II

Seuraavana vuonna, eräänä iltana joulunpyhien lopulla, ilmestyivät Kristiina Lauritsantytär ja Orm Erlendinpoika odottamatta mestari Gunnulfin kaupunkiasuntoon.

Oli tuullut ja satanut räntää koko päivän huomenkoitosta alkaen, ja iltapuoleen kiihtyi ilma oikeaksi lumimyrskyksi. Vieraat olivat aivan lumisia astuessaan tupaan, jossa pappi istui väkineen aterialla.

Gunnulf kysyi kauhistuneena, oliko kotona tapahtunut jotakin. Mutta Kristiina pudisti päätään. Hän vastasi langon kysymykseen Erlendin olevan pidoissa Gelminissä, mutta itse hän oli ollut niin väsynyt, ettei jaksanut lähteä mukaan.

Pappi kummasteli, kuinka Kristiina oli jaksanut ratsastaa kaupunkiin asti — molempien hevoset olivat aivan loppuun ajetut — viimeisellä taipaleella he olivat töin tuskin jaksaneet kamppailla kinosten läpi. Gunnulf lähetti molemmat talon naiset Kristiinan mukaan hankkimaan hänelle kuivia vaatteita. Naiset olivat hänen entinen imettäjänsä ja tämän sisar — muuta naisväkeä ei papin talossa ollut. Itse hän otti haltuunsa veljenpojan. Orm sanoi:

"Kristiina on luullakseni sairas. Minä sanoin siitä isälle, mutta hän suuttui —"

Kristiina oli ollut aivan suunniltaan viime ajat, kertoi poika. Orm ei ymmärtänyt, mitä se oli. Hän ei muistanut kumpi heistä, Kristiinako vai hän, oli keksinyt, että he voisivat lähteä tänne — Kristiina oli tainnut sanoa ensiksi, että hän kaipasi niin Kristuksen-kirkkoa, ja Orm oli silloin sanonut, että hän tahtoi tulla saattamaan. Ja tänä aamuna, heti isän ratsastettua kotoa, oli Kristiina sitten sanonut, että nyt hän tahtoi lähteä. Orm oli taipunut, vaikka hän huomasi ilman näyttävän uhkaavalta — Kristiinan silmät tekivät hänet levottomaksi.

Gunnulf ajatteli Kristiinan palatessa takaisin sisään, että ne tekivät hänetkin levottomaksi. Hän näytti kauhistuttavan laihalta Ingridin mustassa puvussa, kasvot olivat niinen väriset ja silmät sisään vajonneet ja tummien kehien ympäröimät — katse oli outo ja synkkä.

Gunnulf ei ollut nähnyt häntä kolmeen kuukauteen — siitä pitäen, kun hän oli ollut lapsen kastajaisissa Husabyssä. Kristiina oli ollut silloin hyvinvoivan näköinen levätessään vuoteella juhla-asussa, ja hän oli sanonut tuntevansa itsensä terveeksi — synnytys oli ollut helppo. Ja hän oli pannut kovasti vastaan, kun Ragnfrid Ivarintytär ja Erlend tahtoivat antaa tämän lapsen imettäjälle — hän oli itkenyt ja rukoillut, että hän saisi imettää Bjørgulfin itse. — Toiselle pojalle oli annettu Lauritsan isän nimi.

Pappi kysyi siis ihan ensiksi Bjørgulfia — hän tiesi, ettei Kristiina ollut pitänyt siitä imettäjästäkään, jonka he toimittivat lapselle. Mutta Kristiina sanoi nyt pojan viihtyvän hyvin ja Fridan pitävän hänestä sekä hoitavan lasta paremmin kuin kukaan oli luullut. Entä Nikulaus? kysyi setä. Oliko hän yhtä kaunis kuin ennen? Äidin kasvoille ilmestyi hymyn väike. Naakkve tuli päivä päivältä kauniimmaksi. Ei hän puhunut paljoa, mutta oli muuten joka suhteessa edellä ikäisiään ja niin iso — kukaan ei olisi uskonut hänen olevan vasta toisella vuodella, niin sanoi Gunna-rouvakin.

Sitten hän taas vaipui ajatuksiin. Mestari Gunnulf katsoi noita kahta, veljenvaimoa ja veljenpoikaa, heidän istuessaan hänen kummallakin puolellaan. Tulijat näyttivät niin väsyneiltä ja surullisilta, että hänen sydäntään aivan ahdisti.

Orm oli tosin aina raskasmielisen näköinen. Poika oli nyt viisitoistavuotias ja hän olisi ollut mitä kaunein nuorukainen, ellei hän olisi näyttänyt niin pehmeäluontoiselta ja heikolta. Hän oli melkein isänsä pituinen, mutta hänen vartensa oli liian hontelo ja kapeaharteinen. Kasvoiltaankin hän muistutti Erlendiä, mutta hänen silmänsä olivat paljon tummemman siniset kuin isän, ja ensimmäisten mustien parranhaituvien varjostama suu oli vielä pienempi ja hennompi kuin Erlendin ja aina tiukasti suljettu; suupieliin oli painunut pieni alakuloinen piirre. Ormin kapea, ruskea niskakin, joka näkyi mustan, kiharan tukan alta, näytti kumman onnettomalta hänen syödessään siinä hiukan etukumarassa.

Kristiina ei ollut ennen istunut lankonsa kanssa samassa pöydässä tämän luona. Edellisenä vuonna hän oli ollut Erlendin mukana kaupungissa kevätkäräjillä, ja silloin he olivat asuneet tässä samassa talossa, jonka Gunnulf oli perinyt isältään, mutta silloin asui pappi ristinveljien luostarissa erään kaniikin sijaisena. Nyt oli mestari Gunnulf Steinin seurakuntapappi, mutta hän piti siellä sijaista johtaen kirjankirjoitustöitä arkkihiippakunnan kirkoissa kanttorin, herra Eirik Finninpojan sairastaessa. Ja nyt hän asui omassa talossaan.

Tupa oli vähän erilainen kuin mitä Kristiina oli tottunut näkemään. Talo oli puusta, mutta keskelle itäistä päätyseinää oli Gunnulf muurauttanut suuren uunin, jollaisia hän oli nähnyt eteläisemmissä maissa; roihuvalkea paloi kankirautojen takana. Pöytä oli toisella pitkällä seinällä, ja vastakkaisella seinällä oli penkkejä kirjoituslautoineen; Neitsyt Maarian kuvan edessä paloi keltainen messinkinen lamppu, ja sen lähellä oli kirjatelineitä.

Vieraalta tuntui hänestä tupa ja vieraalta lanko, kun hän näki tämän istuvan pöydässä alaistensa kera; siinä oli pappeja ja miespalvelijoita, jotka näyttivät omituisen puolipapillisilta. Oli siinä köyhääkin kansaa — vanhoja äijiä ja eräs nuori poika, jolla oli kaivomaisen ohuet punaiset luomet tyhjien silmäkuoppien yllä. Naisten penkillä molempien vanhojen talonnaisten vieressä istui tyttö, jolla oli parin vuoden vanha lapsi sylissä; hän ahtoi nälissään sisäänsä särvintä ja työnsi sitä lapsen suuhun, niin että pienokaisen posket olivat haljeta.

Kaikki Kristuksenkirkon papit ruokkivat nimittäin köyhää kansaa. Mutta Kristiina oli kuullut, että Gunnulf Nikulauksenpojan luona kävi vähemmän kerjäläisiä kuin toisten pappien luona, vaikka — tai juuri siksi, että tämä syötti heidät luonaan tuvassa, kestiten jokaista almunanojaa kuin arvossapidettyä vierasta. He saivat ruokaa hänen omasta vadistaan ja olutta papin omista astioista. Köyhät kävivät hänen luonaan milloin katsoivat tarvitsevansa särpimen puolta — muuten he menivät mieluummin toisten pappien luo, missä heitä ravittiin puurolla ja kaljalla pirtissä.

Heti kun kirjuri oli lukenut ruokarukouksen, tahtoivat köyhät vieraat lähteä. Gunnulf puhutteli lempeästi jokaista erikseen, kysyi, eivätkö he tahtoneet jäädä taloon yöksi tai tarvitsivatko he jotakin muuten; mutta vain sokea poika jäi taloon. Tyttöä, jolla oli lapsi, pyysi pappi erityisesti jäämään, ettei tämän tarvitsisi kantaa lastansa ulkona yöllä, mutta tyttö mutisi anteeksipyynnön ja kiiruhti ulos. Sitten pyysi Gunnulf erästä palvelijaa katsomaan, että sokea Arnstein sai olutta ja mukavan vuoteen vierastuvassa. Sitten hän otti hartioilleen huppuviitan ja sanoi:

"Te, Orm ja Kristiina, olette kaiketi väsyneet ja tahdotte mennä levolle. Audhild pitää teistä huolen — te nukutte varmaan minun palatessani kirkosta."

Mutta Kristiina pyysi päästä mukaan. "Siksi minä olen tänne tullutkin", sanoi hän, luoden epätoivoiset silmänsä Gunnulfiin. Ingrid lainasi hänelle kuivan viitan, ja he liittyivät Ormin kanssa pieneen saattueeseen, joka lähti pappilasta.

Kellojen ääni kuului aivan heidän päänsä päältä mustan yötaivaan korkeudesta — kirkkoon ei ollut monta askelta. He kahlasivat syvässä, märässä, vastasataneessa lumessa. Pyry oli tauonnut, mutta muutamia pieniä lumihiutaleita lenteli vielä ilmassa hohtaen heikosti pimeässä.

* * * * *

Väsymykseen nääntymäisillään koetti Kristiina nojautua pylvääseen, jonka vieressä seisoi, mutta kivi hohti kylmää. Hän seisoi pimeässä kirkossa tuijottaen ylös kuorin valoihin. Hän ei voinut erottaa Gunnulfia. Mutta tämä istui siellä pappien keskellä kynttilöineen ja kirjoineen. — Ei, ei hän sittenkään taitaisi voida puhua tälle —

Hänestä tuntui tänä iltana siltä kuin ei hänelle voisi löytää apua mistään. Sira Eiliv oli moittinut häntä kotona siitä, että hän antoi arkisyntien painaa mieltään niin raskaasti — hän sanoi sitä ylpeyden kiusaukseksi, hänen tuli vain olla harras rukouksessa ja hyvissä töissä, niin ei hänelle jäisi aikaa miettiä liian paljon muita asioita. "Perkele on siksi viisas, että ymmärtää lopulta kuitenkin kadottavansa sinun sielusi eikä viitsi vaivata sinua niin paljon —"

Hän kuunteli vuorolaulua ja muisteli nunnien kirkkoa Oslossa. Siellä hän oli itse yhtynyt pienellä, mitättömällä äänellään ylistyslauluun — ja alhaalla kirkon sivulla seisoi Erlend viitta leukaan asti vedettynä — ja he miettivät vain sitä, miten voisivat salassa tavata toisensa.

Ja hän oli ajatellut tuota pakanallista ja polttavaa lempeä, että ei kai se nyt ollut niin kauhea synti. Eiväthän he muuta voineet — ja molemmathan he olivat naimattomat. Se oli ollut ensi sijassa maallisen lain rikkomus. Erlendhän tahtoi juuri sen kautta päästä irti kauheasta syntielämästä — ja hän, Kristiina, oli puolestaan ajatellut, että Erlend saisi helpommin voimaa vapautua vanhasta synnistään, kun hän oli antanut tämän käsiin kunniansa ja onnensa ja elämänsä.

Ollessaan viimeksi polvillaan tässä kirkossa oli hän tajunnut täydellisesti, että hän oli silloin vain koettanut narrata Jumalaa valheilla ja verukkeilla. Heidän hyvä onnensa, eikä suinkaan heidän siveytensä, oli ollut syynä siihen, että oli sellaisiakin käskyjä, joita he eivät olleet rikkoneet, syntejä, joita he eivät olleet tehneet. Jos hän olisi ollut toisen vaimo kohdatessaan Erlendin — ei hän olisi säälinyt Erlendin sielun autuutta ja kunniaa enemmän kuin eräs toinenkaan, jota hän oli tuominnut niin armottomasti. Ei ollut mitään, siltä hänestä nyt näytti, mihin hän ei olisi silloin voinut antaa viekoitella itsensä, harhaanjohdettuna ja epätoivoissaan. Hän oli tuntenut tahtonsa karaistuvan rakkaudessa teräväksi ja kovaksi kuin veitsi, joka on valmis katkomaan poikki kaikki siteet, sukulaisuuden, kristinuskon, kunnian. Hänessä oli ollut vain polttava halu saada nähdä Erlendiä, olla hänen lähellään, avata huulensa hänen tuliselle suulleen ja sylinsä sille silmittömän suloiselle tunteelle, jonka Erlend oli opettanut hänelle.

Ei. Ei perkele ollut sittenkään varma siitä, että kadottaisi hänen sielunsa. Mutta maatessaan tässä surun murtamana syntiensä tähden, sydämensä kovuuden tähden, epäpuhtaan elämänsä ja sielunsa sokeuden tähden — oli hän tuntenut pyhimyskuninkaan kietovan hänet suojaavan kaapunsa alle. Hän oli tuntenut tämän voimakkaan, lämpimän käden omassaan, kuningas oli osoittanut hänet sitä valoa kohti, joka on kaiken voiman ja pyhyyden alku. Pyhä Olavi oli kääntänyt hänen silmänsä ristiinnaulittuun Kristukseen — katso Kristiina, tuossa on Jumalan rakkaus! Ja hän oli alkanut tajuta Jumalan rakkautta ja pitkämielisyyttä. Mutta hän oli jälleen kääntynyt valosta ja sulkenut sydämensä siltä, eikä hänen mielessään nyt ollut muuta kuin tuskaa ja vihaa ja pelkoa.

Kehno, kehno hän oli. Hän oli jo ymmärtänyt itsekin, että sellainen nainen kuin hän tarvitsi kovia koettelemuksia ennen kuin parantuisi sydämensä kylmyydestä. Ja kuitenkin hän oli niin tuskainen, että luuli sydämensä pakahtuvan suruista, jotka oli laskettu hänen kannettavakseen. Ne olivat kaikenlaisia pieniä suruja, — mutta niitä oli niin monta — ja hän oli niin kärsimätön —

Hän näki poikapuolensa pitkän, sorean varren miesten puolella.

Hän ei voinut sille mitään. Hän rakasti Ormia kuin omaa lastaan, mutta hänen oli mahdoton pitää Margretista. Hän oli koettanut ja koettanut pakottaa itseään pitämään tästäkin lapsesta siitä päivästä lähtien talvella, jolloin Ulf Haldorinpoika oli tuonut hänet Husabyhyn. Hänestä itsestäänkin oli kauheata, että hän saattoi tuntea sellaista vastenmielisyyttä ja vihaa pientä yhdeksänvuotiasta tyttöä kohtaan! Ja hän tiesi sen kyllä jossain määrin johtuvan siitä, että lapsi oli pelottavasti äitinsä näköinen. Hän ei ymmärtänyt Erlendiä; tämä iloitsi vain siitä, että hänen pieni kultakiharainen, ruskeasilmäinen tyttärensä oli niin kaunis. Ei lapsi näyttänyt milloinkaan herättävän mustia muistoja isässä. Oli aivan kuin Erlend olisi kokonaan unohtanut lastensa äidin. Mutta se ei johtunut ainoastaan siitä, että Margret muistutti tuota naista. Margret ei kärsinyt opetettavan itselleen mitään, hän oli kopea ja paha palvelusväkeä kohtaan, valheellinen hän oli myös ja silmänpalvelija isälleen. Hän ei pitänyt isästään sillä tavoin kuin Orm piti — hän tahtoi aina saada itselleen jotakin painautuessaan Erlendin kylkeen hyväillen ja kähnäillen. Ja Erlend jakoi hänelle tuhlaten lahjoja ja täytti kaikki tytön oikut. Orm ei myöskään pitänyt sisarestaan, sen oli Kristiina huomannut.

Hän kärsi tuntiessaan itsensä niin kovaksi ja pahaksi, ettei voinut nähdä Margretin temppuja ilman vastenmielisyyttä ja tuomitsemishalua. Mutta vielä enemmän hän kärsi loputtomista hankauksista Erlendin ja tämän pojan välillä. Ja kaikista eniten hän kärsi siksi, että näki Erlendin rakastavan tuota poikaa sisimmässään rajattomasti — ja tulevan kiivaaksi ja julmaksi Ormia kohtaan siksi, ettei kuolemakseen tiennyt, mitä pojasta tekisi ja miten turvaisi tämän tulevaisuuden. Hän oli antanut äpärälapselleen talon ja tavaraa — mutta jostakin syystä oli aivan mahdotonta ajatella Ormia talonpoikana. Ja Erlend joutui aivan suunniltaan aina kun huomasi, miten heikko ja voimaton poika oli — hän kutsui poikaansa rääsyksi, rääkkäsi tätä liioilla karkaisukeinoilla, opetti hänelle tuntikaupalla raskaiden aseiden käyttöä, joita poika ei mitenkään jaksanut kantaa, pakotti tämän juomaan itsensä sairaaksi illalla, oli viedä tältä hengen uhkarohkeilla, kuluttavilla metsästysmatkoilla. Ja kaikesta tästä huolimatta näki Kristiina hänen mielessään asuvan pelon — Erlend oli mieletön surusta käsittäessään, että hänen kaunis ja säädykäs poikansa soveltui vain yhdelle ainoalle paikalle — josta hänen syntynsä hänet esti. Ja näin oli Kristiina saanut nähdä, miten lyhyeen Erlendin kärsivällisyys loppui silloin kun hän oli huolissaan jostakin tai sääli jotakuta, josta piti.

Hän näki Ormin myös ymmärtävän tämän. Ja hän näki nuorukaisen mielen olevan murtumaisillaan rakkaudesta ja ylpeydestä isän vuoksi — mihin tunteeseen toisaalta liittyi halveksuntaa, kun isä saattoi olla niin julma, että antoi poikansa maksaa kaikki ne huolet, jotka hän itse, eikä Orm, oli aiheuttanut ja jotka nyt kiusasivat häntä. Mutta Orm oli liittynyt nuoreen emintimäänsä — tämän luona hän oli rauhassa ja tunsi olonsa vapaammaksi. Ollessaan kahden Kristiinan kanssa saattoi hän laskea leikkiäkin ja nauraa — omalla hiljaisella tavallaan. Mutta siitä Erlend ei pitänyt — oli kuin hän olisi pelännyt noiden kahden liittoutuvan häntä vastaan.

Niin, ei Erlendin asema ollut helppo — eikä ihme, että hän menetti malttinsa, kun oli kysymys noista lapsista. Ja kuitenkin —

Kristiina vapisi tuskasta muistaessaan kaiken.

Heillä oli ollut talo täynnä vieraita menneellä viikolla. Margretin tullessa kotiin oli Erlend laitattanut kuntoon parven, joka oli salin etupäässä kamarin ja porstuan yläpuolella — siitä oli tuleva Margretin neitsytkammio, oli hän sanonut, ja Margret nukkui nyt siellä erään palvelusneidon kera, jonka isä oli määrännyt lapsen hoitajaksi ja avuksi; Frida nukkui myös siellä Bjørgulfin kanssa. Nyt kun talossa oli niin paljon jouluvieraita, oli Kristiina pannut nuoret miehet makaamaan tuohon parveen; palvelusneitojen ja kapalolapsen täytyi nukkua palvelusnaisten talossa. Mutta juuri siksi, että hän oli pelännyt Erlendin pahastuvan, jos hän lähettäisi Margretin palvelusväen joukkoon, oli hän laittanut tälle tilan salin penkille, missä rouvat ja lapset nukkuivat. Margret oli aina hyvin aamu-uninen; sinä aamuna oli Kristiina herätellyt häntä moneen kertaan, mutta tyttö oli aina käynyt nukkumaan uudelleen ja makasi vielä toisten noustua ylös. Kristiina tahtoi saada huoneen siistiksi, vieraiden tuli saada aamiaista, ja silloin hän kadotti malttinsa. Hän oli temmannut pielukset Margretin pään alta ja vetänyt pois peitteen. Mutta nähdessään lapsen makaavan edessään alastomana nahkaraidilla oli hän heittänyt hartioiltaan viitan hänen ylitseen. Se oli karkeasta värjäämättömästä sarasta tehty vaatekappale — hän käytti sitä vain kodassa ja aitoissa käydessään hommatessaan ruoka-asioita.

Erlend tuli samassa sisään. Hän nukkui eräässä parvessa parin muun miehen kera, sillä Gunna-rouva makasi Kristiinan vieressä aviosängyssä. Ja Erlend oli joutunut aivan raivoihinsa. Hän oli tarttunut Kristiinaa käsipuoleen niin että hänen sormiensa jäljet näkyivät vieläkin.

"Sopiiko sinusta minun tyttäreni nukkua oljilla ja saralla! Margret on minun lapseni, vaikkei olekaan sinun — sinä luulet hänelle kelpaavan sen, mikä ei kelpaa omille lapsillesi. Mutta koska olet häväissyt viatonta pikku tyttöäni vieraiden nähden, saat sovittaa virheesi samojen silmien edessä — pane takaisin se, minkä otit pois!"

Erlend oli ollut humalassa edellisenä iltana ja silloin hän oli aina äreä seuraavana aamuna. Nyt hän pelkäsi kai naisten rupeavan juoruamaan keskenään nähdessään Elinen lapset täällä. Ja hän oli arka ihmisten mielipiteestä. Mutta kuitenkin —

Kristiina oli koettanut puhua Sira Eiliville tästä. Mutta pappi ei voinut auttaa häntä asiassa. Gunnulf oli sanonut, että niistä synneistä, jotka hän oli tunnustanut ja sovittanut ennen kuin Eiliv Serkinpoika tuli hänen seurakuntapapikseen, ei hänen tarvinnut mainita tälle, ellei hän luullut sen olevan välttämätöntä siksi, että toinen voisi ymmärtää ja neuvoa häntä paremmin. Ja niin häneltä oli jäänyt paljon puhumatta, vaikka hän tunsikin siten näyttävänsä Sira Eilivin silmissä paremmalta ihmiseltä kuin mikä hän oli. Mutta hänestä tuntui hyvin hyvältä omistaa tuon hyvän ja puhdassydämisen miehen ystävyys. Erlend teki siitä pilaa — mutta Kristiinalla oli niin paljon lohtua Sira Eilivistä. Tämän kanssa hän saattoi puhua lapsistaan niin paljon kuin tahtoi; kaikki ne pienet uutiset, joilla hän ikävystytti Erlendin pois huoneesta, joutuivat papin kanssa asianmukaisen pohdinnan alaiseksi. Sira Eiliv ymmärsi hyvin lapsia ja näiden pikku vaivoja ja tauteja. Erlend nauroi Kristiinalle, kun tämä meni pirttiin laittamaan omin käsin herkkuja, jotka sitten lähetti papin taloon — Sira Eiliv piti näet hyvästä ruoasta ja juomasta — ja Kristiinaa huvittivat tällaiset puuhat, hän kun tahtoi koetella mitä oli oppinut äidiltään tai nähnyt luostarissa. Erlend oli tyytyväinen, kantoipa hänen eteensä mitä hyvänsä, kunhan hän vain aina sai lihaa silloin kun ei ollut paasto. Mutta Sira Eiliv tuli tupaan puhelemaan ja kiitteli emännän taitavuutta, kun Kristiina oli lähettänyt hänelle vartaallisen hienoon läskiin kierrettyjä metsäkanan poikia tai lautasellisen poronkieliä ranskanviinissä ja hunajassa. Ja hän neuvoi Kristiinaa kasvitarhan hoitamisessa ja hankki hänelle istukasoksia Tautrasta, jossa hänen veljensä oli munkkina, tai Olavinluostarista, jonka priori oli hänen hyvä ystävänsä. Ja sitten hän luki Kristiinalle ääneen ja tiesi kertoa paljon kaunista maailmalta.

Mutta kun Sira Eiliv oli niin hyvä ja hyvää uskova mies, oli Kristiinan usein vaikea puhua hänelle omassa sydämessään piilevästä pahuudesta. Kristiinan tunnustaessa, miten katkeralta hänestä oli tuntunut Erlendin menettely silloin Margretin kohtauksessa, oli Sira Eiliv muistuttanut, että hänen tuli olla anteeksiantavainen miehelleen. Mutta hän näytti arvelevan, että Erlendille lankesi sentään koko syy siksi että tämä oli puhunut niin pahasti vaimolleen — vierasten kuullen. Kristiina ajatteli myös niin. Sydämensä pohjassa tunsi kuitenkin hänkin syyllisyyttä, jota ei kyennyt selittämään, mutta joka tuotti hänelle syvää tuskaa.

Kristiina katsoi pyhimysarkkuun, joka välkkyi himmeän kullahtavana hämärässä pääalttarin yläpuolella. Hän oli uskonut varmasti, että kun hän jälleen seisoisi tässä, tapahtuisi taas jotakin — uskonut, että hänen mielensä keventyisi. Jälleen täytyi hänen sydämeensä virrata elävää voimaa, joka oli huuhtova pois kaiken sen rauhattomuuden, pelon, katkeruuden ja sekasorron, joka oli asettunut sinne.

Mutta kellään ei ollut tänään aikaa ajatella häntä. Etkö sinä ole oppinut vieläkään, Kristiina, että sinun on kannettava omahyväisyytesi Jumalan vanhurskauden eteen, pakanallinen ja itsekäs lempesi rakkauden paistavaan valoon. Sinähän et tahdo oppia sitä, Kristiina!

Mutta viimeksi polvistuessaan täällä oli hänellä ollut sylissään Naakkve. Tämän pieni suu oli lämmittänyt hänen rintaansa sydämeen saakka, niin että se muuttui pehmeäksi kuin vaha, jota taivaallisen rakkauden oli helppo muovailla. Hänellähän oli Naakkve, tämä juoksenteli kotona tuvassa niin suloisena ja herttaisena, että hänen sydämensä oli haljeta, kun hän muisteli sitä. Pojan pehmeät kiharaiset hiukset alkoivat tummeta — hänestä tuli varmaan vielä yhtä mustatukkainen kuin isä oli. Ja hän oli niin vilkas ja elävä. Kristiina teki hänelle leikkieläimiä vanhoista peitenahoista, ja Naakkve nakkeli niitä pitkin lattiaa ja juoksi taas hakemaan kilpaa koiranpentujen kanssa. Ja leikki loppui väliin siihen, että nahkakarhu putosi tuleen ja paloi levittäen ilkeätä käryä, ja Naakkve ihmetteli ja parkui ja hyppi ja reistaili, ja kätki viimein päänsä hänen syliinsä — siihen päättyivät vielä kaikki seikkailut. Palvelusneidot riitelivät pojan suosiosta, miehet nostivat hänet ilmaan ja heittelivät kattoon astuessaan sisään. Jos poika näki Ulf Haldorinpojan. juoksi hän Ulfin luo ja tarrautui tämän sääreen — Ulf oli vienyt hänet toisinaan kesällä karjaa katsomaan. Erlend napsutti sormiaan pojalleen ja istutti hänet olkapäälleen hetkeksi — mutta isä oli muuten Husabyn väestä se, joka kiinnitti vähimmin huomiota lapseen. Vaikka hän piti Naakkvesta. Erlend oli iloinen siitä, että hänellä nyt oli kaksi laillista poikaa.

Äidin sydän kouristui kokoon:

Häneltä oli otettu Bjørgulf. Tämä alkoi itkeä, kun äiti otti hänet syliinsä, ja Frida pani paikalla pojan rinnalleen — hoitajatar vartioi mustasukkaisesti poikaa. Mutta seuraavaa lasta hän ei luovuttaisi toisille. Äiti ja Erlend olivat sanoneet, että häntä tuli säästää tällä kertaa, ja sitten he ottivat hänen vastasyntyneen poikansa ja antoivat sen toiselle vaimolle. Hän oli tuntevinaan kostonhimoista iloa ajatellessaan, etteivät nämä olleet voittaneet sillä muuta kuin että hän nyt saattoi odottaa kolmatta lasta ennen kuin Bjørgulf ehti täyttää yksitoista kuukautta.

Hän ei uskaltanut puhua siitä Sira Eiliville. Tämä olisi vain luullut hänen olevan suutuksissaan siitä, että hänen täytyi kulkea samaa latua jo nyt. Mutta ei se ollut sitä.

Hän oli palannut pyhiinvaellusmatkaltaan syvä pelko sydämessä — hän ei ollut enää milloinkaan antava päättömyydelleen valtaa. Kesän loppuun oli hän elänyt yksin lapsensa kanssa vanhassa tuvassa, pohtinut mielessään arkkipiispan sanoja ja Gunnulfin puhetta, ollut ahkera rukouksessa ja katumuksenteossa, toimelias laiminlyödyn kartanon kuntoon saattamisessa, koettanut voittaa palvelusväen puolelleen hyvyydellä ja palkollistensa hyvinvoinnin silmälläpidolla, oli ollut innokas auttamaan ja palvelemaan kaikkia, mihin vain hänen kätensä ja valtansa ulottui. Hänet täytti viileä, suloinen rauha. Hän vahvisti sieluaan muistamalla isäänsä, hän rukoili niitä pyhiä miehiä ja naisia, joista Sira Eiliv luki hänelle, ja mietti näiden osoittamaa uskollisuutta ja rohkeutta. Ja onnen ja kiitollisuuden hellyttämänä hän muisti veli Edviniä, joka oli ilmestynyt hänelle tuona kuutamoyönä. Kristiina oli kyllä ymmärtänyt veli Edvinin tarkoituksen, kun tämä oli hymyillyt ja ripustanut lapasensa kuun säteen varaan. Kunhan hänellä vain riittäisi uskoa, niin kyllä hänestä tulisi kelpo nainen.

Heidän ensimmäisen avioliittovuotensa kuluttua umpeen oli hänen pitänyt muuttaa takaisin miehensä luo. Hän koetti pysyä rohkeana tuntiessaan horjuvaisuutta — arkkipiispa oli painanut hänen mieleensä, että hänen tuli tutkia uutta sydäntään yhteiselämässä miehensä kera. Ja kokihan hän kaikin tavoin huolehtia Erlendin menestyksestä ja kunniasta. Erlend oli itse sanonut: "Kävi siis niinkuin minä sanoin, Kristiina — sinä kannoit kunnian takaisin Husabyhyn". Ihmiset osoittivat hänelle suurta hyvyyttä ja kunnioitusta — kaikki näyttivät tahtovan unohtaa, että hän oli alkanut avioliittonsa vähän hätiköiden. Missä kartanoiden emäntiä kokoontui yhteen, siellä kysyttiin hänen mieltään, kaikki kiittivät hänen taloudenhoitoaan, häntä haettiin morsiamen pukijaksi ja lapsivuoteen ääreen isoihin kartanoihin, eikä kukaan antanut hänen tuntea, että hän oli nuori ja kokematon tulokas seudulla. Palvelijat jäivät istumaan illaksi tupaan aivan kuin kotona Jørundgaardissa — kaikilla oli jotakin kysyttävää emännältä. Häntä aivan huumasi se, että kaikki olivat niin hyviä hänelle ja että Erlend oli ylpeä hänestä.

Sitten tuli Erlendille kovat kiireet laivojen varustelussa etelävuonolla. Hän kiersi maata purjehtien ja ratsain, ja hänellä oli paljon puuhaa sanantuojien ja lähettien toimittamisessa. Hän oli nyt nuori ja kaunis ja iloinen — kärtyinen ja nuiva ilme, jonka Kristiina ennen oli nähnyt niin usein, oli kuin poispuhallettu. Erlend oli virkku kuin aamu. Häneltä ei jäänyt paljon aikaa Kristiinalle — mutta Kristiina tuli huimaksi ja vallattomaksi, kun Erlend tuli hänen lähelleen hymyilevine kasvoineen ja toimintahaluisine silmineen.

He olivat yhdessä nauraneet Munan Baardinpojan lähettämälle kirjeelle. Ritari ei ollut itse Oslossa, mutta pilkkasi koko hommaa ja varsinkin sitä, että Erling Vidkuninpojasta oli tehty valtakunnanhoitaja. Tämä oli ensimmäiseksi ottanut itselleen kunnianimen — häntä täytyi kutsua drotsiksi. Munan kirjoitti myös Kristiinan isästä:

"Silin vuorisusi ryömi kiven alle ja kökötti siellä. Minä tarkoitan, että appesi asettui asumaan Laurentiuksen kirkon pappien luo eikä antanut ihanan äänensä kaikua sanakiistoissa. Olipa hänellä siellä hallussaan kirjeitä, joissa oli herrojen Erngislen ja Karl Turenpojan sinetti; mutta elleivät ne vielä ole kappaleina, niin on hänen nahkansa ollut paksumpi kuin paholaisen kengänpohjat. Tulkoon myös tietoosi, että Lauritsa antoi palttua Nunnaluostarille. Luultavasti on mies saanut tietää, ettei Kristiinalla ollut siellä niin ikävä kuin olisi asianmukaisesti pitänyt olla —"

Kristiina oli tuntenut tuskan ja häpeän pistoksen viimeisiä sanoja lukiessaan, mutta hänen oli täytynyt nauraa Erlendin kanssa. Talvi ja kevät olivat kuluneet alituisessa ilon ja onnen ja hilpeyden humussa. Oli pari myrskyä Ormin tähden — Erlend ei tiennyt, ottaisiko pojan mukaansa pohjoiseen. Se päättyi mielenpurkaukseen pääsiäisen aikaan — Erlend itki vaimonsa vieressä yöllä: hän ei uskaltanut ottaa poikaansa laivalle, koska pelkäsi, ettei tämä pystyisi täyttämään paikkaansa sotaretkellä. Kristiina oli lohduttanut häntä ja itseään — samoin myös Ormia — sillä, että poika ehkä vahvistuisi vuosien kuluessa.

Sinä päivänä, jolloin hän ratsasti Erlendin kanssa Birgsin niemelle, ei hän ollut voinut olla peloissaan eikä murheellinen. Hän oli ollut kuin päihtynyt Erlendistä, hänen ilostaan ja hänen rohkeudestaan.

Silloin hän ei ollut vielä tiennyt kantavansa toista lastaan. Hän oli luullut pahoinvointinsa johtuvan siitä, että talossa oli niin levotonta Erlendin hommien tähden; siellä huudettiin ja juotiin, ja Naakkve imi hänet ihan tyhjäksi. Tuntiessaan uuden elämän heräävän sisällään oli hän —. Hän oli niin iloinnut talvesta, siitä, että pääsisi liikkumaan kylällä kauniin, uljaan miehensä kanssa, koska oli itse nuori ja kaunis. Hän oli ajatellut vieroittaa pojan syksystä alkaen — oli hankalaa kuljettaa tätä ja lapsentyttöä kaikkialle, minne itse meni. Hän oli niin varma siitä, että Erlend oli näyttävä tässä venäläissodassa kelpaavansa muuhunkin kuin häpäisemään nimeään ja hävittämään tavaraansa. Ei, hän ei ollut tullut iloiseksi, ja hän oli sanonut sen Sira Eiliville. Silloin pappi nuhteli häntä hyvin ankarasti hänen rakkaudettomuudestaan ja maailmallisuudestaan. Ja hän oli koko kesän koettanut olla iloinen ja kiittää Jumalaa uudesta lapsesta, jonka hän saisi, samoin kuin hyvistä uutisista, joita kuultiin Erlendin uskaliaista retkistä pohjoiseen.

Sitten tuli Erlend kotiin Mikon-messuna. Ja Kristiina näki, ettei Erlend ilostunut huomatessaan miten asiat olivat. Ja hän oli sanonut illalla:

"Minä luulin, että kun saisin sinut kerran, olisi se kuin ainaista joulunpitoa. Mutta näyttääkin siltä kuin meitä odottaisi enimmäkseen pitkät paastot."

Joka kerran, kun Kristiina muisti nuo sanat, tulvahti veriaalto hänen poskilleen yhtä kuumana kuin sinä iltana, jolloin hän oli kääntänyt Erlendille selkänsä tummanpunaisena ja kyyneleettömänä. Erlend oli koettanut painaa sen unhoon hellyydellä ja hyvyydellä. Mutta hän ei voinut unohtaa. Tulen, jota mitkään katumuksen kyyneleet eivät olleet saattaneet sammuttaa eikä synnintuska tukahuttaa — oli nyt Erlend polkenut jalkoihinsa noilla sanoillaan.

* * * * *

Myöhäiseen yöhön istuivat he kolmisin uunin edessä Gunnulfin luona, pappi ja Kristiina ja Orm. Viinikulho ja pikkupikareita oli tulisijan laidalla. Mestari Gunnulf oli monta kertaa ehdottanut, että vieraat jo menisivät levolle. Mutta Kristiina pyysi saada istua vielä.

"Muistatko sinä, lanko", kysyi hän, "kerran sanoin sinulle kotipappimme kehoittaneen minua menemään luostariin, ellei isä antaisi suostumustaan Erlendin ja minun naimaliitolle —"

Gunnulf katsoi huomaamattaan Ormiin. Mutta Kristiina sanoi surunvoittoisesti hymyillen:

"Luuletko sinä, ettei tuo aikuinen poika tiedä minua heikoksi ja syntiseksi naiseksi?"

Mestari Gunnulf vastasi hiljaa:

"Oliko sinulla halua luostarielämään silloin, Kristiina —?"

"Olisihan Jumala voinut avata minun silmäni, kun olin tullut hänen palvelukseensa."

"Ehkä hän tahtoi avata sinun silmäsi huomaamaan, että sinun on palveltava häntä joka paikassa. Husabyn isäntä, lapset ja palvelusväki kaipaavat kai keskellään uskollista ja kärsivällistä Jumalan palvelijaa, joka huolehtii heidän tarpeistaan.

"Varmasti solmii se neito parhaimman liiton, joka suostuu Kristuksen morsiameksi eikä antaudu syntisen miehen valtaan. Mutta se Herran lapsi, joka jo on tehnyt pahasti —"

"Olisin toivonut, että sinä olisit antanut Jumalalle seppeleesi", kuiskasi Kristiina. "Näin sanoi minulle veli Edvin Rikardinpoika, josta usein olen puhunut sinulle. Ajatteletko sinä samoin?"

Gunnulf Nikulauksenpoika nyökkäsi.

— Vaikkakin moni nainen on noussut syntielämästään niin voimakkaasti, että me nyt saatamme pyytää heidän esirukoustaan. Mutta se tapahtui useammin entisaikaan, jolloin uhattiin kidutuksella ja roviolla ja palavilla raudoilla, jos tahtoi tunnustaa olevansa kristitty. Minä olen usein ajatellut, Kristiina, että silloin oli ihmisen helpompi kiskaista itsensä irti synnin pauloista, kun se saattoi tapahtua noin väkevästi yhdellä kertaa. Sillä vaikka me ihmiset olemme niin turmeltuneita, asuu uskallus sentään syntymästä asti monenkin rinnassa — ja juuri uskallus saattaa useimmiten ihmisen pyrkimään Jumalaa kohti. Luulisin siis kidutusten kiihottaneen yhtä monta ihmistä uskollisuuteen kuin pelottaneen luopumaan siitä. Mutta nuori, eksynyt lapsi, joka tempaistaan synnin himosta, ennen kuin hän on oppinut tietämään, mitä se tuo hänen sieluunsa — ei ole oikein paikallaan sisaruskunnassa puhtaiden neitseiden kanssa, jotka ovat antautuneet valvomaan ja rukoilemaan niiden puolesta, jotka vielä nukkuvat.

— Jospa jo olisi kesä, sanoi hän äkkiä kohoten paikaltaan.

Molemmat toiset katsoivat häneen ihmetellen.

"Muistin vain, miten käki kukkuu aamuisin Husabyn lehdoissa. Kuulimme sen aina ensiksi harjun itäiseltä rinteeltä rakennusten takaa, ja sitten siihen vastasi toinen jostakin Byn metsästä päin — se kaikui niin kauniilta järven yli aamun hiljaisuudessa. Eikö sinusta ole kaunista Husabyssä, Kristiina?"

"Itäkäki, itkukäki", virkahti Orm Erlendinpoika hiljaa. "Minusta Husaby on maailman kaunein kartano."

Pappi laski hetkeksi kätensä veljenpojan kapeille olkapäille:

"Niin minäkin ajattelin, Orm. Se oli minunkin isänkotini. Nuorin poika ei ole läheisempi perintöön kuin sinä, Orm!"

"Kun isä eli minun äitini kanssa, olit sinä lähin perijä", sanoi nuorukainen yhtä hiljaa kuin äsken.

"Me emme voi sille mitään, minä ja lapseni, Orm", lausui Kristiina surullisesti.

"Kai sinä oletkin huomannut, etten minä kanna kaunaa teitä kohtaan", vastasi poika hiljaisesti.

"Se on niin laaja ja avoin paikka", sanoi Kristiina vähän ajan kuluttua. "Husabystä näkee niin kauas, ja taivas on niin — niin avara. Siellä, mistä minä olen kotoisin, on aivan kuin olisi katto ihan tunturien päällä. Laakso uinuu pyöreänä ja vihreänä ja raikkaana vuorien suojassa. Maailma on niin parhaiksi iso — ei liian laaja eikä liian ahdas." Hän huokasi ja liikautti syliin vaipuneita käsiään.

"Siellähän oli senkin miehen koti, jolle sinun isäsi tahtoi sinut naittaa?" kysyi pappi, ja toinen nyökkäsi.

"Suretko milloinkaan, ettet saanut häntä?" kysyi pappi jälleen. Kristiina pudisti päätään.

Gunnulf nousi ja haki kirjan telineeltä. Hän istuutui taas valkean ääreen, aukaisi hakaset ja selaili lehtiä. Hän ei kuitenkaan lukenut, vaan istui kirja levällään sylissä.

"Kun Aatami ja hänen vaimonsa olivat uhmanneet Jumalan tahtoa, niin he tunsivat lihassaan voiman, joka uhmasi heidän tahtoaan. Jumala oli luonut heidät mieheksi ja vaimoksi, antanut heille nuoruutta ja kauneutta, että he eläisivät keskenään aviossa ja siittäisivät perillisiä, jotka tulisivat osallisiksi hänen hyvyytensä lahjoista, paratiisin ihanuudesta, elämän puun hedelmistä ja ikuisesta autuudesta. Heidän ei tarvinnut hävetä muotoaan, sillä niin kauan kuin he olivat tottelevaiset Jumalan tahdolle, oli koko heidän ruumiinsa ja heidän joka jäsenensä heidän tahtonsa vallan alla, kuten käsi ja jalka."

Hehkuvan punaisena painoi Kristiina kätensä ristiin rintansa alla. Pappi kumartui lähemmäksi häntä; Kristiina tunsi hänen väkevät, keltaiset silmänsä alasluoduilla kasvoillaan:

"Eeva riisti sen, mikä kuului Jumalalle, ja hänen miehensä otti vastaan sen, mitä Eeva hänelle antoi, mutta joka oikeuden mukaan oli heidän isänsä ja luojansa oma. Ja he tahtoivat olla hänen kaltaisensa — mutta silloin he havaitsivat tulevansa hänen kaltaisikseen näin: niinkuin he olivat luopuneet Jumalan herruudesta luomakunnassa, niin oli nyt heidän herruutensa loppunut heidän omassa pienessä maailmassaan, ruumiissa, sielun asunnossa. Kuten he olivat pettäneet Jumalan, niin tahtoi nyt ruumis pettää herransa, sielun.

"Silloin tuntui tuo ruumis heistä niin rumalta ja vihattavalta, että he tekivät itselleen vaatteita peittääkseen sen. He solmivat ensin lyhyen hameen viikunapuun lehdistä; mutta opittuaan yhä selvemmin tuntemaan lihallisen luontonsa laadun jatkoivat he vaatteitaan sydämen kohdalle asti sekä selkään, joka on niin haluton kumartumaan. Meidän päivinämme jo miehet pukeutuvat rautaan sormenpäätä ja varpaita myöten ja kätkevät kasvonsa kypärinsilmikkojen taakse — niin on viha ja petollisuus kasvanut maailmassa."

"Auta minua, Gunnulf", pyysi Kristiina. Hänen huulensa olivat aivan valkoiset. "Minä — minä en tunne omaa tahtoani."

"Sano silloin: 'tapahtukoon sinun tahtosi'", vastasi pappi hiljaa. "Sinä tiedät mitä se merkitsee: että sinun tulee avata sydämesi Jumalan rakkaudelle. Ja sinun tulee itsesi rakastaa häntä kaikesta sielustasi —"

Kristiina kääntyi äkkiä lankonsa puoleen:

"Sinä et tiedä, miten minä olen rakastanut Erlendiä. Ja lapsiani —!"

"Sisareni — kaikki muu rakkaus on vain kuin taivaan kuvastus lokaisen tien lätäköissä. Jos astut siihen, et pysy puhtaana. Mutta jos aina muistat, että se on taivaallisen kodon kuvastin, niin iloitset sen kauneudesta ja pidät varasi, ettet sotke sitä ruopimalla esiin pohjamutaa —"

"Niin. Mutta sinä olet pappi, Gunnulf — sinä olet luvannut Jumalalle paeta noita — vaikeuksia —"

"Niin olet sinäkin, Kristiina — luvatessasi paeta perkelettä ja hänen tekojaan. Perkeleen teko on se, joka alkaa hekuman makeudessa ja päättyy siihen, että kaksi ihmistä on kuin käärme ja konna, jotka pistävät toisiaan. Eeva sai kokea, että kun hän tahtoi antaa miehelleen ja suvulleen sen, mikä oli Jumalan, tuli hän antaneeksi näille vain vainon, verisynnin ja kuoleman, jotka tulivat maailmaan veljen tappaessa veljensä ensimmäisellä pienellä kedolla, jossa orjantappurat ja ohdakkeet rehottivat kiviraunioissa pikkuisten sarkojen ympärillä —"

"Niin, mutta sinä olet pappi", sanoi Kristiina taas. "Sinun ei ole tarvis joka päivä taistella yhteisestä tahdosta toisen ihmisen kanssa", jatkoi hän itkuksi pistäen, "ja olla kärsivällinen —"

Pappi sanoi hymyillen:

"Siinä asiassa on olemassa riita sielun ja ruumiin välillä joka ainoassa ihmislapsessa. Ja vihkiminen ja häämessu ovat olemassa siksi, että mies ja nainen saisivat olla toisilleen avuksi elämässä, aviopuolisot ja vanhemmat ja lapset ja palvelusväki kaikki toinen toiselleen, vaeltamalla uskollisina kumppaleina rauhan kotia kohti —"

Kristiina sanoi hiljaa:

"Mutta minusta tuntuu siltä, että pitäisi olla helpompi valvoa ja rukoilla niiden puolesta, jotka nukkuvat maailmalla, kuin taistella omia syntejä vastaan —"

"Niin onkin", sanoi pappi jyrkästi. "Mutta et suinkaan sinä usko, Kristiina, että on ollut olemassa yhtäkään vihittyä hengen miestä, jonka ei olisi pakko suojella itseään sielunvihollista vastaan samalla kun hänen on koetettava suojella lampaitaan susilta —"

Kristiina sanoi hiljaa ja arasti:

"Minä luulin — että ne, jotka elävät pyhien esineiden keskellä ja tuntevat kaikki voimakkaat sanat ja rukoukset —"

Gunnulf kumartui etunojaan, kohensi tulta ja jäi istumaan kyynärpäät polvilla:

"Näinä päivinä tulee kuluneeksi kuusi vuotta siitä kun saavuimme Roomaan, Eiliv ja minä ja kaksi skottilaista pappia, joihin olimme tutustuneet Avignonissa. Olimme kulkeneet jalkaisin koko matkan.

"Tulimme kaupunkiin juuri ennen paaston alkua. Silloin pitävät etelämaiden kansat suuria juhlia ja vieraskestejä — he nimittävät niitä carne valeksi. Silloin virtaa viini, punainen ja valkoinen, kuin joki, ja ihmiset tanssivat ulkona yöllä, ja turuilla palavat soihdut ja pikivalkeat. Italiassa on siihen aikaan kevät, ja kukat puhkeavat niityillä ja tarhoissa, ja naiset koristavat niillä itseänsä ja viskelevät ruusuja ja orvokkeja kadulla kulkijoille — he istuvat ylhäällä ikkunoissaan, joista riippuu silkki- ja kultakuteisia kankaita yli muurin kivien. Sillä kaikki talot ovat siellä kivestä tehdyt, ja ritarien linnat ja vahvat talot ovat kaupungin sisällä. Siinä kaupungissa ei varmaankaan ole turva- eikä kaupunginrauhalakia — ritarit ja näiden palvelusmiehet tappelevat kaduilla, niin että veri vuotaa.

"Sillä kadulla, jonka varrella me asuimme, oli myös sellainen linna, ja herra, jonka hallussa se oli, oli nimeltään Ermes Malavolti. Tuo linna varjosti koko meidän majapaikkamme edessä olevan ahtaan kujan, ja huoneemme oli pimeä ja kylmä kuin kivisen linnan pohjalla oleva vankikoppi. Usein ulos aikoessamme täytyi meidän painautua muuriin hänen ratsastaessaan ohi hopeatiukuset vaatteissaan, perässä pitkä saattue aseellisia miehiä; ja lika ja jätteet roiskuivat kavioiden alla, sillä siinä maassa heittävät ihmiset kaiken roskan ja ryönän ulos ovesta vain. Kadut ovat kylmät ja pimeät ja ahtaat kuin vuorensolat — eivät ne ole sellaisia kuin meidän kaupunkiemme vihannat kujat. Noilla kaduilla pidetään ajoja carne valen aikaan — annetaan villien arabialaisten hevosten juosta kilpaa —"

Pappi oli vaiti vähän aikaa, sitten hän jatkoi taas:

"Ermes-herralla oli talossaan sukulaisvaimo. Isota oli tämän nimi, ja hän olisi voinut olla itse vaalea Isodd. Hänen ihonsa ja hiuksensa olivat hunajankarvaiset, mutta hänen silmänsä olivat mustat. Näin hänet pari kertaa ikkunassa.

"Mutta kaupungin ulkopuolella on seutu autiompaa kuin meidän maamme autioimmat tunturilakeat, joilla ei liiku muuta elävää kuin poro ja susi ja kirkuva kotka. Ja kuitenkin siellä on kaupunkeja ja linnoja pitkin vuoria, ja vihreillä tasangoilla näkyy kaikkialla entisten ihmisasumusten jälkiä, laitumella käyviä lammaskarjoja ja valkoisia härkiä. Niitä paimentaa keihäällä varustettu ratsastava paimen, ja ne ovat vaarallisia vastaantulijoita, sillä paimenet tappavat matkustajan, ryöstävät hänen tavaransa ja viskaavat sitten ruumiin maan repeämiin.

"Mutta noilla vihreillä tasangoilla sijaitsevat pyhiinvaelluskirkot —"

Mestari Gunnulf vaikeni.

"Ehkä tuo maa näyttää niin sanomattoman autiolta siksi, että siinä sijaitsee se kaupunki, joka oli koko pakanallisen maailman kuningatar ja josta tuli Kristuksen morsian. Vartiat ovat lähteneet kaupungista, ja se on juhlivassa hälinässä kuin hylätty rouva. Räyhääjät ovat asettuneet herrattomaan linnaan ja viekoitelleet rouvan iloonsa ja mässäilyynsä, verenvuodatukseen ja vihaan.

"Mutta maan sisässä on aarteita, jotka ovat kalliimmat kaikkia auringon alla olevia. Siellä ovat kallioseinään hakatut pyhien marttyyrien haudat — ja niitä on niin paljon, että pyörryttää ajatellessa. Kun muistaa, miten paljon niitä on, noita kärsimystodistajia, jotka ovat kuolleet Kristuksen asian vuoksi, tuntuu kuin jokainen pölyhiukkanen, jonka mellastelijain hevosten kaviot nostattavat ilmaan, olisi pyhä ja palvelemisen arvoinen."

Pappi veti ohuen vitjan vaatteittensa alta ja aukaisi hopearistin, joka riippui sen päässä. Sisällä oli jotakin mustaa, joka oli kuin taula, ja pieni vihreä luunkappale.

"Olimme kerran olleet noissa maanalaisissa käytävissä koko päivän, olimme lukeneet rukouksemme luolissa ja oratorioissa, missä Pyhän Pietarin ja Pyhän Paavalin ensimmäiset opetuslapset olivat kokoontuneet messuun. Silloin antoivat munkit, jotka omistivat kirkon, johon me olimme tulleet, meille nämä pyhät kappaleet. Tämä on osa sienestä, jolla pyhät neitsyet pyyhkivät pois marttyyrien veren, ettei se vuotanut hukkaan, ja tämä on erään pyhän miehen sorminikama, jonka nimen vain Jumala tietää. Silloin teimme me neljä sellaisen lupauksen, että joka päivä huutaisimme avuksemme tuota pyhää miestä, jonka kunnia ei ole kirjoitettu ihmisten kirjoihin; ja me lupasimme tuon tuntemattoman marttyyrin nimessä, ettemme ikinä unohtaisi, miten kelvottomat me olemme Jumalan armoon ja kunniaan ihmisten edessä, vaan aina muistaisimme, ettei mikään muu maailmassa ole tavoittelun arvoista kuin hänen armonsa —"

Kristiina suuteli ristiä kunnioittavasti ja antoi sen Ormille, joka teki samoin. Silloin sanoi Gunnulf odottamatta:

"Tahdon antaa sinulle tämän pyhän kappaleen, veljenpoika!"

Orm notkisti polvensa ja suuteli setänsä kättä. Gunnulf ripusti ristin nuorukaisen kaulaan.

"Etkö sinä tahtoisi nähdä noita pyhiä paikkoja, Orm?"

Pojan kasvot kirkastuivat hymyksi:

"Kyllä, nyt minä tiedän, että olen kerran menevä sinne."

"Eikö sinua ole milloinkaan haluttanut ruveta papiksi?"

"On", vastasi poika. "Kun isä on moittinut minun heikkoja käsivarsiani. Mutta en tiedä, pitäisikö hän siitä, että minusta tulisi pappi. Ja sitten — tiedäthän sinä, ettei se käy päinsä", sanoi hän hiljaa.

"Kai sinulle voitaisiin saada erikoisvapaus syntyysi nähden", vastasi pappi tyynesti. "Ehkä me kaksi vielä kerran lähdemme yhdessä etelään —"

"Kerro vielä lisää, setä", pyysi Orm hiljaa.

"Kyllä." Gunnulf piti kiinni tuolin nojapuista ja katsoi tuleen.

"Astellessani siellä näkemättä edessäni muuta kuin muistoja kärsimystodistajista ja miettimättä muuta kuin niitä sietämättömiä tuskia, joita he olivat saaneet kestää Jeesuksen tähden, valtasi minut ankara kiusaus. Ajattelin, että taivaan kuningas oli riippunut ristillä muutaman tunnin, mutta hänen todistajiaan oli kiusattu käsittämättömillä kidutuksilla monta päivää — vaimojen oli täytynyt nähdä lapsiaan rääkättävän silmiensä edessä, pikkutytöiltä oli kiskottu liha irti luista rautaisilla haarukoilla, pikkupojat oli ajettu villipetojen ja raivoisain härkien eteen. — Ja silloin minusta tuntui kuin moni näistä olisi kärsinyt enemmän kuin itse Kristus.

"Mietin tätä kunnes sydämeni ja aivoni olivat pakahtua. Mutta viimein sain valon, jota olin rukoillut ja anonut. Ja minulle selvisi, että niinkuin nämä olivat kärsineet, niin tuli meidän kaikkien uskaltaa kärsiä. Kuka voisi olla niin hullu, ettei mielellään kestäisi tuskia ja vaivaa, kun hän näin pääsi uskollisen, alttiin yljän luo, joka odottaa ihmistä avosylin ja verisin rinnoin, palavaa lempeä tarjoten.

"Hän rakasti ihmisiä. Siksi hän kuoli niinkuin ylkä joka on lähtenyt maailmaan pelastamaan morsiantaan ryövärien käsistä. Hänet sidotaan ja näännytetään kuoliaaksi, mutta hän näkee herttaisen ystävänsä istuvan samassa pöydässä pyöveleitten kanssa, ottavan osaa näiden leikinlaskuun ja pilkkaavan hänen kärsimystään ja uskollista rakkauttaan."

Gunnulf Nikulauksenpoika peitti silmänsä:

"Silloin minä ymmärsin, että tuo valtava rakkaus kannattaa koko maailmaa — jopa helvetin tultakin. Sillä jos Jumala tahtoisi, voisi hän ottaa sielumme väkisin — ja silloin olisimme ratki voimattomat. Mutta koska hän rakastaa meitä kuin ylkä morsiantaan, ei hän tahdo pakottaa tätä syleilemään häntä väkisin, vaan tyytyy odottamaan tämän paetessa ja pelätessä häntä. Mutta olen myös ajatellut, että ehkei yksikään sielu sentään voi joutua kadotukseen ikuisiksi ajoiksi. Sillä jokainen sielu ikävöi kuitenkin tuota rakkautta, ihminen ei vain tahtoisi luopua kaikesta muusta tuon yhden asian tähden. Mutta kun tuli on hävittänyt uppiniskaisen ja Jumalaa vihaavan tahdon, silloin viimein kaipaus Jumalan luo, vaikka se ei olisi suurempi talon seinään iskettyä naulaa, on jäävä jäljelle kuin naula palaneesta talosta."

"Gunnulf" — Kristiina kohottausi puoleksi paikaltaan — "minua alkaa pelottaa —"

Gunnulf nosti katseensa kalpeana, liekehtivin silmin: "Minäkin pelkäsin. Sillä huomasin, ettei Jumalan rakkauden tuska ole loppuva niin kauan kuin maan päällä elää mies ja nainen, niin kauan kuin hänen siis täytyy pelätä kadottavansa heidän sielunsa — niin kauan kuin hän joka päivä ja hetki uhraa ruumiinsa ja verensä tuhansilla alttareilla — niin kauan kuin on ihmisiä, jotka tallaavat jalkoihinsa tuon uhrin.

"Ja minä säikähdin itseäni, joka olin palvellut saastaisena hänen alttarinsa edessä, sanellut messun saastaisin huulin ja kantanut hänen ruumistaan saastaisilla käsillä — minä olin mielestäni kuin mies, joka on vienyt lemmittynsä saastaiseen paikkaan ja pettänyt hänet."

Hän nosti Kristiinan ylös, kun tämä vaipui lattialle, ja he kantoivat Ormin kanssa taintuneen vaimon sänkyyn.

Hetken kuluttua avasi Kristiina silmänsä — hän nousi istualleen ja peitti kasvonsa. Hän purskahti kiihkeään, valittavaan itkuun:

"Minä en saata, en saata. Gunnulf — kun sinä puhut noin, ymmärrän, etten milloinkaan —"

Gunnulf tarttui hänen käteensä. Mutta Kristiina käänsi pois päänsä papin kiihkeistä, kalpeista kasvoista.

"Kristiina. Sinä et voi tyytyä pienempään rakkauteen kuin siihen, joka vallitsee Jumalan ja sielun välillä —

"Kristiina, katso, mitä on maailma! Sinä, joka olet synnyttänyt kaksi lasta — etkö sinä ole koskaan ajatellut, että jokainen lapsi, joka syntyy, kastetaan veressä, ja ensimmäinen, mitä ihminen hengittää sisäänsä syntyessään, on veren haju. Etkö sinä, joka olet äiti, tunne, että sinun tulisi huolehtia yhdestä ainoasta — etteivät poikasi lankeaisi takaisin kasteenliittoon maailman kanssa, vaan pysyisivät siinä toisessa liitossa, jonka he ovat solmineet Jumalan kanssa kiirastulen liekeissä." Kristiina itki menehtyäkseen.

"Minä pelkään sinua", sanoi hän taas. "Gunnulf, kun sinä puhut noin, silloin ymmärrän, etten milloinkaan jaksa ponnistaa niin että saavutan rauhan."

"Jumala on löytävä sinut", sanoi pappi hiljaa. "Ole paikallasi äläkä pakene häntä, joka on etsinyt sinua ennen kuin olit äitisi kohdussa."

Gunnulf istui vähän aikaa sängyn laidalla. Sitten hän kysyi tyynesti, oliko hänen herätettävä Ingrid ja pyydettävä tätä riisumaan Kristiinalta vaatteet. Kristiina pudisti päätään.

Silloin pappi siunasi hänet kolmesti, toivotti hyvää yötä Ormille ja lähti kamariin.

Orm ja Kristiina riisuivat vaatteet yltään. Poika näytti olevan pohjattomiin ajatuksiin vaipunut. Kun Kristiina oli mennyt vuoteeseen, tuli Orm hänen luokseen. Hän katsoi Kristiinan itkun uurtamia kasvoja ja kysyi, tahtoiko tämä, että hän istuisi hänen luonaan siihen asti kun Kristiina nukkui.

"En — en, Orm, väsyttäähän sinuakin, joka olet nuori. Taitaa olla hyvin myöhä —"

Orm viipyi vielä paikallaan.

"Eikö sinusta ole ihmeellistä", sanoi hän äkkiä, "että isä ja Gunnulf-setä — vaikka ovat niin erilaiset — kuitenkin jollakin tavoin muistuttavat toisiaan?"

Kristiina makasi hiljaa ja sanoi sitten:

"Ehkä — he ovat aivan erilaisia kuin muut miehet —"

Vähän ajan kuluttua hän nukkui, ja Orm meni toisen sängyn luo. Hän riisuutui ja kiipesi sänkyyn. Siinä oli aivinahursti alla ja aivinaiset päälliset pieluksissa. Poika oikaisihe mielihyvää tuntien sileälle, viileälle tilalle. Hänen sydämensä tykytti jännityksestä hänen miettiessään niitä uusia asioita, joista setä oli puhunut. Rukoukset, paastot, hartaudenharjoitukset joihin hän oli ottanut osaa siksi, että oli opetettu tekemään niin, kaikki muuttui äkkiä uudeksi — muuttui aseeksi ihanassa taistelussa, jota hän ikävöi. Ehkä hänestä tulisi munkki — taikka pappi — jos hän saisi erioikeuden, kun oli aviorikoksessa syntynyt.

* * * * *

Gunnulfin makuusija oli puinen penkki, jolla oli vähän olkia, yksi ainoa pikkuinen pielus ja näiden päällä nahkahursti. Pappi riisui yltään kauhtanan, paneutui tilalle alusvaatteisillaan ja veti ohuen sarkapeitteen ylitseen.

Vähäisen tulituikun, joka paloi rautajalassa, hän jätti palamaan.

Hän oli pelon ja rauhattomuuden järkyttämä äskeisten sanojensa johdosta.

Häntä kalvoi kaipaus menneeseen aikaan — eikä hän enää ikinä löytäisi sydämensä hääiloa, joka oli täyttänyt sen niin kokonaan tuona keväänä Roomassa. Hän oli käyskennellyt kolmen veljensä kanssa auringonpaisteessa, pitkin vihreitä, kukkivia ketoja. Häntä vapisutti ja pyörrytti, kun hän havaitsi, miten kaunis maailma oli — ja tiesi, ettei tuo kaikki ollut vielä mitään tulevan elämän rikkauksien rinnalla. Ja kuitenkin levitti tämä maailma heidän eteensä tuhansia pieniä, iloisia, sykähdyttäviä muistoja yljästä. Kedon liljat, taivaalla lentelevät linnut muistuttivat hänen sanoistaan; hän oli puhunut tuollaisista aaseista, joita he nyt näkivät, tuollaisista kivisistä kaivoista, joiden ohi he kulkivat. He söivät niiden munkkien ruokaa, joiden kirkkoja he katselivat, ja juodessaan veripunaista viiniä ja murtaessaan vehnäleivän kultaista kuorta ymmärsivät nuo neljä ohramaan pappia, miksi Kristus oli valinnut viinin ja vehnän — jotka olivat puhtaammat kaikkia muita Jumalan ihmiselle antamia ravintoaineita — ilmestysmuodokseen pyhässä messu-uhrissa.

Sinä keväänä hän ei ollut tuntenut rauhattomuutta eikä pelkoa. Niin vapaaksi hän oli tuntenut itsensä tämän maailman houkutuksista, että lämpöisen auringonpaisteen hyväillessä ihoa oli hänestä ollut helppo käsittää seikka, jota hän ennen oli miettinyt pelon vallassa: kuinka tämä hänen ruumiinsa saattaisi puhdistua tulessa kirkastetuksi ruumiiksi —. Mieli kepeänä ja vapaana maailman huolista hän ei ollut tarvinnut enemmän unta kuin minkä käki nukahtaa kevätöinä. Sydän lauloi hänen rinnassaan — hänen sielunsa oli autuas kuin morsian ylkänsä sylissä.

Hän oli ymmärtänyt, ettei tätä ollut kestävä. Maan päällä ei kukaan mies voinut kauan elää siten. Ja hän oli kätkenyt tuon valoisan kevään jokaisen hetken kuin pantin — armontäyden lupauksen, jonka tuli vahvistaa häntä silloin kun pilvet alkaisivat tummua hänen päänsä päällä ja tie johtaisi pimeiden rotkojen sisään, yli jymisevien jokien ja kylmien kinoksien.

* * * * *

Mutta vasta kun hän oli palannut Norjaan, oli rauhattomuus oikein saanut vallan hänen sielussaan.

Siihen vaikuttivat monen monituiset seikat. Ensinnäkin hänen rikkautensa. Suuri isänperintö — ja rikas seurakunta. Tämmöinen oli ura, jonka hän näki edessään. Paikka tuomiokapitulissa oli tiedossa. Jollei hän luopunut kaikesta mitä omisti — mennyt saarnaveljien luostariin, liittynyt munkkikuntaan ja taipunut sen sääntöihin. Sellaista elämää hän kaipasi — puolella sielulla.

Sitten, tultuaan kyllin vanhaksi ja karaistuksi taistelussa —. Norjan alamaisina asui vielä ihmisiä syvässä pakanuudessa ja eksyneinä harhaoppeihin, joita venäläiset levittivät kristinuskon nimellä. Lappalaisia ja muita puolivillejä kansoja, joita hän ajatteli aina. Jumalahan se oli herättänyt hänessä halun lähteä heidän keskuuteensa sanan ja valon tuojana.

— Mutta hän karkotti luotaan nämä ajatukset, syyttäen mielessään sitä, että hänen oli toteltava arkkipiispaa. Eiliv-herra esteli näet. Hän oli puhunut Gunnulfin kanssa, kuunnellut hänen tuumiaan ja koettanut osoittaa puhuvansa vanhan ystävänsä Nikulauksen, Husabyn herran, pojalle. "Te ette osaa pysyä kohtuudessa, te Skogheimin Gauten tyttärien jälkeläiset; olette kohtuuttomat joko hyvässä tai pahassa." Lappalaisten pelastus painoi raskaasti hänen mieltään — mutta nämä eivät tarvinneet oppi-isää, joka puhui ja kirjoitti latinaa yhtä hyvin kuin äidinkieltään ja joka tunsi yhtä tarkasti lain kuin aritmetiikan ja algorismuksen. Kai hän oli saanut oppinsa sitä käyttääkseen; "mutta on epätietoista, osaisitko sinä puhua noille yksinkertaisille pohjan poloisille kansoille", tuumi piispa.

Tuona suloisena keväänä ei hänen oppinsa ollut tuntunut hänestä arvokkaammalta kuin oppi, jonka jokainen pikku tyttö saa äidiltään harjaantuessaan kehräämiseen, oluenpanoon, leipomiseen ja lypsyyn — oppi, jonka jokainen lapsi tarvitsee hoitaakseen tehtävänsä maailmassa.

Hän oli valittanut arkkipiispalle rauhattomuutta ja ahdistusta, joka usein valtasi hänet hänen ajatellessaan rikkauttaan ja sitä, että hänestä oikeastaan oli mieluista olla rikas. Oman ruumiinsa hyväksi hän tarvitsi hyvin vähän; hän eli kuin köyhä munkki. Mutta hänestä oli hauska nähdä paljon väkeä pöydässään, hänestä oli hauska jaella köyhille lahjojaan. Ja hän rakasti hevosiaan ja kirjojaan.

Herra Eiliv puhui vakavana kirkon arvosta. Jotkut olivat kutsutut ylläpitämään sen kunniaa komeudella ja vallalla, toiset osoittamaan vapaaehtoisella köyhyydellä maailmalle, ettei rikkaus itsessään merkinnyt mitään. Hän kehoitti Gunnulfia muistamaan edesmenneitä arkkipiispoja, kirkkoruhtinaita ja pappeja, joiden oli täytynyt kestää sortoa, vainoa ja loukkauksia kuninkaittensa taholta siksi, että he olivat pitäneet kiinni kirkon oikeuksista. Nämä olivat osoittaneet toinen toisensa jälkeen osaavansa luopua kaikesta ja seurata Herraa, jos sitä kysyttiin. Jumala oli antava merkin milloin sellaista vaadittiin — kun pidämme tämän tarkasti mielessämme, ei meidän tarvitse pelätä, että rikkaus muuttuisi sielumme viholliseksi.

Koko ajan arkkipiispan puhuessa oli Gunnulf tuntenut, ettei tämä pitänyt siitä, että hän ajatteli ja pohti niin paljon. Herra Eiliv ja hänen pappinsa olivat Gunnulfin mielestä kuin rakennusmiehet, jotka ahersivat lakkaamatta. Kirkon arvo, kirkon valta, kirkon oikeus. — Kyllä Jumala tiesi, ettei hän tahtonut olla vähemmän tunnollinen kirkon asioissa kuin toisetkaan hengen miehet; ei hän aikonut säikkyä kivien raahaamista ja kalkin kantamista yhteiseen rakennukseen. Mutta oli kuin nämä olisivat pelänneet astua sen sisään levähtämään hetkiseksi. Kuin he olisivat pelänneet joutuvansa harhateille, jos ajattelivat liian paljon.

Ei häntä pelottanut se. Kuinka olisi mies, joka piti silmänsä rävähtämättä ristiin luotuina ja yhä uudelleen antoi itsensä Pyhän Neitsyen huomaan, voinut langeta kerettiläisyyteen. Sitä vaaraa ei ollut.

Vaara piili hänen omassa luonnossaan, hänen mielensä sammumattomassa halussa voittaa ihmisten suosio ja ystävyys. Siinä oli vaara hänelle, joka oli tuntenut olemuksensa perimpään sopukkaan asti, että Jumala rakastaa ihmistä, Jumalalle on jokaisen sielu yhtä kallis ja rakas.

Mutta kotona elpyi taas kaikki vanha — muisto kaikesta, mikä oli kiusannut häntä poikavuosina ja nuoruudessa. Tieto, ettei äiti pitänyt hänestä samoin kuin Erlendistä. Ettei isä viitsinyt puuttua hänen asioihinsa, kuten hän lakkaamatta puuttui Erlendin hommiin. Ja myöhemmin Baardin luona Hestnesissä oli Erlend taas aina mainio tai paha — hän kulki siellä vain kuin veljensä varjo. Erlend, Erlend oli aina nuorten poikien päällikkö, Erlendiä toruivat palvelustytöt ja sitten he taas nauroivat Erlendille. Ja hän rakasti itsekin Erlendiä yli kaiken maailmassa. Jos vain Erlend jaksoi pitää hänestä — hän ei tuntenut saavansa koskaan tarpeekseen Erlendin rakkaudesta. Erlend oli ainoa, joka piti hänestä, — mutta Erlend piti niin monesta —

Ja nyt hänen oli täytynyt nähdä, miten Erlend hoiti sitä, mikä oli tullut hänen osakseen. Herra tiesi miten Husabyn rikkauksien kävisi — Nidarosissa puhuttiin yleisesti Erlendin ymmärtämättömästä tilanhoidosta. Ei hän ymmärtänyt antaa arvoa sillekään, että Jumala oli suonut hänelle neljä kaunista lasta — nekin hänen lapsensa olivat näet kauniit, jotka hän oli siittänyt syntisessä elämässään. Hän ei ottanut sitä vastaan Jumalan armona, vaan itsestään lankeavana asiana.

Hän oli viimein voittanut kainon, herttaisen, hyväsukuisen neidon rakkauden. Gunnulfista tuntui, kun hän nyt tiesi, miten Erlend oli käyttäytynyt tätä kohtaan, ettei hän voinut enää kunnioittaa veljeään missään suhteessa. Ja hän tunsi suuttumusta huomatessaan itsessään samoja piirteitä kuin veljessä. Vaikka Erlendillä oli jo aika lailla ikää, kalpeni ja punastui hän kuin puolikasvuinen neito, — Gunnulf raivostui tuntiessaan veren nousevan ja pakenevan yhtä helposti omilla poskillaan. He olivat perineet sen äidiltä — tämän kasvoilla näkyi jokaisen sanan jälki.

Erlend piti sitäkin luonnostaan lankeavana asiana, että hänen vaimonsa oli kelpo nainen, kaikkien talon emäntien esikuva — vaikka hän oli koettanut vuosikaudet turmella tuota lasta ja saattaa hänet kadotukseen. Mutta Erlend ei näyttänyt ajattelevan lainkaan, että asia olisi voinut olla toisin, ollessaan nyt naimisissa sen neidon kanssa, jonka hän itse oli totuttanut nautintoon, petokseen ja valheellisuuteen — hän ei näyttänyt huomaavan mitään kunnioittamisen arvoista siinä, että vaimo lankeemuksestaan huolimatta oli yhä edelleen totuudellinen, uskollinen, kunniallinen ja hyvä.

Ja sitten kuitenkin kaikitenkin — kun hän kesällä ja syksyllä oli kuullut Erlendin retkistä pohjoisessa, oli hänellä ollut vain yksi toive — saada olla siellä missä veli. Erlend kuninkaan puolustuspäällikkönä Haalogalandissa, hän itse jumalansanan levittäjänä autioissa, puolipakanallisissa seuduissa Vienan meren rannalla.

Gunnulf nousi vuoteelta. Toisella kamarin lyhyellä seinällä riippui suuri ristiinnaulitun kuva, jonka edessä oli iso kivipaasi lattialla.

Hän polvistui paadelle ja ojensi käsivartensa sivuille. Hän oli karaissut ruumiinsa kestämään tuota asentoa, niin että hän saattoi olla tuntikausia siten, liikkumatta kuin kivi. Silmät ristiin luotuina hän odotti lohdutusta, joka tuli silloin, kun hän kokonaan jaksoi unohtua rukoukseen.

Mutta ensimmäinen ajatus, joka hänessä nyt heräsi, oli, saattoiko hän erota tästä kuvasta. Pyhällä Fransiskuksella ja hänen veljillänsä oli ollut risti, jonka he itse olivat vuolleet kahdesta puunkappaleesta. Hänen täytyisi antaa pois tämä kaunis kuva — Husabyn kirkolle hän sen antaisikin. Miehet, lapset ja naiset voisivat messuun tullessaan löytää sielulleen vahvistusta tästä Kristuksen kärsivällisen, suloisen rakkauden näkyväisestä kuvasta. Kristiinan kaltaiset yksinkertaiset sielut. Hän itse saattoi olla ilmankin sitä.

Yön toisensa jälkeen oli hän ollut polvillaan sen edessä suljetuin aistein ja puutunein jäsenin, kunnes hän näki näkynsä. Puun keskellä oleva risti, joka oli pantu kantamaan maan ja taivasten kuningasta, alkoi vapista ja vaappua, se taipui kuin puun runko myrskysääliä, peläten kantaa liian kallista taakkaansa, luomakunnan syntien uhria. Ilmojen herra ohjasi sitä kuten ritari sotaorhiaan, aurinkovaltakunnan kuningas kannusti sitä taisteluun. Silloin näyttäytyi ihme, joka oli yhä hämärämpien ihmeiden avain. Sen näkyväinen merkki oli veri, joka virtasi ristiä pitkin kaikkien syntien lunastukseksi, kaikkien surujen parannukseksi. Tuon ensimmäisen ihmeen jälkeen saattoi sielun silmä avautua tajuamaan vielä hämärämpiä seikkoja — kuinka Jumala oli astunut maan päälle, muuttunut neitseen pojaksi ja ihmissuvun veljeksi, joka hävitti helvetin ja hyökkäsi pelastettujen sielujen sotajoukon kera kohti häikäisevää valomerta, joka on maailman alku ja ylläpitäjä. Tuota pohjatonta, ikuista, ääretöntä valoa kohti kulkivat hänen ajatuksensa, kunnes upposivat valoon ja hävisivät kuin lintuparvi iltataivaan hehkuun.

* * * * *

Vasta kirkonkellojen soidessa huomenmessuun nousi Gunnulf paikaltaan. Tuvassa oli aivan hiljaista hänen astuessaan sen läpi — Kristiina ja Orm nukkuivat.

Ulkona pilkkopimeällä pihalla pappi odotti hetkisen. Mutta kukaan hänen talonväestään ei nyt tullut hänen mukanaan kirkkoon. Hän ei vaatinut väkeään tulemaan useampaan kuin kahteen messuun vuorokaudessa. Mutta Ingrid, hänen kasvatusäitinsä, oli melkein aina hänen kanssaan huomenmessussa. Tänä aamuna nukkui hänkin. Eihän se ollut kummakaan, hän oli valvonut myöhään edellisenä iltana.

* * * * *

Päivän pitkään eivät nuo kolme sukulaista puhuneet paljoa keskenään; minkä puhuivat, puhuivat vähäpätöisistä seikoista. Gunnulf oli väsyneen näköinen, mutta hän laski leikkiä milloin mistäkin. "Kyllä me olimme hassuja eilen illalla — istuimme yhdessä niin surkeina kuin kolme isätöntä lasta", lausahti hän. Nidarosissa tapahtui kaikenlaista pientä hauskaa — pyhiinvaeltajat olivat toisinaan niin lystikkäitä — papit laskivat siitä leikkiä keskenään. Eräs vanha Herjedalin mies oli tullut koko seutukuntansa asioille ja oli mennä ihan päästään pyörälle rukouksineen — hänen synnyinseutunsa olisi käynyt huonosti, jos Pyhä Olavi olisi seulonut hänen sanansa kovin ankarasti, tuumi hän sitten jälkeenpäin.

* * * * *

Illemmalla ilmestyi Erlend taloon likomärkänä — hän oli tullut purjehtien kaupunkiin, ja merellä tuuli vimmatusti. Hän joutui heti suunniltaan ja alkoi sättiä Ormia. Gunnulf kuunteli hänen riehumistaan kotvan aikaa ja sanoi sitten:

"Kun sinä puhut tuolla lailla Ormille, Erlend, olet aivan, kuin isämme ennen — sellainen hän oli puhuessaan sinulle."

Erlend mykistyi. Sitten hän sanoi yli olkansa:

"En minä ollut sentään näin järjetön poikana — lähteä karkaamaan talosta lumimyrskyyn sairaan vaimon kanssa, tuollainen poikanulikka! Ei hänen miehuudessaan ole paljon kehumista muuten, mutta isäänsä hän ei pelkää, kuten näet!"

"Et sinä pelännyt isääsi itsekään", sanoi veli hymyillen.

Orm nousi ja asettui isänsä eteen, ei sanonut sanaakaan, mutta koetti näyttää tyyneltä.

"Niin, mene sinä vain", sanoi Erlend. "Minä alan kyllästyä koko Husabyn hommaan. Mutta sen minä sanon, että tänä kesänä pitää Ormin lähteä minun kanssani pohjoiseen, — katsotaan, emmeköhän sitten saane kalua tästä Kristiinan lellipojasta. Ei hän ole tuhma", sanoi hän innokkaasti veljelleen. "Hän ampuu tarkasti, tiedätkös — eikä hän ole pelkurikaan — mutta hän on niin hapan ja itsepäinen ja sitten hän on niin vetelän näköinen kuin ei hänellä olisi ydintä luissaan."

"Jos sinä haukut poikaasi usein niinkuin nyt, ei ole ihme, jos hän tulee happameksi", sanoi pappi.

Erlend löi asian leikiksi, nauroi ja sanoi:

"Minä sain usein kestää paljon pahempaa isältäni — enkä minä silti ole tullut happameksi. Mutta olkoon miten hyvänsä — nyt minä olen täällä ja nyt juomme joulu-oluet, koska kerran on joulu. Missä Kristiina on? Mitä puhuttavaa hänellä nyt taas oli sinulle?"

"En minä usko hänellä olleen mitään puhuttavaa minulle", sanoi pappi. "Orm kertoi hänen ikävöineen joulumessuun tänne? —"

"Pitäisi hänen selvitä silläkin, mitä kuulee kotonaan", sanoi Erlend. "Mutta on surku häntä — hän menettää koko nuoruutensa, jos tätä jatkuu." Erlend paukautti kätensä yhteen. "Arveleekohan hyvä Jumala meidän tarvitsevan uuden perillisen joka vuosi —"

Gunnulf katsoi veljeänsä.

"Noo —. En minä tosin tiedä mitä hyvä Jumala arvelee teidän tarvitsevan. Mutta Kristiina tarvitsee ennen kaikkea sitä, että sinä kohtelet häntä hyvin —"

"Niinpä taitaa olla", sanoi Erlend hiljaa.

* * * * *

Seuraavana aamuna lähti Erlend päivämessuun vaimonsa kanssa. He aikoivat Gregoriuksenkirkkoon — Erlend meni aina sinne messua kuulemaan kaupungissa käydessään. Heidän mukanaan ei ollut muita, ja Erlend talutti sievästi ja säädykkäästi vaimoaan kädestä, sillä kadulla oli raskas kävellä märän ja kasoihin ajautuneen lumen tähden. Hän ei ollut sanonut Kristiinalle sanaakaan tämän karkaamisesta ja hän oli ollut ystävällinen Ormille alkumyrskyn jälkeen.

Kristiina astui hänen rinnallaan kalpeana ja pää painuksissa; avara, musta turkki hopeahakasineen näytti painavan hänen heikkoa ja laihtunutta ruumistaan.

"Tahdotko, että ratsastan sinun kanssasi kotiin — Orm voi viedä laivan", puheli mies, "sinä et kai mielelläsi lähde vuonoa myöten —?"

"En, tiedäthän sinä, ettei minusta ole hauska olla vesillä —"

Oli suojainen ja tuuleton ilma — puista pudota moksahteli vähän väliä raskaita, märkiä räntäpaakkuja. Taivas riippui matalana ja tummanharmaana valkoisen kaupungin yllä. Lumi oli vetisen harmaanvihreätä ja talojen hirsiseinät ja aidat ja puiden rungot näyttivät mustilta kosteassa ilmassa. Kristiinasta ei maailma ollut milloinkaan näyttänyt niin kylmältä ja vaisulta ja elottomalta kuin juuri nyt.