I I

SYNNIN HEDELMÄ

Iltaa ennen Simonin-messua laski Baard Petrinpojan laiva Birgsin lahteen. Nidarholman apotti oli itse ratsastanut rantaan sukulaistaan Erlend Nikulauksenpoikaa vastaan, tahtoen samalla toivottaa tervetulleeksi tämän kotiin tuoman nuoren vaimon. Vastanaineet aiottiin majoittaa yöksi Viggin apotin omina vieraina.

Erlend talutti kalmankalpean, surkeannäköisen nuoren vaimonsa laiturilta. Apotti laski leikkiä merimatkan vaivoista; Erlend nauroi ja tuumi vaimonsa jo kaipaavankin seinäänkiinnitettyä sänkyä. Ja Kristiina yritti hymyillä, mutta ajatteli samalla, ettei hän enää ikinä astu hyvällä laivan kannelle. Hän voi pahoin Erlendin tullessa lähellekin, niin tämä tuoksahti merelle ja laivalle — hänen tukkansakin oli ihan kankea ja tahmea suolavedestä. Erlend oli koko matkan ollut villinä ilosta, ja Baard-herraa oli naurattanut: Møressä, meren rannalla, missä Erlend oli viettänyt kasvinvuotensa, olivat pojat keikkuneet vesillä lakkaamatta, purjehtineet ja soutaneet. Kumpikin, Erlend ja Baard, oli tosin säälinyt häntä hiukan, mutta ei siten kuin Kristiinan mielestä hänen surkeutensa vaati. Kaiken aikaa nämä vain hokivat, että meritauti kyllä asettuu, kun hän tottuu laivalla oloon. Mutta hän oli ollut yhtä kurja koko ajan.

Seuraavana päivänä ratsastaessaan hänestä tuntui kuin hän olisi purjehtinut. Mäkeä ylös, toista alas kävi kulku yli mahtavien vieremätöyryjen, ja jos koetti kiinnittää katseensa määräpisteeseen harjun laidassa, tuntui koko perustus heiluvan ja kohoavan kuin aallonharja kohti väritöntä talvista taivasta.

Viggiin oli tullut joukko Erlendin ystäviä ja naapureita aamulla saattamaan morsiusparia kotiin, ja nyt he ratsastivat lopun matkaa suuressa seurassa. Maa kumisi hevosten kavioiden alla, sillä se oli jäätynyt kovaksi kuin rauta. Huuru kierteli ajajien ympärillä; hevosten karva ja ratsastajien hiukset ja turkinreunat olivat kuurassa. Erlend oli yhtä valkohapsinen kuin apotti, ja hänen kasvonsa hehkuivat aamuryypystä ja purevasta ahavasta. Hän oli pukeutunut sulhasvaatteisiinsa ja oli säihkyvän nuoren ja virkun näköinen; hänen kaunis pehmeä äänensä kaikui ilakoivana ja uljaana vierasten parista hänen karautellessaan sinne tänne huutaen ja nauraen.

Kristiinan sydän alkoi väristä kummasti — surusta, hellyydestä ja pelosta. Hän oli vielä sairas merimatkan jälkeen, ja rinnassa tuntui ilkeä kuvotus heti kun hän yritti syödä tai juoda vähänkin, häntä palelsi kauheasti, ja mielen pohjalla kyti yhä pieni, umpea, mykkä vihantunne Erlendiä kohtaan, joka oli niin huoleton —. Mutta nähdessään nyt, miten luottavan ylpeänä ja säihkyvän riemukkaana tämä vei hänet kotiinsa vaimonaan, hän sittenkin katui katkerasti, ja hänen sydäntään kirveli sääli. Nyt hän katui, että oli antanut itsepäisyydelleen vallan eikä ollut ilmaissut Erlendille — tämän käydessä heidän luonaan kesällä — ettei ollut soveliasta viettää häitä liian komeasti. Oikeastaan asian laita oli sellainen, että Kristiina oli toivonut hänenkin saavan nähdä, etteivät he selviä teostaan nöyryytyksettä.

Hän oli myös pelännyt isäänsä. Ja hän oli ajatellut, että häiden jälkeenhän he lähtisivät hyvin kauas; hän ei kai ollut näkevä kotiseutuaan pitkiin aikoihin — ei ennen kuin kaikki puheet jo olisivat tyystin vaienneet —. Nyt hän huomasikin, että edessä oli paljon pahempaa. Erlend oli tosin maininnut suurista tuliaispidoista, jotka hän aikoi pitää Husabyssä, mutta Kristiina ei ollut ajatellut niitä miksikään uusiksi häiksi. Ja heitä vastassa olevat vieraat olivat väkeä, jonka keskellä Erlendin ja hänen tuli ruveta elämään — jonka arvonanto ja ystävyys heidän tuli voittaa. Nämä samat ihmiset olivat olleet näkemässä Erlendin mielettömyyttä ja menneiden vuosien tuomaa onnettomuutta. Nyt uskoi Erlend parantaneensa maineensa heidän silmissään, astuneensa vertaistensa joukkoon sijalle, joka kuului hänelle syntyperän ja omaisuuden nojalla. Ja nyt hän oli tietenkin joutuva laajalti naurun alaiseksi, kun kuultaisiin mitä hän oli tehnyt omalle lailliselle morsiamelleen.

Apotti kumartui Kristiinan puoleen sanoen:

"Olette niin totinen, Kristiina Lauritsantytär. Eikö meritauti ole vielä hellittänyt? Vai ikävöittekö äitiänne?"

"Arvasitte, herra", sanoi Kristiina hiljaa. "Juuri äitiäni minä ajattelin."

* * * * *

He olivat saapuneet Skauniin ja ratsastivat nyt korkealla. Laakson pohjalla heidän allaan oli lehtimetsä valkean, auringossa välkkyvän härmän peitossa, jonka keskeltä, pilkotti pieni, sininen järvi. Sitten loppui kuusikko. Erlend viittasi kädellään:

"Tuossa on Husaby, Kristiina. Herra suokoon sinulle paljon hyviä päiviä siellä, vaimoni!" sanoi hän lämpimästi.

Heidän eteensä avautui laajoja, kuurassa hohtavia maita. Kartano sijaitsi kuin leveällä laudalla rinteen puolivälissä — lähinnä oli pieni vaalea kivikirkko, siitä etelään rakennukset; niitä oli paljon, useat suuria; savu tuprusi räppänäaukoista. Kirkonkellot alkoivat soida, ja pihalta virtasi heitä vastaan kansaa huutaen ja tervehtien. Morsiussaatossa olevat miehet rämisyttivät kilpiään — ja remuten ja elämöiden painalsi ratsuparvi nuoren aviomiehen taloon.

* * * * *

Kirkon edessä pysähdyttiin; Erlend auttoi morsiamensa hevosen selästä ja johdatti hänet ovelle, jossa joukko pappeja ja hengellisiä herroja oli heitä vastassa. Kirkossa oli viiltävän kylmä, ja valoa tunkeutui sisään pitkänseinän pienistä pyörökaari-ikkunoista himmentäen kuorista leviävää kynttilänhohdetta.

Kristiinaa arastelutti ja pelotti Erlendin päästäessä hänen kätensä ja lähtiessä miesten puolelle, jolloin hänen itsensä oli asetuttava vieraiden, juhlapukuisten naisten joukkoon. Kirkko toimitus oli erittäin kaunis. Mutta Kristiinaa vilutti ja hänestä tuntui kuin hänen rukouksensa olisivat painuneet takaisin, kun hän koki keventää mieltään ja ylentää sydäntään. Hän mietti, ettei tainnut olla hyvä enne, että oli Pyhän Simonin päivä — sen miehen suojeluspyhimyksen, jota hän ei ollut kohdellut hyvin.

Kirkosta lähdettiin kulkueena kartanoa kohti, etumaisina papit, sitten Kristiina ja Erlend käsityksin, viimeisenä vieraat kaksitellen. Kristiina ei huomannut tarkastella rakennuksia. Piha oli pitkä ja kapea, ulkorakennukset olivat kahdessa rivissä sen etelä- ja pohjoislaidassa; ne olivat tilavat ja hyvin lähellä toisiaan, mutta näyttivät vanhoilta ja rappeutuneilta.

Juhlakulkue seisahtui päärakennuksen ovelle, ja papit toimittivat siunauksen vihkivedellä. Sen jälkeen talutti Erlend Kristiinan pimeän porstuan läpi. Oikealla avattiin ovi, josta tulvi häikäisevää valoa. Kristiina kumartui kamanan alitse ja astui Erlendin kanssa tämän tupaan.

Se oli suurin tupa, mitä hän oli nähnyt kenenkään talossa. Keskellä lattiaa oli liesi, joka oli niin pitkä, että sen molemmissa päissä paloi tuli, ja huone oli niin leveä, että orsia kannattivat kauniit puiset pylväät — se näytti ennemminkin kirkolta tai kuninkaan salilta kuin kartanon tuvalta. Itäiselle päätyseinälle, jonka keskellä sijaitsi isännän kunniasija, oli pylväiden väliin rakennettu suljettavia sänkyjä.

Huoneessa paloi lukematon joukko kynttilöitä — pöydillä, jotka olivat täynnä kallisarvoisia vateja ja maljakoita, ja seinään kiinnitetyissä haarukoissa. Muinaisaikojen tapaan riippui seinillä kilpiä ja aseita kuvakudosten välissä. Kunniaistuimien tausta oli verhottu sametilla, ja eräs miehistä ripusti nyt Erlendin kultasilaisen miekan ja hänen valkoisen kilpensä, johon oli punaisella kuvattu hyökkäävä leijona, toisten aseiden joukkoon.

Palvelijat ja palvelijattaret olivat riisuneet vierailta päällysvaatteet. Erlend tarttui vaimonsa käteen ja kuljetti hänet lieden ääreen; vieraat seisoivat puolikehässä heidän takanaan. Muuan vankkavartinen rouva, jolla oli lempeät kasvot, astui esiin ja silitti Kristiinan huntua, joka oli hiukan rypistynyt vaipan alla. Poistuessaan takaisin paikalleen hän nyökkäsi hymyillen vastavihityille. Erlend nyökkäsi hymyillen takaisin ja katsoi vaimoonsa. Ja hän oli hyvin herttaisen näköinen. Silloin tunsi Kristiina taas sydäntään kouristavan — hänen tuli niin sääli Erlendiä. Hän tiesi mitä tämä ajatteli nähdessään Kristiinan seisovan tuvassaan, pitkän lumivalkoisen, emännänhunnun langetessa hulmuten tulenpunaiselle morsiuspuvulle. Aamulla oli hänen, Kristiinan, täytynyt kiertää pitkä kudottu vyö tiukasti vatsansa ja vyötäistensä ympäri muiden vaatteiden alle, ennen kuin hän oli saanut hameensa laskeutumaan hyvin. Ja hän oli hieronut poskiinsa Aashild-rouvan antamaa punaista voidetta. Laittautuessaan hän oli ajatellut vihaisena ja pahoilla mielin, ettei Erlend välittänyt katsella häntä, — nyt kun oli saanut hänet omakseen — koska hän ei huomannut mitään. Ja hän katui katkerasti, ettei ollut ilmaissut mitään.

Avioparin seistessä käsi kädessä kulkivat papit ympäri huonetta, siunasivat talon ja kotilieden, samoin sängyn ja pöydän.

Sitten kantoi eräs naispalvelijoista talon avaimet Erlendille. Tämä kiinnitti raskaan kimpun Kristiinan vyölle — ja oli sitä tehdessään sen näköinen kuin olisi tahtonut samalla suudella. Eräs miehistä toi korkean, kultarenkailla ympäröidyn sarven — Erlend laski sen huulilleen ja joi vaimonsa maljan:

"Onni ja siunaus taloosi, emäntä!"

Ja vieraat melusivat ja nauroivat Kristiinan maistaessa maljasta miehensä jälkeen ja kaataessa loput viinistä tuleen.

Nyt ryhtyivät soittajat toimeen, ja Erlend vei aviovaimonsa kunniasijalle viereensä, kun taas vieraat asettuivat pöytään.

Kolmantena päivänä alkoivat ensimmäiset vieraat lähteä, ja viidentenä päivänä poistuivat viimeiset. Sitten oli Kristiina kahden Erlendin kanssa Husabyssä.

Ensi töikseen hän pani palvelijat kantamaan kaikki vuodevaatteet sängyistä, pesemään ne ynnä seinävieret lipeällä ja viemään pois oljet sekä polttamaan ne. Sitten tuotatti hän uudet oljet ja varusti sängyt tuomillaan vaatteilla. Kesti myöhään yöhön ennen kuin tämä työ oli suoritettu. Mutta Kristiina määräsi tehtäväksi saman kaikkien talossa olevien makuusijojen suhteen ja käski savuttaa kaikki vuodenahat saunassa — palvelustyttöjen oli ryhdyttävä toimeen huomisaamuna ja koetettava saada käsistään niin paljon kuin suinkin ennen pyhiä. Erlend pudisti nauraen päätään — olipas siinä emäntä! Mutta kyllä häntä hävettikin.

Kristiina ei ollut saanut sanottavasti unta ensi yönä, vaikka papit olivat siunanneet hänen sänkynsä. Päälläpäin oli silkkipäällyksisiä patjoja, aivinaisia raiteja ja mitä parhaimpia peittoja ja nahkoja, mutta oljet pohjalla olivat likaiset ja homehtuneet, ja vaatteissa ja komeassa mustassa karhuntaljassa, joka oli ylimmäisenä, oli täitä.

Paljon hän oli jo ehtinyt nähdä näinä päivinä. Kalliiden kudosten alta, jotka peittivät seiniä, ei ollut pesty pois nokea ja likaa hirsistä. Ladot ja aitat ammottivat tyhjinä pitojen loputtua; jauhohinkalot olivat melkein kuin lakaistut. Eikä hän voinut käsittää, miten Erlend aikoi elättää kaikki hevosensa ja suuren karjansa jäljellä olevilla heinillä ja oljilla — lehdeksiä ei ollut edes lampaille.

Mutta eräs aitta oli puolillaan pellavia, jotka oli jätetty silleen — siinä oli varmaankin monen vuoden sato melkein koskematta. Olipa säilynyt myös aitallinen ikivanhoja, pesemättömiä, haisevia villoja, osaksi säkeissä, osaksi levällään permannolla. Kun Kristiina koetteli niitä hyppysissään, rapisi niistä pieniä ruskeita madonmunia — niissä oli ollut sekä koita että matoja.

Karja oli viheliäistä, laihaa, syyhyn vaivaamaa ja heikkoa — eikä hän ollut eläessään nähnyt niin monta ikäloppua nautaa yhden kartanon karjassa. Vain hevoset olivat kauniit ja hyvin hoidetut. Mutta ei yksikään niistä vetänyt vertoja Guldsveinenille tai Ringdrottenille, oriille, joka hänen isällään nykyään oli. Sløngvanbauge, jonka isä oli antanut hänelle myötäjäisiksi, oli kaunein hevonen koko Husabyn tallissa. Kristiinan täytyi ottaa sitä kaulasta ja painaa kasvonsa sen turpaa vasten tullessaan sen luokse. Ja trøndilais-pohatat ihmettelivät ja kiittivät sen paksuja, voimakkaita jalkoja, sen leveää rintaa ja sen pitkää kaulaa, sen pientä päätä ja leveitä lautasia. Gimsarin vanhus vannoi Jumalan ja sielun vihollisen nimeen "että oli iso vahinko, kun tämä hevonen oli kuohittu, siitä olisi tullut verraton sotaratsu". Silloin ei Kristiina malttanut olla kehumatta hiukan sen isää, Ringdrottenia. Se oli vielä paljon suurempi ja tanakkatekoisempi; ei ollut sitä oritta, joka olisi vienyt siitä voiton. Kristiinan isä oli käyttänyt sitä kilpasilla kuuluisimpien hevosten parissa aina Sognissa saakka. Nämä omituiset nimet, Ringdrotten ja Sløngvanbauge, oli Lauritsa antanut hevosilleen siksi, että niiden karva oli kellahtava kuin vaalea kulta, jossa oli tummempia pyörylöitä. Ringdrottenin emä oli eksynyt tammoista eräänä kesänä Raanekampenien luona, ja he olivat luulleet sen joutuneen karhun kynsiin, mutta sitten se syksymmällä tuli takaisin kotiin. Ja varsa, jonka se sai seuraavana vuonna, ei ollut minkään ihmisille kuuluvan oriin jälkeläinen. Sitä käryytettiin tulikiven ja leivän savussa, ja Lauritsa lahjoitti turvallisuuden vuoksi tamman kirkolle. Mutta varsasta varttui sellainen, että nyt hän olisi mieluummin luopunut puolista tiluksistaan kuin Ringdrottenista.

Erlend sanoi nauraen:

"Sinä Kristiina olet muuten harvasanainen, mutta kun puhut isästäsi, käyt kaunopuheiseksi!"

Kristiina vaikeni äkkiä. Hän muisti isänsä kasvot tämän nostaessa hänet satulaan, kun hän oli lähdössä kotoaan Erlendin kanssa. Isä oli koettanut näyttää iloiselta lukuisan saattokansan tähden, mutta Kristiina oli nähnyt hänen silmänsä. Isä oli sipaissut hänen käsivarttaan ja tarttunut sitten hänen käteensä hyvästiksi. Kristiina ei ollut juuri ajatellut muuta silloin kuin että oli hauska päästä pois. Nyt hänestä tuntui siltä, ettei hän eläessään voisi muistaa isänsä kasvojen ilmettä tuntematta pisto tunnossaan.

* * * * *

Kristiina Lauritsantytär ryhtyi nyt hoitamaan talouttaan. Hän oli jalkeilla joka aamu ani varhain, vaikka Erlend pani vastaan ja oli tahtovinaan pitää hänet väkisin sängyssä — eihän kukaan voinut vaatia, että vastanaitu vaimo lentelisi rakennusten väliä aikaa ennen päivän valkenemista.

Nähdessään, miten kaikki oli rappiolla ja miten monet tehtävät häntä odottivat, tunsi Kristiina selvästi, että vaikka hänkin oli kasannut selkäänsä syntikuorman pyrkiessään tänne — tehty mikä tehty —, niin oli myös synti hoitaa Jumalan viljaa sillä tavalla kuin täällä oli hoidettu. Häpeä aikaisemmille haltijoille, häpeä jokaiselle, joka oli antanut Erlendin omaisuuden huveta tällä tapaa. Kahteen vuoteen ei Husabyssä ollut ollut kykenevää johtomiestä; Erlend itse oli ollut paljon poissa sinä aikana eikä sitä paitsi ymmärtänyt paljoa talon hoitoa. Oli siis aivan luonnollista, että hänen syrjäisemmillä seuduilla asuvat voutinsa pettivät häntä, kuten Kristiina näki heidän tehneen, ja että Husabyn palveluskunta teki työtä vain sen verran ja sillä tapaa kuin kutakin halutti. Eikä hänen nyt ollut helppo palauttaa järjestystä.

Eräänä päivänä hän puhui asiasta Ulf Haldorinpojan, Erlendin huovin kanssa. Kotiviljan puinnin olisi pitänyt jo olla loppuunsuoritettu — ei sitä liikoja ollutkaan — sillä syysteurastuksen aika saapui. Ulf vastasi:

"Tiedäthän sinä, Kristiina, etten minä kuulu kartanon palvelusväkeen. Haftor ja minä olemme, näetkös, Erlendin asemiehiä — enkä minä enää muista maatöitä."

"Tiedän sen", vastasi kartanon emäntä. "Mutta minun ei ole helppo hallita täällä talvella, kun olen uusi tulokas pohjoistunturilla ja talonväelle outo. Tekisit kauniisti, jos tahtoisit auttaa ja ohjata minua."

"Ymmärrän kyllä, Kristiina, ettei talvi ole oleva sinulle helppo", sanoi Ulf katsoen häneen omituisesti hymyillen — hän hymyili aina noin puhuessaan Kristiinan tai Erlendin kanssa. Siinä oli aika annos röyhkeyttä ja ivaa, mutta Kristiina tunsi hänen myös tarkoittavan hyvää ja kunnioittavankin häntä jollakin tapaa. Eikä hän katsonut olevansa oikeutettu suuttumaan Ulfin asettuessa tuttavallisemmalle kannalle häneen nähden kuin mikä oikeastaan asiaan kuului. Hän oli Erlendin kanssa antanut tuon miehen tietää heidän säädyttömästä ja vilpillisestä elämästään ennen; hän huomasi Ulfin tietävän nyt senkin, miten hänen asiansa tällä haavaa olivat. Hänen täytyi tyytyä siihen — näkihän hän Erlendinkin alistuvan kaikkeen, Ulfin sanoihin ja tekoihin. Liikaa kunnioitusta ei palvelija suinkaan osoittanut herraansa kohtaan. Mutta he olivat lapsuudenaikaisia ystäviä; Ulf oli kotoisin Møresta, hän oli erään pikkutilallisen poika, joka asui lähellä Baard Petrinpojan kartanoa. Hän kutsui Erlendiä sinuksi ja sinutteli nyt myös Kristiinaa — mutta täällä pohjoisessa oli tuo tapa yleisempi kuin Kristiinan kotikulmalla.

Ulf Haldorinpoika oli sangen komea mies, suurikasvuinen ja tumma; hänellä oli kauniit silmät, mutta hänen suunsa oli ilkeä ja raaka. Kristiina oli kuullut hänestä rumia juttuja palvelusneidoilta — kaupungissa käydessään hän kuului juovan kohtuuttomasti, reuhaavan ja mellastavan Gjeilen puoleisissa taloissa, mutta kotona Husabyssä ollessaan hän oli talon luotettavin mies, pystyvin, työteliäin ja viisain. Kristiina ymmärsi antaa hänelle arvoa.

"Ei tähän taloon olisi kenenkään naisen ollut helppo tulla — kaiken sen jälkeen, mitä täällä on nähty", sanoi taas Ulf. "Sittenkin minä luulen sinun, Kristiina-rouva, selviävän paremmin kuin useimmat muut selviäisivät tämän talon asioista. Sinä et ole sellainen, että istuisit päivittelemään ja turhaa vaikeroimaan, vaan mietit miten voisit pelastaa perintöä jälkeläisillesi, kun ei kukaan toinen tunnu huolehtivan siitä. Tiedät myös saattavasti luottaa minuun, ja minä tahdon auttaa sinua voimieni mukaan. Muista, että olen tottumaton maalaistöihin. Mutta jos tahdot neuvotella minun kanssani ja sallit minun kysyä neuvoa sinulta, niin kaipa tämän talven yli päästään jotenkuten."

Kristiina kiitti Ulfia ja meni sisään.

* * * * *

Kristiinan sydän oli raskas pelosta ja huolesta, mutta hän koetti työntää ne luotaan. Yksi huolen aihe oli se, ettei hän ymmärtänyt Erlendiä — tämä ei näyttänyt vieläkään älyävän mitään. Mutta toinen ja pahempi oli se, ettei hän tuntenut eloa lapsessa, jota kantoi. Kaksikymmenviikkoisena sen piti alkaa liikkua, tämän hän tiesi — mutta nyt oli kulunut neljättä viikkoa yli tuon ajan. Hän tunsi yöllä maatessaan kannettavansa kasvavan ja käyvän raskaammaksi, mutta pysyvän edelleen elottomana. Ja hänen mieleensä muistuivat puheet lapsista, jotka olivat syntyneet halvaantuneina, kuivettunein jäntein, hän muisti kuulleensa sikiöistä, jotka olivat tulleet päivänvaloon vailla raajoja — eräät tuskin edes olivat ihmisen näköisiäkään. Ja sulkiessaan silmänsä hän näki pienten sylilasten hahmoja, pelottavan rujomuotoisia; kauhun kuva seurasi toistaan yhä kamalampana. Kotilaakson eteläpäässä, Lidstadissa, oli ollut lapsi — niin, se oli kai jo aikuinen. Lauritsa oli nähnyt sen, mutta ei ollut koskaan tahtonut puhua siitä; Kristiina huomasi hänen tulevan onnettomaksi, kun joku vain mainitsikin tuosta lapsesta. Minkähän näköinen se oli ollut —. Voi, voi! Pyhä Olavi, rukoile puolestani —! Hänen täytyi uskoa lujasti pyhän kuninkaan laupeuteen, hänhän oli antanut lapsensa sen suojaan, kärsivällisesti hän tahtoi kestää syntiensä palkan ja luottaa täydellä sydämellä Pyhän Olavin apuun ja armoon. Varmaan häntä kiusasi itse sielunvihollinen näillä pahoilla näyillä johdattaakseen hänet epätoivoon — mutta yöt olivat vaikeat. Ellei lapsella ollut jäseniä, jos se oli rampa, niin ei kai sen äiti voinut tuntea sen liikkuvan —. Erlend huomasi puoliunissaan vaimonsa liikehtivän levottomasti, veti hänet lähemmä itseään ja painoi kasvonsa hänen kaulakuoppaansa.

Mutta päivisin ei Kristiina ollut millänsäkään. Ja joka aamu hän pukeutui huolellisesti, peittääkseen vielä vähän aikaa talon asujaimilta raskautensa.

Husabyssä oli sellainen tapa, että palvelijat lähtivät illallisen jälkeen kukin siihen rakennukseen, missä he nukkuivat. Ja silloin istui Kristiina Erlendin kanssa kahden isossa tuvassa. Tämän talon tavat muistuttivat ylimalkaan entisaikoja, jolloin vielä käytettiin orjia ja orjanaisia työssä. Tuvassa ei ollut lattiaan kiinnitettyä pöytää, vaan aamuin ja illoin kannettiin ruoka suurelle pöytälevylle, joka laskettiin pukkien päälle ja aterian jälkeen jälleen käännettiin nojalleen seinää vasten. Muina veroina haki kukin itse ruokansa liedeltä ja söi jollakin penkillä. Kristiina tiesi tavan olleen sellaisen vanhaan aikaan. Mutta nykyään, kun oli vaikea saada miehiä auttamaan pöydässä ja kun kaikkien täytyi tyytyä pitämään naisväkeä sisätöissä, ei se enää käynyt päinsä — naiset eivät ruvenneet raatamaan itseään hengiltä raskaita pöytiä edestakaisin siirtelemällä. Kristiina muisti äitinsä kertoneen, että Sundbussa tehtiin kiintopöytä tupaan hänen ollessaan kahdeksantalvinen, ja sitä pitivät naiset kaikinpuolisena helpotuksena — heidän ei sen jälkeen tarvinnut lähteä ulos pirttiin ompelutöineen, vaan voivat istua tuvassa leikaten ja kerien; ja näytti niin komealta, kun pöydällä aina saattoi pitää kynttiläjalkaa ja kauniita astioita. Kristiina päätti pyytää Erlendiä laittamaan kesäksi pöydän pohjoiselle pitkälleseinälle.

Niin oli ollut kotona, ja isällä oli kunniasijansa pöydän päässä — mutta silloin olivat sängyt porstuan puoleisella seinällä. Kotona istui hänen äitinsä ulkopenkin päässä, niin että hän pääsi mukavasti liikkumaan ja huolehtimaan ruoan kannosta. Vain pitopäivinä istui Ragnfrid miehensä vieressä. Täällä taas oli isännänpaikka keskellä itäistä päätyä, ja Erlend tahtoi pitää hänet alati vieressään siellä. Kotona tarjosi isä aina kunniapaikan Herran palvelijoille, milloin sellaisia sattui Jørundgaardiin, jolloin hän itse Ragnfridin kera palveli heitä heidän syödessään ja juodessaan. Mutta siihen Erlend ei alistunut, elleivät nuo vieraat olleet hyvin korkea-arvoisia. Hän ei välittänyt papeista ja munkeista — hän sanoi niitä liian kalliiksi ystäviksi. Kristiina muisti väkisinkin, mitä isä ja Sira Eirik olivat sanoneet kansan valittaessa kirkon miesten rahanahneutta: syntinen ilo unohtui niin helposti, kun maksun aika oli käsissä.

Hän kyseli Erlendiltä Husabyn muinaisia oloja. Mutta tämä tiesi merkillisen vähän. Niin ja niin oli Erlend kuullut kerrottavan, ellei muistanut väärin — tarkalleen hän ei osannut sanoa. Skule kuningas oli omistanut kartanon ja rakentanut siihen lisää — kuului aikoneen tehdä Husabystä itselleen asuinpaikan antaessaan Reinin nunnaluostariksi. Erlend oli hyvin ylpeä siitä, että polveutui herttuasta, jota hän aina nimitti kuninkaaksi, sekä piispa Nikulauksesta; piispa oli hänen isoisänsä Munan Piispanpojan isä. Mutta Kristiinasta tuntui, ettei Erlend tiennyt näistä sen enempää kuin mitä hän jo oli kuullut isänsä kertovan. Kotona oli toisin. Isä ja äiti eivät kumpikaan ylpeilleet isiensä vallasta ja kunniasta. Mutta he puhuivat näistä usein muistellen kaikkea hyvää, mitä heistä tiesivät, opiksi toisille, ja kertoivat heidän virheistään ja niiden seurauksista varoitukseksi väelleen. Ja he tiesivät pieniä hupaisia kaskuja — Ivar Gjesling vanhemmasta ja tämän ja Sverre kuninkaan epäsovusta, Ivar Provstin nasevista ja lystikkäistä vastauksista, Haavard Gjeslingin mahdottomasta lihavuudesta ja Ivar Gjesling nuoremman tavattomasta metsästysonnesta. Lauritsa jutteli isoisänsä veljestä, joka ryösti Folkunga-sukuisen tyttären Vretan luostarista, isoisästään Ruotsin herrasta Ketilistä ja isoäidistään Ramborg Sunentyttärestä, joka aina kaipasi kotiin Länsi-Göötanmaalle ja hukkui jäihin Vänernin järvellä ollessaan kerran vieraisilla veljensä luona Solbergassa. Hän kertoi isänsä urhoollisuudesta ja tämän sanomattomasta surusta ensimmäisen vaimonsa nuoren Kristiina Sigurdintyttären kuollessa lapsivuoteeseen Lauritsan syntyessä. Ja hän luki esiäidistään, pyhästä Elin Skøvde-rouvasta, joka sai armon tulla Jumalan veritodistajaksi. Lauritsa oli usein puhunut siitä, miten hän ja Kristiina kerran tekisivät pyhiinvaellusretken tuon pyhän lesken haudalle. Mutta siitä ei ollut tullut mitään.

Hädässään ja tuskassaan koetti Kristiina rukoilla pyhimysrouvaa, johon verisiteet hänet sitoivat. Hän rukoili Sankta Eliniä lapsensa puolesta ja suuteli ristiä, jonka oli saanut isältään; sen sisällä oli kappale pyhän rouvan käärinliinaa. Mutta Kristiina pelkäsi Pyhää Eliniä, häväistyään sukuaan niin pahasti. Anoessaan Pyhän Olavin ja Pyhän Tuomaan esirukousta tunsi hän usein valituksensa kantautuvan kuuleviin korviin ja sääliviin sydämiin. Noita kahta oikeuden marttyyria rakasti hänen isänsä enemmän kuin mitään muita pyhimyksiä, enemmän kuin itse Laurentiustakin, jonka mukaan hän oli saanut nimensä ja jonka päivää syyskesällä hän aina juhli suurilla olutkesteillä ja runsaalla almujen jaolla. Pyhän Tuomaan oli isä itse nähnyt unissa kerran maatessaan haavoittuneena Baagahusin lähellä. Ihmisen kieli ei pystynyt kertomaan, kuinka herttaisen ja arvokkaan näköinen hän oli ollut, eikä Lauritsa ollut voinut lausua muuta kuin "herra, herra!" Mutta sädeloistossa seisova piispa oli koskettanut lempeästi Lauritsan haavaa ja luvannut, että hän oli saava pitää elämän ja liikuntakyvyn ja nähdä jälleen vaimonsa ja tyttärensä, kuten Lauritsa oli rukoillut. Sillä kertaa ei yksikään ihminen ollut uskonut Lauritsa Bjørgulfinpojan elävän toiseen päivään.

Niin, sanoi Erlend. Kuulihan sitä sellaista. Hänelle ei ollut koskaan sen tapaista sattunut, eikä se kai olisi käynyt päinsäkään — hän ei ollut koskaan ollut hurskas mies, kuten Lauritsa.

Sitten kyseli Kristiina vieraista, jotka olivat olleet heidän tuliaispidoissaan. Erlend ei tiennyt heistäkään paljoa. Kristiina huomasi, ettei hänen miehensä ollut sellainen kuin muut seudun asukkaat. Näistä olivat monet kauniita, vaaleita ja punakoita; heillä oli pyöreä, kova pää ja luja, voimakas ruumiinrakenne — jotkut vanhasta väestä olivat suunnattoman lihavia. Erlend oli kuin muukalainen vieraittensa joukossa. Hän oli päätä pitempi useimpia miehiä, kaitaluinen ja laiha; hänellä oli notkeat jäsenet ja hienot nivelet. Ja hänellä oli musta, silkinhieno tukka, kalpeanruskea iho — mutta siniset silmät sysimustien kulmien ja pitkien mustien silmäripsien alla. Hänen otsansa oli korkea ja kaita, ohimot kuopalla, nenä hieman liian iso ja suu hieman liian pieni näin miehiselle miehelle — mutta hän oli sittenkin kaunis; Kristiina ei ollut nähnyt ketään, joka olisi ollut läheskään niin kaunis kuin Erlend. Tämän pehmeä, hiljainen äänikin oli erilainen kuin toisten kalsea paapatus.

Erlend nauroi ja sanoi, ettei hänen sukunsa ollutkaan täältä kotoisin — lukuunottamatta isoisän äitiä Ragnfrid Skulentytärtä. Hänen, Erlendin, sanottiin muistuttavan suuresti äidinisäänsä, Gaute Erlendinpoikaa, Skogheimin herraa. Kristiina kysyi, mitä hän tiesi siitä miehestä. Mutta Erlend ei tiennyt juuri mitään.

Tuli sitten muuan ilta; Erlend ja Kristiina riisuutuivat parastaikaa. Erlend ei saanut millään auki kengännauhaansa, vaan leikkasi sen poikki, jolloin puukko luiskahti hänen käteensä. Siitä vuoti paljon verta ja hän kirosi pahasti. Kristiina haki pellavatilkun ompelurasiastaan. Hän oli paitasillaan. Erlend laski käsivartensa hänen vyötärölleen Kristiinan sitoessa kättä.

Äkkiä hän katsoi kauhistuneena ja hämmingin vallassa vaimoonsa — ja lensi samassa hehkuvan punaiseksi. Kristiina painoi alas päänsä.

Erlend veti pois kätensä. Hän ei virkannut mitään — silloin Kristiina poistui hiljaa ja kapusi sänkyyn. Hänen sydämensä jyskytti kumeasti ja kovasti kylkiluita vasten. Hän vilkaisi tavantakaa mieheensä. Tämä oli kääntänyt hänelle selkänsä ja riisui hitaasti vaatekappaleen toisensa jälkeen. Sitten hän tuli sänkyyn.

Kristiina odotti, että hän puhuisi. Hän odotti sitä niin kiivaasti, että toisinaan tuntui kuin ei hänen sydämensä olisi lyönyt lainkaan ja kuin se olisi vain värissyt hiljaa paikallaan.

Mutta Erlend ei sanonut halaistua sanaa. Eikä hän sulkenut Kristiinaa syliinsä.

Viimein hän laski viivähtäen kätensä Kristiinan povelle ja painoi leukansa tämän olkaa vasten, niin että parransänki pisti Kristiinan ihoa. Kun hän ei vielä sittenkään puhunut mitään, kääntyi Kristiina seinään päin.

Oli kuin hän olisi vaipunut vaipumistaan. Toisella ei ollut yhtään sanaa sanottavana — nyt, kun hän tiesi Kristiinan kantaneen hänen lastaan koko tuon pitkän, raskaan ajan. Kristiina puri hammasta pimeässä. Ei hän kerjäisi — jos toinen tahtoi olla vaiti, niin osasi hän olla vaiti hänkin, vaikka synnyttämispäivään asti. Kiukku kuohutti hänen mieltään, mutta hän makasi liikkumatta seinään päin kääntyneenä. Ja Erlend makasi hiljaa pimeässä hänkin. Tunti kului tunnin jälkeen heidän maatessaan yhä siten, kummankin tietäessä, ettei toinen nukkunut. Lopulta kuuli Kristiina Erlendin tasaisesta hengityksestä tämän vaipuneen uneen. Silloin hän antoi kyyneleiden vuotaa mielin määrin, surun ja loukkauksen ja häpeän kyyneleiden.

Eikä hän uskonut voivansa antaa tätä ikinä anteeksi.

* * * * *

Näin kului kolme päivää. Erlend oli kuin uitettu koira nuoren vaimonsa mielestä. Kristiina oli pakahtumaisillaan vihasta — ja tulistui silmittömästi huomatessaan toisen tarkastavan häntä, mutta kääntävän pois päänsä, jos hän katsoi sille suunnalle.

* * * * *

Neljäntenä päivänä Kristiina istui aamulla tuvassa Erlendin astuessa ovesta sisään ratsastuspukimissa. Erlend ilmoitti aikovansa lähteä länteen päin, Medalbyhyn, ja kysyi, halusiko Kristiina lähteä mukaan taloaan katsomaan; se kuului hänen huomenlahjatiluksiinsa. Kristiina vastasi haluavansa, ja Erlend auttoi itse hänen jalkaansa karvanahkasaappaat ja hänen olalleen hihavaipan hopeahakoineen.

Pihalla seisoi neljä hevosta valmiiksi satuloituina, mutta Erlend sanoi, että Haftor ja Egil saattoivat jäädä kotiin auttamaan viljan puinnissa. Sitten hän auttoi itse vaimonsa satulaan. Kristiina ymmärsi Erlendin aikovan puhua siitä, mikä erotti heitä. Erlend ei kuitenkaan sanonut mitään heidän verkalleen ratsastaessaan etelään, metsää kohti.

Teurastuskuu oli jo pitkälle kulunut, mutta vielä ei seudulla ollut satanut lunta. Päivä oli kylmä ja kirkas, aurinko vastikään noussut, ja kaikkialla, maassa ja puiden oksilla, kiilsi ja välkkyi valkoinen härmä. He ratsastivat Husabyn maita. Kristiina näki vähän vilja- ja sänkipeltoja, mutta enimmäkseen kesantoa ja vanhaa niittymaata, mättäistä, sammaleista ja pehkottunutta. Hän huomautti tästä.

Mies vastasi mahtaillen: "Kuinka sinä, Kristiina, joka ymmärrät niin hyvin maanviljelysasioita, et tiedä sitä, ettei kannata viljellä syömäviljaa näin lähellä kaupunkia — tuottavampaa on vaihtaa voit ja villat siemeneen ja jauhoon vierailta kauppiailta —."

"Siinä tapauksessa sinun olisi pitänyt vaihtaa kaikki se, mikä nyt lojuu pitkin parvien lattioita aikaa sitten pilaantuneena", sanoi Kristiina. "Mutta minä tiedän lain määräävän, että joka miehen, joka hoitaa maata, tulee kylvää pelloksi kolme neljännestä ja jättää kesannoksi neljäs. Eikä suinkaan kartanon herran maiden sovi olla huonommassa hoidossa kuin vuokramiesten mannut — sanoi isäni aina —."

Erlend naurahti ja virkkoi:

"Minä en ole milloinkaan tutkinut lakia siinä asiassa — kunhan minä saan irti sen, mitä minulle kuuluu, voivat talonpojat minun puolestani hoitaa maitaan kuten tahtovat; minä hoidan Husabytä niinkuin parhaaksi näen."

"Tahdotkos sinä olla viisaampi kuin manallemenneet isämme ja Pyhä Olavi ja Maunu-kuningas, näiden lakien laatijat?" kysyi Kristiina.

Erlend nauroi jälleen ja virkkoi:

"Sitä en ole ajatellut. — Mutta kylläpäs sinä, piru vieköön, tunnet hyvästi maan lait ja asetukset, Kristiina."

"Ymmärrän minä hiukan näitä asioita", lausui Kristiina, "sillä isäni pyysi usein Loptsgaardin Sigurdia lukemaan meille lakia hänen käydessään meillä, kun istuimme kotona illalla. Isä katsoi palveluskunnan ja nuorten hyötyvän siitä, että saivat kuulla näistä asioista, ja silloin luki Sigurd jonkun kaaren."

"Sigurd", muisteli Erlend. "Ahaa, nyt minä muistan, näin hänet meidän häissämme. Hän oli se isonenäinen, hampaaton ukko, jonka suusta valui kuola ja joka itki ja taputteli sinun rintaasi — hän oli sikahumalassa vielä seuraavana aamuna, kun hääkansa tuli katsomaan, miten minä panin sinun päähäsi vaimonhunnun —."

"Hän on mistä asti lieneekään tuntenut minut", vastasi Kristiina tulistuen. "Hän piti minua polvellaan ja leikki kanssani, kun minä olin pikkutyttö —." Erlend nauroi vielä:

"Olipa se outoa huvitusta — koko talonväki kuulemassa, kun se äijä paukuttaa lain kaaren toisensa jälkeen. Lauritsa on joka suhteessa niin erilainen kuin muut miehet — mutta sanotaanhan sitä niinkin, että jos talonpoika tuntisi lain ja ori voimansa, niin tulisi peikosta ritari —"

Kristiina päästi huudon ja läimäytti hevostaan lautasille. Erlend katsoi vihaisesti ja ihmetellen vaimoonsa, joka ratsasti hänen luotaan.

Yhtäkkiä hän painoi kannukset hevosensa kylkeen. Herra Jeesus, kaalamo — siitähän ei päässyt yli tähän aikaan, savi oli liukunut irti syksyllä —. Sløngvanbauge paransi vauhtia kuullessaan toisen hevosen takanaan. Erlend joutui kovaan hätään — miten Kristiina kiitikään jyrkkiä mäkiä alas! Erlend ajoi hänen ohitseen vesakon läpi, kaarsi paikalle, missä tie kappaleen matkaa kulki tasaista maata, ja esti häneltä pääsyn. Tultuaan Kristiinan sivulle näki Erlend, että Kristiinaa itseäänkin oli alkanut pelottaa.

Erlend taivuttautui vaimoaan kohden ja löi häntä korvalle, niin että helähti — ja Sløngvanbauge hypähti säikähtäen syrjään alkaen vikuroida.

"Siinä sait", sanoi Erlend vapisevin äänin, hevosten rauhoituttua ja heidän taas ajaessaan tasajalkaa. "Lensit ihan kuin mieletön —. Oikein pelästytit minut —."

Kristiina käänsi pois päänsä niin ettei Erlend voinut nähdä hänen kasvojaan. Erlend katui, että oli lyönyt häntä, mutta sanoi sitten jälleen:

"Niin, oikein pelästytit minut, Kristiina — onko se nyt laitaa sellainen! Ja vielä nyt —", sanoi hän aivan hiljaa.

Kristiina ei vastannut sanaakaan eikä katsonut häneen. Mutta Erlend tunsi hänen olevan vähemmän vihaisen kuin taannoin hänen pilkatessaan Kristiinan kotia. Hän ihmetteli sitä suuresti, — mutta huomasi asian olevan niin.

He saapuivat Medalbyhyn, ja Erlendin vouti tuli ulos pyytäen heitä tupaan. Mutta Erlend sanoi heidän mieluummin katselevan rakennuksia ensin — ja Kristiinaa tarvittiin mukana. "Tämä on nyt hänen talonsa — ja hän ymmärtää näitä asioita paremmin kuin minä, Stein", sanoi Erlend hymyillen. Paikalle oli tullut muutamia talonpoikia todistajiksi — heidänkin joukossaan oli Erlendin alustalaisia.

Stein oli tullut taloon viime perjantaina, ja koko ajan siitä saakka hän oli pyydellyt, että itse isäntä tulisi katsomaan, minkälaisessa kunnossa rakennukset olivat hänen ottaessaan ne haltuunsa, tai että hän lähettäisi sinne ainakin edusmiehen. Talonpojat todistivat, ettei yksikään niistä ollut ollut tyydyttävässä kunnossa, ja ne, jotka nyt olivat luhistumaisillaan, olivat olleet siinä tilassa myös Steinin tullessa. Kristiina näki, että tila oli hyvä, mutta se oli ollut huonossa hoidossa. Hän ymmärsi, että tämä Stein oli kykenevä mies, ja Erlend oli myös suopea ja lupasi hänelle huojennuksia veronmaksuissa, kunnes hän oli saanut rakennukset parempaan kuntoon.

Sitten he astuivat tupaan, ja siellä oli pöytä täynnä hyvää ruokaa ja väkevää olutta. Steinin vaimo pyysi anteeksi, ettei hän ollut tullut ulos Kristiinaa vastaan. Mutta hänen miehensä ei tahtonut, että hän astui paljaan taivaan alle ennen kuin oli käynyt kirkossa synnytyksen jälkeen. Kristiina nyökkäsi lempeästi vaimolle ja meni sitten katsomaan kätkyessä nukkuvaa lasta. Se oli tämän parin esikoinen, poika, kahdentoista päivän vanha, iso ja vankka.

Nyt vietiin Kristiina ja Erlend kunniapaikalle, ja kaikki istuutuivat pöytään, jossa syötiin ja juotiin hyvän aikaa. Kristiina oli kaikista puheliain aterian aikana; Erlend ei virkkanut paljoa, eivät myöskään miehet, mutta Kristiina oli kuitenkin huomaavinaan, että hänestä pidettiin.

Sitten heräsi lapsi, inisi vähän ja alkoi sitten huutaa niin kauheasti, että äidin täytyi ottaa se esiin ja asettaa rinnalleen, jotta se rauhoittuisi. Kristiina katsoi pari kertaa noita kahta, ja kun poika oli kylläinen, otti hän sen äidiltä ja asetti sen käsivarrellensa.

"Katsohan mieheni", hän virkkaa, "eikö tämä ole kaunis ja pirteä miehenalku!"

"Onpa niinkin", vastaa mies katsomatta häneen päin. Kristiina istuu kotvan aikaa pidellen lasta ja antaa sen sitten takaisin äidille.

"Tahtoisin lähettää lahjan tälle pojallesi, Arndis", sanoo hän, "sillä poikasi on ensimmäinen lapsi, jota minä olen pitänyt sylissäni tultuani tänne pohjoistuntureille." Kiihkeänä ja huulilla pieni uhmaileva hymy katsoi Kristiina mieheensä ja sen jälkeen pitkin toisella puolen pöydän olevaa miesten riviä. Yksi ja toinen heistä veti suutaan hiukan hymyyn, mutta sitten katsoi kukin jälleen eteensä, kasvot jäykkinä ja vakavina. Viimein nousi muuan ikäloppu ukonrähjä paikaltaan; hän oli juonut tuntuvasti. Hän otti kauhan kulhosta, laski sen pöydälle, kohotti raskaan kulhon ja sanoi:

"Juokaamme siis asian malja, Husabyn emäntä, että seuraava lapsi, jonka sinä nostat käsivarrellesi, olisi uusi Husabyn isäntä!"

Kristiina nousi ja otti vastaan tuon raskaan kulhon. Ensiksi hän tarjosi sen miehelleen. Erlend laski huulensa sen laitaan, mutta Kristiina siemaisi pitkän ryypyn:

"Kiitos sinulle toivotuksestasi, Skogin Jon", sanoi hän ja nyökkäsi miehelle silmät naurusta säihkyen. Sitten hän pani oluen kiertämään.

Erlend istui punaisena ja kovasti suutuksissaan, Kristiina huomasi sen. Mutta hänen itsensä oli niin tehnyt mieli nauraa ja iloita. Hetken kuluttua alkoi Erlend tehdä lähtöä, ja sitten he lähtivät kotimatkalle.

* * * * *

He olivat ratsastaneet kappaleen matkaa puhumatta, kun Erlend sanoi äkkiä kiihkeästi:

"Onko sinusta tarpeellista itse ilmaista väellemme, että olit raskaana vihittäessä. — Meistä kahdesta puhutaan pian kaikissa rannikkokylissä, piru vieköön."

Kristiina ei ensin vastannut mitään. Hän katsoi suoraan eteensä yli hevosen pään ja oli käynyt niin valkoiseksi kasvoiltaan, että Erlendiä pelotti.

"En ole unohtava eläessäni", sanoi hän viimein mieheensä katsomatta, — "että nämä ovat ensimmäiset sanat, jotka sinä lausuit vyöni alla olevasta pojastasi."

"Kristiina!" sanoi Erlend rukoilevasti.

"Rakkaani", uudisti hän, kun ei toinen vastannut mitään eikä katsonut häneen. "Kristiina!"

"Mitä tahdotte, herra?" kysyy Kristiina kylmästi ja arvokkaasti, kääntämättä päätään.

Erlend päästää raikuvan kirouksen, kannustaa ratsuaan ja antaa mennä. Mutta hetken kuluttua hän ratsastaa takaisin Kristiinaa vastaan.

"Nyt minä olin vähällä suuttua niin", hän sanoo, "että minä olin lähteä sinun luotasi."

"Silloin olisi saattanut tapahtua", vastaa Kristiina rauhallisesti, "että olisit saanut odottaa hyväsen aikaa ennen kuin minä olisin tullut sinun perässäsi Husabyhyn."

"Voi sinun puheitasi!" virkahtaa mies avuttomasti.

* * * * *

Jälleen he ajoivat kappaleen matkaa vaiti. Hetken kuluttua he joutuivat paikalle, mistä pieni polku erosi harjun laitaa kohden. Erlend sanoi vaimolleen:

"Olin ajatellut, että ajaisimme kotiin tämän harjun kautta — siitä tulee vähän enemmän matkaa, mutta tahtoisin kerran kulkea siitä sinun kanssasi."

Kristiina nyökkäsi välinpitämättömästi.

Tuokion kuluttua sanoi Erlend, että heidän nyt oli paras jatkaa kulkua jalan. Hän sitoi hevoset puuhun.

"Gunnulfilla ja minulla oli ennen leikkitarha tässä harjulla", virkkoi hän. "Tahtoisin nähdä, vieläkö linnastamme on mitään jäljellä." Hän tarttui Kristiinan käteen. Kristiina salli sen tapahtua, mutta kulki katsoen maahan jalansijaa etsien. Pian he olivat harjun laella. Pienen joen viertä peittävän kuuraisen lehtimetsän takaa kohosi Husaby vastapäisellä rinteellä uhkaavan suurena ja mahtavana kivikirkkoineen ja monine laajoine rakennuksineen ja avarine viljelysmaineen, takanaan tumma metsäinen selänne.

"Äiti", alkoi Erlend hiljaa kertoa, "kävi kanssamme täällä hyvin usein. Mutta hän istui aina tuijottaen etelään, Dovrefjeldiä kohti. Hän kaipasi pois Husabystä. Toisinaan hän kääntyi pohjoista kohti tuijottaen lumeen tuonne, missä näkyy sinerrystä. Sillä puolen vuonon on tuntureita. Mutta milloinkaan hän ei katsonut kartanoon."

Erlendin ääni oli pehmyt ja rukoileva. Mutta Kristiina ei puhunut mitään eikä katsonut häneen. Silloin toinen alkoi potkia irti jäätynyttä kanervaa:

"Ei, täällä ei ole enää mitään merkkiä minun ja Gunnulfin linnasta. Siitä onkin jo kauan, kun me leikimme täällä, Gunnulf ja minä."

Hän ei saanut vastausta. — Aivan heidän allaan, heidän siinä seisoessaan, oli pieni jäätynyt allikko. — Erlend otti kiven ja nakkasi sen alas. Allikko oli jäätynyt pohjaa myöten, niin että kivi piirsi vain pienen valkoisen tähden sen mustaan pintaan. Erlend otti vielä kiven ja viskasi nyt voimakkaammin — etsi yhä uusia ja uusia, viimein oikein vihapäissään, saadakseen jään vihdoinkin murtumaan. Silloin hän näki vaimonsa kasvot — tämä seisoi siinä silmät ylenkatseesta mustina, hymyillen pilkallisesti toisen lapsellisuudelle.

Erlend kääntyi äkkiä ympäri — mutta Kristiina valahti samassa kalmankalpeaksi ja hänen luomensa sulkeutuivat. Hän hapuili käsillään ilmaa, horjui, oli kaatumaisillaan — mutta tapasi sitten kiinni puun rungosta. "Kristiina — mikä sinun on?" kysyi Erlend pelokkaasti.

Toinen ei vastannut, seisoi vain kuin jotakin kuunnellen. Hänen katseensa oli kaukainen ja outo.

Nyt hän tunsi sen taas. Syvällä kohdussa tuntui siltä kuin kala olisi pieksänyt pyrstöllään. Ja jälleen tuntui siltä kuin maa olisi liikkunut hänen ympärillään, ja häntä alkoi huikaista ja viepottaa, mutta ei enää niin paljon kuin ensimmäisellä kerralla.

"Mikä sinua vaivaa?" alkoi Erlend taas kysellä.

Hän oli odottanut tätä niin sanomattomasti — hän oli tuskin uskaltanut tunnustaa itselleen sielunsa syvää pelkoa. Hän ei voinut puhua siitä — nyt, kun he olivat olleet epäsovussa koko päivän. Silloin sanoi Erlend asian.

"Lapsiko se alkoi elää?" hän kysäisi hiljaa, koskettaen Kristiinan olkapäätä.

Silloin voitti Kristiina vihansa Erlendiä kohtaan, painautui lapsensa isää vasten ja kätki kasvonsa tämän rinnalle.

* * * * *

Tuokion kuluttua he laskeutuivat jälleen alas paikalle, missä heidän hevosensa seisoivat. Lyhyt päivä oli melkein lopullaan; heidän takanaan lounaassa vaipui aurinko puiden latvojen taakse, punaisena ja himmeänä pakkashuurussa.

Erlend tunnusteli huolellisesti kaikkia satulan hihnoja ja hakoja ennen kuin nosti vaimonsa hevosen selkään. Sitten hän meni oman hevosensa luokse ja irrotti sen. Hän etsi vyönsä alta kintaitaan, jotka oli pistänyt sinne, mutta löysi vain toisen. Hän katseli ja etsi pitkin rinnettä.

Silloin ei Kristiina jaksanut hillitä itseään, vaan sanoi:

"Turhaan sinä etsit kinnastasi täältä, Erlend!"

"Olisit voinut sanoa, jos kerran huomasit, minne se putosi — vaikka olisit ollut kuinka vihainen", sanoi Erlend.

"Se putosi vyöstäsi silloin kun sinä löit minua", sanoi Kristiina hyvin hiljaa katsoen alas.

Erlend seisoi hevosensa luona käsi satulankaarella. Hän oli aran ja onnettoman näköinen. Mutta sitten hän purskahti nauruun:

"En minä luullut, Kristiina — siihen aikaan kun kosin sinua, kun kiertelin ympäri maata ja kerjäsin omaisiani puhumaan puolestani ja tekeydyin niin alamaiseksi ja nöyräksi saadakseni sinut — että voisit olla tuollainen noita!"

Silloin toinenkin nauroi:

"Etpä tainnut luulla — muuten olisit heittänyt koko homman aikaa sitten — mikä olisikin ollut omaksi parhaaksesi."

Erlend astui pari askelta lähemmä ja laski kätensä hänen polvelleen.

"Herra varjele, Kristiina — olenko minä ymmärtänyt koskaan omaa parastani, mitä —?"

Hän laski päänsä Kristiinan helmaan katsoen vaimoonsa välkkyvin silmin. Punastuen ja iloisena taivutti Kristiina päänsä alas koettaen kätkeä hymynsä ja silmänsä Erlendiltä.

Erlend tarttui hänen hevostaan suitsiin ja antoi oman hevosensa kulkea perästä. Näin hän käveli vaimonsa vieressä kunnes he olivat tulleet harjun alle. Joka kerran kun heidän katseensa yhtyivät, nauroi Erlend, ja Kristiina käänsi kasvonsa toisaalle salatakseen, että häntäkin nauratti.

"Ja nyt", sanoi Erlend vallattomasti heidän saavuttuaan taas tielle, "nyt me ajamme Husabyhyn, Kristiina, ja olemme iloisia!"