IV

Sinä keväänä ja kesänä ei Husabyssä nähty paljon isäntää. Niinä kertoina, jolloin hän kävi kotona, kohteli emäntä häntä arvokkaasti ja lempeästi. Erlend ei yrittänyt millään tapaa rikkoa muuria, jonka toinen oli rakentanut heidän välilleen, vaikka hän usein katsoi tutkivasti Kristiinaa. Muuten tuntui hänellä olevan paljon toimitettavaa ulkopuolella kodin. Kartanonhoitoa hän ei tiedustellut kertaakaan yhdelläkään sanalla.

Talon rouva huomautti tästä, kun Erlend heti ristinmessun jälkeen tahtoi hänet mukaansa Raumsdaliin. Erlendillä oli asioita pohjoisessa, ja Kristiina olisi voinut ottaa lapset mukaansa ja jäädä joksikin aikaa Jørundgaardiin tervehtimään sukulaisia ja ystäviä. Mutta Kristiina ei tahtonut millään muotoa lähteä.

Erlend oli Nidarosissa lakikäräjien ajan ja sen jälkeen Orkedalissa; sitten hän palasi Husabyhyn, mutta alkoi paikalla valmistella Bergenin-matkaa. Margygren oli ankkurissa Nidarholmin luona, ja hän odotti vain Haftor Grautia, jonka piti tulla mukaan.

Kolme päivää ennen Marketan-messua alkoi Husabyssä heinänteko. Oli mitä poutaisin ilma, ja kun väki palasi niitylle päivällislevon jälkeen, tahtoi isäntärenki Olav ottaa lapsetkin mukaan.

Kristiina oli vaateaitassa, joka sijaitsi ritariparven toisessa kerroksessa. Tämä talo oli rakennettu niin, että tuohon huoneeseen veivät ulkopuoliset portaat ja pitkin ulkoseinää kulki sola; mutta kolmas kerros ulottui sen yli, ja siihen pääsi vain irtonaisia tikapuita, vaateaitan luukusta. Luukku oli auki, sillä Erlend oli asetuvassa.

Kristiina kantoi ulos turkin, jonka Erlend tahtoi mukaan merimatkalle, ja puisteli sitä parvensolassa. Silloin hän kuuli tieltä jymyä ja näki samassa suuren ratsastusjoukon karahuttavan esiin Gauldalintien metsästä. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Erlend hänen sivullaan.

"Sanoitko, Kristiina, tulen sammuneen kodassa aamulla?"

"Sanoin, Gudrid kaasi liemikattilan tuleen, meidän täytyy lainata tulta Sira Eiliviltä —"

"Ei, emme sekoita häntä tähän. Gaute", sanoi hän hiljaa alas pojalle, joka nuhjusteli parven alla, kohotteli haravaa toisensa jälkeen eikä olisi viitsinyt lähteä heinäntekoon. "Tule tänne portaille — älä pitemmälle, muuten sinut nähdään."

Kristiina tuijotti mieheensä. Sellaisena hän ei ollut nähnyt Erlendiä koskaan — tuota jännittynyttä, valpasta ilmettä kasvoilla ja äänessä hänen tarkatessaan eteläistä tietä — koko pitkän, notkean vartalon hillittyä eloisuutta hänen juostessaan sisään ja ilmestyessään heti sen jälkeen takaisin, lattea, palttinaan ommeltu pakka kädessä. Hän antoi sen pojalle.

"Pistä se poveesi — ja kuule tarkasti mitä minä sanon. Sinun pitää pelastaa nämä kirjeet, Gaute-poikani. Ota harava Olallesi ja mene rauhallisesti rinnettä alas kunnes tulet leppäsuolle. Pysy siellä pensaiden välissä metsänlaidassa — tunnethan sinä ne paikat — ja hiivi tiheintä viidakkoa pitkin Skjoldvirkstadiin asti. Katso tarkasti, onko kartanossa rauhallista. Jos huomaat rauhattomuutta taikka vieraita ihmisiä, niin piilottaudu. Mutta jos olet varma siitä, että siellä on rauhallista, niin mene ja anna kirjeet Ulfille, jos hän on kotona. Ellet saa annetuksi kirjeitä hänen käteensä niin, ettei kukaan huomaa, niin polta ne niin pian kuin suinkin. Mutta katso tarkasti, että kirjoitus ja sinetit palavat kokonaan ja etteivät ne joudu kenenkään muun miehen käteen kuin Ulfin. Herra auttakoon meitä, poikani — nämä ovat suuria asioita kymmenvuotisen pojan toimitettaviksi, tästä riippuu monen kunnon miehen menestys ja henki — ymmärrätkö sinä, mistä on kysymys, Gaute?"

"Kyllä, isä. Minä olen ymmärtänyt kaikki, mitä te olette sanonut." Gauten vaaleat, vakavat kasvot pistivät esiin portaista.

"Sano Isakille, ellei Ulf ole kotona, että hänen pitää ratsastaa viipymättä Hevneen, ajaa koko yö ja sanoa — hän tietää kyllä kenelle — että minä pelkään tuulen kääntyneen niin etten minä pääse matkaan. Ymmärrätkö?"

"Kyllä isä. Minä muistan kaikki."

"Mene sitten. Jumala suojelkoon sinua, poikani."

Erlend juoksi ritariparveen, aikoi laskea alas luukun, mutta Kristiina oli jo puolitiessä vastassa. Erlend odotti, kunnes hän oli ylhäällä, sitten hän sulki luukun ja juoksi arkun luo, josta kaivoi esiin kirjoituskääryjä. Hän kiskoi irti sinetit ja tallasi ne jalkoihinsa, repi nahat palasiksi ja sitoi ne yhteen avaimen ympärille, päästi kaiken putoamaan luukusta maahan, nokkosten keskeen, joita kasvoi pitkin seinäviertä aitan takana. Kädet luukunreunalla hän tuijotti pienen pojan jälkeen, joka kulki viljapellon reunaa heinäniittyä kohti, missä heinäväki liikkui pitkissä riveissä viikatteita ja haravoita heilutellen. Kun Gaute oli hävinnyt pellon ja niityn väliseen pieneen metsikköön, hän sulki luukun. Kavioiden ääni kaikui jo aivan kartanon läheltä.

Erlend kääntyi vaimonsa puoleen:

"Koeta hävittää tuo, minkä minä viskasin alas — anna Skulen hakea se sieltä, hän on viisas — sano, että hän heittää sen alas likakuoppaan navetan taa. Sinua he tulevat varmaan pitämään silmällä, samoin isompia poikia. Mutta tutkia he tuskin viitsivät —" hän pisti sinetin kappaleet Kristiinan poveen. "Ei niistä tosin enää saa selkoa, mutta —"

"Oletko sinä vaarassa, Erlend?" kysyi Kristiina hiljaa. Katsahdettuaan vaimonsa kasvoihin Erlend sulki hänet syliinsä. Kristiina oli levittänyt kätensä.

Silmänräpäyksen puristi Erlend Kristiinaa rintaansa vasten ja sanoi:

"En tiedä, Kristiina. Pian se nähdään. Tore Eindridenpoika ratsastaa huovien edellä, ja Baard-herra on mukana, ellen ole erehtynyt. En odota Torea tänne ystävän asioissa —"

Nyt olivat ratsastajat pihalla. Erlend seisoi paikallaan silmänräpäyksen. Sitten hän suuteli vaimoaan tulisesti, avasi luukun ja juoksi alas. Kun Kristiina astui porrassolaan, seisoi Erlend pihamaalla auttaen kamreeria, joka oli iäkäs mies ja kömpelö liikkeiltään, alas hevosen selästä. Baard-herran ja Gauldølan läänin lääninherran mukana oli vähintään kolmekymmentä aseistettua miestä.

Kristiinan kulkiessa pihamaan yli hän kuuli viimeksi mainitun sanovan:

"Terveisiä langoiltasi, Erlend. Borgar ja Guttorm nauttivat kuninkaan kestitystä Veøyssä, ja minä luulin Haftor Torenpojan jo olleen Ivarin ja poikanaskalin luona Sundbussa tähän aikaan. Grautin koppasi herra Baard aamulla kaupungissa."

"Ja sinä olet nyt tullut tänne kutsumaan minua samoihin kesteihin, vai kuinka?" sanoi Erlend hymyillen.

"Niin on asia, Erlend."

"Te tahdotte kaiketi myös tarkastaa talon? Minä olen ollut mukana näissä menoissa niin monta kertaa, että tiedän asian kulun —"

"Maankavallusjutun kokoisia asioita ei sinun käsissäsi vielä ole ollut", sanoi Tore.

"Ei tätä ennen", sanoi Erlend. "Ja näyttää siltä kuin minun pitäisi nyt pelata mustilla nappuloilla, Tore, ja kuin sinä olisit tehnyt minusta matin — eikö niin, sukulaismies?"

"Me olemme etsimässä kirjeitä, joita sinä olet saanut rouva Ingebjørg Haakonintyttäreltä", sanoi Tore Eindridenpoika.

"Ne ovat ritariparvella siinä arkussa, jonka päällä on punaisia hirven kuvia — mutta ei niissä ole paljon muuta kuin terveisiä, joita hellien sukulaisten on tapana lähettää toisilleen — ja ne ovat kaikki vanhoja. Tämä Stein voi saattaa teidät sinne —"

Vieraat huovit olivat nousseet hevosten selästä, ja kartanon palvelusväki alkoi virrata pihamaalle.

"Niissä kirjeissä, jotka me saimme Borgar Trondinpojalta, oli tärkeämpiä asioita", sanoi Tore. Erlend päästi hiljaisen vihellyksen.

"Menkäämme tupaan", sanoi hän, "tässä alkaa olla niin paljon väkeä."

Kristiina seurasi miehiä tupaan. Toren annettua merkin tuli sinne myös pari vierasta huovia.

"Sinun on annettava miekkasi, Erlend", sanoi Tore, Gimsarin herra, heidän päästyään sisään, "merkiksi siitä, että olet meidän vankimme."

Erlend läimäytti lanteitaan merkiksi siitä, ettei hänellä ollut muita aseita yllään kuin vyössä riippuva tikari. Mutta Tore uudisti:

"Sinun pitää antaa miekkasi merkiksi —"

"No, jos tässä nyt ollaan niin kovasti komeita —", sanoi Erlend naurahtaen. Hän meni seinän luo ja otti miekkansa naulasta, piti kiinni lappeesta ja ojensi kahvapuolen Tore Eindridenpojalle, kumartaen keveästi.

Gimsarin vanhus irrotti soljet, veti miekan kokonaan ulos huotrasta ja pyyhki sormellaan verijuovaa.

"Tällä miekallako sinä, Erlend —"

Erlendin silmät välkähtivät kuin teräs, ja hänen suunsa vetäytyi kapeaksi viiruksi:

"Niin. Tällä miekalla minä kuritin sinun pojanpoikaasi, kun löysin hänet tyttäreni makuuparvesta."

Tore seisoi miekka kädessä, katsoi sitä ja sanoi uhkaavasti:

"Sinun, jonka itse tulee puolustaa oikeutta, Erlend, pitäisi toki tietää, että menit sillä kertaa vähän pitemmälle kuin mitä laki sallii —"

Erlend heilautti kiivaasti päätään ja lensi punaiseksi: "On eräs laki, jota ei laadi kuningas eivätkä käräjämiehet — se on se laki, että miehen tulee suojella miekalla naistensa kunniaa —"

"On onni, Erlend, ettei kukaan ole sovelluttanut sitä lakia sinuun", vastasi Tore Eindridenpoika vihan vallassa. "Sillä silloin sinulla olisi pitänyt olla yhtä sitkeä henki kuin kissalla —"

Erlend vastasi ärsyttävän hitaasti:

"Eikö tämä asia ole siksi vakava, että on sopimatonta sotkea siihen entisiä nuoruudenaikaisia asioita —?"

"Enpä tiedä, ovatko ne Lensvikin Baardin mielestä niin vanhoja asioita." Erlend hypähti pystyyn aikoen vastata, mutta Tore karjaisi: "Sinun pitäisi ensin ottaa selko siitä, ovatko jalkavaimosi niin oppineita, että osaavat lukea, ennen kuin lähdet yöjuoksuun salakirjeet housunvyössä. — Kysy tältä Baardilta, kuka meille ilmaisi sinun punovan juonia kuningasta vastaan, jolle olet vannonut uskollisuutta ja jolta olet saanut lääninherran toimen —"

Tietämättään kohotti Erlend käden vasten rintaansa — silmänräpäyksen hän katsoi vaimoonsa, ja veri tulvahti laineena hänen kasvoilleen. Silloin juoksi Kristiina esiin ja viskautui hänen kaulaansa. Erlend etsi hänen katsettaan — hän näki siinä pelkkää rakkautta.

"Erlend — mieheni!"

Kamreeri oli siihen asti pysytellyt miltei vaiti. Nyt hän astui näiden kahden luo ja sanoi hiljaa:

"Hyvä rouva — taitaa olla parasta, että viette lapset ja palvelusnaiset kanssanne naisten tupaan ja pysytte siellä niin kauan kuin me viivymme kartanossa."

Erlend irrotti käsivartensa vaimonsa ympäriltä puristettuaan Kristiinaa vielä viimeisen kerran:

"Kyllä se on parasta, oma rakas Kristiinani — tee kuten Baard-herra sanoo."

Kristiina nousi varpaisilleen ja tarjosi Erlendille suunsa. Sitten hän lähti ulos. Ja hän kokosi lapsensa ja palvelusnaisensa hämminkiin joutuneen joukon keskeltä ja vei heidät muassaan pikkutupaan — muuta naistentupaa ei Husabyssä ollut.

Monta tuntia he istuivat siellä, ja kartanonrouvan levollisuus ja itsehillintä piti tuon pelokkaan parven kutakuinkin hyvin koossa. Sitten tuli Erlend sisään aseetonna ja matkavaatteissa. Kaksi vierasta huovia jäi seisomaan ovensuuhun.

Hän kätteli isompia poikia ja nosti pienemmät syliinsä kysyen, missä Gaute oli: "— sano sinä terveisiä hänelle, Naakkve. Hän on kai mennyt metsään kaaripyssyineen, kuten tavallisesti. Sano, että hän saa sittenkin minun englantilaisen jalkakaareni, jota en luvannut hänelle sunnuntaina."

Kristiina puristautui häneen sanomatta mitään. "Milloin sinä tulet takaisin, rakas ystävä?" kuiskasi hän rukoilevasti.

"Sitten kun Jumala suo, rakas vaimoni."

Kristiina jäi seisomaan paikalleen koettaen kaikin voimin taistella itkua vastaan. Erlend ei ollut milloinkaan puhutellut häntä toisin kuin ristimänimeltä, ja nämä hänen viimeiset sanansa järkyttivät Kristiinaa sydänjuuria myöten. Oli kuin hän nyt vasta olisi täydelleen käsittänyt, mitä oli tapahtunut.

* * * * *

Auringon laskiessa istui Kristiina kartanon pohjoispuoleisella kukkulalla.

Hän ei ollut ikinä nähnyt taivasta niin punaisena ja kullankellertävänä. Vastapuolisen harjun yläpuolella oli iso pilvi; se oli muodoltaan kuin linnunsiipi, se hehkui kuin tulinen rauta ja oli niinkuin kimmeltävä meripihka. Siitä irtautui pieniä höyhenenkepeitä pilvihiukkasia, jotka liitelivät edelleen ilmassa. Ja syvällä laakson pohjassa kuvastui järven pintaan kappale taivasta, pilveä ja vastapuolen harjannetta — näytti siltä kuin tämä taivaan palo olisi noussutkin tuolta syvyydestä leviten sitten kaikkialle.

Heinä kedoilla oli jo yliaikaista, ja korsien hienot silkkitupsut loistivat tumman punertavina taivaalta tulvivan ruskotuksen valossa; tähkällä oleva ohra oli vanginnut hohteen nuoriin silkinkiiltäviin vihneisiinsä. Kartanon turvekatot olivat kirjavanaan suolaheinää ja leinikköä, ja aurinko heitti niiden yli leveitä juovia; kirkon mustanpuhuva pärekatto hehkui, ja sen vaaleat kiviseinät päilyivät kullassa.

Aurinko pilkisti esiin pilven reunasta, helotti harjun laella ja valaisi metsäkukkulan toisensa jälkeen. Oli kirkas ilta — valo paljasti pieniä aukeamia kuusikkorinteiden keskellä, Kristiina näki karjamajoja ja pieniä taloja, joiden hän ei ikinä ollut arvannut näkyvän Husabystä. Etelässä, Dovren puolella, erkani taustasta jättiläismäisiä vuorirykelmiä, jotka siinsivät sinipunaisina seuduilla, joissa tavallisesti näkyi vain usvaa ja pilviä.

Kirkon pieni kello alkoi pimpittää ja Vinjarin kirkonkello vastasi. Kristiina istui kumarassa yhteenliitetyt kädet helmassa siihen asti kun viimeinen kellojen kolmilyönti oli häipynyt ilmaan.

Aurinko oli nyt harjun alla — sen kultahohde kalpeni ja rusko vaaleni ja muuttui hempeämmäksi. Kirkonkellojen vaiettua kasvoi metsän humina laajeten ympäriinsä; lehtimetsän läpi virtaavan puron kohu kuului selvemmin. Viereisestä haasta kuului kotikarjan tuttu kellojen kilke, lentävä kovakuoriainen surahti puoli kierrosta hänen ympärillään ja lensi pois.

Kristiina lähetti viimeisen huokauksen rukoustensa jälkeen — anteeksipyynnön huokauksen siitä, etteivät hänen ajatuksensa olleet mukana rukoillessa —

Tuo kaunis suuri kartano oli hänen alapuolellaan mäellä kuin koriste harjun leveällä povella. Kaikki hänen edessään oleva maa oli hänen ja hänen miehensä yhteistä omaisuutta. Tätä tilaa koskevat ajatukset, sen nostattamat huolet ne olivat täyttäneet hänen sielunsa ääriä myöten. Hän oli tehnyt työtä ja taistellut — vasta tänä iltana hän tiesi, miten hän oli taistellut saattaakseen kuntoon tämän kartanon tiloineen ja pysyttääkseen sen kunnossa — hän käsitti miten hän oli raatanut ja minkä verran saavuttanut.

Sitä, että tämän talon saattaminen kukoistukseen oli hänen hartioillaan, oli hän pitänyt kohtalonaan, joka hänen täytyi kantaa kärsivällisesti ja selkä suorana. Samoin kuin hänen oli täytynyt ponnistella pysyäkseen kärsivällisenä ja murtumattomana elämänsä muiden ankarien tapausten aikana, tuntiessaan yhä uudelleen kantavansa lasta sydämensä alla. Joka pojalta, joka lisäsi entisten lukua, hän oli tuntenut vastuunalaisuutensa kasvavan suvun menestyksestä ja turvatusta asemasta — ja hän huomasi tänä iltana senkin, että hänen kykynsä nähdä asioiden ytimeen oli kasvanut samaten joka lapselta, jonka hän oli saanut hoivattavakseen. Hän ei ollut nähnyt vielä milloinkaan niin selvästi kuin nyt, mitä kohtalo oli häneltä vaatinut ja minkälaisen lahjan hän oli saanut siltä seitsemässä pojassaan. Yhä uudelleen ja uudelleen oli näiden herättämä ilo elvyttänyt hänen sydäntään ja näiden tuottama huoli raadellut sitä, — ne olivat hänen lapsiaan, nuo isot pojat, joilla oli laihat, kulmikkaat vartalot, samoja lapsia, jotka pienenä ollessaan olivat olleet niin palleroisia, ettei heihin ollut koskenut, vaikka he toisinaan tupsahtivatkin istualleen tallustaessaan penkin luota hänen syliinsä. He olivat hänen kuten olivat olleet ennen, kun hän nosti heidät kätkyestä maitoisille rinnoilleen tukien heitä niskan alta, koska tuo hento pää notkahteli kuin sinikello vartensa nenässä. Minne nämä elämässä joutuisivatkin ja missä liikkuisivatkin, unohtaen ehkä äitinsä — aina oli heidän elämänsä oleva hänelle osa hänen omasta elämästään, osa hänestä itsestään, kuten se oli ollut silloin, kun hän yksin maan kamaralla tiesi uudesta elämän idusta, joka oli kätkössä ja sai ravintoa hänen verestään, niin että hänen omat poskensa kalpenivat. Yhä uudelleen ja uudelleen hän oli kokenut tuon ahdistavan, hiottavan pelon tietäessään, että hänen hetkensä oli jälleen lyönyt, että hänen jälleen oli sukellettava synnytyksen pohjamuriin — kunnes hänet pelastettiin siitä ja hän näki lapsen käsivarrellaan. Miten paljon rikkaammaksi ja rohkeammaksi hän oli tullut jokaisen lapsensa jälkeen, sen hän ymmärsi vasta tänä iltana.

Ja kuitenkin hän huomasi tänä iltana olevansa myös sama entinen Jørundgaardin Kristiina, joka ei ollut tottunut sietämään yhtään tylyä sanaa, häntä kun koko elämänsä läpi oli suojellut niin voimakas ja lempeä rakkaus. Erlendin käsissäkin hän pysyi yhä samana — Niin, niin, niin. Totta oli, että hän oli muistellut vuodesta vuoteen jokaista haavaa, jonka Erlend oli lyönyt — vaikka oli tiennyt, ettei tämä ollut lyönyt häntä kuten aikuinen, joka tahtoo tehdä toiselle pahaa, vaan kuten lapsi, joka hosuu leikkikumppaniaan leikissä. Hän oli hoidellut muistissaan jokaista loukkausta, kuten hoidellaan märkivää haavaa. Ja jokainen nöyryytys, jonka Erlend oli saattanut itselleen seuraamalla jokaista päähänpistoaan, oli sattunut häneen kuin ruoskanlyönti ihoon, tuottaen kirveleviä haavoja. Ei hän tahallaan ja tarkoituksellisesti hautonut kaunaa miestänsä kohtaan. Hän tiesi itse, ettei hän ollut pikkumainen yleensä, mutta hän tuli sellaiseksi asian koskiessa Erlendiä. Kun Erlend oli ollut syyllinen siihen, ei hän saattanut unohtaa — vaan jokainen pienikin tämän tuottama naarmu kirveli ja vuoti verta ja paisui ja pakotti jatkuvasti.

Eikä hän milloinkaan tullut viisaammaksi ja väkevämmäksi Erlendin suhteen. Hän saattoi taistella näyttääkseen lujalta ja uljaalta ja hurskaalta ja voimakkaalta, myös heidän yhteiselämässään — mutta se oli valhetta. Aina, aina häntä oli polttanut kaipaus entiseen, hän tahtoi olla se Kristiina, joka oli ollut Erlendin oma Gerdarudin metsissä.

Silloin hän olisi ennemmin tehnyt vaikka kuinka pahan synnin kuin kadottanut hänet. Sitoakseen Erlendin itseensä hän oli antanut tälle kaiken, mitä hänellä oli, rakkautensa ja ruumiinsa, kunniansa ja Jumalan valtakunnan perinnön. Ja hän oli antanut senkin, mikä ei ollut hänen omaansa: isänsä kunnian ja hänen luottamuksensa lapseensa; hän oli sortanut maahan kaiken, mitä varttuneet ja viisaat miehet olivat rakentaneet pienen alaikäisen neidon turvaksi. Kaikkia heidän suvun turvaa ja menestystä tarkoittavia lakejaan, heidän toiveitaan työnsä hedelmien korjaamisesta heidän itsensä ollessa mullan alla hän oli noussut uhmaamaan rakkaudellaan. Paljon enemmän kuin oman elämänsä hän oli pannut peliin, jonka ainoa voitto oli Erlend Nikulauksenpojan rakkaus.

Ja hän oli voittanut. Hän oli tiennyt ensimmäisestä kerrasta, jolloin Erlend oli suudellut häntä Hoivinin puutarhassa, siihen hetkeen asti, jolloin Erlend oli suudellut häntä pikkutuvassa lähtiessään vankina kodistaan — että Erlend rakasti häntä kuin omaa henkeään. Ja ellei Erlend ollut aina huolehtinut Kristiinasta, oli tämä tiennyt melkein ensi hetkestä millä lailla Erlend huolehti itsestään. Ja ellei hän ollut aina kohdellut Kristiinaa hyvin — oli hän kuitenkin kohdellut paremmin tätä kuin itseään.

Herra Jeesus, miten hän oli odottanut Erlendiä! Hän tunnusti itselleen tänä iltana, että hän itse oli johdattanut Erlendin aviorikokseen kylmyydellään ja katkerilla sanoillaan. Hän myönsi senkin, että viime vuosina, kun hänen lakkaamatta oli täytynyt sietää Erlendin sopimatonta kisailua tuon naisen, Sunnivan kanssa — silloinkin kun oli ollut pakahtua suuttumuksesta, hän kesken vihaansa oli sittenkin tuntenut ylpeää ja uhkamielistä iloa siitä, ettei kukaan tiennyt sanoa mitään julkista pahaa Sunniva Olavintyttären maineesta, mutta Erlend oli sittenkin saanut puhua ja pilailla hänen kanssaan kuin palkkasoturi oluttuvan neidon kanssa. Hänen, Kristiinan, tiesi Erlend voivan valehdella ja pettää ne, jotka uskoivat hänestä hyvää, suostuvan tulemaan pahimpiin paikkoihin — mutta Erlend oli sittenkin luottanut häneen ja kunnioittanut häntä mahdollisimman suuresti. Ja vaikka Erlend unohti niin helposti synnin seurausten pelon, vaikka hän lopuksi oli rikkonut kirkon ovella Jumalalle antamansa lupauksen, — niin hän oli surrut syntejään Kristiinaa kohtaan, taistellut vuosikausia voidakseen pitää hänelle antamansa lupaukset.

Itse oli Kristiina valinnut hänet. Valinnut hänet lemmenhurmassa, valinnut hänet uudelleen joka päivä noina kovina Jørundgaardissa vietettyinä päivinä. Valinnut Erlendin hillittömän lemmen isänsä rakkauden sijasta, isän joka ei olisi suonut hiuskarvaa putoavan hänen päästään. Hän oli hylännyt isänsä hänelle aikoman kohtalon, kun isä oli tahtonut naittaa hänet miehelle, joka varmasti olisi johtanut hänet turvallisille teille ja olisi ollut valmis noukkimaan maasta jokaisen pienimmänkin kiven, johon hän olisi voinut loukata jalkansa. Hän oli valinnut kumppanikseen toisen, jonka tiesi kulkevan harhateillä. Munkit ja papit olivat viittoneet hänelle katumuksen ja parannuksen tietä rauhan kotiin — hän oli valinnut mieluummin rauhattomuuden kuin tahtonut luopua kalliista synnistään.

Niinpä hän ei tiennyt muuta neuvoa kuin ottaa nurkumatta ja valittamatta vastaan kaiken, mikä häntä saattoi kohdata tuon miehen rinnalla. Hänestä tuntui olevan huimaavan kaukana se aika, jolloin hän oli jättänyt isänsä. Mutta hän näki tämän rakastetut kasvot, muisti hänen sanansa pajassa silloin kun hän, tytär, oli lyönyt isän sydämeen viimeisen puukonpiston, muisti sen kerran tunturilla, jolloin hän oli tuntenut kuoleman raottavan oveaan isän edessä. On arvotonta valittaa omaa valitsemaansa osaa —. Pyhä Olavi, auta, etten minä osoittautuisi aivan arvottomaksi isäni rakkauteen.

Erlend, Erlend?-! Kun hän kohtasi tämän nuoruudenpäivinään, muuttui hänen elämänsä kuin hurjaksi kivien ja kantojen yli hyppeleväksi joeksi. Husabyn vuosina oli elämä laajentunut, levinnyt avaraksi suvannoksi, jossa kuvastui kaikki ympärillä oleva. Hän muisti miten Laagen kevättulvien aikana levisi harmaana ja mahtavana laaksoon, kuljettaen pinnassa kelluvaa roskaa ja heilutellen pohjassa kiinni olevien puiden latvoja. Vuolaammissa, vaarallisissa paikoissa näkyi tummia, uhkaavia pyörteitä virran sileän pinnan alla. Sellainen oli ollut hänen rakkautensa Erlendiin, kuin vuolas ja vaarallinen virta läpi kaikkien menneiden vuosien. Se kuljetti edelleen — kohti tuntematonta.

Erlend, rakkahin ystävä —!

Kristiina lausui vielä yhden Aven, katse punaista iltataivasta kohti. Terve, Maaria, armontuoja äiti! En uskalla rukoilla muuta kuin yhtä, ymmärrän sen. Kuule siis: Pelasta Erlend, pelasta mieheni henki —!

Hän katsoi Husabytä ja ajatteli poikiaan. Kartanon uinuessa siinä ilta-auringon valossa kuin näky, joka saattoi häipyä pois, hänen sydämensä kouristuessa kokoon pelosta lasten epätietoisen kohtalon vuoksi, muistui hänen mieleensä äkkiä, ettei hän ollut milloinkaan kiittänyt Jumalaa täysin sydämin niistä runsaista hedelmistä, joita hänen aherruksensa oli tuottanut kuluneina vuosina, ettei hän ollut milloinkaan kiittänyt kaikesta sielustaan Jumalaa seitsemästä pojastaan.

Iltataivaan laesta, laaksojen syvyydestä humisi messun sävel, jonka hän oli kuullut tuhansia kertoja, ja hän kuuli isänsä äänen, joka oli selittänyt hänelle sen sanat hänen seisoessaan lapsena isän polvea vasten: näin laulaa Sira Eirik Præfatiossa kääntyessään alttariin päin. Se merkitsee norjan kielellä:

"Totisesti on kunniallista, oikein ja autuaallista, että me aina ja joka paikassa kiitämme sinua, Herra, pyhä, kaikkivaltias isä, iankaikkinen Jumala —"

Nostaessaan kasvonsa käsistään hän näki Gauten nousevan mäkeä. Kristiina istui hiljaa odottaen siksi kunnes poika seisoi hänen edessään, sitten hän ojensi kätensä ja tarttui Gauten käteen. Kiveä, jolla hän istui, ympäröi puhdas avoin nurmikenttä.

"Kuinka sinä olet toimittanut isäsi asian, poikani?" kysyi hän hiljaa.

"Kuten isä käski, äiti. Pääsin taloon kenenkään näkemättä. Ulf ei ollut kotona, ja silloin minä poltin isän antaman pakan tuvan liedessä. Minä otin sen ulos liinasta." Hän arveli vähän aikaa. "Äiti — siinä oli yhdeksän sinettiä —"

"Poikani." Äiti kohotti kätensä Gauten olkapäille ja katsoi poikaa silmiin. "Sinun isäsi oli pakko uskoa sinun käsiisi suuria asioita. Ellet voi olla puhumatta siitä — niin kevennä mieltäsi äidille. Mutta eniten iloitsen, jos voit olla kokonaan vaiti, poikani!"

Nuo valoisat kasvot, nuo sileät, pellavankeltaiset hiukset, nuo suuret silmät, tuo täyteläinen, kiinteä punainen suu — muistuttivat ilmielävästi Kristiinan isää. Gaute nyökkäsi. Sitten hän kiersi käsivartensa äidin kaulalle. Suloinen tuska sydämessään Kristiina tunsi voivansa nojata päänsä vasten pojan hentoa rintaa; Gaute oli niin pitkä, että kun hän nyt seisoi ja äiti istui, ylettyi Kristiinan pää hänen sydämensä kohdalle. Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin hän nojasi lapseensa. Gaute sanoi:

"Isak oli yksin kotona. En näyttänyt hänelle mitä minulla oli, sanoin vain, että minulla oli semmoista, minkä tahdoin polttaa. Silloin hän teki suuren tulen liedelle ennen kuin lähti satuloimaan hevosta."

Äiti nyökkäsi. Poika irrotti kätensä, kääntyi häneen ja kysyi lapsellisen pelon vallassa ja ihmettelevin äänin:

"Äiti, tiedätkö sinä mitä ihmiset puhuvat — ne puhuvat, että isä — tahtoi päästä kuninkaaksi —"

"Ei se kuulu uskottavalta, poika —", vastasi Kristiina hymyillen.

"Mutta hän kelpaisi siihen syntynsä puolesta", sanoi poika vakavasti ja ylpeillen. "Ja minusta isä kelpaisi siihen paremmin kuin useimmat muut —"

"Hss." Jälleen hän tarttui poikansa käteen. "Gaute poikani — sinun pitää ymmärtää nyt, kun isä on osoittanut sinulle näin suurta luottamusta — ettei sinun eikä meidän kenenkään tule sanoa eikä arvella mitään; meidän on vartioitava visusti kieltämme siihen asti kun olemme saaneet kuulla sellaista, mistä tiedämme, onko meidän puhuttava ja mitä. Minä ratsastan huomenna Nidarosiin — ja jos minä saan puhua kahden kesken sinun isäsi kanssa hetkenkään verran, niin kerron sinun toimittaneen hyvin hänen asiansa —"

"Ottakaa minut mukaan, äiti!" pyysi poika kiihkeästi.

"Me emme saa herättää kenessäkään sellaista ajatusta, että sinä olisit muuta kuin ymmärtämätön lapsi. Koeta sinä, Gaute poikani, leikkiä ja olla iloisella mielellä täällä kotona — siten teet hänelle parhaimman palveluksen."

Naakkve ja Bjørgulf nousivat hitaasti rinnettä. He tulivat äitiään kohti ja jäivät seisomaan tämän viereen nuori mieli jännittyneenä ja herkistyneenä. Kristiina näki heidän olevan vielä sen verran lapsia, että he pakenivat huolineen äidin hoiviin — mutta jo sen verran miehiä, että olisivat tahtoneet lohduttaa ja suojella häntä, jos siihen löytyisi jokin keino. Hän ojensi kätensä pojilleen, mutta kukaan ei puhunut paljoa.

Vähän ajan kuluttua he lähtivät alas, Kristiina poikiensa välissä, käsi kummankin vanhemman poikansa olalla.

"Sinä katsot niin minua, Naakkve", sanoi Kristiina kysyvästi. Mutta poika punastui, käänsi pois päänsä eikä vastannut.

Hän ei ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi, minkä näköinen äiti oikeastaan oli. Hän oli jo monta vuotta ymmärtänyt verrata isäänsä muihin miehiin — isä oli kaunein ja ylhäisin kaikista. Äiti oli äiti, joka sai uusia lapsia; nämä joutuivat naisten käsistä veljesparven toimiin ja elämään ja riitoihin ja ystävyyteen; äidillä oli avoimet kädet kaikille heidän tarpeilleen, äiti tiesi neuvon melkein kaikkeen pahaan, äiti pysyi kotona kuin tuli liedessä, hän piti voimassa kotoisen elämän touhun niinkuin Husabyn pellot pitivät voimassa vuoden sadon, hän uhkui lämpöä ja elämää niinkuin lehmät navetassa ja hevoset tallissa. Poika ei ollut tullut milloinkaan verranneeksi häntä muihin naisiin —.

Nyt hän huomasi äkkiä, että äiti oli uljas ja kaunis nainen leveine, valkoisine hunnun reunustamine otsineen, raudanharmaine rehellisine silmineen, rauhallisesti kaartuvine kulmakarvoineen, upeine povineen ja pitkine, solakkoine jäsenineen. Hän kantoi korkean vartalonsa suorana kuin miekka. Mutta Naakkve ei voinut kertoa tätä, vaan astui punaisena ja äänetönnä, äidin käsi kaulallaan.

Gaute kulki Bjørgulfin takana pitäen kiinni äidin vyöstä. Vanhempi veli nurkui sitä, että tämä astui hänen kantapäilleen — he alkoivat töykkiä ja mukiloida toisiaan. Äiti nuhteli heitä ja erotti heidät — hänen vakavat kasvonsa pehmenivät sitä tehdessä. Eiväthän nämä olleet muuta kuin lapsia, hänen lapsiaan.

Yöllä hän valvoi — Munan nukkui hänen povellaan ja Lauritsa hänen vieressään seinän puolella.

Kristiina koetti luoda itselleen käsityksen miehensä asiasta.

Ei hän ymmärtänyt sitä niin vaaralliseksi; Erling Vidkuninpoika ja kuninkaan serkut Sudrheimista olivat olleet syytteessä maankavalluksesta ja kapinanhankkeista — ja he elivät yhä rauhassa rikkauksineen valtakunnan rajojen sisällä, joskaan eivät olleet kuninkaan suosiossa yhtä suuresti kuin ennen.

Luultavasti oli Erlend ryhtynyt joihinkin laittomiin hommiin Ingebjørg-rouvan hyväksi. Hänhän oli koko ajan ylläpitänyt ystävyyttään korkeaan sukulaiseensa; Kristiina tiesi hänen viisi vuotta sitten Tanskassa käydessään tehneen Ingebjørg-rouvalle joitakin palveluksia, jotka täytyi pysyttää salassa. Nyt, kun Erling Vidkuninpoika oli ottanut ajaakseen Ingebjørg-rouvan asiaa, tahtoen hankkia hänelle vallan hänen Norjassa omistamiinsa tiloihin — oli mahdollista, että Erling oli neuvonut Ingebjørg-rouvan Erlendin puoleen tai että rouva itse oli pyytänyt apua isänsä serkulta Erlingin ja kuninkaan välien kylmettyä. Ja että Erlend oli menetellyt varomattomasti —

Mutta ei ollut helppo ymmärtää, miten Sundbun sukulaiset olivat voineet sotkeutua asiaan.

Kuitenkaan ei asia voinut mitenkään päättyä toisin kuin että Erlend pääsisi sovintoon kuninkaan kanssa, ellei hän ollut tehnyt muuta kuin ottanut liian innokkaasti osaa kuninkaan äidin asioihin.

Maankavallusjuttu. Kristiina oli kuullut Audun Hugleikinpojan kukistumisesta — se oli tapahtunut Lauritsan nuoruudessa. Mutta herra Audunia oli syytetty hirveistä rikoksista. Lauritsa oli sanonut, että kaikki oli ollut valhetta — neito Margret Eirikintytär oli kuollut Bergenin piispan käsivarsille, eikä Audun ollut edes mukana matkalla, joten hän ei ollut voinut myydä tätä pakanoille. Isabel neito oli kolmetoistavuotias, mutta Audun yli puolensataa ajastaikaa tuodessaan tämän kuningas Eirikin morsiameksi — oli syntistä kallistaa korvaansakaan huhuille, joita kulki tuosta morsiamenhakumatkasta. Audunin lauluja ei isä antanut laulaa kodissaan ja kartanossaan. Ja Audun Hestakornista kerrottiin ennen kuulumattomia — hänen sanottiin myyneen koko Haakon-kuninkaan sotavoiman Ranskan kuninkaalle ja luvanneen purjehtia apuun kahdellatoistasadalla laivalla — ja saaneen tästä palkkioksi seitsemän tynnyriä kultaa. Mutta milloinkaan ei ollut päästy täysin selville, minkä tähden Audun Hugleikinpojan oli täytynyt kuolla Nordnesin hirsipuussa.

Hänen poikansa oli paennut maasta — ihmiset sanoivat hänen ottaneen pestin Ranskan kuninkaan väkeen. Aalhusin ritarin pojantyttäret, Gyrid ja Signe, olivat lähteneet isoisänsä kuolinpaikalta tämän tallirengin seurassa. He kuuluivat elävän köyhinä talonpoikaisvaimoina jossakin Haddingjadalin tunturiseudussa.

Oli toki hyvä, ettei heillä ollut tyttäriä. Ei, pois tällaiset ajatukset. Ei ollut luultavaa, että Erlendin asia päättyisi huonommin kuin — kuin Erling Vidkuninpojan taikka Haftorinpoikain —

Nikulaus Erlendinpoika, Husabyn herra. Nyt hän vasta sen ymmärsi, että Husaby oli kaunein kartano Norjan maassa.

Hän yrittäisi lähteä Baard-herran puheille. Baard-herra oli aina ollut hänen ystävänsä. Samoin laamanni Olav — ennen vanhaan. Mutta Erlend oli kiivastunut niin kovasti, kun laamannin lausunto oli langennut häntä vastaan kaupunkitalo-asiassa. Ja Olav oli pahoillaan kummityttärensä miehen onnettomuudesta.

Läheisiä sukulaisia heillä ei ollut ketään, Erlendillä enempää kuin hänelläkään — vaikka heidän sukunsa oli suuri. Munan Baardinpojalla ei ollut juuri minkäänlaista merkitystä enää. Hän oli toiminut laittomasti ollessaan Ringerikin lääninherrana; hän oli koettanut liian innokkaasti luoda lukuisille lapsilleen hyvän aseman maailmassa — neljä oli avioliitossa syntynyttä, viisi ulkopuolella avioliiton. Hän kuului myös tulleen kovin raihnaaksi Katri-rouvan kuoltua. Ryfylken Ingen, Julittan ja tämän miehen, Ragnfridin, joka oli naimisissa Ruotsin puolella, — Baard-herran ja Aashild-rouvan lasten kanssa oli Erlend hiukan tuttu, mutta hestnæsiläisten ja Erlendin välillä vallinnut ystävyys oli rikkoutunut, kun herra Baard Petrinpoika kuoli; Raasvoldin Tordom oli tullut uudestaan lapseksi, hänen ja Gunna-rouvan lapset olivat kuolleet, ja heidän lastenlapsensa olivat alaikäisiä.

Itsellään ei Kristiinalla ollut muita isänpuoleisia sukulaisia kuin Ketil Aasmundinpoika Skogista ja Sigurd Kyrning, joka oli naimisissa sedän vanhimman tyttären kanssa. Toinen tytär oli leski ja kolmas nunna. Sundbun miehet tuntuivat olevan kaikki neljä osallisia asiaan. Erlend Eldjarnin kanssa oli Lauritsa riitaantunut niin pahoin Ivar Gjeslingin jälkeisessä perinnönjaossa, etteivät he olleet tahtoneet nähdä toisiaan sen koommin — joten Kristiina ei tuntenut tätinsä miestä ja poikaa.

Saarnaveljiin kuuluva sairas munkki oli Erlendin ainoa lähisukulainen. Ja Kristiinan lähin heimolainen oli Simon Darre, koska tämä oli naimisissa hänen ainoan sisarensa kanssa.

Munan heräsi ja hyrähti itkuun. Kristiina käänsi kylkeä ja laski lapsen toiselle puolelleen. Hän ei voinut ottaa Munania Nidarosiin, kun kaikki oli niin epävarmaa. Ehkä tämä oli oleva lapsen viimeinen vero oman äitinsä rinnoilla. Ehkä tämä oli viimeinen kerta, jolloin Kristiina makasi sängyssä pidellen pikkulasta rintaansa vasten niin hellästi, niin hellästi —. Jos Erlendiä vastaan nostettaisiin kuolemanrangaistusjuttu —. Pyhä Maaria, Jumalan äiti, miten hän, Kristiina, oli voinut hetkeäkään olla kärsimätön Jumalan hänelle suomien lasten tähden —! Oliko tämä oleva viimeinen suutelo, jonka hän sai painaa tuollaisen pienen makean maitosuun kasvoille?