn varallisuuden pysyvyyteen. Kristiina pelkäsi siis, ettei hän voisi toteuttaa Margretia koskevia aikeitaan. Ja vaikka hän ei juuri pitänyt Margretista, sääli hän tätä kuitenkin ja pelkäsi sitä päivää, jolloin tytön korskeus ehkä oli saava kolauksen — ja mietti, oliko tämä silloin tyytyvä paljon vähäpätöisempään naimiskauppaan kuin mitä hänen isänsä oli opettanut odottamaan sekä aivan toisenlaisiin oloihin kuin missä hän oli saanut kasvaa.

Tulipa sitten kolme miestä Formosta Husabyhyn heti kynttilänmessun jälkeen; he olivat tulleet suksilla tunturin yli ja toivat Erlendille pikaviestin Simon Andreksenpojalta. Simon kirjoitti heidän yhteisen appensa olevan sairaana ja olevan tietymätöntä, miten kauan hän eläisi; Lauritsa oli käskenyt pyytää Erlendiä Siliin, jos se suinkin kävi päinsä; hän olisi halunnut puhua molempien vävyjensä kanssa asioiden järjestämisestä hänen kuolemansa jälkeen.

Erlend katsahti vaimoonsa. Tämä oli raskaana, oli kovasti kalpea ja kapea poskiltaan — ja näytti niin murheelliselta, että kyyneleet olivat pulpahtamassa esiin millä hetkellä hyvänsä. Ja Erlend katui tämäntalvista käytöstään häntä kohtaan — isän sairaus ei tullut odottamatta. Jos Kristiina siis oli kantanut moista salaista murhetta, täytyi hänen ärtyisyytensä antaa anteeksi.

Yksin hän olisi saattanut tehdä tämän Silin matkan koko nopeasti hiihtämällä tunturin yli. Mutta jos hänen oli vietävä sinne myös vaimonsa, tuli siitä pitkä ja vaivalloinen retki. Ja silloin hänen täytyi odottaa paaston aikana pidettävien asekäräjien yli sekä pitää ensin lääninvoutiensa kokous; oli myös eräitä kokouksia ja käräjiä, joissa hänen itsensä tuli olla mukana. Ennen kuin he olisivat päässeet matkaan, olisi ehditty arveluttavan lähelle synnytysaikaa — eikä Kristiina sietänyt merta edes terveenä ollessaan. Mutta sekin oli mahdoton ajatus, ettei Kristiina saisi nähdä isäänsä ennen tämän kuolemaa. Illalla heidän maatapantuaan kysyi Erlend vaimoltaan, uskalsiko tämä lähteä mukaan.

Ja Erlend sai mielestään täyden korvauksen, kun Kristiina itki hänen sylissään katuen talvista töykeyttään. Erlend pehmeni ja suli helläksi kuten aina tuotettuaan surua naiselle ja nähdessään sen laukeavan silmiensä edessä. Ja hän koetti sietää malttiaan menettämättä Kristiinan päähänpistot. Hän oli sanonut paikalla, että lapsia hän ei huolinut mukaan. Kristiina koetti selitellä, että Naakkve oli jo siksi vanha, että hänellä voisi olla hyötyä isoisän kuoleman näkemisestä. Erlend sanoi: ei. Sitten olivat Ivar ja Skule Kristiinan mielestä liian pienet jäämään yksinomaan palvelusnaisten haltuun. Ei, sanoi taas Erlend. Ja Gautesta oli Lauritsa pitänyt niin paljon. Ei, sanoi Erlend — asia oli liian hankala järjestää Kristiinan ollessa tuossa tilassa — Ragnfridin täytyi hankkia apuvaimo taloon miehensä maatessa kuolinvuoteella — ja heillä itsellään tuli olemaan vaikea paluumatka vastasyntyneen kera. Joko hänen täytyi jättää lapsensa hoidettavaksi jollekin Lauritsan tilalle tai odottaa Jørundgaardissa kesää. Erlend esitti asian moneen kertaan, mutta koetti puhua tyynesti ja vakuuttavasti.

Sitten hän tuli ajatelleeksi, että hänen oli hankittava Nidarosista mukaansa yhtä ja toista, mitä anoppi saattoi tarvita hautajaisiin — viiniä ja vahaa, vehnäjauhoja, mannaryyniä ynnä muuta. Mutta vihdoin viimein he kuitenkin pääsivät lähtemään ja saapuivat Jørundgaardiin Kertun-messun aattona.

Mutta kotonaolo muodostui Kristiinalle aivan toisenlaiseksi kuin mitä hän oli odottanut.

Täytyihän hänen iloita kaikesta sydämestään, että oli nähnyt isänsä vielä kerran. Ja hän iloitsi muistaessaan isänsä ilon hänen tullessaan ja hän oli nähnyt, miten isä oli kiittänyt Erlendiä siitä, että tämä oli suonut hänen tulla. Mutta hän tunsi joutuneensa niin monen asian ulkopuolelle, ja se koski häneen.

Oli vajaa kuukausi aikaan, jolloin hän odotti lapsen syntyvän, ja Lauritsa kielsi häntä kokonaan puuttumasta sairaanhoitoon; hän ei saanut valvoa toisten kanssa isän luona öisin, eikä äiti olisi sallinut hänen liikuttaa sormeakaan talouskureissa. Hän istui isänsä luona koko päivän, mutta harvoin he jäivät kahden kesken hetkeksikään. Melkein joka päivä saapui kartanoon vieraita — ystäviä, jotka tahtoivat nähdä Lauritsa Bjørgulfinpojan vielä kerran ennen kuolemaa. Se ilahdutti isää, vaikka se väsytti häntä suuresti. Hän puheli iloisesti ja sydämellisesti kaikkien kanssa, naisten ja miesten, köyhien ja rikkaiden, nuorien ja vanhojen, kiitti heitä heidän ystävyydestään, pyysi heidän esirukoustaan ja toivoi kohtaavansa kaikki Jumalan luona autuuden päivänä. Öisin, kun vain omaiset olivat hänen luonaan, makasi Kristiina ylistuvassa, tuijotti pimeään eikä voinut nukkua miettiessään isänsä lähtöä ja oman sydämensä pahuutta ja kelvottomuutta.

Loppu läheni nopeasti. Lauritsa oli pysynyt jalkeilla siihen asti, kun Ramborg oli saanut lapsensa, jolloin Ragnfridin ei enää tarvinnut olla Formossa niin paljon; hän oli myös kerran ajattanut itsensä sinne katsomaan tytärtään ja tyttärensä tytärtä; tuo pikku tyttö oli ristitty Ulvhildiksi. Mutta sitten hän paneutui sänkyyn eikä enää noussut.

Hän nukkui isossatuvassa ylisparven alla. Hänelle oli valmistettu eräänlainen sänky peräistuimelle pöydän päähän, sillä hän ei sietänyt korkeaa päänaluista; muuten häntä heti alkoi pyörryttää, hän sai taintumiskohtauksia ja sydämenkouristuksia. Hänestä ei uskallettu enää lyödä suonta; sitä oli täytynyt tehdä niin usein talven ja syksyn kuluessa, että hän oli jo aivan veretön eikä jaksanut paljon syödä eikä juoda.

Isän hienot ja kauniit kasvonpiirteet olivat muuttuneet teräviksi, ja rusketus oli kalvennut hänen ahavoituneilta kasvoiltaan, iho oli keltainen väriltään kuin luu, ja huulet sekä silmännurkat sinertävän verettömät. Sankka harmaankeltainen tukka oli levällään ja leikkaamatta, kuihtuneen ja voimattoman näköisenä pitkin pieluksen sinikukallista päällystä, mutta se, mikä eniten teki hänet vieraan näköiseksi, oli karkea harmaa parransänki, joka rehotti kasvojen alaosassa ja hänen pitkällä leveällä kaulallaan, josta suonet pullistuivat esiin vahvojen jänteiden tavoin. Lauritsa oli aina pitänyt tarkasti huolta partansa ruokkoamisesta ennen jokaista messupäivää. Vartalo oli niin laihtunut, että se oli melkein kuin luuranko. Mutta hän sanoi voivansa hyvin, kun makasi suorana eikä liikkunut. Ja hän oli aina iloinen ja leikkisä.

Hautajaisia varustettiin kiireellä. Oli teurastuspuuhia ja leipomista, makuuvaatteiden tuuletusta ja tarkastamista — tehtiin kaikki mitä ehdittiin, jotta talossa olisi hiljaista, kun viimeinen kamppailu tuli. Lauritsaa virkisti suuresti kuulla noista puuhista — hänen viimeiset kemunsa eivät saaneet olla vähäpätöisimmät Jørundgaardissa pidetyistä; kunniallisesti ja arvokkaasti hän tahtoi eritä isännyydestään. Eräänä päivänä hän halusi nähdä ne kaksi lehmää, joiden oli määrä olla mukana hautajaissaatossa ja joutua Sira Eirikille ja Sira Solmundille, ja nämä tuotiin silloin tupaan. Niitä oli ruokittu kaksinkertaisin annoksin koko talven, ja ne olivatkin nyt pulskat ja lihavat kuin tunturilehmät Olavinmessun aikaan, vaikka kevät oli vasta alullaan. Kukaan ei nauranut niin makeasti kuin hän, kun toinen niistä teki jäljen lattialle. Hänen ainoa huolensa oli, että vaimo kuluttaisi kaikki voimansa. — Kristiina oli luullut olevansa taitava talonemäntä, hän oli saanut sellaisen maineen Skaunissa, mutta nyt hän huomasi äitiinsä verrattuna olevansa kerrassaan mitätön. Oli käsittämätöntä, miten Ragnfrid pystyi saamaan aikaan kaiken sen, mitä sai — eikä hän kuitenkaan koskaan näyttänyt olevan poissa miehensä luota; yölläkin hän oli aina mukana valvomassa.

"Älä ajattele minua, mieheni", hän sanoi laskien kätensä Lauritsan käteen. "Kun sinä olet poissa, niin tiedät minun lepäävän kaiken tämän touhun jälkeen."

Lauritsa Bjørgulfinpoika oli ostanut jo vuosia sitten itselleen leposijan Hämärin saarnaveljien hautausmaalta, ja Ragnfrid oli päättänyt saattaa hänen ruumiinsa sinne sekä asettua sen läheisyyteen; hän oli ajatellut ruveta elätteelle erääseen munkkien omistamaan taloon. Ruumisarkku oli ensin vietävä kotikirkkoon, ja kirkolle ja kotiseurakunnan papeille oli annettava suuria lahjoja; jäljestä oli talutettava hänen ratsuorittaan, jonka selkään oli sidottava Lauritsan sotavarustus ja aseet; nämä tuli Erlendin lunastaa kahdellakymmenellä kahdella naulalla hopeaa. Jonkun Erlendin ja Kristiinan pojista tuli saada ne omakseen — mieluimmin sen, jota hän parastaikaa kantoi, jos siitä tulisi poika — ehkä siitä oli kerran sukeutuva toinen Jørundgaardin Lauritsa, tuumi sairas hymyillen. Gudbrandinlaakson varrella oli arkku vietävä vielä useaan kirkkoon ja annettava sen olla kirkossa yli yön; Lauritsa oli muistanut näitä kirkkoja rahalahjoilla ja vahakynttilöillä testamentissaan.

Kerran kertoi Simon apen saaneen makuuhaavoja — hän auttoi Ragnfridia sairaan kääntämisessä ja hoitelemisessa.

Kristiina oli epätoivoinen kateellisen sydämensä tähden. Hän ei tahtonut jaksaa sulattaa sitä, että vanhemmat osoittivat Simon Andreksenpojalle niin suurta luottamusta. Tämä liikkui Jørundgaardissa yhtä vapaasti kuin kotonaan — mitä Erlend ei ollut milloinkaan tehnyt. Melkein joka päivä seisoi hänen tanakka voikkonsa piha-aitaan sidottuna, ja Simon istui sisällä isän luona hattu ja viitta yllä; hän ei aikonut jäädä. Mutta vähän ajan kuluttua hän ilmestyi ovelle ja huusi, että miehet saisivat sittenkin viedä hänen hevosensa talliin. Hän tunsi kaikki isän asiat, nouti kirjerasian, etsi esiin kaikki kauppakirjat ja jäljennökset, toimitti Ragnfridin asioita ja puhui kartanorengin kanssa talon asioiden hoidosta. Kristiina muisti, miten hartaasti hän oli toivonut, että hänen isänsä kiintyisi Erlendiin — ja ensi kerran, kun isä oli pitänyt Erlendin puolta häntä vastaan, oli hän paikalla tehnyt niin pahasti kuin taisi — — —

Simon Andreksenpoika suri kovasti sitä, että hänen näin pian oli erottava apestaan. Mutta hän riemuitsi siitä, että oli saanut pikku tyttären. Lauritsa ja Ragnfrid puhuivat paljon pikku Ulvhildista, ja Simon osasi vastata kaikkeen, mitä he kysyivät tuosta pienokaisesta, sen kasvusta ja voinnista. Tämänkin asian johdosta Kristiina tunsi kateuden kalvavan sydäntään — Erlend ei ollut milloinkaan välittänyt lapsistaan sillä tapaa. Samalla oli hänestä hiukan naurettavaa, että tuo jo ikämiehen kirjoissa oleva iso-, punakasvoinen mies istui siinä niin toimessaan kertoen kapalolapsen vatsanväänteistä ja ruokahalusta.

Simon tuli kerran hakemaan Kristiinan luokseen reellä; täytyihän Kristiinan toki nähdä sisarensa ja sisarentyttärensä.

Simon oli antanut rakentaa kokonaan uuteen asuun vanhan mustuneen pirtin, jossa Formon naiset parin sadan vuoden aikana olivat synnyttäneet lapsensa. Liesi oli hävitetty, uuni tehty sijaan, ja sen toiselle kyljelle oli rakennettu lämpimään, suojaiseen nurkkaan kauniilla leikkauksilla koristettu sänky; vastapäisellä seinällä oli kaunis puinen jumalanäidin kuva, joka oli asetettu semmoiselle paikalle, että sen saattoi nähdä vuoteesta. Lattialle olivat ilmestyneet palkit, seinään lasinen ikkuna, ja muutenkin oli sisällä paljon pientä uutta kaunista kalua sekä penkkejä. Simon tahtoi, että tämä oli oleva Ramborgin tupa, jossa hän saattoi vallita mielensä mukaan, kestitä vaimovieraitaan ja viedä turvaan ne heistä, jotka eivät viihtyneet miesten seurassa, kun nämä illalla yltyivät liian remuaviksi pitoja pidettäessä.

Ramborg oli mennyt sänkyyn vieraan kunniaksi. Hän oli pukeutunut silkkipaitaan ja punaiseen nuttuun, jossa oli valkoiset nahkareunukset povella; hänen selkänsä takana oli silkkipäällyksiset pielukset ja sänkypeittojen päällä oli kukallinen samettivaate. Sängyn edessä oli Ulvhild Simonintyttären kätkyt. Se oli tuo vanha ruotsalainen kätkyt, jonka Ramborg Sunentytär oli tuonut mukanaan Norjaan; siinä olivat Kristiinan isä ja isoisä, hän itse ja kaikki hänen sisarensa maanneet. Perimätapojen mukaan olisi Kristiinan vanhimpana tyttärenä tullut saada tuo kätkyt myötäjäisten mukana, mutta siitä ei ollut mainittu mitään hänen mennessään naimisiin. Hän oli ymmärtänyt vanhempiensa unohtaneen sen tahallisesti — he eivät olleet pitäneet Erlendin ja hänen lapsia kyllin arvokkaina nukkumaan siinä.

Sen jälkeen hän kieltäytyi lähtemästä toistamiseen Formoon — koska hän muka ei jaksanut.

* * * * *

Hän tunsi itsensä sairaaksi, mutta sairaaksi surusta ja sieluntuskasta. Sillä hän ei voinut salata itseltään sitä, että hän tuli sitä onnettomammaksi mitä kauemmin hän oli kotona. Sellainen hän oli; häneen koski huomio, että nyt kun isä teki kuolemaa, oli vaimo lähimpänä tämän sydäntä.

Hän oli kuullut aina mainittavan vanhempiensa yhteiselämää esikuvalliseksi — kauniin arvokkaan, yksimielisyydessä, uskollisuudessa ja hyvänsuopuudessa vietetyn elämän tähden. Mutta hän oli tuntenut, pohtimatta sitä sen enempää, että näitä kahta sittenkin erotti jokin — jokin epämääräinen varjo, joka teki elämän kotona hiljaiseksi, vaikka he viihtyivätkin hyvin ja kauniisti yhdessä. Nyt hänen vanhempiaan ei enää erottanut mikään. He puhelivat hiljaa ja tasaisesti yhdessä, enimmäkseen jokapäiväisistä asioista, mutta Kristiina tunsi, että heidän silmissään ja äänensä sävyssä oli jotakin uutta. Hän näki isänsä alati kaihoavan vaimoaan, milloin tämä ei ollut hänen luonaan. Kun Lauritsa itse oli saanut vaimonsa menemään levolle vähäksi aikaa, makasi hän odotellen tätä malttamattomasti, ja kun Ragnfrid astui sisään, oli kuin ilo ja rauha olisivat seuranneet häntä sairaan luokse. Eräänä päivänä kuuli Kristiina heidän puhuvan kuolleista lapsistaan; ja kuitenkin he olivat hyvin onnellisen näköiset. Kun Sira Eirik tuli kartanon puolelle lukemaan Lauritsalle sanaa, istui Ragnfrid aina heidän luonaan; silloin Lauritsa tarttui usein vaimonsa käteen leikitellen hänen sormillaan ja pyöritellen hänen sormuksiaan.

Kristiina tiesi, ettei isä rakastanut häntä vähemmän kuin ennen. Mutta hän ei ollut huomannut ennen kuin vasta nyt, että isä rakasti myös äitiä. Ja hän ymmärsi sen eron, joka oli miehen rakkaudessa vaimoon, joka oli elänyt hänen rinnallaan halki pitkän elämän, niin hyvinä kuin pahoina päivinä — ja hänen rakkaudessaan lapseen, joka oli jakanut vain hänen ilonsa ja saanut hänen syvimmän hellyytensä. Ja hän itki ja rukoili apua Jumalalta ja Pyhältä Olavilta — sillä hän muisti heidän itkuisen ja raskaan hyvästijättönsä viime syksynä tunturilla; mutta hän ei sittenkään toivonut, että se olisi ollut viimeinen.

* * * * *

Kesäkauden alkamispäivänä sai Kristiina kuudennen poikansa, ja jo viidentenä päivänä siitä hän nousi vuoteesta ja meni kartanotupaan isäänsä katsomaan. Lauritsa ei pitänyt siitä — hänen talossaan ei ollut milloinkaan ollut tapana, että lapsensynnyttäjä tuli näkyviin ennen kuin oli käynyt kirkossa. Hänen ei pitänyt ainakaan liikkua pihamaan yli muulloin kuin päivän aikaan. Ragnfrid kuuli miehensä puheen.

"Tuumin tässä, mieheni", hän sanoi, "että me sinun naisesi emme ole milloinkaan olleet liian kuuliaiset sinulle, vaan olemme useimmiten tehneet oman päämme mukaan."

"Etkö sinä ole sitä aikaisemmin huomannut?" kysyi hänen miehensä hymyillen. "Eikä veljesi Trond ollut väärässä —, silloin kun hän sanoi minua lapaseksi sen vuoksi, että annoin teidän käännellä itseäni, muistatkos?"

Seuraavana messupäivänä oli Ramborgin kirkottajaiset, ja sen jälkeen hän tuli Jørundgaardiin ensi kertaa lapsivuoteesta noustuaan. Helga Rolvintytär oli hänen kanssaan — tämäkin oli nyt naimisissa. Haavard Trondinpoika Sundbusta sattui olemaan Lauritsan luona. Nämä kolme nuorta olivat yhdenikäisiä, ja he olivat eläneet kolme vuotta siskoksina Jørundgaardissa. Haavard oli ollut silloin varmin heistä ja johtanut toisten leikkejä, koska hän oli poika. Nyt antoivat nuo kaksi valkohuntuista nuorta talonemäntää hänen selvästi tuntea, että he olivat kokeneita naisia, joilla oli mies ja lapsi ja talonhuolet, mutta hän vain alaikäinen ja älytön nulikka; tämä huvitti suuresti Lauritsaa.

"Odotahan, kunhan saat emännän itse, kasvattipoikani, silloin sinä vasta saat kuulla, paljonko sinulla on älyä", hän sanoi, ja kaikki tuvassa olevat miehet nauroivat ja yhtyivät puheeseen.

Sira Eirik kävi joka päivä kuolevan luona. Tuo vanha seurakuntapappi oli jo huononäköinen, mutta luomiskertomus sujui norjaksi ja evankeliumit sekä psalttari latinaksi yhtä selvästi kuin ennen, sillä hän tunsi hyvin omat kirjansa. Lauritsa oli joku vuosi sitten ostanut itselleen erään paksun kirjan Saastadista; hän olisi mieluimmin halunnut kuulla luettavan siitä, mutta Sira Eirik ei saanut siitä selvää huonoilla silmillään. Silloin isä pyysi Kristiinaa koettamaan, osaisiko hän lukea sitä. Ja kun Kristiina oli hiukan tottunut sen kirjaimiin, selvisikin hän siitä kaikella kunnialla, ja hänestä tuntui suurelta ilolta, että hän nyt saattoi tehdä jotakin isänsä hyväksi.

Tässä kirjassa oli luettavana keskusteluja Pelon ja Rohkeuden, Uskon ja Epäilyksen, Ruumiin ja Sielun välillä. Siinä oli myös joitakin pyhimystaruja ja monta kertomusta miehistä, jotka olivat jo maallisen elämänsä aikana nähneet hengessä tuskanvaltakunnan kidutukset, kiirastulen koetukset ja taivaanvaltakunnan autuuden. Lauritsa puhui paljon kiirastulesta, johon hän uskoi pian joutuvansa, mutta hän oli aivan peloton. Hän toivoi suurta lohtua ystäviensä ja pappien esirukouksista ja luotti Pyhän Olavin ja Pyhän Tuomaan apuun viimeisessä koetuksessa. Muuten hän oli tuntenut näiden vahvistavan häntä jo tässä elämässä. Hän oli kuullut pappien sanovan, että se, joka pysyy lujana uskossa, ei hetkeksikään kadota silmistään autuuden valtakuntaa, johon sielu menee polttavan tulen kautta. Kristiinan mielestä hänen isänsä iloitsi siitä kuin mieskuntoisuuskoetuksesta. Hän muisti hämärästi lapsuudestaan ajan, jolloin kuninkaan miehet lähtivät laaksosta taisteluun Eirik-herttuaa vastaan — ja hänestä tuntui nyt siltä kuin isä olisi odottanut kuolemaa samalla mielellä kuin hän silloin oli odottanut seikkailuja ja sotaleikkiä.

Hän sanoi sitten eräänä päivänä isälleen, että hänestä tuntui kuin olisi elämässä jo ollut niin paljon koettelemuksia, ettei häntä voinut odottaa kovin vaikea osa kuoleman jälkeen. Lauritsa vastasi, ettei se hänestä siltä tuntunut; olihan hän ollut rikas, syntyisin mainiosta suvusta, hänellä oli ollut ystäviä ja menestystä maailmassa. "Raskaimmat suruni ovat olleet, etten koskaan ole nähnyt äitini kasvoja ja että kadotin lapseni, mutta nämäkään surut eivät kohta ole suruja enää. Ja sama on muiden surujen laita, jotka ovat painaneet minua elämässä — ne eivät ole enää suruja."

Äiti oli usein sisällä Kristiinan lukiessa, samoin vieraat, jos niitä oli talossa, ja Erlendkin istui mielellään kuulemassa. Kaikilla näillä oli iloa siitä, mutta Kristiina itse joutui järkytyksen ja epätoivon valtaan — se pani hänet ajattelemaan omaa sydäntään, joka niin hyvin tiesi, mikä oli oikeata ja hyvää, ja kuitenkin aina halasi vääryyttä. Ja hän pelkäsi pikku lapsensa puolesta, tohti tuskin nukkua yöllä pelosta, että se kuolisi pakanuudessa. Hänen luonaan täytyi aina olla kaksi valvojanaista, ja sittenkin hän pelkäsi vaipua uneen. Kaikki hänen toiset lapsensa oli kastettu ennen kuin ne olivat tulleet kolmen vuorokauden vanhoiksi, mutta tämän kastamista lykättiin, koska se oli iso ja vankka, siksi että sille tahdottiin antaa Lauritsan nimi — ja laaksossa seurattiin ankarasti tapaa, ettei elävän miehen nimeä saanut antaa vastasyntyneelle.

Kerran, kun hän istui isänsä luona lapsi sylissään, pyysi Lauritsa häntä irrottamaan lapsen kapaloista; hän ei ollut vielä nähnyt muuta kuin poikasen kasvot. Kristiina teki niin ja laski pojan isänsä käsivarsille. Lauritsa silitti pientä kaarevaa rintaa ja otti toisen noista kiinteistä kätösistä omaansa:

"Ihmeelliseltä tuntuu, pikku sukulaismies, että sinä kerran olet pukeutuva minun haarniskaani — nyt olisit sen sisällä yhtä pieni kuin hopeahelmi tyhjässä pähkinässä; ja tämän käden täytyy kasvaa paljon ennen kuin se kykenee tarttumaan minun miekkani kahvaan. Kun näkee edessään tämänkaltaisen taimen, saattaa miltei luulla Jumalan tahtovan, ettei meidän tule kantaa asetta. Mutta sinä et ole tarvitseva paljoakaan kokoa lisää, pikkarainen, ennen kuin olet ojentava kätesi niitä kohden. Harvalla miehellä on niin suuri rakkaus Jumalaan, että hän kieltäytyisi asetta kantamasta. Minulla sitä ei ollut."

Hän makasi vähän aikaa hiljaa katsellen pienokaista:

"Sinä kannat lapsiasi rakastavan sydämen alla, Kristiina — poika on iso ja lihava, mutta itse sinä olet väritön ja hento kuin virpi, ja sellaisen on äitisi kertonut sinun olleen joka lapsen jälkeen. Ramborgin tytär on laiha ja pieni", lisäsi hän nauraen, "mutta Ramborg kukoistaa kuin ruusu."

"Siksipä minusta onkin ihmeellistä, ettei hän tahdo lastansa omille rinnoilleen", sanoi Kristiina.

"Ei Simonkaan toivonut sitä — hän sanoo, ettei hän tahdo palkita vaimoaan tämän antamasta lahjasta siten, että äiti itse kuihtuisi — muista, ettei Ramborg ollut vielä täyttä kuuttatoista silloin. Hän oli itse tuskin päässyt lasten kirjoista saadessaan tyttären — eikä hän ollut sitä ennen sairastanut hetkeäkään elämässään — joten ei ole ihme, jos häneltä loppui kärsivällisyys. Sinä olit täysi nainen mennessäsi naimisiin, Kristiina!"

Kristiina purskahti yhtäkkiä hillittömään itkuun — hän tiesi tuskin itse, minkä tähden häntä näin itketti. Mutta totta se oli, — hän oli rakastanut lapsiaan ensi hetkestä asti, jolloin tiesi kantavansa niitä sydämensä alla, oli rakastanut niitä, vaikka ne olivat vaivanneet häntä, tehneet hänet levottomaksi ja rumaksi. Hän oli rakastanut niiden pieniä kasvoja siitä asti kun näki ne ensi kertaa ja rakasti niitä kaiken aikaa niiden varttuessa ja muuttuessa ja miehistyessä. Mutta kukaan ei ollut oikein rakastanut niitä hänen toverinaan — ei Erlendkään, vaikka hän pitikin niistä — Naakkve oli hänen mielestään tullut liian aikaisin ja toisten syntyessä oli hänestä lapsia aina ollut yksi liikaa. Kristiina muisti mitä hän oli ajatellut synnin hedelmästä ollessaan ensi talvea Husabyssä — hän ymmärsi saaneensa maistaa sen katkeruutta, vaikka ei sillä tapaa kuin oli pelännyt. Hänen ja Erlendin väliin oli tullut silloin jotakin kieroa, joka tuskin voi korjautua koskaan.

Äitiään hän ei ollut milloinkaan tuntenut likeiseksi, sisaret olivat olleet pieniä hänen jo ollessaan täysi neito, leikkitovereita hänellä ei ollut milloinkaan ollut. Hänet oli kasvatettu miesten parissa ja hän oli aina saanut olla lempeä ja vieno, sillä hänen ympärillään oli aina ollut miehiä, jotka ojensivat suojelevat ja varjelevat kätensä hänen ja maailman väliin. Hänestä tuntui nyt niin luonnolliselta, että hänelle itselleen syntyi pelkkiä poikia, poikalapsia, jotka kasvoivat hänen verestään ja imivät hänen maitoaan ja joita hän sai rakastaa ja helliä ja hoitaa, kunnes he kasvaisivat niin suuriksi, että voisivat astua miesten riviin. Hän muisti kuulleensa eräästä kuningattaresta, jolle oli annettu lisänimi Poikainäiti. Hänen lapsihuoneensa ympärillä oli nähtävästi ollut kokonainen aita suojelevia miehiä.

"Mikä sinua nyt vaivaa, Kristiina?" kysyi isä tuokion kuluttua hiljaa.

Kristiina ei voinut sanoa isälleen mikä häntä vaivasi. Ja niinpä hän lausui hetken kuluttua, hilliten itkuaan:

"Kuinka minä en surisi, isä, kun te makaatte siinä —"

Kun Lauritsa lopuksi oikein ahdisti häntä, ilmaisi hän pelkonsa kastamattoman lapsen puolesta. Lauritsa määräsi silloin heti, että poika oli vietävä kirkkoon seuraavana messupäivänä — ja sanoi, ettei hän luullut sen kuolevan tuon asian tähden ennen kuin sen hetki oli lyönyt.

"Ja minä olen muuten jo maannut tässä tarpeeksi", sanoi hän nauraen. "Tuska ja vaiva on sisälle- ja uloskäymisemme — kivulla me synnymme ja kivulla kuolemme, ellemme kuole äkkikuolemalla. Kauneimmalta olisi minusta tuntunut nuorena ollessani kaatua taistelutantereelle. Mutta tämmöiselle syntiselle kelpaa tautivuodekin — vaikka en voi enää tuntea sieluni kostuvan enemmästä makaamisesta."

Poika kastettiin sitten seuraavana sunnuntaina ja sai isoisänsä nimen. Kristiinaa ja Erlendiä moitittiin kovasti kaikkialla tämän tapauksen johdosta, vaikka Lauritsa Bjørgulfinpoika sanoi kaikille talossa kävijöille itse vaatineensa tätä; hän ei tahtonut pitää talossaan pakanaa kuoleman kolkuttaessa ovelle.

Lauritsaa alkoi nyt huolettaa se, että hänen lähtönsä tulisi tapahtumaan keskellä kylvökiireitä, suureksi haitaksi niille monille, jotka olisivat halunneet kunnioittaa hänen hautaanpanoaan ottamalla siihen osaa. Mutta neljätoista päivää lapsen kastamisen jälkeen tuli Erlend Kristiinan luokse vanhaan kutomatupaan, jossa Kristiina oli nukkunut synnytyksestä asti. Aamu oli jo pitkälle kulunut, ohi ruokarupeaman; Kristiina oli vielä makuulla, sillä poika oli ollut levoton. Erlend oli hyvin liikuttunut, hän sanoi Kristiinalle hiljaa ja hellästi, että tämä nyt nousisi ja lähtisi isänsä luo, Lauritsalla oli ollut kauhean kovia sydänkohtauksia päivän sarastaessa, ja hän oli sen jälkeen kauan virunut tiedottomana. Sira Eirik oli hänen luonaan ja oli juuri ripittänyt hänet.

Oli viides päivä Halvardin-messusta. Sataa tihuutti hiljaa. Tultuaan pihamaalle tunsi Kristiina lauhkeassa eteläisessä leyhkässä vastakynnetyiltä ja lannoitetuilta vainioilta nousevan mullan hajun. Seutu uinui ruskeana kevätsateessa, ilma sinersi korkeiden tunturien välissä, ja sumu leijaili puolitiessä rinnettä. Kuului tiukujen helinää vettäuhkuvan, harmaan joen viereisistä lehdoista — vuohet oli päästetty ulos, ja ne kulkivat napsien ummulla olevia oksia. Oli sellainen ilma, joka oli aina ilahduttanut hänen isänsä sydäntä, talvi ja pakkanen lähti ihmisten ja eläinten maailmasta, karja pääsi ahtaista, pimeistä navetoista ja niukan ravinnon äärestä.

Kristiina näki heti isän kasvoista, että kuolema oli hyvin lähellä. Lauritsa oli lumivalkoinen nenänjuuresta, huulet ja suurten silmien ympärykset olivat mustansiniset, tukka oli jakautunut kosteisiin siisnoihin leveän hikisen otsan ympärillä. Mutta hän oli täydessä tajussa ja puhui selvästi, joskin verkalleen ja heikolla äänellä.

Talonväki astui vuoteen ääreen yksi kerrallaan. Lauritsa otti jokaista kädestä, kiitti heidän palveluksestaan, sanoi heille hyvästi ja pyysi heitä antamaan anteeksi, jos hän oli rikkonut heitä vastaan jollakin tapaa, sekä rukoilemaan hänen sielunsa puolesta. Sitten hän sanoi jäähyväiset omaisilleen. Tyttäriä hän pyysi kumartumaan, jotta hän saattaisi suudella heitä, ja hän toivotti Jumalan ja kaikkien pyhien suojelusta heille. Tyttäret itkivät kumpikin katkerasti, ja nuori Ramborg heittäytyi sisarensa syliin. Toisiinsa kietoutuneina menivät nuo kaksi Lauritsantytärtä paikalleen isän jalkapäähän, ja nuorempi itki edelleen Kristiinan rintaa vasten.

Erlendin kasvot vavahtelivat, ja kyyneleet juoksivat hänen poskiansa pitkin hänen nostaessaan Lauritsan käden ja suudellessaan sitä pyytäen hiljaa apeitaan anteeksi kaikkea, mitä oli tätä vastaan rikkonut vuosien kuluessa. Lauritsa sanoi antavansa hänelle anteeksi täydestä sydämestä ja toivotti hänelle Jumalan siunausta elämän poluilla. Erlendin kauniilla kasvoilla oli omituinen vaalea hohde hänen siirtyessään hiljaa takaisin ja jäädessään seisomaan vaimonsa viereen, käsi kädessä hänen kanssaan.

Simon Darre ei itkenyt, mutta hän polvistui maahan tarttuen appensa käteen sitä suudellakseen ja jäi siihen joksikin aikaa pitäen sitä kädessään. "Sinun kätesi, vävy, on lämmin ja hyvä", sanoi Lauritsa heikosti hymyillen. Ramborg kääntyi miehensä puoleen, kun tämä tuli hänen luokseen, ja Simon laski käsivartensa vaimonsa hennoille, tyttömäisille olkapäille.

Lopuksi heitti Lauritsa hyvästit vaimolleen. He kuiskasivat keskenään muutaman sanan, joita ei kukaan kuullut, ja vaihtoivat suudelman kaikkien nähden, mikä oli soveliasta kuoleman ollessa huoneessa. Sen jälkeen Ragnfrid polvistui miehen makuusijan ääreen, kasvot käännettyinä Lauritsaan; hän oli kalpea, tyyni ja äänetön.

Sira Eirik jäi taloon annettuaan kuolevalle viimeisen voitelun ja viaticumin. Hän istui pääpuolessa lukien rukouksia. Ragnfrid oli istuutunut vuoteen laidalle. Kului muutama tunti. Lauritsa makasi silmät puoliummessa. Väliin hän käänsi levottomasti päätään pieluksella, liikutteli käsiään peitteellä, hengitti raskaasti ja sysäyksittäin. Toiset luulivat hänen kadottaneen puhekykynsä, mutta mitään kuolemankamppailua ei näkynyt.

Tuli aikaisin pimeä, ja pappi sytytti kynttilän. Istuttiin hiljaa katsellen kuolevaa ja kuunnellen sateen rapinaa. Sitten sairas alkoi käydä rauhattomaksi, hänen ruumiinsa vapisi, kasvot mustenivat, ja hänen henkeään näytti ahdistavan. Sira Eirik kohotti häntä hartioista, nosti hänet istuvaan asentoon tukien hänen päätään rintaansa vasten ja pidellen ristiä hänen silmiensä edessä. Lauritsa avasi silmänsä, kiinnitti katseensa ristiinnaulitunkuvaan, joka oli papin kädessä, ja lausui hiljaa, mutta niin selvästi, että useimmat tuvassa olevat sen kuulivat:

"Exsurrexi, et adhuc sum tecum." [Minä heräsin ja minä olen sinun luonasi vielä. Ps. 139, 18.]

Vielä tärisytti ruumista muutama kouristus, ja kuolevan kädet hapuilivat peitteellä. Sira Eirik piti häntä vielä hetkisen itseään vasten. Sitten hän laski varovasti ystävänsä ruumiin takaisin patjoille, suuteli tämän otsaa ja silitti hiukset sen ympäriltä, ennen kuin painoi kiinni silmäluomet ja sieraimet; sitten hän nousi ja alkoi sanella rukousta.

* * * * *

Kristiina sai istua ruumiin vieressä yötä. Lauritsa oli pantu paareille ylisparveen, sillä siellä oli eniten tilaa; odotettiin paljon väkeä valvojaisiin.

Isä näytti Kristiinasta sanomattoman kauniilta kynttilöiden valossa, kullahtavankalpeat kasvot paljaina. Hikiliina oli käännetty alas, ettei se likaantuisi niiden monien käsistä, jotka tulivat katsomaan vainajaa. Sira Eirik ja Kvamin seurakuntapappi lauloivat — jälkimmäinen oli tullut taloon illalla sanoakseen Lauritsalle viimeiset jäähyväiset, mutta oli tullut liian myöhään.

Jo seuraavana päivänä alkoivat vieraat ratsastaa taloon, ja nyt täytyi Kristiinan sopivaisuuden vuoksi paneutua vuoteeseen, koska hän ei vielä ollut käynyt kirkossa. Nyt oli hänen vuoronsa saada lapsivuoteensa koristetuksi silkkipeitteillä ja talon hienoimmilla pieluksilla. Formon kätkyt tuotiin lainaksi kotiin; siinä lepäsi nyt Lauritsa nuorempi, ja joka päivä kävi ihmisiä katsomassa Kristiinaa ja lasta.

Isän ruumis kuului säilyvän kauniina — se oli vain entisestään kellastunut. Eikä kukaan ollut nähnyt kannettavan niin paljon kynttilöitä kuolleen miehen paarien ympärille.

Viidentenä päivänä alkoivat hautajaiskemut, jotka olivat kaikin puolin erinomaiset — kartanolla seisoi yli sata vierasta hevosta, samoin Laugarbrussa; jopa Formoonkin asti oli vieraita majoitettu. Seitsemäntenä päivänä pitivät perilliset perinnön jaon sovussa ja ystävyydessä — Lauritsa oli itse järjestänyt kaiken ennen kuolemaansa, ja kaikki seurasivat tarkasti hänen toivomuksiaan.

Seuraavana päivänä piti ruumis, joka nyt oli Olavinkirkossa, vietämän Hamariin.

Edellisenä iltana — taikka oli pikemminkin jo yö — tuli Ragnfrid pirttiin, jossa tytär nukkui lapsineen. Kartanon emäntä oli hyvin väsynyt, mutta hänen kasvonsa olivat tyynet ja kirkkaat. Hän pyysi palvelusnaisia lähtemään ulos:

"Kyllähän täällä on täyttä joka nurkassa, mutta etteköhän te sentään löytäne sijaa jostakin; minä haluan itse valvoa tyttäreni luona tämän viimeisen yön, jonka olen talossani."

Hän otti lapsen Kristiinan käsistä, kantoi sen lieden luo ja laittoi sen yökuntoon.

"Oudolta mahtanee tuntua teistä, äiti, muuttaa tästä talosta, jossa olette elänyt isäni kanssa niin kauan", sanoi Kristiina. "En ymmärrä, miten te jaksatte sen kestää."

"Jaksaisin vielä vähemmän jäädä tänne", vastasi Ragnfrid tuudittaen Lauritsaa sylissään, "näkemättä isäsi liikkuvan rakennusten väliä."

"Sinä et ole milloinkaan kuullut, mistä se johtui, että me muutimme tänne laaksoon ja jäimme tänne asumaan", jatkoi hän vähän ajan kuluttua. "Siihen aikaan, kun meille tuli sana Ivarin, minun isäni hengenlähdön lähestymisestä, en minä ollut ratsastuskunnossa; Lauritsan täytyi lähteä pohjoiseen yksin. Muistan, kuinka se ilta oli kaunis, jolloin hän lähti — hänestä oli jo silloin niin hauska ratsastaa illalla, viileässä; hän aikoi ehtiä Osloon yöksi — se oli juuri juhannuksen alla. Minä saatoin häntä siihen saakka, missä kartanon tie yhtyy kirkkotiehen — muistatko? Siinä on pari isoa kalliota ynnä vierinkivimaata — ne ovat Skogin kivisimmät tienoot, johon kuivuus aina käy kiinni; mutta sinä vuonna kasvoi vilja hyvin noissa saroissa, ja me puhuimme siitä. Lauritsa käveli hevostaan taluttaen, ja minä talutin sinua — sinä olit neljän talven vanha.

"Kun tulimme tienristeykseen, tahdoin minä, että sinä olisit juossut takaisin kartanoon. Sinä et olisi lähtenyt, mutta silloin sanoi isäsi, että koettaisit etsiä viisi valkoista kiveä ja panna ne ristiin puron pohjalle lähteen alapuolelle — se suojelisi häntä Mjørsametsän peikoilta, kun hän ratsasti ohi. Silloin sinä lähdit juoksemaan."

"Onko sellainen taika?" kysyi Kristiina.

"En minä ole kuullut sitä ennen enkä sen jälkeen. Luulen isäsi keksineen sen sillä hetkellä. Etkö sinä muista, miten hän keksi kaikenlaista leikkiessäsi sinun kanssasi?"

"Kyllä minä muistan."

"Minä saatoin häntä metsän läpi kääpiökivelle asti. Siinä hän pyysi minua kääntymään takaisin ja saattoi nyt vuorostaan minua takaisin tienristeykseen — isäsi nauroi ja sanoi, että täytyihän minun ymmärtää, ettei hän sallinut minun kulkea yksin metsän läpi, etenkin kun aurinkokin jo oli laskenut. Seisoessamme siinä tienristeyksessä kiedoin käsivarteni hänen kaulaansa: minun oli niin vaikea olla, kun en päässyt mukaan — en ollut milloinkaan oikein viihtynyt Skogissa, kaipasin aina pohjoiseen. Lauritsa lohdutti minua ja virkkoi lopuksi: jos sinulla minun takaisin tullessani on poika käsivarrella, voit pyytää minulta mitä tahdot; jos se on täytettävissä, et ole pyytävä turhaan. Silloin minä vastasin, että tulisin pyytämään sitä, että muuttaisimme tänne pohjoiseen minun perintötilalleni. Isäsi ei pitänyt tästä, ja hän sanoikin: etkö olisi voinut pyytää mitään tärkeämpää — sitten hän naurahti, ja minä ajattelin, että tuohon hän ei ole suostuva ikinä, ja se oli minusta aivan luonnollista. Tiedäthän, ettei Sigurd, nuorin veljesi, sitten elänyt tuntiakaan — Halvdan kastoi hänet ja hän kuoli heti sen perästä —

"Isäsi palasi kotiin varhain eräänä aamuna — hän oli jo kuullut illalla Oslossa, miten asiat olivat, ja lähti viipymättä edelleen. Minä olin vielä vuoteessa, olin niin surullinen, etten kyennyt nousemaan; minusta tuntui kuin en olisi ikinä enää tahtonut nousta. Jumala minulle anteeksi suokoon — kun minun viereeni laskettiin sinut, käännyin seinään päin, enkä tahtonut nähdä sinua, pikkuiseni. Mutta silloin sanoi Lauritsa istuessaan sänkyni laidalla, vielä ratsastuspukeissa ja miekka vyöllä, että koettaisimme, olisiko meidän parempi elää Jørundgaardissa. Ja niin me jouduimme muuttamaan Skogista, mutta ymmärräthän, etten minä nyt halua asua täällä, kun Lauritsa on poissa."

Ragnfrid otti lapsen ja asetti sen äidin rinnoille. Hän otti silkkipeitteen, joka oli ollut levitetty Kristiinan sängylle päivällä, käänsi sen kokoon ja laski syrjään. Sitten hän katsoi vähän aikaa tytärtään, kosketti tämän paksua, kullanruskeata palmikkoa, joka oli solahtanut valkoisten rintojen väliin, ja sanoi:

"Isäsi kysyi minulta usein, oliko sinun tukkasi vielä yhtä suuri ja kaunis kuin tyttönä. Hän iloitsi niin siitä, ettet sinä menettänyt kauneuttasi monia lapsia kantaessasi. Ja hän iloitsi siitä, että sinusta oli tullut niin kelpo vaimo ja että menestyit ja elit terveenä kauniiden pikku poikiesi keskellä."

Kristiina nielaisi pari kertaa.

"Ja minulle, äiti, hän puhui usein, että te olitte ollut niin hyvä vaimo — hän käski minun sanoa sen teille —" Kristiina vaikeni hämillään ja Ragnfrid nauroi hiljaa:

"Olisin minä luullut Lauritsan tietävän, ettei hänen tarvinnut lähettää ketään ilmoittamaan minulle hänen suopeuttaan." Hän silitti lapsen päätä ja tyttärensä kättä, joka piti kiinni pienestä. "Mutta ehkä hän tahtoi —. Älä luule, Kristiina, että minä milloinkaan olisin kadehtinut isäsi rakkautta sinuun. On oikein ja kohtuullista, että sinä olet rakastanut enemmän häntä kuin minua. Sinä olit niin herttainen pikku tyttö — en ymmärtänyt olla Jumalalle tarpeeksi kiitollinen siitä, että hän salli minun pitää sinut. Mutta minä olin sellainen, että aina ajattelin enemmän sitä, mitä olin kadottanut, kuin sitä mitä minulla oli."

Ragnfrid istuutui sängyn laidalle.

"Skogissa oli toisenlaiset tavat kuin minun kotonani. En muista isäni suudelleen minua milloinkaan — hän suuteli äitiäni hänen maatessaan paareilla. Äiti suuteli Gudrunia messussa, koska tämä seisoi häntä lähinnä, sitten suuteli sisareni minua — muulloin ei meillä milloinkaan ollut tapana tehdä sitä.

"Skogissa oli sellainen tapa, että kun me tulimme kirkosta nautittuamme Herran ruumiista ja astuimme alas hevosen selästä kotona, suuteli herra Bjørgulf poikiaan ja minua poskelle, mutta me suutelimme hänen kättään. Sitten suutelivat kaikki aviopuolisot toisiaan, ja sen jälkeen me kättelimme kaikkia palvelijoita, jotka olivat olleet jumalanpalveluksessa, ja toivotimme toisillemme siunausta hengellisestä ateriastamme. Lauritsa ja Aasmund suutelivat usein isäänsä kädelle, kun hän antoi heille lahjoja, ja muutenkin. Kun hän tai Inga tuli sisään, nousivat pojat heti seisomaan ja seisoivat kunnes heitä pyydettiin istumaan. Tuo oli minusta alussa narrimaista ja outoa.

"Myöhemmin sitten, kun elin isäsi kanssa ja me kadotimme poikamme, koko tuona aikana, jolloin saimme kestää niin paljon huolta ja murhetta Ulvhildimme tähden — silloin oli hyvä, että Lauritsa oli saanut sellaisen kasvatuksen — että hänet oli totutettu lempeämpiin ja hellempiin tapoihin."

Hetken kuluttua sanoi Kristiina hiljaa:

"Isä ei siis saanut nähdä Sigurdia elossa?"

"Ei", vastasi Ragnfrid, yhtä hiljaa. "En minäkään nähnyt hänen elävän."

Kristiina makasi liikkumatta, sitten hän sanoi:

"Äiti, minun mielestäni teillä on sentään ollut paljon onnea elämässä."

Ragnfrid Ivarintyttären kalpeita poskia pitkin alkoivat virrata kyyneleet:

"Kyllä, Jumalan kiitos. Siltä minustakin nyt näyttää."

Vähän ajan kuluttua hän otti Kristiinan rinnoilta kapalolapsen, joka oli nukkunut, ja laski sen kätkyeen. Hän kiinnitti Kristiinan paidan pienellä soljella, taputti tyttären poskea ja pyysi häntä sulkemaan silmänsä. Kristiina kohotti kättään.

"Äiti —", sanoi hän pyytäen.

Ragnfrid kumartui, veti tyttären puoleensa ja suuteli häntä monta kertaa. Hän ei ollut tehnyt tätä siitä pitäen kun Ulvhild kuoli.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli mitä ihanin kevätilma. Kristiina seisoi kartanorakennuksen nurkan takana katsellen joen takaiselle rinteelle. Ilmassa tuntui mullan haju, vapautuneet purot lauloivat kaikkialla, joka viita ja niitty vihannoi. Siinä kohden, missä tie kulki tunturinlaitaa Laugarbrun takana, loisti tilkku talviorasta raikkaan ja heleän värisenä — Jon oli kaatanut kaskeksi vesakon ja kylvänyt ruista tuhkaan.

Tästä näkyisi hautaussaatto parhaiten, kun se ehtisi siihen.

Ja sitten virtasi saatto esiin vuorenvieremän alta, uudispeltotilkun laidasta.

Hän erotti kaikki papit. Nämä ratsastivat edellä; mukana oli myös kirkonpalvelijoita, jotka kantoivat ristiä ja kynttilöitä ensimmäiseen pysähdyspaikkaan. Tulia ei voinut nähdä päivän valossa, mutta kynttilänvarret vilkkuivat kuin ohuet valkoiset viivat. Sitten ilmestyivät esiin arkkua kantavat hevoset; arkku oli asetettu paareille niiden väliin; sen jälkeen hän erotti Erlendin, joka ratsasti mustan hevosensa selässä, äidin, Simonin ja Ramborgin sekä monet sukulaiset ja ystävät saaton päähän asti.

Vähän aikaa kuului pappien laulu Laagenin pauhun yli, mutta sitten hukkui hymnin sävel joen kohinaan ja rinteiltä virtaavien kevätpurojen pajatukseen. Kristiina jäi tuijottamaan eteensä vielä pitkäksi aikaa sen jälkeen kun viimeinen kuorma juhta oli kadonnut vastapäätä olevaan lehtoon.