III

Kristiina istui kummulla kartanon pohjoispuolella pitäen Gautea sylissään ja katsellen ympärilleen. Oli kaunis ilta. Järvi päilyi aivan kirkkaana ja tyynenä laakson pohjalla kuvastaen harjuja, Byn kartanorakennuksia ja taivaan kultaisia pilviä. Lehtien ja mullan tuoksu tuntui vahvana aikaisemmin päivällä tulleen sateen jälkeen. Niittyjen ruoho oli varmaan jo polvenkorkuista, ja pellot olivat oraalla.

Tänä iltana oli äänekästä. Vinjarista, alempaa rinteeltä, alkoi taas kuulua pillien ja rumpujen ja viulujen ääni — se kuului niin kauniilta.

Käki oli pitkät ajat hiljaa, mutta sitten se päästi taas jonkun kutsuvan kukahduksen eteläisessä metsässä. Ja linnut vihelsivät ja lauloivat kaikissa lehdoissa kartanon ympärillä — vaikka toistaiseksi vain yksikantaan ja hiljaa, sillä aurinko oli vielä korkealla.

Kotikarja tuli hypellen ja kellot kilkkaen haasta pihaportin takaa.

"Kohta minun Gauteni saa maitoa", leperteli Kristiina lapselle nostaen sen ilmaan. Poika laski tapansa mukaan raskaan päänsä äidin olkapäälle. Sitten se painautui tiukempaan äitiään vasten — se oli Kristiinan mielestä merkki siitä, että pienokainen jo ymmärsi hänen hellittelynsä ja pienet puheensa.

Hän alkoi laskeutua rinnettä kartanoa kohti. Tuvan oven edessä juoksentelivat Naakkve ja Bjørgulf kutsuen kissaa, joka oli päässyt heidän käsistään katolle. Sitten pojat taas alkoivat leikkiä tikarinpätkällä, joka oli heidän yhteinen lelunsa, jatkaen eteisen multalattiaan kaivamansa kuopan syventämistä.

Dagrun tuli saliin kantaen vuohenmaito-astiaa, ja talon emäntä antoi Gauten juoda kauhallisen toisensa perästä tuota lämmintä juomaa. Poika murahti äkäisesti, kun palvelustyttö koetti puhua hänelle, ja hotaisi tätä kädellään sekä piiloutui äidin rinnalle, kun tyttö tahtoi ottaa hänet syliinsä.

"Hän näyttää paremmalta", sanoi karjatyttö.

Kristiina kohotti noita pikku kasvoja — ne olivat kellertävät kuin tali, ja silmät näyttivät aina väsyneiltä. Gautella oli iso, painava pää ja heikot, voimattomat jäsenet. Hän tuli kahden vuoden vanhaksi kahdeksan päivää jälkeen Lauritsan-messun, mutta ei vielä kestänyt jaloillaan; hampaita oli vain viisi, eikä hän osannut sanoa sanaakaan.

Sira Eiliv arveli, ettei se ainakaan riisitautia ollut; mutta messupaita ja alttarikirjat olivat olleet yhtä voimattomat. Kaikkialla, missä liikkui, pappi kyseli neuvoa tuohon tautiin, joka oli tullut Gauteen. Kristiina tiesi hänen muistavan lasta kaikissa rukouksissaan. Mutta Kristiinalle itselleen hän saattoi vain sanoa, että tämän tuli kärsivällisesti taipua Jumalan tahtoon. Ja antaa pojan juoda lämmintä vuohenmaitoa —.

Hänen pikkuinen poikaraiskansa. — Kristiina syleili ja suuteli häntä karjatytön mentyä. Poika oli niin kaunis, niin kaunis. Kristiina oli huomaavinaan, että se alkoi muuttua hänen isänsä näköiseksi — pojan silmät olivat tummanharmaat ja tukka pellavanvalkoinen, paksu ja silkinhieno.

Nyt lapsi alkoi taas porista. Kristiina nousi ja kantoi sitä edestakaisin lattialla. Vaikka se oli niin pieni ja hento, tuntui se ajan pitkään raskaalta — Gaute ei tahtonut olla missään muualla kuin äidin sylissä. Ja niin Kristiina kantoi ja kulki ja viihdytteli sitä hämärässä huoneessa.

Joku tuli ratsastaen pihaan. Ulf Haldorinpojan ääni kaikui rakennusten välistä. Kristiina meni lapsi käsivarrella porstuan ovelle.

"Sinä saat riisua hevosesi itse tänä iltana, Ulf — kaikki miehet ovat tansseissa. Onhan se ikävää, että sinulla on siitä vaivaa, mutta saat antaa anteeksi —"

Ulf mutisi itsekseen riisuessaan hevosta. Naakkve ja Bjørgulf pyörivät hänen ympärillään ja tahtoivat ajaa hevosen selässä puutarhallakaan.

"Ei, sinun pitää pysyä Gauten luona, Naakkve-poikaseni — leikkimässä veljesi luona, niin ettei hän itke, sillä aikaa kun minä käyn pirtissä —"

Poika veti suunsa väärään. Mutta sitten hän asettui nelinkontin lattialle, ammui ja puski pikkuisen edessä, jonka Kristiina oli laskenut porstuan oven suussa olevalle nahalle. Äiti kumartui ja silitti Naakkven tukkaa. Poika oli hyvin kiltti pienemmille veljilleen.

* * * * *

Kun Kristiina tuli takaisin tupaan suuri purtilo käsissään, istui Ulf Haldorinpoika penkillä leikkien lasten kanssa. Gaute viihtyi Ulfin parissa silloinkin, kun äiti ei ollut näkösällä — mutta nyt hän alkoi heti itkeä ojentaen käsiään Kristiinaa kohti. Kristiina laski astian käsistään ja otti Gauten syliinsä.

Ulf puhalsi pois kuohun vastalasketun oluen pinnalta, joi ja alkoi kaivaa pikkukuppeja purtilon pohjalta.

"Ovatko kaikki naiset poissa tänään?"

Kristiina sanoi:

"Siellä on viulut ja rummut ja pillit — soittoniekkajoukko, joka tuli häistä Orkdalin puolelta. Ja kun kaikki kysyivät lupaa, niin — hehän ovat nuoria tyttöjä —"

"Sinä annat niiden juosta ja lennellä, Kristiina. Näyttää siltä kuin pelkäisit imettäjänpuutetta syksyllä —"

Kristiina oikaisi vaistomaisesti pukuaan hoikan vyötärönsä kohdalta. Hän oli tullut tummanpunaiseksi kasvoiltaan Ulfin puhuessa. Ulf naurahti tylysti ja sanoi:

"Mutta jos sinä kantelet aina tuota Gautea, niin käy sinun kai pian kuten viime vuonna. Tule tänne sedän luokse, poika, niin saat syödä samasta kupista."

Kristiina ei vastannut. Hän asetti kolme pikku poikaansa riviin penkille toisen seinän viereen, nouti maitopuurokupin ja veti lasten eteen pienen rahin. Siinä hän syötti heitä, vaikka Naakkve ja Bjørgulf mukisivat — he olisivat tahtoneet syödä itse omalla lusikalla. Toinen pojista oli neljän, toinen kohta kolmen vuoden vanha.

"Missä Erlend on?" kysyi Ulf.

"Margret tahtoi tanssiin, ja hän lähti tätä viemään."

"Onpa hyvä, että miehellä on sen verran älyä, että paimentaa tyttöään", sanoi Ulf.

Kristiina ei taaskaan vastannut mitään. Hän riisui lapset ja pani heidät nukkumaan, Gauten kätkyeen, molemmat toiset aviovuoteeseen. Erlend oli alistunut pitämään ne siellä Kristiinan parannuttua pitkästä sairaudestaan edellisenä vuonna.

Kun Ulf oli kylläinen, oikaisihe hän penkille. Kristiina veti pahkajakkaran kätkyen ääreen, haki villalankakorin ja ryhtyi tekemään keriä liekuttaen aina väliin hiljalleen kätkyttä.

"Etkö sinä aio käydä levolle?" kysyi hän kerran kääntämättä päätään. "Etkö ole väsynyt, Ulf?"

Mies nousi, kohensi hiukan tulta ja tuli talon emännän luo. Hän rupesi istumaan penkille vastapäätä Kristiinaa. Kristiina näki, ettei hän ollut niin juovuksissa kuin tavallisesti oltuaan Nidarosissa useamman päivän.

"Et kysy edes kaupungin kuulumisia, Kristiina", sanoi Ulf katsoen Kristiinaa pitkään; hän istui kumarassa, kyynärpäät polvilla.

Kristiinan sydän alkoi tykyttää pelosta — hän näki miehen ilmeestä ja eleistä, että hän nyt saisi kuulla taas uutisia, jotka eivät olleet hyviä. Mutta hän vastasi hymyillen, lempeästi ja rauhallisesti:

"Kerrohan sitten, Ulf, oletko kuullut jotakin."

"Ainahan sitä —." Ulf haki ensin reppunsa ja tyhjensi sieltä tavarat, jotka hän oli toimittanut Kristiinalle kaupungista. Kristiina kiitti.

"Huomaan, että olet kuullut uutta kaupungissa", sanoi hän hetken kuluttua kehotellen.

Ulf katsoi nuoreen emäntäänsä — sitten hän käänsi kasvonsa kalpeaan, kätkyessä nukkuvaan lapseen.

"Ainako hän hikoaa noin päästään?" kysyi hän hiljaa ja koetteli varoen hiostunutta tukkaa. "Kristiina — kun sinä menit naimisiin Erlendin kanssa — niin eikö siinä kirjeessä, joka laadittiin teidän väliseksi omaisuussopimukseksi, ollut sellainen sisältö, että sinun tuli itse hoitaa häneltä saamasi avio- ja huomenlahjaomaisuus?"

Kristiinan sydän jyskytti kovemmin, mutta hän lausui tyynesti:

"Niin on ollutkin; Erlend on aina kysynyt minun mieltäni ja suostumustani kaikissa tuota omaisuutta koskevissa asioissa. Tarkoitatko sinä niitä Verdalin palstoja, jotka hän on myynyt Lyngin Vigleikille?"

"Tarkoitan", vastasi Ulf. "Hän on nyt ostanut Hugrekkenin Vigleikiltä. Hänen hallussaan on siis nyt kaksi laivaa. Mitä sinä saat sijaan, Kristiina?"

"Erlendin osan Skjervastadista, kaksi veropalstaa Ulfkelstadista ja hänen osuutensa Aarhammariin", sanoi Kristiina. "Mutta et kai sinä luule, että Erlend on myynyt tuon maan vastoin minun tahtoani ja antamatta sijaan korvausta —?"

"Hm." Ulf oli vaiti. "Sinä saat kuitenkin vähemmän sijaan, Kristiina. Skjervastad — sieltähän Erlend sai heinät talvella, kun vapautti isännän kolmeksi vuodeksi maaveroista —"

"Eihän Erlend voinut sille mitään, ettei meillä saatu viime kesänä kuivaa heinää —. Tiedän sinun tehneen kaiken mitä saatoit, Ulf, — mutta meillähän oli semmoinen surkeus viime kesänä —"

"Aarhammerista hän möi enemmän kuin puolet Reinin nunnaluostarin sisarille siihen aikaan kun hän varustautui karkaamaan maasta sinun kanssasi" — Ulf päästi lyhyen naurun — "tai antoi sen pantiksi — se on sama asia, kun on kysymys Erlendistä. Sieltä ei lähde veroja. Saatavat ovat kokonaan Audunin niskoilla; tämä hoitaa nyt sitä maata, joka on olevinaan sinun omaisuuttasi."

"Eikö hän voi vuokrata luostarille panttaamaansa maata?" kysyi Kristiina.

"Sisarien tilanherra naapurikartanosta on vuokrannut sen", sanoi Ulf. "Vuokramiesten ei ole helppo hoitaa maita, kun ne paloitellaan pieniin osiin, kuten Erlend on ruvennut tekemään."

Kristiina oli vaiti. Hän tiesi sen hyvin.

"Erlend on sukkela lisäämään sukua ja hävittämään tilansa."

Kun ei Kristiina vastannut vieläkään, sanoi Ulf:

"Sinulla alkaa olla monta lasta, Kristiina Lauritsantytär."

"Mutta ei yhtäkään kadotettavaksi asti", vastasi Kristiina ja hänen äänensä värähti.

"Älä ole niin huolissasi Gauten tähden — kyllä hän vahvistuu, kunhan kasvaa", sanoi Ulf hiljaa.

"Siinä käy, niinkuin Jumala tahtoo — mutta odottavan aika käy pitkäksi."

Ulf kuuli äidin äänen salatun liikutuksen — ja tuo vankka, tumma mies tuli kumman avuttomaksi.

"Se merkitsee niin vähän, Kristiina — paljon sinä olet saanut aikaan täällä Husabyssä, mutta jos nyt Erlend rupeaa pitämään kahta laivaa — minä en usko, että pohjoisessa syntyy rauha. Sinun miehesi ei osaa pitää puoliaan ja kääntää hyödykseen sitä, minkä hän on voittanut kahtena viime vuonna. On ollut huonoja vuosia, ja sinä sairastelet aina. Jos tätä jatkuu, niin sinä menehdyt viimein, Kristiina. Minä olen auttanut sinua voimieni mukaan talon hoidossa — mutta tämä juttu — tämä Erlendin ymmärtämättömyys —"

"Niin. Jumala tietää", keskeytti hänet Kristiina, "että sinä olet ollut hyvä sukulainen ja ystävä, Ulf. En voi milloinkaan kiittää ja palkita sinua niinkuin tahtoisin —"

Ulf nousi, sytytti kynttilän liedessä, pisti sen pöydällä olevaan jalkaan ja jäi paikalleen selin emäntäänsä. Kristiina oli antanut käsiensä vaipua helmaan — nyt hän alkoi taas keriä lankaa ja liekuttaa kätkyttä.

"Etkö sinä voi lähettää sanaa kotiisi?" kysyi Ulf hiljaa. "Olisi hyvä, jos Lauritsa lähtisi mukaan syksyllä, kun sinun äitisi tulee tänne?"

"En ole aikonut vaivata äitiäni tänne syksyllä. Hän alkaa käydä vanhaksi — ja minä alan makailla liian taajaan pikkutuvan lattialla; en voi pyytää häntä tulemaan luokseni joka kerran" — Kristiina hymyili väkinäisesti.

"Tee se nyt tällä kertaa", vastasi Ulf. "Ja pyydä isääsi tulemaan mukaan — niin voit kysyä häneltä neuvoa näissä asioissa."

"En tahdo kysyä isältäni neuvoa tässä", sanoi Kristiina hiljaa ja lujasti.

"Entä Gunnulfilta?" kysyi Ulf tuokion kuluttua. "Etkö voi puhua Gunnulfin kanssa?"

"Ei sovi häiritä häntä sellaisella nyt", sanoi Kristiina entiseen tapaan.

"Siksikö, että hän on ruvennut munkiksi?" Ulf nauroi pilkallisesti. "En minä ole tiennyt milloinkaan, että munkit ymmärtäisivät huonommin tilusten hoitoa kuin muut."

"Ellet tahdo kysyä neuvoa keltään muulta, Kristiina, täytyy sinun puhua Erlendin kanssa", sanoi Ulf, kun ei saanut vastausta. "Muista poikiasi, Kristiina!"

Kristiina ei puhunut mitään pitkään aikaan.

"Kun sinä olet niin hyvä meidän lapsillemme, Ulf —", sanoi hän viimein, "olisi minusta luonnollisempaa, että sinä menisit naimisiin ja saisit omia huolehdittavia — kuin että hukkaat voimasi täällä — ja kiusaat itseäsi — Erlendin — ja minun vaikeuksilla."

Ulf kääntyi. Hän seisoi kädet selän takana pöydän kulmaa vasten ja katsoi Kristiina Lauritsantytärtä. Vielä oli tämä istuessaan siinä yhtä suora ja hoikka ja kaunis kuin ennen. Hänen hameensa oli tehty tummasta kotonavärjätystä villakankaasta, mutta hänen hiljaisia, kalpeita kasvojaan ympäröivä huntu solui pehmeästi vartalolle. Vyö, josta avainkimppu riippui, oli koristettu hopeanastoin. Rinnalla välkkyi kaksi ketjua, kumpikin risteineen, isompi kullatussa vitjassa, joka ylettyi melkein vyötäisille asti; sen hän oli saanut isältään. Tämän yläpuolella riippui ohut hopeaketju pienine risteineen, jonka Orm oli käskenyt antaa äitipuolelleen pyytäen, että tämä kantaisi sitä aina.

Hän oli aina noussut lapsivuoteestaan yhtä kauniina kuin ennen — vain vähän hiljaisempana, vähän raskaampi vastuun taakka nuorilla hartioillaan, vähän kapeampana poskiltaan, silmät vähän tummempina ja totisempina leveän, valkoisen otsan alla, suu vähän vähemmän punaisena ja täyteläänä. Mutta hempeys haihtuisi kai piankin, jos tätä menoa jatkui —.

"Eikö sinusta olisi hauskempi, Ulf, jos asettuisit omille tiloillesi?" alkoi taas Kristiina puhua. "Sinä kuulut ostaneen kolme uutta rantapalstaa Skjoldvirkstadista, kertoi Erlend — omistat pian koko kartanon. Ja Isakilla on yksi ainoa lapsi — Aase on kaunis ja hyvä — ja toimelias nainen — ja näkyy pitävän sinusta —"

"Mutta minä en huoli hänestä, jos minun pitää naida hänet", sanoi mies karkeasti nauraen, "Ja Aase Isakintytär on liian hyvä —", hän keskeytti puheensa ja hänen äänensä muuttui. "Minulla on ollut vain vieras isä, Kristiina — ja luulen osani olevan, että minun tulee pitää hyvänä vain vieraita lapsia."

"Tahdon rukoilla sinulle parempaa onnea Neitsyt Maarialta, sukulaismies."

"Enkä minä ole enää nuorikaan. Kolmekymmentäviisi vuotta, Kristiina!" Ulf nauroi. "Voisin miltei olla sinun isäsi."

"Kylläpä sinun sitten olisi pitänyt hävyttömän aikaisin yrittää", vastasi Kristiina koettaen saattaa äänensä kepeäksi ja nauruiseksi.

"Etkö sinä mene maata?" kysyi Ulf pian tämän jälkeen.

"Kyllä, kohta — mutta olet kai sinäkin väsynyt, Ulf — lähtisit jo levolle."

Mies toivotti hiljaa hyvää yötä ja meni ulos.

Kristiina otti kynttiläpihdit pöydältä ja valaisi kahta sängyssä nukkuvaa poikaansa. Bjørgulfilla ei nyt ollut rähmää ripsissään — Jumalan kiitos. Oli kestänyt kaunista ilmaa. Heti kun tuuli vähän kovemmin tai oli sellainen ilma, että lasten täytyi pysyä sisällä valkean ääressä, alkoivat pojan silmät vuotaa. Kristiina seisoi kauan katsellen noita kahta. Sitten hän kumartui Gauten yli.

Kaikki hänen kolme poikaansa olivat olleet terveet kuin linnunpojat — siihen asti kun kulkutauti oli tullut seudulle kesällä. Tulirokko oli temmannut lapsia kuolemaan vuonon rannoilla niin että suretti nähdä ja kuulla. Hän oli saanut pitää kaikki omansa — omat lapsensa —

Viisi vuorokautta hän oli istunut eteläseinän vuoteen ääressä, missä nämä nukkuivat, kaikilla kolmella iho täynnä punaisia läikkiä, silmät valonarkoina ja kipeinä, pienet ruumiit polttavan kuumina. Hän oli istunut käsi peitteen alla takoen Bjørgulfin jalkapohjia ja laulaen uupumatta, kunnes hänen vähäinen äänensä oli paljasta kähinää.

Aja, aja, aja, Mennään sepän pajaan, Seppä iskee rautakengän Herran hevosen jalkaan.

Aja, aja, aja, Mennään sepän pajaan, Seppä iskee hopeakengän Jaarlin hevosen jalkaan.

Aja, aja, aja, Mennään sepän pajaan, Seppä iskee kultakengän Kuninkaan hevosen jalkaan.

Bjørgulf oli vähimmin sairas mutta levoton. Jos Kristiina taukosi laulamasta hetkeksikään, tahtoi tämä heti viskata peitteen päältään. Gaute oli vain kymmenkuukautinen — hän oli niin heikko, ettei Kristiina uskonut hänen jäävän eloon. Pienokainen lepäsi hänen rinnoillaan peitteihin ja nahkoihin käärittynä jaksamatta imeä. Kristiina piteli häntä toisella kädellä ja taputti Bjørgulfin jalkapohjia toisella.

Väliin kun sattui, että kaikki kolme uinahtivat hetkeksi, paneutui hän pitkäkseen näiden viereen täysissä pukeissa. Erlend kulki neuvottomana edestakaisin, käyden katsomassa kolmea pikku poikaansa. Hän koetti laulaa näille, mutta nämä eivät välittäneet isän kauniista äänestä — äidin laulu vain kelpasi heille, vaikkei Kristiinalla ollut lauluääntäkään.

Palvelusnaiset tarjoutuivat avuksi ja pyysivät häntä säästämään itseään, miehet kävivät kysymässä poikien vointia, Orm koetti leikkiä pikkuveikkojen kanssa. Margretin oli Erlend Kristiinan neuvosta lähettänyt Østerdaleniin, mutta Orm tahtoi jäädä kotiin — tämä olikin jo aikamies. Sira Eiliv istui lasten vuoteen ääressä, kun ei sattunut olemaan sairaiden luona. Pappi puuhasi ja suri niin, että hänestä lähti koko Husabyssä koottu lihavuus — hänen oli vaikea nähdä niin monen kauniin lapsen kuolevan. Joitakin aikuisiakin kuoli.

Kuudentena iltana olivat kaikki lapset sen verran terveemmät, että Kristiina lupasi miehelleen riisuutua ja käydä vuoteeseen yöksi — Erlend tarjoutui valvomaan yhdessä tyttöjen kanssa ja lupasi herättää hänet, jos tarvittaisiin. Mutta illallispöydässä huomasi Kristiina Ormin olevan hehkuvan punaisen ja hänen silmiensä kiiluvan kuumeesta. Orm ei ollut millänsäkään — mutta yhtäkkiä hän syöksähti pystyyn ja juoksi ulos. Hän seisoi oksentaen pihalla, kun Erlend ja Kristiina menivät perästä.

Erlend kietoi kätensä hänen ympärilleen.

"Orm — poikani — oletko sinä sairas?"

"Minun päätäni niin pakottaa", valitti poika antaen sen vaipua raskaasti isän olalle.

Sinä yönä he valvoivat Ormin vuoteen ääressä. Orm houri melkein lakkaamatta — parahteli ääneen ja huitoi pitkillä käsivarsillaan; häntä näkyi kiusaavan pahat näyt. Sanoista ei saanut selvää.

Aamulla Kristiinan voimat loppuivat. Hänen huomattiin taas olleen pikkuisiin päin, mutta nyt siinä kävi hullusti, ja jälkeenpäin hän makasi kauan kuin kuolemanhorroksissa; sitten hän sai ankaran kuumetaudin. Orm oli ollut haudassa yli kaksi viikkoa ennen kuin Kristiina sai kuulla poikapuolensa kuolemasta.

Silloin hän oli niin heikko, ettei ymmärtänyt oikein surrakaan. Hän oli niin veretön ja voimaton, ettei mikään liikuttanut häntä — hän oli tyytyväinen kun sai elää noin vain puolinaista elämää pitkällään viruen. Välillä oli ollut kauhea aika, jolloin naiset tuskin uskalsivat koskea häneen ja pitää huolta siisteydestä ynnä sen sellaisesta — mutta se liittyi kuumehoureisiin. Nyt tuntui niin hyvältä saada hoitoa. Hänen sänkynsä ympärillä riippui monta tuoksuvaa niittykukkaseppeltä, joiden tuli karkottaa kärpäset loitolle — tunturimajojen väki oli lähettänyt ne tuomisiksi, ja ne tuoksuivat niin hyvälle varsinkin silloin kun ilmassa tuntui sateen makua. Erlend toi lapset kerran hänen ympärilleen — Kristiina näki näiden näyttävän kurjilta taudin jälkeen ja huomasi, ettei Gaute enää tuntenut häntä; mutta sekään ei tuntunut pahalta. Hän tajusi vain, että Erlend oli aina hänen luonaan.

Erlend oli läsnä messussa joka päivä ja kävi rukoilemassa Ormin haudalla. Hautuumaa oli seurakuntakirkon vieressä Vinjarissa, mutta jotkut suvun kuolleista pikkulapsista olivat saaneet leposijan Husabyn kappelikirkossa — siinä lepäsivät Erlendin molemmat veljet ja Munan Piispanpojan pieni tytär. Kristiinaa oli usein säälittänyt nuo pienokaiset, jotka nukkuivat aivan yksin kivilattian alla. Nyt oli Orm Erlendinpoika saanut sijansa heidän keskellään.

Toisten pelätessä Kristiinan henkeä vaelsi paikkakunnan läpi kerjäläislaumoja matkalla Nidarosiin Olavin-juhliin. Ne olivat enimmäkseen samoja almunanojia ja vanhoja eukkoja, jotka matkasivat sinne joka vuosi — entiset pyhiinvaeltajat olivat aina runsaskätisiä köyhiä kohtaan, koska näiden esirukoukset kuuluivat olevan erittäin vaikuttavia. Ja he olivat oppineet pistäytymään Skaunissa näinä vuosina, jolloin Kristiina oli elänyt Husabyssä — he tiesivät saavansa kartanossa yösijan, vatsan täydeltä ruokaa ja almun ennen kuin lähtivät jatkamaan matkaa. Palvelusväki tahtoi tällä kertaa ajaa heidät tiehensä, koska rouva makasi sairaana. Mutta kun Erlend, joka oli ollut pohjoisessa kaksi viimeistä kesää, kuuli vaimonsa kestinneen noita kerjäläisiä ennen niin auliisti, hän käski majoittaa nämä taloon ja ruokkia kuten ennen. Ja aamulla liikkui hän itse kerjäläisten parissa toimittaen näille juomaa ja ruokaa, ojentaen almurahat ja pyytäen nöyrästi näitä rukoilemaan Kristiinan puolesta. Moni kerjäläinen itki kuullessaan lempeän emännän makaavan kuolemankielissä. Tämän oli Sira Eiliv kertonut Kristiinan tultua terveemmäksi. Vasta joulun alla vaurastui Kristiina sen verran että saattoi taas kantaa avaimensa itse.

Erlend oli heti lähettänyt sanan Kristiinan vanhemmille hänen sairastumisestaan, mutta nämä olivat kutsuttuina Skogin häihin lähteneet etelään. Palatessaan he tulivat Husabyhyn; Kristiina voi silloin paremmin, mutta oli niin heikko, ettei jaksanut puhua vanhempiensa kanssa paljoa. Hän tahtoi mieluimmin nähdä vain Erlendin vuoteensa laidalla.

Heikkona, vilunarkana ja verettömänä hän pakeni Erlendin terveyden turviin. Vanha verenpolte oli jäähtynyt, kadonnut niin tyystin, ettei hän enää muistanut, millaista oli ollut rakastaa siten; mutta sen keralla oli myös kadonnut viime vuosien rauhattomuus ja katkeruus. Hänen oli mielestään niin hyvä näin — vaikka suru Ormin kuoleman johdosta painoikin heitä molempia raskaasti. Ja vaikka Erlend ei ymmärtänytkään hänen olevan niin huolissaan Gauten tähden, oli heidän sittenkin nyt hyvä. Erlend oli pelännyt kovasti kadottavansa hänet, sen huomasi kaikesta.

Olisi ollut vaikea ja arka tehtävä puhua Erlendille nyt — koskettaa mitään, joka olisi voinut rikkoa rauhan ja ilon heidän väliltään.

Kristiina seisoi tuvan oven edessä ulkona valoisassa kesäyössä talonväen palatessa tansseista. Margret riippui isänsä käsikynkässä. Hän oli niin hepenissään, että sellainen olisi sopinut paremmin hääkemuissa kuin ulkona tanhukentällä, jossa oli kaikenlaista väkeä. Mutta äitipuoli oli kokonaan lakannut puuttumasta Margretin kasvatukseen. Erlend sai tehdä kuten tahtoi tyttärensä suhteen.

Erlendiä ja Margretia janotti, ja Kristiina meni hakemaan heille olutta. Tyttö jäi puhelemaan hetkeksi — hän ja äitipuoli olivat olleet hyviä ystäviä sen jälkeen, kun Kristiina ei enää koettanut opettaa Margretia, Erlend nauroi kaikelle, mitä tytär kertoi tansseista. Mutta viimein lähtivät Margret ja hänen neitonsa parvelle nukkumaan.

Mies jäi mittelemään tuvan lattiaa — venytteli, haukotteli, mutta sanoi, ettei hän ollut väsynyt. Hän haroi sormillaan pitkää, mustaa tukkaansa.

"Oli niin kiire, kun me tulimme saunasta — ennen tanssia — etkö sinä voisi leikata minun tukkaani, Kristiina — enhän minä voi kulkea tällaisena pyhien aikana —"

Kristiina huomautti, että nythän oli pimeä — mutta Erlend nauroi ja osoitti sormellaan räppänää; alkoi jo valjeta. Silloin Kristiina sytytti uudelleen tulen, käski Erlendin istua ja levitti liinan hänen hartioilleen. Tukkaa leikattaessa liikahteli Erlend kutkun-arasti ja nauroi, kun Kristiinan sakset tulivat lähelle kaulaa.

Kristiina keräsi huolellisesti poikkileikatut hiukset ja poltti ne liedessä, pudistellen liinaakin tulen yläpuolella. Sitten hän suki Erlendin tukan sileäksi alas otsalta ja näpsi vielä saksilla tupsun sieltä ja täältä, missä reuna ei ollut aivan tasainen.

Erlend tarttui Kristiinan käsiin, kun tämä seisoi hänen takanaan, kietoi ne yhteen kurkkunsa ympäri ja katsoi ylös hymyilevin kasvoin:

"Sinä olet väsynyt", sanoi hän sitten, päästi Kristiinan irti ja nousi kevyesti huoahtaen.

* * * * *

Erlend purjehti Bergeniin heti juhannuksen jälkeen. Hän oli huonolla tuulella, kun vaimo taas oli kykenemätön matkustamaan hänen kanssaan. Kristiina hymyili väsyneesti ja tuumi, että eihän hän kuitenkaan olisi voinut jättää Gautea.

Ja niin eleli Kristiina yksin Husabyssä tämänkin kesän. Oli toki hyvä, ettei hän tänä vuonna odottanut lasta ennen kuin Matin-messun aikaan; hänellä itsellään samoin kuin apurouvilla oli paljon hankaluutta ja vaivaa, kun se sattui kovien kiireiden aikana.

Hän ajatteli mahtoiko tätä jatkua aina. Ajat olivat nyt toiset kuin hänen neitovuosinaan. Hän oli kuullut isänsä kertovan tanskalaissodasta ja muisti vielä, miten isä oli ollut sotaretkellä Eirik herttuaa vastaan. Hänen ruumiissaan näkyvät suuret arvet olivat siltä ajalta. Mutta kotilaaksossa elettiin kuitenkin liian kaukana sodan kuuluvilta — sinne asti ei kukaan uskonut sen yltävän enää koskaan. Siellä oli eletty enimmäkseen rauhassa, ja isä hoiteli tilojaan, huolehti alaisistaan ja ajatteli jokaisen parasta.

Nyt kuultiin lakkaamatta levottomia viestejä — kaikki puhuivat vainon ajoista ja sodasta ja maan hallituksesta. Se liittyi Kristiinan mielessä meren ja rannikon muistoihin. Merellä hän oli ollut yhden ainoan kerran — tänne pohjoiseen muuttaessaan. Rannikkoa ne kulkivat kaikki nuo korkeat herrat, joiden pää oli täynnä tuumia ja aikeita ja vasta-aikeita ja neuvotteluita, hengelliset herrat ja maallikot. Erlend kuului heidän joukkoonsa syntynsä ja omaisuutensa nojalla. Mutta Kristiina tunsi, että hän oli puolittain heidän piirinsä ulkopuolella.

Hän ajatteli ja tuumaili mikä sen oikeastaan oli saanut aikaan. Mikä mahtoi olla Erlendin vertaisten ajatus hänestä?

Koska Erlend oli ainoastaan se mies, jota hän rakasti, ei hän ollut koskaan välittänyt muusta. Hän oli kyllä huomannut miehensä äkkipikaisen ja kiivaan ja ajattelemattoman luonteen ja nähnyt, että Erlendillä oli erikoinen taito kääntää kaikki asiat nurin. Mutta hän oli aina löytänyt jonkin puolustuksen — ei ollut milloinkaan vaivautunut miettimään, mihin Erlendin mielenlaatu vielä saattoi johtaa heidät molemmat. Kun he saavat naimaluvan, oli kaikki muuttuva — näin hän oli lohduttanut itseään. Toisinaan hänestä tuntui kuin hän olisi alkanut ajatella siitä hetkestä lähtien, jolloin hän tiesi kantavansa lasta. Millainen oli oikein Erlend jota ihmiset sanoivat kevytmieliseksi ja ymmärtämättömäksi mieheksi, johon ei voinut luottaa —?

Hän oli luottanut. Hän ajatteli Brynhildin ylistupaa ajatteli, miten Erlendin ja tuon toisen naisen suhde oi lopuksi katkennut. Hän ajatteli Erlendin käytöstä sen jälkeen, kun hän jo oli ollut tämän kihlattu morsian. Mutta Erlend oli sittenkin pysynyt uskollisena, nöyryytyksistä ja vastoinkäymisistä huolimatta; Kristiina oli nähnyt, ettei Erlend tahtonut kadottaa häntä millään hinnalla nytkään.

Hän ajatteli Godøyn Haftoria. Tämä oli aina pyörinyt hänen perässään, lörpötellyt ja pyrkinyt hyväilemään, kun he tapasivat jossakin; eikä hän ollut pannut sitä sen enemmän mieleensä. Haftorilla oli kai sellainen tapa laskea leikkiä. Ei Kristiina voinut uskoa muuta nytkään; hän oli pitänyt tuosta vallattomasta, kauniista miehestä ja piti hänestä vieläkin. Mutta sitä, että joku saattoi olla sellainen vain muuten, huvikseen, ei hän ymmärtänyt.

Hän oli tavannut Haftor Grautin jälleen kuninkaanpidoissa Nidarosissa, ja tämä hyöri hänen liepeissään jälleen kuten ennenkin. Eräänä iltana oli Haftor saanut hänet mukaansa erääseen ylistupaan, ja hän oli laskeutunut Haftorin kanssa valmiiksi suoritulle sängylle, joka oli sisällä. Kotona hän ei olisi saattanut kuvitella sellaista — siellä ei kuulunut kylätapoihin, että miehet ja naiset pistäytyivät tuolla tapaa syrjään, kaksitellen. Mutta täällä tekivät kaikki niin, eikä kukaan tuntunut pitävän sitä sopimattomana — se kuului olevan ritarien tapoja vieraissa maissa. Juuri heidän sisään astuessaan makasi Elin-rouva, herra Erlingin vaimo, toisessa sängyssä ruotsalaisen ritarin vieressä, he puhuivat kuninkaan korvakivusta. Ruotsalainen oli iloisen näköinen Elin-rouvan noustessa pois ja lähtiessä saliin.

Huomatessaan Haftorin tarkoittavan täyttä totta sillä mitä pyysi, heidän parhaillaan loikoessaan sängyssä puhellen, oli Kristiina joutunut niin ymmälle, ettei ollut ymmärtänyt pelätä eikä kunnolla suuttuakaan. Molemmathan he olivat naimisissa, ja molemmilla heillä oli lapsia avioliitostaan. Kristiina ei oikein ollut ottanut uskoakseen, että sellaista saattoi tapahtua. Haftor oli ollut naurusuinen ja hilpeä ja veitikkamainen — Kristiina ei osannut nimittää viettelemiseksi sitä, mitä tämä tahtoi, niin vakava ei Haftor ollut ollut. Mutta nyt tämä oli tahtonut houkutella hänet pahimpaan syntiin.

Haftor oli noussut paikalla sängystä, kun Kristiina käski hänet pois — hän oli tullut lauhkeaksi, mutta näytti enemmän hämmästyneeltä kuin häpeävältä. Ja hän oli kysynyt epäilevästi, luuliko Kristiina todella, etteivät naineet ihmiset olleet milloinkaan uskottomia. Harva mies saattoi sanoa rehellisellä mielellä, ettei hänellä ollut jalkavaimoja. Naiset olivat ehkä vähän parempia, mutta eipä ollut heissäkään kehumista.

"Uskoitteko te kaikki pappien saarnat synnistä ja sen semmoisesta ollessanne neito?" hän kysyi. "Silloin minä en ymmärrä, Kristiina Lauritsantytär, miten Erlend sai teidät suostumaan tahtoonsa."

Haftor oli katsonut häntä silmiin — ja varmaan ne ilmaisivat jotakin hänelle, vaikka Kristiina ei millään hinnalla olisi puhunut Haftorin kanssa tästä. Sillä miehen ääni oli ollut ihmetyksestä heleä hänen sanoessaan:

"Sellaista minä luulin tapahtuvan vain — lauluissa."

Kristiina ei ollut puhunut asiasta kenellekään, ei edes Erlendille. Erlend piti Haftorista. Ja kyllähän se oli kauheata, että oli niin kevytmielisiä miehiä kuin Haftor Graut — mutta Kristiina ei voinut oikein käsittää asian liikuttavan häntä itseään. Haftor ei sen koommin ollut koettanut lähennellä häntä — istui vain merensiniset silmät ihmetyksestä selällään, kun he joskus tapasivat.

* * * * *

Jos Erlend oli kevytmielinen, niin oli hän sitä ainakin toisella tapaa. Ja oliko hän niin ymmärtämätön, ajatteli Kristiina. Hän näki ihmisten säpsähtävän Erlendin puheita ja pohtivan niitä sitten yksissä neuvoin. Saattoi olla paljon totta ja oikeata siinä, mitä Erlend Nikulauksenpoika esitti. Hän ei vain milloinkaan oppinut sitä, mitä toiset herrat eivät koskaan unohtaneet — varovaista oveluutta, jolla he vartioivat toisiaan. Erlend nimitti sitä juonitteluksi ja nauroi raikasta nauruaan, joka ensin ärsytti ihmisiä, mutta lopulta riisui heidät aseista. He yhtyivät nauruun, löivät Erlendiä olalle ja sanoivat, että hän saattoi olla terävä, vaikka olikin lyhytnäköinen.

Sitten Erlend teki tyhjäksi sanansa vallattomalla ja rohkealla pilalla. Ja tämänkaltaista ihmiset kuuntelivat mielellään Erlendin suusta. Vaimo aavisti hämärästi — ja tunsi nöyryytystä sen johdosta — minkä tähden kaikki antoivat Erlendille anteeksi hänen rennot puheensa. Erlend pelästyi heti kun kohtasi miehen, joka uskalsi pitää kiinni omasta kannastaan. Ja vaikka tämän ajatuskanta olisi näyttänyt hänestä kuinka typerältä tahansa, luopui hän kuitenkin omastaan kaikissa asioissa peittäen peräytymisensä leveään leikinlaskuun vastustajastaan.

Ja ihmiset olivat tyytyväisiä, että Erlend oli pelkuri ajatuksiltaan — vaikka hän toiselta puolen oli liiankin huoleton menestyksestään, seikkailunhaluinen ja silmittömästi ihastunut jokaiseen vaaran aiheeseen, jota saattoi vastustaa aseilla. Mutta näin ollen heidän ei tarvinnut pelätä Erlend Nikulauksenpoikaa.

Edellisenä vuonna, talven ollessa lopullaan, oli valtakunnanhoitaja käynyt Nidarosissa pienen kuninkaan kanssa. Kristiina oli ollut kuninkaan kartanossa vietetyissä suurissa pidoissa. Silkkihuntu päässään, punainen morsiuspuku yllään ja hienoimmat korut kaulassaan hän oli istunut hiljaisena ja arvokkaana korkeimpien rouvien keskellä. Hän oli seurannut valppain silmin miestään, kun tämä liikkui toisten miesten parissa, katsellut, kuunnellut ja ajatellut — kuten hän katseli, kuunteli ja ajatteli kaikkialla, missä hän kulki Erlendin kanssa ja missä huomasi ihmisten puhuvan Erlendistä.

Yhtä ja toista hän jo oli oppinut. Herra Erling Vidkuninpoika tahtoi panna alttiiksi kaiken puolustaakseen Norjan valtaa pohjoisessa Vienan meren rannoilla ja suojellakseen Haalogalandia. Mutta neuvosto ja ritarista olivat vastaan eivätkä millään tahtoneet yhtyä yritykseen, joka saattoi tulla kalliiksi. Arkkipiispa ja hiippakunnan papisto eivät olleet haluttomat kannattamaan hanketta rahallisesti — sen hän oli kuullut Gunnulfilta — mutta muuten vastusti sitä koko maan hengellinen sääty, vaikka oli kyseessä sota Jumalan vihollisia, harhaoppisia ja pakanoita vastaan. Ja herrat vehkeilivät valtionhoitajaa vastaan, ainakin Trondelagenissa. He eivät olleet eläneet kovin tarkasti lain kirjaimen mukaan eivätkä piitanneet kruunun vaatimuksista ja olivat nyt vihoissaan siitä, että herra Erling ylläpiti niin ankarasti edesmenneen sukulaisensa Haakon-kuninkaan aikaista henkeä eräissä asioissa. Mutta nämä seikat eivät olleet syynä siihen, ettei Erlend tahtonut antautua valtionhoitajan käytettäväksi sillä tapaa kuin Kristiina ymmärsi tämän tahtovan käyttää hänen miestään. Erlendillä ei ollut siihen muuta syytä kuin se, että toisen vakava ja arvokas olemus ikävystytti häntä — ja hän kosti Erlingille siten, että ivaili hyväntahtoisesti mahtavaa sukulaistaan.

Kristiina luuli ymmärtävänsä herra Erlingin aseman Erlendiin nähden. Erling oli pitänyt Erlendistä heidän yhteisestä nuoruudestaan asti ja oli varmaan ajatellut, että jos hän voisi voittaa puolelleen suurisukuisen ja sotaisan Husabyn isännän, jolla oli sitä paitsi jonkin verran kokemusta sodankäyntitaidossa, hän kun oli ollut ennen kreivi Jaakon palveluksessa — Erlend oli ainakin kokeneempi kuin useimmat muut kartanoiden omistajat — voisi se koitua hyödyksi Erling Vidkuninpojan suunnitelmille samoin kuin Erlendin omalle menestykselle. Mutta niin ei ollut käynyt.

Kaksi kesää oli Erlend ollut merellä myöhäiseen syksyyn, keikkunut pitkän pohjoisrannan aalloilla ja ajanut rosvoaluksia neljällä pienellä laivalla, jotka seurasivat hänen merkkiään. Hän oli tullut tuoreen ruoan haussa erääseen norjalaiseen uutisseutuun Tenojoelle, hyvin kauas pohjoiseen, juuri kun karjalaiset ryöstivät siellä, ja ottanut vangiksi — vain kourallisella miehiä — kahdeksantoista rosvoa, jotka ripustettiin puoleksi palaneen ladon harjahirteen. Hän oli hakannut maahan venäläisparven, joka oli pyrkinyt tunturille, ja polttanut ja hävittänyt muutamia vihollisen laivoja ulkovesillä. Pohjoisessa puhuttiin paljon hänen neuvokkuudestaan ja rohkeudestaan; ulkotrøndilaiset ja møringilaiset rakastivat päällikköään tämän lujan komennon vuoksi ja myös siksi, että hän aina jakoi vaivat ja vastukset miehistönsä kanssa. Hänellä oli ystäviä rahvaan ja ritarisukujen nuorten miesten joukossa Haalogalandissa, jossa kansa oli jo tottunut siihen, että sen piti puolustaa rantaansa itse.

Mutta sittenkään ei Erlendistä ollut mitään apua drotsille hänen suurissa ristiretkihankkeissaan. Trøndelagenissa ylistettiin Erlendin urotekoja hänen ajaessaan venäläisiä maasta — kun siitä tuli puhe, silloin kyllä muistettiin hänen olevan omia miehiä. Silloin oli taas huomattu sekin, että rannikon pojissa eli vielä vanha hyvä henki. Mutta kaikki, mitä Erlendistä, Husabyn herrasta, sanottiin tai kuultiin, oli liian lapsellista järkevien ikämiesten puheen aiheeksi.

Kristiina huomasi, että Erlend yhä laskettiin kuuluvaksi nuoriin, vaikka hän oli vuotta vanhempi drotsia. Hän ymmärsi soveltuvan monien laskuun, että Erlend oli mies, jonka sanoja ja tekoja voitiin pitää nuoren virmapään hurjisteluna. Sellaisena hänestä pidettiin, sellaisena häntä hemmoteltiin, sellaisena hänestä kerskuttiin — mutta vakiintuneen miehen mainetta hän ei saanut. Ja Kristiina näki, miten helposti Erlend taipui olemaan se, miksi toiset hänet tahtoivat tehdä.

Erlend puhui venäläisretken puolesta, hän puhui ruotsalaisista, joilla oli sama kuningas kuin norjalaisilla, mutta jotka eivät tahtoneet pitää Norjan herroja ja ritareita omien aatelismiestensä vertaisina. Vai oliko milloinkaan kuultu semmoista vaatimusta maailman luomisesta asti, että aatelismiehen tuli maksaa sotasuorituksensa ilman että hän itse sai ohjata omaa hevostaan ja itse kantaa omia aseitaan! Kristiina tiesi, että tämä oli suunnilleen samaa, mitä hänen isänsä oli sanonut Vaagen käräjillä ja mitä isä oli selitellyt Erlendille silloin, kun tämä ei ollut tahtonut erota Munan Baardinpojan kumppanuudesta. Ei, sanoi Erlend, ja toi esiin vaimonsa isän Ruotsissa elävän suvun — kyllä hän tiesi minkä arvoisina nuo Ruotsin herrat pitävät meitä. Ellemme me näytä, mihin pystymme, niin joudumme kohta ruotsalaisten isännyyden alle.

Niin, sanoivat toiset, olihan siinä perää. Mutta sitten he taas puhuivat drotsista. He sanoivat Erlendin ajavan omia etujaan pohjoisessa; karjalaiset olivat eräänä vuonna polttaneet Bjarkøn hänen voutiensa silmien edessä ja ryöstelleet hänen lampuotejaan. Ja Erlend muutti puhetapaa alkaen kujeilla — mutta Erling Vidkuninpoika ei etsinyt omaansa, ei suinkaan. — Hän oli niin jalo ja hieno ja uljas ritari kuin kukaan — parempaa miestä ei olisi voinut löytää mistään maan asioiden hoitoon. Herra varjele, Erling oli niin rehellinen ja kunnianarvoisa kuin lakikirjan kultainen alkukirjain. Ihmiset nauroivat ja painoivat paremmin mieleensä Erlendin vertauksen kultaisesta alkukirjaimesta kuin tämän lavertelun drotsin oikeamielisyydestä.

Ei, Erlendiä ei otettu vakavalta kannalta — nykyään, kun hän kuitenkin oli jollakin tavoin suosiossa. Mutta kun hän nuorena saattoi asiansa epäjärjestykseen ja epätoivoisena eli jalkavaimoineen, tahtomatta lähettää tätä luotaan, kuninkaan käskystä ja kirkonkirouksesta huolimatta — silloin he olivat ottaneet hänet vakavalta kannalta ja kääntynet hänestä osoittaen kiihkeätä suuttumusta hänen jumalattoman ja häpeällisen elämänsä tähden. Se oli nyt unohdettu ja anteeksi annettu — ja Kristiina ymmärsi jonkinlaisen kiitollisuudentunteen vaativan Erlendiä olemaan sellainen, jollaisena ihmiset hänestä pitivät — hän oli kärsinyt kipeästi ollessaan suljettuna vertaistensa parista.

Mutta — Kristiina muisti miten hänen isänsä oli tapana suhtautua kehnojen miesten vikoihin ja puutteisiin — hän kohautti keveästi olkaansa. Ihmisen kristillinen velvollisuus oli olla anteeksiantavainen niitä kohtaan, jotka eivät osaa vastata teoistaan. Jos Erlendille oli annettu anteeksi hänen nuoruudensyntinsä, niin —

Erlend oli kuitenkin vastannut teoistaan eläessään Elinen kanssa. Hän oli vastannut synnistään siihen saakka, kun tapasi Kristiinan ja kun tämä oli seurannut häntä alttiisti uuteen syntiin. Oliko siis Kristiina itse —?

Ei. Nyt häntä alkoivat pelottaa omat ajatukset.

Ja hän koetti karkottaa luotaan huolet sellaisista asioista, joille ei mahtanut mitään. Hän tahtoi ajatella vain seikkoja, joihin hän voi vaikuttaa jotakin. Muu täytyi jättää Jumalan käsiin. Jumala oli auttanut häntä kaikessa, missä hänen oma apunsa ei riittänyt. Husabyn kartano alkoi olla hyvässä kunnossa, kuten se oli ollut ennen — huonoista vuosista huolimatta. Kolme tervettä, kaunista poikaa oli Jumala suonut hänen synnyttää — joka vuosi Hän oli lahjoittanut Kristiinalle uudelleen elämän, annettuaan hänen kohdata kuoleman synnytystuskissa; Hän oli suonut hänen nousta vuoteesta täysin terveenä joka synnytyksen jälkeen. Kaikki kolme herttaista poikaansa hän oli saanut pitää tänä vuonna, jolloin tauti tempasi pois niin monta sievää pikkulasta seudulta. Ja Gaute — Gaute oli tuleva terveeksi, siihen hän luotti varmasti.

Ja oli kai niin kuin Erlend sanoi — että hänen täytyi esiintyä komeasti ja pitää kaikki hyvässä kunnossa. Muuten hän ei olisi kelvannut vertaistensa joukkoon ja voinut saavuttaa sellaisia oikeuksia ja tuloja kuin hänen syntyperänsä vaati. Kristiinan täytyi koettaa uskoa, että Erlend ymmärsi tuon asian paremmin kuin hän.

Oli mieletöntä ajatella, että Erlendillä olisi ollut jossakin suhteessa paremmat olot niinä päivinä, jolloin hän eli syntisten paulojen kietomana tuon toisen — ja Kristiinan itsensä kanssa. Kristiina muisti, minkälaiset Erlendin kasvot olivat olleet eri kertoina — surun runtelemat, intohimon vääristämät. Ei, ei, oli hyvä niinkuin oli. Erlend oli vain vähän liian huoleton ja ajattelematon.

* * * * *

Erlend tuli kotiin vähää ennen Mikon-messua. Hän oli toivonut löytävänsä Kristiinan sängystä, mutta tämä oli vielä jalkeilla. Kristiina tuli Erlendiä vastaan tielle. Hän liikkui tällä kertaa hirveän raskaasti — mutta hän kantoi Gautea käsivarrellaan, kuten aina; isommat pojat juoksentelivat hänen edellään.

Erlend hyppäsi hevosen selästä ja nosti pojat ratsaille. Kristiinan kalpeat, kiusaantuneet kasvot kirkastuivat, kun ei Gaute pelännyt isäänsä — kaipa lapsi siis tunsi hänet. Kristiina ei kysynyt mitään miehensä matkasta, vaan kertoi vain Gauten neljästä uudesta hampaasta — tällä oli ollut kovat tuskat niitä saadessaan.

Äkkiä parahti poika kovaan itkuun — isän rintasolki oli raapinut naarmun hänen poskeensa. Poika tahtoi takaisin äitinsä luokse, ja Kristiina otti hänet pois, vaikka Erlend pani vastaan.

Vasta illalla heidän istuessaan salissa ja lasten nukkuessa kysyi Kristiina mieheltään tämän Bergeninmatkasta — niinkuin hän nyt vasta olisi muistanut sen.

Erlend katsoi salaa vaimoonsa. Ystävä-parka — tämä oli niin kurjan näköinen. Ja niin hän kertoi aluksi kaikenlaisia pieniä uutisia. Erling oli lähettänyt terveisiä ja käskenyt antaa Kristiinalle tämän — hän veti esiin pronssisen tikarin, vihreän ja homeensyömän — oli hyvä panna kätkyeen, jos Gautella oli riisi.

Kristiina kääri taas liinan tikarin ympärille, nousi vaivalloisesti tuolista ja meni kätkyen ääreen. Hän pisti käärön kätkyen pohjalle patjojen alle — siellä oli jo ennestään maasta löydetty kivikirves, majavan nielu, näsiän oksasta tehty risti, peritty hopeakalu ja tuliraudan kappale, maariankämmekän juuria ja olavinpartaa.

"Mene vain nukkumaan jo, Kristiina", kehotti Erlend hellästi. Hän meni vaimonsa luo ja veti kengät ja sukat tämän jalasta. Sillä välin hän kertoi tärkeimmän uutisensa.

Haakon Ogmundinpoika oli tullut takaisin, ja venäläisten ja karjalaisten kanssa oli solmittu ja vahvistettu rauha. Hän joutui itse lähtemään pohjoiseen syksyllä. Ei ollut liikaa luottamista siihen, että rauha syntyisi aivan paikalla. Ja siksi Vargøyssa tarvittiin miestä, joka tunsi maan olot. Hänelle oli luvattu rajaton valta sikäläisessä linnassa — sitä täytyi lujittaa, jotta rauha säilyisi paremmin uusien rajojen sisällä.

Erlend katsoi jännittyneenä vaimonsa kasvoihin. Tämä näytti vähän säikähtyneeltä — mutta ei kysellyt suuria, ja olihan selvä, ettei Kristiina ymmärtänyt paljoa siitä, mitä nämä uutiset merkitsivät, Erlend näki, miten väsynyt Kristiina oli — eikä puhunut enempää siitä asiasta, vaan jäi istumaan hetkeksi Kristiinan sängyn laidalle.

Itse hän tiesi, mihin oli ryhtynyt. Erlend naureskeli hiljaa itsekseen riisuessaan vitkalleen vaatteitaan. Ei siellä joutaisi istumaan hopeavyö mahan ympärillä, pitämään olutkemuja ystäville ja sukulaisille, leikkaamaan kynsiään kauniiksi ja tasaisiksi ja kiidättämään vahteja ja alipäälliköltä sinne ja tänne — ei siellä istuttu kädet ristissä, kuten kuninkaan päämiehet etelän linnoissa. Vargøyn linnassa oli omalaatuisensa komento.

Siellä oli lappalaisia, venäläisiä, karjalaisia ja kaiken maailman sekalistoa — noita-akkoja, seitoja, pakanoita ja pirun pentuja, jotka täytyi taas opettaa maksamaan veroa norjalaisille miehille ja jättämään rauhaan norjalaiset asumasijat, jotka olivat yhtä kaukana toisistaan kuin täältä on matkaa Møreen. Rauha — ehkä sekin kerran saataisiin säilymään siellä — mutta hänen aikanaan siellä ei rauha ollut kestävä sen kauemmin kuin piru istui messussa. Ja sitten oli hänen pidettävä kurissa omat hurjimuksensa — kevätpuoleen, kun näiden mieli alkoi painua pimeydestä ja myrskystä, meren helvetillisestä jyrystä ja kylmästä; kun alkoi uupua jauhoja ja voita ja juomista, kun miehet tappelivat naisistaan ja kun alkoi olla vaikea kestää elämää saarilla. Hän tunsi sitä jo vähän oltuaan siellä Gissur Gallen kanssa nuorena poikana. Ehei — ei siinä joutanut lojumaan kyljellään —!

Ingolf Peit, joka siellä oli nyt, oli kyllä paikallaan hänkin, mutta Erling oli oikeassa siinä, että ritaristoon kuuluvan miehen siellä piti olla asiain hoidossa — muuten ei kukaan ymmärtäisi, että Norjan kuninkaan vakaa tahto oli pysyttää valtansa sillä kulmalla. Hohoi — hän tuli olemaan siellä kuin silmäneula kankaassa. Piru vieköön, siellä ei ollut Norjan maita ennen kuin Malangissa.

Ingolf oli pystyvä mies — kun sai jonkun käskijäkseen. Hän oli antava Ingolfin hallittavaksi Hugrekkenin. Margygren oli uljain kaikista laivoista, sen hän oli jo havainnut. Erlend nauroi hiljaista, onnellista naurua. Hän oli usein sanonut Kristiinalle, että tämä seuranainen hänellä oli ja tuli olemaan, Kristiina sai tyytyä siihen —.

* * * * *

Kristiina heräsi lapsen itkuun pimeässä. Erlend kuuli vaimonsa liikahtavan toisen seinän viereisessä sängyssä ja puhelevan hiljaa tyynnyttäen — Bjørgulf oli alkanut valitella. Väliin sattui, että poika herätessään joskus yöllä ei saanut silmiään auki rähmältä — silloin äiti kostutti ne kielellään, Erlendistä se oli aina ollut ilkeän näköistä, Kristiina hyräili hiljaa toisen seinän luona. Tuo ohut, piipittävä ääni kiusasi Erlendiä.

Erlend muisti, mistä hän oli nähnyt unta. Hän oli kävellyt rannalla — se oli ollut kiviranta, ja hän hyppi kiveltä kivelle. Meri päilyi kelmeänä ja kiiltäväpintaisena nuoleksien ulapan leviä — oli tyyni, varjoinen kesäpäivä, aurinkoa ei näkynyt. Hopealta hohtavaa vuononsuuta vasten hän näki aluksen, joka kellui ankkurissa mustana ja siropiirteisenä hiljaa mainingeilla. Haisi niin jumalattomasti mereltä ja leviltä.

Hänen sydäntään kouristi ikävä ja kaipaus. Nyt — yön pimeydessä, maatessaan tässä vierassängyssä ja kuullessaan kehtolaulun yksitoikkoisen sävelen tunkeutuvan korviinsa — nyt hän tunsi, miten hän kaipasi. Pois kotoa ja lasten luota, joita kiehui talo täynnä, pois kuulemasta talonhoitoa, väkeä, tiloja ja kakaroita koskevia asioita — pois tuntemasta sydämen tuskaa Kristiinan tähden, joka aina kantoi lasta kohdussaan ja jota hänen täytyi sääliä —!

Erlend painoi kädet vasten sydäntään. Oli kuin se olisi lakannut lyömästä ja vapissut vain hiljaa kauhusta rinnassa. Hän ikävöi pois Kristiinan luota. Kun hän ajatteli mikä Kristiinaa odotti tämän ollessa nyt niin heikko ja voimaton — sitä näkyi saattavan odottaa millä hetkellä tahansa — oli hän tukehtua pelosta. Mutta jos hän menettäisi Kristiinan, ei hän ymmärtänyt, miten jaksaisi elää. Kuitenkaan ei hän jaksanut elää yhdessäkään — ei nyt; hän tahtoi päästä erilleen kaikesta, hengähtämään, ja se tuntui aivan elämän asialta.

Herra Jeesus, Vapahtajani — millainen mies hän oli! Tänä yönä hän sen havaitsi. Kristiina, rakas, suloinen ystävä — ja sittenkin, oikein syvää sydämen iloa hän oli tuntenut Kristiinan luona vain siihen aikaan, jolloin hän oli vietellyt tämän.

Hänhän oli uskonut varmasti, että sinä päivänä, jolloin hän oli saava Kristiinan aviovaimokseen, omakseen Jumalan ja ihmisten edessä — sinä päivänä oli kaikki paha väistyvä hänen elämästään niin tyystin, että hän unohtaisi sellaista koskaan olleenkaan.

Hän oli varmaan sellainen, ettei hän kärsinyt mitään oikein hyvää ja puhdasta lähellään. Sillä Kristiina oli ollut kuin Jumalan enkeli pelastuttuaan synnistä ja turmeluksesta, johon Erlend oli johdattanut hänet. Lempeä, uskollinen, hiljainen, kelvollinen, kunnianarvoisa. Hän oli kantanut kunnian takaisin Husabyhyn. Hänestä oli tullut jälleen se, mikä hän oli ollut sinä kesäyönä, jolloin tuo nuori neitseellinen impi oli painautunut Erlendin viitan alle luostarin puutarhassa ja tämä oli ajatellut tuntiessaan tuon hennon nuoren ruumiin kylkeään vasten —. ettei itse paholainenkaan olisi hennonut loukata tätä lasta tai tuottaa hänelle surua.

Kyyneleet vuotivat Erlendin poskia pitkin.

— Taitaa olla totta tuossa pappien puheessa, että synti syö miehen sielun kuin ruoste — sillä hänellä ei ollut ollut sielun rauhaa herttaisen ystävänsä luona — pois Kristiinan läheltä ja kaikista hänen hommistaan hän kaipasi.

Hän oli itkenyt itsensä puolinukuksiin kuullessaan Kristiinan valvovan ja kävelevän lattialla hymisten ja hyssytellen.

Erlend hyppäsi sängystä, kompastui pimeässä lapsenkenkiin, meni vaimonsa luo ja otti Gauten häneltä. Poika parahti, ja Kristiina sanoi valittaen: "Nyt minä juuri olin saamaisillani hänet uneen."

Isä koetti tyynnyttää kirkuvaa lasta, läiskäytti tätä pari kertaa takapuoleen — ja kun poika parkui entistä pahemmin, keikutti hän tätä niin kovaa, että Gauten suu meni pelosta lukkoon. Tällaista ei vielä ollut sattunut hänen elämässään.

"Nyt sinä saat käyttää sitä älyä, joka sinulle on annettu, Kristiina." Kiukku vei Erlendiltä aivan voimat hänen seisoessaan säikähtyneenä, paljaana ja palellen pilkkopimeässä huoneessa, läkähtymäisillään oleva kakara sylissään. "Loppu tästä pitää tulla, sen minä sanon — mitä varten sinulla muuten on lapsenpiikasi — nukkukoot kakarat heidän kanssaan, sinä menehdyt tämmöiseen?-"

"Etkö sinä salli minun pitää omia lapsiani luonani sitä lyhyttä aikaa, joka minulla on jäljellä", valitti vaimo hiljaa.

Erlend ei tahtonut ymmärtää, mitä hän tarkoitti.

"Sinä aikana, mikä sinulla on jäljellä, tarvitset sinä rauhaa. Mene nyt nukkumaan, Kristiina", pyysi hän lempeämmin.

Hän otti Gauten viereensä sänkyyn, lauloi tälle vähän ja löysi pimeässä vyönsä sängynportaalta. Pienet hopealastat kitisivät ja kiikkuivat pojan leikkiessä vyöllä.

"Ei kai siinä ole tikaria?" kysyi Kristiina levottomasti sängystään, ja Gaute päästi kovan porun kuullessaan äidin äänen. Erlend hyssytteli lasta ja helisti vyötään, ja viimein lapsi tyyntyi.

Tuon surkean pojun tuskin saattoi toivoa jäävän eloon — mahtoikohan Gautella edes olla älyä.

Ei, ei, armahin Neitsyt Maaria, sitä hän ei tarkoittanut — eihän hän toki toivonut oman pikku poikansa kuolemaa. Ei, ei, Erlend otti lapsen käsivarsilleen ja painoi kasvonsa sen pehmeitä, hienoja hiuksia vasten.

Heidän kauniit poikansa. — Mutta häntä väsytti niin kuulla puhuttavan näistä aamusta iltaan, hän väsyi siihen, että nämä aina olivat jaloissa joka paikassa. Hän ei käsittänyt, että kolme kakaraa saattoi olla kaikkialla yhdellä kertaa. Mutta hän muisti, miten vihan vimmoissaan hän oli ollut Elinelle, kun ei tämä välittänyt heidän lapsistaan. Hän oli varmaan kauhea mies — sillä häntä suututti sekin, ettei hän nähnyt enää milloinkaan Kristiinaa ilman että lapset aina riippuivat tämän liepeissä.

Hän ei ollut milloinkaan tuntenut sellaista tunnetta nostaessaan syliinsä laillisia poikiaan kuin silloin, kun hänen käsivarsilleen ensi kertaa oli laskettu Orm. Oi Orm, Orm, poikani! — Erlend oli ollut jo silloin niin kyllästynyt Elineen — väsynyt tämän itsepäisyyteen ja kiivauteen ja hillittömään rakkauteen. Hän oli huomannut, että Eline oli liian vanha hänelle. Ja hän oli alkanut ymmärtää, mitä tuo hulluus oli maksava. Mutta hän ei ollut voinut ajaa Elineä luotaankaan — kun tämä oli menettänyt kaiken hänen tähtensä. Pojan syntymä oli saattanut hänet sietämään äitiä, sen hän tunsi. Hän oli ollut niin nuori tullessaan Ormin isäksi, ettei hän ollut täysin käsittänyt lapsensa tulevaa asemaa — sen äiti kun oli toisen miehen aviovaimo.

Itku pyrki taas esiin ja hän painoi Gauten lujemmin itseensä. Orm — ketään lapsistaan ei hän ollut rakastanut niinkuin tätä; hän kaipasi tätä niin ja katui katkerasti jokaista kovaa ja kiivasta sanaa, jolla oli pahoittanut pojan mieltä. Orm ei ollut voinut saada tietää kuinka hänen isänsä rakasti häntä. Ja syynä hänen katkeruuteensa ja epätoivoonsa oli ollut se — tämä selvisi hänelle vähitellen —, ettei Ormia milloinkaan voitaisi lukea hänen lailliseksi pojakseen ja ettei hän milloinkaan voisi periä isänsä vaakunakilpeä. Ja hän oli mustasukkainen siitä, että näki pojan kiintyvän enemmän äitipuoleen kuin häneen ja että Kristiinan tasainen, lempeä hyvyys kasvavaa poikaa kohtaan oli kuin häneen itseensä lankeava moite.

Sitten hän muisti vuorokaudet, joita ei jaksanut ajatella. Orm makasi ruumiina ylisillä ja naiset sanoivat, että he luulivat tämän tiedon tappavan Kristiinan. Miehet hakkasivat Ormille haudan kirkkoon ja kysyivät tuliko Kristiina haudattavaksi siihen vai vietäväksi Gregoriuksenkirkkoon, missä Erlendin vanhemmat lepäsivät.

Oi voi — hän pidätti henkeään sitä muistaessaan. Hänen takanaan oli koko elämällinen muistoja, joita hän pakeni siksi, ettei jaksanut ajatella niitä. Tänä yönä hän sen ymmärsi. Hän saattoi unohtaa ne jotenkuten arkihyörinässä, mutta hän ei voinut suojella itseään sitä vastaan, että joskus sukelsi esiin tämmöinen hetki — ja silloin tuntui kuin kaikki rohkeus olisi puhallettu hänestä pois.

Haugenin päivät oli hänen melkein onnistunut saada mielestään. Hän ei ollut käynyt Haugenilla sen yön perästä, jolloin ajoi sieltä pois, eikä hän ollut nähnyt Bjørnia ja Aashildia häittensä jälkeen. Hän oli pelännyt tavata herra Bjørnia. Ja nyt. — Hän muisti mitä Munan oli kertonut — että siellä kummitteli; Haugenissa kummitteli niin, että rakennukset oli jätetty tyhjiksi; kukaan ei tahtonut asua siellä, ei ilmaiseksikaan.

Bjørn Gunnarinpoika oli ollut rohkea sillä lailla, miten hän itse ei milloinkaan tulisi olemaan. Hänen kätensä ei ollut vapissut hänen tappaessaan vaimonsa — Munan oli kertonut iskun käyneen suoraan sydämeen.

Talvella tuli kuluneeksi kaksi vuotta Bjørnin ja Aashild-rouvan kuolemasta. Ihmiset eivät olleet nähneet savun nousevan Haugenista viikkoon; silloin jotkut miehet rohkaisivat mielensä ja lähtivät sinne. Bjørn-herra virui sängyssä katkotuin kurkuin; hän piti vaimonsa ruumista sylissään. Sängyn edessä lattialla oli hänen verinen tikarinsa.

Kaikki olivat ymmärtäneet asian kulun — mutta Munan Baardinpoika ja hänen veljensä saivat kuitenkin heidät haudatuksi vihittyyn maahan. — Olihan siellä voinut käydä tihutyöntekijöitä, sanoivat nämä, vaikka Bjørnin ja Aashildin tavara-arkkua ei ollut liikutettu. Ruumiita eivät olleet koskeneet hiiret eivätkä rotat — Haugenissa ei muuten sellaisia ollutkaan — ja kansa piti sitä merkkinä rouvan noituudesta.

Munan Baardinpoika oli ollut kauhean järkyttynyt äitinsä kuolemasta. Hän oli lähtenyt pyhiinvaellusmatkalle Pyhän Jaakon haudalle Kompostellaan heti sen jälkeen.

Erlend muisti oman äitinsä kuoleman jälkeisen aamun. Heidän laivansa oli ollut ankkurissa Moldøyn salmessa, mutta oli niin sakea sumu, että tuon valkoisen seinän läpi näkyi vain hetkittäin tunturinsyrjä, jonka alla he olivat. Veneen soutaessa maihin pappia kaikui airon ääni umpeasti ilmassa. Erlend oli seisonut keulassa katsellen soutua laivalta. Kaikki, mihin hän koski, oli sumusta märkää; hänen hiuksensa ja vaatteensa olivat pisaroita täynnä ja vieras pappi ja tämän saattaja kyyhöttivät veneessä kuin haukat sateessa, pyhät astiat sylissään. Airojen loiske, hankojen kitinä ja tunturiseinästä kimpoava kaiku kuului vielä sen jälkeen kun vene jo aikaa sitten oli kadonnut sumuun.

Silloin hänkin oli päättänyt lähteä pyhiinvaellusretkelle. Hänellä oli ollut silloin yksi ainoa toive — että hän vielä kerran saisi nähdä äitinsä suloiset, lempeät kasvot sellaisina kuin ne olivat olleet ennen — sileine, hienoine, kalpeanruskeine kiharoineen. Äiti makasi nyt laivan kannen alla kasvot kauheiden haavojen runtelemina, jotka halkeilivat ja pursuttivat pieniä kirkkaita märkähelmiä äidin koettaessa hymyillä hänelle.

Eihän hän voinut sille mitään, että isä oli ottanut hänet sillä lailla vastaan. Ja että hän sitten oli liittynyt erääseen, joka oli ajettu tielle kuten hänkin. Ja sitten hän oli heittänyt mielestään pyhiinvaellusretken eikä sen jälkeen ollut välittänyt enää ajatella äitiään. Vaikka tämän elämä oli ollut raskas maan päällä, niin kai hän nyt oli siellä missä oli rauha — hänellä, Erlendillä, ei ollut tietoa rauhasta liityttyään uudelleen Elineen.

Rauha —! Sitä hän oli varmaankin tuntenut vain yhden ainoan kerran elämässään — sinä yönä, jolloin hän istui kiviaitaa vasten metsän laidassa Hofvinissa pidellen vyötäisiltä Kristiinaa, joka nukkui hänen sylissään — levollista, leppeää, keskeytymätöntä lapsenunta. Kauan hän ei ollut voinut olla koskematta Kristiinaan. Rauhaa hän ei ollut löytänyt Kristiinan luota sen jälkeen, eikä hän ollut löytänyt sitä hänen luotaan nyt. Vaikka hän näki, että kaikki kartanon muu väki tunsi rauhan hänen lähellään.

Ja nyt hän ikävöi vain melskettä. Hän kaihosi mielettömästi ulkoluotojen keskeen, kaihosi hyrskyävää pohjoista merta, mantereen loputonta rantaa, valtavia vuonoja, jotka saattoivat kätkeä monenmoisia vaaroja ja loukkuja, ihmisiä, joiden kieltä hän tunsi vain osapuilleen, näiden taikoja, epävakaisuutta ja päähänpistoja, sotaa ja merenkäyntiä, omien aseittensa ja miestensä aseiden kalsketta.

Erlend vaipui viimein uneen, mutta heräsi taas — mitä hän olikaan uneksinut — Niin tosiaan. Että hän oli maannut sängyssä kummallakin puolellaan musta lappalaistyttö. Se oli jokin puoliunhoon vaipunut tapaus siltä ajalta, jolloin hän oli ollut pohjoisessa Gissurin kanssa — muuan hurja yö, jolloin he kaikki olivat olleet humalassa ja järjiltään. Hän ei muistanut paljon muuta koko tapahtumasta kuin naisista lähtevän äikeän villipedon hajun.

Ja tässä hän nyt makasi pienen sairaan poikansa vieressä tämmöisiä unia nähden. Hän pelkäsi itseään niin, ettei uskaltanut enää ruveta unta hieromaan. Eikä hän sietänyt maata valveillakaan. Kylläpä hän taisi olla turmion tuoja. Pelosta jäykkänä hän makasi liikkumatta paikallaan tuntien sydämensä takovan — ja odotti sarastuksen vapautusta.

Hän sai suostutetuksi Kristiinan pysymään vuoteessa seuraavan päivän, sillä hän ei jaksanut nähdä tämän laahustavan ympäri taloa noin viheliäisenä. Hän istui Kristiinan luona ja piti tämän kättä omassaan. Kristiinalla oli ollut niin kauniit käsivarret — hennot, mutta niin pyöreät, ettei nivelien luita näkynyt lainkaan. Nyt ne riippuivat kuin solmuruoska laihtuneista olkapäistä, ja käsivarren alapuoli oli aivan sinertävä.

Ulkona tuuli ja satoi niin että rapakko roiskui. Kun Erlend myöhemmin päivällä tuli ritariparvesta, kuuli hän Gauten surkean itkun jostakin pihalta. Ahtaassa solassa rakennusten välissä istuivat hänen kolme poikaansa pahimmassa sateessa räystäsveden alla. Naakkve piteli kiinni pienintä veljeä Bjørgulfin koettaessa työntää tämän suuhun elävää onkimatoa — hänellä oli koura täynnä kiemurtelevia, vaaleanpunaisia lieroja.

Pojat olivat nousseet seisomaan ja kuuntelivat loukkaantuneen näköisinä isän torumista. He kertoivat vanhan Aanin sanoneen, että Gaute saisi hampaat ilman kipuja, jos hänet saisi puraisemaan elävää matoa.

Kaikki kolme olivat likomärät kiireestä kantapäähän. Erlend huusi lapsenhoitajia — nämä tulivat juosten paikalle, toinen miestentuvasta, toinen tallista. Isäntä noitui heitä suut silmät täyteen, pisti Gauten käsivartensa alle kuin porsaan ja ajoi toisia edellään sisään.

Vähän ajan kuluttua istuivat pienokaiset kuivina ja tyytyväisin mielin sinisissä pyhävaatteissaan rivissä äidin sängyn viereisellä portaalla. Isä oli vetäissyt rahin viereen, leikki ja parpatti ja rutisteli nauraen tenaviaan haihduttaakseen mielestään viime yön kauhun. Mutta äiti hymyili ilosta, kun Erlend viitsi leikkiä lasten kanssa. Isä kertoi heille, että hänellä oli ihan oikea lappalaisnoita, joka oli kahdensadan vuoden vanha ja niin kuivettunut, ettei se ollut tätä suurempi. Se oli nahkapussissa isossa arkussa hänen laivassaan. Tietysti sille annettiin ruokaa, kuinkas muuten — joka jouluksi kristityn miehen reisi — se riitti sille koko vuodeksi. Jos he eivät olleet kilttejä ja istuneet alallaan sekä olleet marisematta äidilleen, joka oli kipeä, joutuisivat hekin nahkapussiin.

"Äiti on kipeä siksi, että hän kantaa meidän sisartamme", sanoi Naakkve ylpeänä siitä, että tiesi asian niin hyvin.

Erlend veti pojan korvasta polvelleen:

"Niin — ja kun hän on syntynyt, tuo sisarenne, niin minä annan lappalaisakan noitua teidät kaikki kolme jääkarhuiksi ja sitten saatte lönkytellä autiossa metsässä, mutta tyttäreni perii kaiken tavaran —"

Lapset rupesivat huutamaan ja kiipesivät sänkyyn äidin luo — Gaute ei ymmärtänyt mitään asiasta, mutta kirkui ja kompuroi hänkin sinne, kun näki toisten tekevän niin. Kristiina moitti Erlendiä — tämän ei toki pitänyt laskea niin pelottavaa pilaa. Mutta Naakkve kapusi taas alas, naurun ja pelon hurmiossa hän ryntäsi isänsä kimppuun, tarrautui hänen vyöhönsä ja koetti purra Erlendin käsiä riemusta kirkuen.

* * * * *

Erlend ei saanut tälläkään kertaa tytärtä, jota oli niin toivonut. Kristiina synnytti hänelle kaksi tukevaa, kaunista poikaa, mutta oli vähällä saada maksaa ne hengellään.

Erlend antoi kastaa toisen Ivariksi, Ivar Gjeslingin mukaan, toisen kuningas Skulen kaimaksi. Tämän nimi ei ollut muuten kulkenut suvussa — Ragnfrid-rouva oli sanonut isänsä olleen onnettomuutta levittävän miehen, ja siksi hänen nimeään ei tahdottu uusia. Mutta Erlend vannoi, ettei kellään hänen pojistaan ollut komeampaa nimeä kuin tällä nuorimmalla.

Syksy oli nyt kulunut niin pitkälle, että Erlendin täytyi lähteä pohjoiseen heti kun Kristiina oli päässyt vaikeimman ajan yli. Ja Erlend ajatteli mielessään, että saattoi olla hyväkin, että hän oli poissa jo ennen kuin Kristiina nousi vuoteesta. Viisi poikaa viiden vuoden aikana — johan se riitti, eikä hän tahtonut itselleen sitä huolta, että Kristiina kuolisi lapsivuoteeseen sillaikaa kun hän oli Vargøyssa.

Hän aavisti Kristiinan ajattelevan samaan suuntaan. Tämä ei enää valitellut sitä, että Erlend lähti hänen luotaan. Kristiina oli pitänyt jokaista lasta, joka oli hänelle suotu, kalliina Herran lahjana ja kestänyt tuskat seikkana, josta ei sopinut napista. Mutta tällä kertaa hänellä oli ollut niin ankara urakka, että Erlend näki hänen kadottaneen kaiken rohkeutensa. Hän lepäsi vuoteessa savenkaltaisena kasvoiltaan katsellen kahta vieressään nukkuvaa kapalokääröä, eikä hänen silmiensä ilme ollut yhtä iloinen kuin aikaisemmin.

Erlend istui hänen luonaan ajatellen mielessään tarkoin koko pohjan-retken. Siitä taisi tulla kova merimatka näin myöhään syksyllä — tuntui myös kummalliselta joutua sinne pitkään talviseen yöhön. Mutta hän kaipasi sinne sanomattomasti. Viimeaikainen pelko ja hätä vaimon puolesta oli murtanut kaiken hänen vastustusvoimansa — hän antautui tahdottomasti ikävänsä valtaan ja halasi kotoa pois.