II

Koko kesän aikana ei Kristiina ajatellut paljon muuta kuin sitä, mitä Simon oli kertonut hänelle hänen äitinsä kuolemasta.

Ragnfrid Ivarintytär oli kuollut yksin — kukaan ei ollut läsnä hänen vetäessään viimeistä henkäystään, ei kukaan muu paitsi palvelusvaimo, joka nukkui. Eikä siitä ollut suurta apua, että Simon oli kertonut hänen valmistautuneen siihen kuolemaan. Kuin Jumalan erikoisesta johdatuksesta hän oli joku päivä ennen kuolemaansa tuntenut sellaista Kristuksen ruumiin nauttimisen tarvetta, että oli ripittänyt itsensä ja saanut ehtoollisen siltä luostarin pappismunkilta, joka oli hänen sielunpaimenensa. Hän oli varmasti saanut autuaallisen lopun — Simon oli nähnyt hänet ruumiina ja kertoi sen olleen ihmeellisen näyn. Ragnfrid oli ollut niin kaunis; hänhän oli jo lähes kuudenkymmenen ikäinen. Useat vuodet hän oli ollut hyvin ryppyinen ja kurttuinen — nyt hän oli aivan muuttunut kasvoiltaan, nuortunut ja siloittunut ja näyttänyt aivan nuorelta nukkuvalta naiselta. Hänet oli haudattu miehensä rinnalle; siihen oli myös tuotu Ulvhild Lauritsantyttären maalliset jätteet vähän jälkeen isän kuoleman. Haudoille oli laskettu suuri kivipaasi, jonka pinnan jakoi kahtia kaunis kiveen hakattu risti; kierretyssä nauhassa oli pitkä latinalainen runo, jonka luostarin priori oli kirjoittanut — mutta joka ei ollut jäänyt Simonin muistiin, kun hän ei ymmärtänyt paljon sitä kieltä.

Ragnfridilla oli ollut asuttavanaan oma talo siinä kartanossa kaupungin laidassa, missä luostarin elätit asuivat — alhaalla aitta, ylhäällä kaunis parvihuone. Siinä hän asui erään köyhän talonpoikaisvaimon kanssa, joka oli pyrkinyt luostarin veljien suojaan pienestä maksusta luvaten samalla autella rikkaampia eläkkivaimoja. Mutta ainakin viimeisen puolenvuoden ajan oli Ragnfrid palvellut häntä, sillä leskivaimo — Torgunna nimeltään — oli ollut kivulloinen, ja Ragnfrid oli hoitanut häntä hyvin huolellisesti ja hellästi.

Elämänsä viimeisenä iltana hän oli ollut yömessussa luostarikirkossa ja sen jälkeen eläkkitalon kodissa; hän oli keittänyt hyvän liemen, pannut siihen joitakin vahvistusaineita ja sanonut toisille sisällä oleville naisille aikovansa antaa sen Torgunnalle; hän toivoi tämän olevan huomenna niin terveen, että he voisivat mennä yhdessä huomenmessuun. Tällöin oli Jørundgaardin leski viimeisen kerran nähty elossa. Sitten ei häntä eikä talonpoikaisvaimoa näkynyt messussa eikä toisessa. Ja kun eräät kuorissa istuvat munkit huomasivat, ettei Ragnrid ollut kirkossa päivämessussakaan, rupesivat he ihmettelemään — hän ei ollut vielä milloinkaan laiminlyönyt kolmea jumalanpalvelusta samana päivänä. He lähettivät kysymään kaupungista, oliko Lauritsa Bjørgulfinpojan leski sairaana. Kun ihmiset tulivat parvitupaan, löytyi liemikulho pöydältä koskemattomana; sängyssä nukkui Torgunna makeata unta seinään päin kääntyneenä, mutta Ragnfrid Ivarintytär makasi sängyn laitapuolella kädet ristissä rinnalla, kuolleena ja jo melkein kylmenneenä. Simon ja Ramborg olivat olleet hänen hautajaisissaan, jotka olivat olleet hyvin kauniit.

Nyt, kun Husabyssä oli niin paljon väkeä ja Kristiinalla oli kuusi poikaa, ei hän enää ehtinyt ottaa osaa kaikkiin töihin, joita talo vaati. Hänellä täytyi olla apuvaimo; ja niin joutui kartanon emäntä enimmäkseen istumaan salissa ompelutöissä — joku oli aina vaatteiden tarpeessa, Erlend, Margret taikka pojat.

Viimeisen kerran hän oli nähnyt äitinsä silloin, kun tämä ratsasti miehensä paarien perässä — tuona kirkkaana kevätpäivänä, jolloin Kristiina oli seisonut Jørundgaardin niityllä katsellen isänsä hautaussaattoa, joka liikkui yli vihannan talvioraspellon louhirinteen alla.

Kristiinan neula lensi ja suihki, ja hän ajatteli vanhempiaan ja kotiaan Jørundgaardia. Nyt, kun kaikki oli vain muistoa, hän luuli ymmärtävänsä niin monen seikan paremmin kuin silloin, kun hän itse eli sen keskessä pitäen luonnollisena asiana isänsä hellyyttä ja turvaa ja vaiteliaan, raskasmielisen äitinsä alituista hiljaista aherrusta. Hän ajatteli omia lapsiaan — nämä olivat hänelle kalliimmat hänen oman sydämensä verta, hän ei unohtanut heitä hetkeksikään valveilla ollessaan. Kuitenkin liikkui hänen mielessään paljon sellaista, jota hän pohti enemmän kuin ennen — lapsiaan hän rakasti tuumimatta sitä sen enempää. Itse hän ei ollut milloinkaan kotona ollessaan voinut ajatella muuta kuin että vanhempien työ ja ahertelu ja koko elämä oli ollut häntä ja hänen sisariaan varten. Nyt hän alkoi ymmärtää, että noiden kahden välillä, jotka heidän isänsä olivat määränneet toisilleen heidän nuorina ollessaan melkein lastensa mieltä kysymättä, oli vuotanut surun ja ilon kyyneleitä — eikä hän tiennyt heistä mitään muuta kuin että he olivat yhdessä kadonneet hänen elämästään. Nyt hän ymmärsi, että noiden kahden ihmisen elämässä oli ollut paljon muutakin kuin rakkaus lapsiin — ja se rakkaus oli sittenkin ollut väkevä ja laaja ja pohjattoman syvä, kun taas hänen oma rakkautensa oli heikko ja ajattelematon ja itsekäs, hänen lapsuudessaankin, jolloin nuo kaksi olivat olleet hänen koko maailmansa. Hän oli näkevinään itsensä jossakin hyvin kaukana — aikojen ja matkojen päässä; hän seisoi auringonpaisteessa, joka virtasi alas räppänän lovesta vanhaan pirttiin, hänen lapsuutensa talvitupaan. Vanhemmat seisoivat taempana varjossa, he näyttivät yhtä suurilta kuin olivat näyttäneet hänestä hänen pienenä ollessaan, ja he hymyilivät hänelle — kuten hän nyt itse tiesi hymyiltävän silloin, kun pikku lapsi tulee karkottamaan raskaat ja ahdistavat ajatukset.

"Minä ajattelin, Kristiina, että kun sinä itse olet synnyttänyt lapsia, olet ymmärtävä paremmin —"

Hän muisti äitinsä sanat. Surullisena ajatteli tytär, ettei hän ymmärtänyt äitiään nytkään. Mutta hän alkoi ymmärtää, että oli paljon sellaista, mitä hän ei ymmärtänyt.

* * * * *

Tänä syksynä kuoli arkkipiispa Eiliv. Jokseenkin samoihin aikoihin muutti Maunu-kuningas monien lääninherratoimien ehdot, mutta niihin ei kuulunut Erlend Nikulauksenpojan alue. Tämä oli, käydessään viime kesänä Bergenissä kuninkaan alaikäisyysaikana, saanut kirjallisen lupauksen siitä, että hänelle oli tuleva neljäsosa käräjärahoista, lunastus- ja perimismaksuista, kontrahtisakoista ym. — oli puhuttu paljon siitä, että hän sai tuollaisen läänityssopimuksen holhoojahallituksen lopulla. Kun Erlend nyt omisti paljon maata läänitysalueellaan ja useimmiten asui omissa kartanoissaan matkustaessaan virka-asioillaan, mutta antoi talonpoikien lunastaa itsensä vapaaksi veronmaksusta, kertyi hänelle suuret tulot. Tosin hän sai vähän maaveroja ja hänen elämänsä kävi kalliiksi; paitsi talonväkeä hänellä ei ollut milloinkaan kahtatoista aseistettua miestä vähempää Husabyssä; näillä oli mitä parhaimmat hevoset ja erinomaiset varusteet, ja kun hän oli matkoilla, olivat hänen miehensä herrasruoalla.

Tästä oli kysymys kerran, kun laamanni Harald ja Gauldølafylken lääninherra olivat käymässä Husabyssä. Erlend vastasi, että moni noista miehistä oli ollut hänen mukanaan pohjoisessa; "silloin jaoimme sen mitä siellä oli, kuivan kalan ja kitkerän oluen. Nyt pitää niiden miesten, joille minä annan vaatteet ja ruoan, tietää minun raskivan antaa heille valkoista leipää ja simaa; ja jos minä suuttuessani käsken heidän mennä helvettiin, niin tietävät he, etten minä lähetä heitä sinne ennen kuin itse ratsastan edellä —"

Ulf Haldorinpoika, joka nyt oli Erlendin huovipäällikkö, todisti myös Erlendin vaimolle asian olevan näin. Erlendin miehet rakastivat häntä, ja hän hallitsi heitä täydellisesti.

"Tiedäthän, ettei Erlendiä pidä tuomita sen mukaan mitä hän puhuu, vaan sen mukaan, mitä hän tekee."

Muuten tuli puheeksi sekin, että Erlendillä, paitsi kotona olevia miehiään, oli huoveja eri seuduilla — myös ulkopuolella Orkdølafylken — jotka hän oli pannut vannomaan uskollisuutta käsi miekankahvalla. Lopulta tuli kuninkaalta kirje tämän asian johdosta, mutta Erlend vastasi, että nuo miehet olivat kuuluneet hänen laivamiehistöönsä ja että hän oli pannut heidät valalle ensimmäisenä keväänä pohjoiseen lähtiessään. Hän sai sitten käskyn päästää nuo miehet vapaaksi valasta seuraavissa käräjissä, joilla hän kuulutti julki lakikäräjien tuomiot, ja ulko-alueella olevat huovinsa tuli hänen kutsua paikalle ja maksaa heidän matkansa. Orkedalin käräjiin oli hän todella myös kutsunut joitakin vanhoista kumppaneistaan Moren ulkopuolelta — mutta siitä ei tiedetty mitään, että hän olisi päästänyt vapaaksi näitä tai ketään muutakaan miestä, jonka päällikkö hän oli ollut. Asiasta ei kuitenkaan kuulunut tämän enempää, ja syksyn kuluessa lakkasivat ihmiset puhumasta siitä.

Syysmyöhällä lähti Erlend etelään ja vietti joulun Maunu kuninkaan luona, joka sinä vuonna asui Oslossa. Hän oli harmissaan, ettei ollut saanut vaimoaan mukaan; Kristiina ei uskaltanut lähteä tuolle vaivalloiselle talvimatkalle, vaan jäi Husabyhyn.

Erlend tuli takaisin kolme viikkoa jälkeen joulun ja toi kauniita lahjoja vaimolleen ja lapsilleen. Kristiina sai hopeakellon, jolla sai soitella luokseen palvelijoitaan, mutta Margret sai puhtaasta kullasta valetun soljen, sillä sellaista hänellä ei ennestään ollut, vaikka hänellä oli joukoittain hopeaisia ja kullattuja koruja. Mutta kun naiset seisoivat siinä aikeissa kätkeä korut rasioihinsa, jäi jokin riippumaan Margretin hihaan. Tyttö pisti sen sukkelasti kätensä alle ja sanoi äitipuolelleen:

"Tämä on äitini peruja — siksi isä ei tahdo, että näyttäisin sen sinulle."

Mutta Kristiina oli punastunut vielä enemmän kuin neito. Hänen sydämensä jyskytti pelosta, mutta hänestä tuntui, että hänen täytyi puhua nuoren tytärpuolensa kanssa ja varottaa tätä.

Hetken kuluttua hän sanoi hiljaa ja epäröiden: "Se muistuttaa sitä kultahelyä, jota Gimsarin Helga-rouva kantoi aina juhlissa —"

"Moni kultakappale on toisen näköinen", vastasi neito lyhyeen.

Kristiina lukitsi rasiansa ja jäi seisomaan kädet sen päällä, jottei Margret näkisi, miten ne vapisivat.

"Rakas Margret", sanoi hän hiljaa ja lempeästi — jäi sanattomaksi, mutta kokosi sitten kaiken tahtonsa ja sanoi:

"Rakas Margret, minä olen katunut katkerasti — en ole milloinkaan voinut olla oikein iloinen, vaikka isäni antoi minulle kaikesta sydämestään anteeksi sen, mitä olin rikkonut häntä vastaan — tiedäthän minun rikkoneen paljon vanhempiani vastaan sinun isäsi tähden. Mutta mitä kauemmin elän, sitä raskaammaksi käy minun muistaa, että palkitsin heidän hyvyytensä tuottamalla heille surua. Hyvä Margret — sinun isäsi on ollut sinulle hyvä elämäsi ajan —"

"Sinun ei tarvitse pelätä, äiti", vastasi tyttö. "En ole sinun oikea tyttäresi; sinun ei tarvitse pelätä minun kiskovan päälleni sinun likaista paitaasi tai pistävän jalkaani sinun kenkiisi?-"

Kristiina käänsi vihasta säihkyvät silmänsä tytärpuoleen. Sitten hän puristi kovasti ristiä, joka riippui hänen kaulallaan, ja nieli kielelle pyrkivät sanat.

* * * * *

Hän lähti Sira Eilivin puheille keventämään sydäntään samana iltana iltarukouksen jälkeen ja etsi turhaan merkkiä papin kasvoista — oliko jo tapahtunut onnettomuus ja tiesikö tämä siitä. Hän muisti oman eksyneen nuoruutensa ja muisti Sira Eilivin kasvot, joista ei näkynyt mitään tämän liikkuessa hänen hyvää uskovien vanhempiensa parissa tuntien hänen syntisen salaisuutensa — muisti miten oli itse seisonut äänettömänä ja paatuneena papin kovien nuhteiden ja varotusten edessä. Ja muisti, miten hän oli näyttänyt äidilleen Erlendin Oslossa antamat lahjat — sen jälkeen kun hänet oli laillisesti kihlattu tälle. Äidin kasvot olivat olleet järkähtämättömän tyynet hänen ottaessaan käsiinsä lahjat, yhden kerrallaan; hän oli katsellut niitä, kiitellyt ja pannut ne pois.

Hän oli kuoleman tuskassa ja epätoivoinen ja piti Margretia silmällä voimiensa takaa. Erlend huomasi, että hänen vaimoaan vaivasi jokin, ja eräänä iltana heidän pantuaan maata hän kysyi, merkitsikö se sitä, että hän jälleen kantoi lasta.

Kristiina myönsi pelkäävänsä sitä. Ja kun mies painoi hänet hellästi rintaansa vasten eikä enää kysynyt enempää, ei hän saanut sanotuksi, että häntä painoikin toinen asia. Mutta kun Erlend kuiskasi, että hänen tällä kertaa tuli olla kiltti ja antaa hänelle tytär, ei hän kyennyt vastaamaan mitään, vaan makasi jäykkänä tuskasta ajatellen, että Erlend ehti vielä aikanaan kuulla, paljonko iloa isällä oli tyttäristänsä —

* * * * *

Eräänä yönä tämän jälkeen oli Husabyn palvelusväki paneutunut levolle jonkin verran juovuksissa ja liian paljon syöneenä, sillä oli ollut viimeiset paaston edelliset päivät; kaikki nukkuivat siis hyvin sikeästi. Mutta yöllä heräsi pikku Lauritsa vanhempien sängyssä, huusi ja pyrki puolinukuksissa äidin rintaa imemään. Nyt oli juuri hänen vieroittamisaikansa. Erlend heräsi, murahti vihaisesti, mutta nosti pojan luokseen, antoi hänelle maitoa sängynportaalle jätetystä kupista ja pani hänet sitten toiselle puolelleen.

Kristiina oli jo melkein vaipunut uneen tuntiessaan, että Erlend nousi istumaan sängyssä. Unenpöpperössä hän kysyi, mikä oli hätänä. Äänettömästi Erlend liukui sängystä, Kristiina kuuli hänen pukevan ylleen joitakin vaatekappaleita, mutta kun hän kohosi kyynärpäänsä varaan, painoi Erlend hänet takaisin patjoihin toisella kädellään, kumartuen sängyn yli ottamaan miekkaansa seinältä vuoteen pääpuolesta.

Hän liikkui niin hiljaa kuin ilves, mutta Kristiina kuuli hänen nousevan tikapuita, jotka veivät Margretin makuuparveen porstuan yläpuolelle.

Silmänräpäyksen hän makasi voimattomana pelosta — sitten hän nousi istualleen, haki paitansa ja hameensa ja etsi pimeässä kenkänsä sängyn edestä.

Samassa kuului parvesta naisen huuto — sen täytyi kuulua kartanon joka kolkkaan. Erlend huusi pari sanaa — sitten kuului miekkojen kalsketta ja askelia ylhäältä — sen jälkeen maahan putoavan aseen kilinää Margretin huutaessa kaiken aikaa.

Kristiina kyyhötti polvillaan lieden luona — kaapi kuuman tuhkan hiilien päältä paljailla käsillään ja puhalsi hiiliin. Saatuaan tulen tervastikkuun ja nostettuaan sen ilmaan vapisevin käsin hän näki Erlendin hahmon ylhäällä pimeässä — tämä hyppäsi alas, tikapuista piittaamatta, paljastettu miekka kädessä — ja juoksi ulos porstuan ovesta.

Kaikkialla kurkotti poikien päitä pimeässä. Kristiina meni pohjoisenpuoleisen sängyn luokse, jossa hänen kolme vanhinta poikaansa nukkuivat, käski heidän panna silmät kiinni ja sulki oven. Ivarin ja Skulen, jotka olivat kavunneet penkille ja tirkistivät peloissaan tulta kohti, hän käski mennä aviosänkyyn ja sulki heidät sinne. Sitten hän sytytti kynttilän ja meni pihamaalle.

Ulkona satoi — ja kun kynttilän valo silmänräpäyksen ajan häilähti vetisessä iljanteessa, hän näki viereisen rakennuksen ulkopuolella ison joukon väkeä — rakennuksessa asuivat Erlendin asemiehet. Sitten kynttilä sammui — hetken oli kaikki pilkkosen pimeätä — mutta joku näkyi tulevan miestentuvasta päin kantaen lyhtyä kädessään; se oli Ulf Haldorinpoika.

Tämä kumartui tumman hahmon yli, joka virui kasassa vetisellä iljanteella. Kristiina kumartui alas ja tunnusteli käsillään — se oli nuori Haakon, Gimsarin herra; hän oli tajuton tai kuollut. Kristiinan kädet tulivat vereen. Ulfin avulla hän sai käännetyksi miehen. Veri juoksi suihkuna oikeasta käsivarresta, mistä käsi oli katkaistu.

Vaistomaisesti hän heitti silmäyksen Margretin parven luukkuun, joka leksotti tuulessa. Hän ei nähnyt siellä kenenkään kasvoja — mutta olikin hyvin pimeä.

Ollessaan polvillaan rapakossa ja rutistaessaan kaikin voimin Haakonin rannetta estääkseen siten verta virtaamasta hän tajusi, että Erlendin miehet siinä seisoivat puolipukeissa ympärillä. Sitten hän näki Erlendin tuhkanharmaat, vääristyneet kasvot — tämä kuivasi mekkonsa liepeellä veristä miekkaansa — hänen säärensä ja jalkansa olivat paljaat.

"Tuokoon joku — hihnan — ja sinä, Bjørn, mene herättämään Sira Eiliviä — hänet pitää kantaa papintaloon —"

Kristiina otti vastaan nahkahihnan, jonka joku ojensi hänelle, ja kiersi sen kädentyngän ympärille. Yhtäkkiä virkkoi Erlend hurjasti ja kovaa:

"Ei saa koskea häneen! Antaa miehen maata siinä, mihin on asettunut —"

"Eihän se ole mahdollista, mieheni", sanoi Kristiina rauhallisesti, vaikka hänen sydämensä jyski pakahtuakseen, "ymmärräthän sinä sen".

Erlend iski miekkansa raskaasti maahan:

"Niin — eihän tyttö ole sinun lihaasi ja vertasi — sen minä olen tuntenut joka päivä ja hetki."

Kristiina nousi ja sanoi hiljaa miehelleen:

"Sittenkin minä suon hänelle sen, että asia tulee haudatuksi — jos se käy päinsä. Te miehet", sanoi hän kääntyen huovien puoleen, jotka seisoivat ympärillä, "olettehan te niin uskolliset herrallenne, ettette kerro tästä ennen kuin hän on puhunut teille, mistä tämä riita Haakonin ja hänen välillään syntyi —"

Kaikki miehet vastasivat myöntäen. Eräs uskalsi sanoa heidän heränneen naisen huutoon; se oli kuulunut siltä kuin hänet olisi yritetty väkisin maata — sitten oli joku hypännyt heidän katolleeen, mutta oli kai luisunut alas jäätikölle, he olivat kuulleet liukumista ja sitten mätkähdyksen maahan. Mutta Kristiina käski miestä vaikenemaan. Samassa tuli Sira Eiliv juosten.

Erlend kääntyi ja meni sisään, mutta vaimo juoksi perästä ja tahtoi tunkeutua ohi. Kun Erlend meni parven portaita kohti, juoksi Kristiina jälleen väliin ja tarttui Erlendin käsivarteen:

"Erlend — mitä sinä aiot tehdä lapselle?" kysyi hän nopeasti katsoen miehensä hurjannäköisiin, harmaankalpeisiin kasvoihin.

Erlend ei vastannut, vaan koetti työntää häntä luotaan, mutta Kristiina ei päästänyt häntä.

"Odota, Erlend, odota — hänhän on lapsesi! Ethän sinä tiedä — mieshän oli täysissä pukimissa", yritti hän rukoilla epätoivoisena.

Erlend ärjähti ääneen ennen kuin vastasi — Kristiina valahti kalmankalpeaksi kauhusta — Erlendin puhe oli niin raakaa ja hänen äänensä vieras villistä tuskasta.

Sitten Kristiina otteli ääneti raivostuneen miehensä kanssa — Erlend ärisi ja puri hammasta. Kunnes Kristiina näki hänen katseensa hämärässä:

"Erlend — anna minun mennä hänen luokseen ensin. Minä en ole unohtanut päivää, jolloin itse en ollut Margretia parempi —"

Silloin Erlend päästi hänet ja horjahti porstuan seinää vasten, johon jäi seisomaan vapisten kuin kuoleva eläin. Kristiina meni hakemaan kynttilän, sytytti sen, palasi ja meni Erlendin ohitse Margretin parveen.

Ensimmäinen, mihin valo sattui, oli miekka, joka virui lattialla lähellä sänkyä, ja poikkilyöty käsi sen vieressä. Kristiina sivalsi päästään huivin, jonka hän älyämättään oli sitaissut löyhästi hajallaan olevien hiustensa peitoksi, ennen kuin lähti ulos miesten luokse. Nyt hän peitti sillä sen mikä oli lattialla. Margret istui kokoonkyyristyneenä pääpuolessa olevan pieluskasan päällä — tuijottaen Kristiinan kädessä olevaan kynttilään silmät selkoselällään kauhusta. Hän oli kerännyt vuodevaatteet ympärilleen, mutta valkoiset olkapäät hohtivat alastomina kullanvärisen, kiharan tukan keskeltä. Pitkin huonetta oli verta.

Kristiinan jännitys purkautui hillittömäksi itkuksi — oli surkeaa nähdä tuo kaunis nuori neito semmoisen pelon vallassa. Silloin parahti Margret:

"Äiti — mitä isä tekee minulle —"

Kristiina ei voinut sille mitään, että hänen sydämensä ikään kuin koveni ja kutistui kokoon kesken sääliään tyttöä kohtaan. Margret ei kysynyt ollenkaan mitä hänen isänsä oli tehnyt Haakonille. Hän näki kuin näyssä mitä hän olisi tuntenut, jos Erlend olisi virunut maassa ja hänen oma isänsä olisi ollut hänen vieressään verinen miekka kädessä ja hän itse —. Mutta Margret ei ollut liikahtanut paikaltaan. Kristiina ei voinut estää vanhaa, halveksuvaa vihamielisyyttä Elinen tytärtä kohtaan nousemasta esiin Margretin viskautuessa häntä vasten täristen, melkein mielettömänä pelosta; hän istuutui sängynreunalle ja koetti tyynnyttää tyttöä.

Näin he istuivat Erlendin ilmestyessä esiin luukusta. Hän oli nyt täysissä pukimissa. Margret parahti uudelleen ja piiloutui äitipuolen syliin — Kristiina vilkaisi mieheensä — tämä oli tyyni, mutta kalpea ja vieraan näköinen. Ensimmäisen kerran hän näytti niin vanhalta kuin oli.

Mutta hänen sanoessaan rauhallisesti: "Voit mennä alas, Kristiina — minä tahdon puhua kahden kesken tyttäreni kanssa" — Kristiina totteli. Hän laski tytön varovasti vuoteelle, peitti hänet leukaa myöten ja meni sitten alas.

Hän teki samoin kuin Erlend, pukeutui kokonaan — kukaan ei suinkaan enää nukkunut Husabyssä tänä yönä — ja alkoi puhua rauhoittavasti pelästyneille lapsille ja palvelijoille.

* * * * *

Seuraavana aamuna lähti Margretin palvelusneito pahimmassa lumipyryssä itkien talosta, kantaen kimpsujaan pienessä pussissa selässään. Isäntä ajoi hänet talosta mitä hirveimmin haukkumasanoin uhaten nylkeä hänet petollisesta palveluksesta.

Sitten hän kuulusteli toisia naispalvelijoita — eivätkö nämä olleet aavistaneet pahaa, kun Ingeleiv syksyn ja talven kuluessa vähän väliä oli nukkunut heidän luonaan eikä ylhäällä Margretin parvessa. Ja eikö se ollut ihmetyttänyt heitä, että koirat oli suljettu heidän luokseen yöksi. Mutta nämä vastasivat luonnollisesti kieltäen.

Sitten hän lopuksi puhui vaimonsa kanssa kahden. Tuskaisena ja kuolemanväsyneenä Kristiina kuunteli häntä, koettaen vastata hänen epäoikeudenmukaisuuteensa hiljaisen tyynesti. Hän ei kieltänyt olleensa levoton, mutta hän jätti sanomatta sen, ettei hän ollut puhunut Erlendille pelostaan siksi, ettei hän koskaan ollut kokenut muuta kuin kiittämättömyyttä yrittäessään neuvoa Erlendiä tai Margretia neidon parasta tarkoittaessaan. Ja hän vannoi Jumalan ja Neitsyt Maarian nimeen, ettei ollut osannut aavistaa tai ajatella sellaista, että tuo mies kävi Margretin luona öisin.

"Sinä!" sanoi Erlend pilkallisesti. "Itsehän sinä sanoit muistavasi ajan, jolloin sinä et ollut Margretia parempi. — Ja taivaan Jumala tietää sinun antaneen minun tuntea joka päivä naimisissa ollessamme, että muistat minun sinua kohtaan tekemäni vääryyden — vaikka sinä tahdoit samaa kuin minä ja vaikka isäsi, enkä minä, suureksi osaksi oli syypää onnettomuuteen kieltäytyessään antamasta sinua minulle vaimoksi — minä olisin ollut halukas sovittamaan syntini ensi hetkestä asti. Ja kun sinä näit Gimsarin soljen", sanoi Erlend tarttuen lujasti vaimonsa käteen ja nostaen sen ylös, — siinä välkkyi kaksi Erlendin antamaa sormusta, jotka Kristiina oli saanut Gerdarudissa — "etkö silloinkaan ymmärtänyt, vaikka olet kantanut joka päivä sormuksia, jotka minä annoin sinulle silloin, kun sinä annoit minulle kunniasi?"

Kristiina oli vaipua maahan väsymyksestä ja surusta; hän vastasi hiljaa:

"Mahtanetkohan sinä ollenkaan muistaa sitä aikaa, jolloin sait minun kunniani, Erlend —?"

Silloin Erlend tarttui päähänsä, viskautui penkille, vääntelehti ja kieritteli itseään siinä. Kristiina kävi istumaan vähän matkan päähän — hän olisi tahtonut auttaa miestään. Hän ymmärsi onnettomuuden koskevan sitä kipeämmin Erlendiin, kun tämä itse oli rikkonut muita vastaan samoin kuin häntä vastaan nyt oli rikottu. Ja Erlend, joka ei milloinkaan ollut tahtonut omaksua syytä tuottamistaan onnettomuuksista, ei näyttänyt jaksavan kestää syyllisyyttään tähän asiaan — eikä ollut olemassa ketään muita kuin Kristiina, jonka hartioille hän olisi voinut sen vierittää. Mutta Kristiinaa ei niin tämä suututtanut kuin häntä suretti ja pelotti se, mitä tämän jälkeen oli tapahtuva —

* * * * *

Sitten Kristiina käväisi katsomassa Margretia. Tämä makasi paikallaan liikkumatta, kalpeana ja tuijottavin silmin. Hän ei ollut vieläkään kysynyt Haakonin kohtaloa — Kristiina ei tiennyt tapahtuiko se siksi, ettei Margret uskaltanut, vai oliko hän tullut aivan tylsäksi omasta surkeudestaan.

Iltapäivällä näki Kristiina Erlendin ja Kløng islantilaisen kulkevan yhdessä lumisohjon läpi ritariparveen. Mutta he viipyivät siellä vain hetken, sitten Erlend palasi yksinään takaisin. Kristiina vilkaisi ylös Erlendin ilmestyessä valoon ja kulkiessa ohi — senjälkeen hän ei uskaltanut kääntää silmiään sille kulmallekaan, minne Erlend oli paennut. Hän oli ollut aivan murtunut mies.

Vähän myöhemmin Kristiinan käytyä parvessa asialla juoksivat Ivar ja Skule häntä vastaan ilmoittaen äidilleen, että Kløng islantilainen aikoi lähteä illalla pois — pojat olivat suruissaan, sillä tämä oli ollut heidän ystävänsä. Kløng suori paraikaa tavaroitaan kokoon, aikoi ehtiä Birgsiin yöksi —.

Kristiina oli jo arvannut asian. Erlend oli tarjonnut tytärtään kirjurille, mutta tämä ei ollut tahtonut vieteltyä neitoa. Mutta mitä tuo keskustelu oli merkinnyt Erlendille — sitä hän ei rohjennut edes ajatella, niin se häntä huimasi ja suretti.

* * * * *

Toisena päivänä tuli sana papintalosta. Haakon Eindridenpoika pyysi Erlendiä puheilleen. Erlend lähetti sellaisen vastauksen, ettei hänellä ollut mitään puhuttavaa Haakonille. Sira Eiliv sanoi Kristiinalle, että jos Haakon jäisi eloon, tulisi hän olemaan täydellinen raajarikko —; paitsi sitä, että hän oli menettänyt oikean kätensä, olivat hänen selkänsä ja lanteensa myös pahoin ruhjoutuneet hänen pudotessaan alas miesten tuvan katolta. Mutta kotiinsa hän tahtoi päästä, vaikka oli siinä kunnossa, ja pappi oli luvannut toimittaa hänelle reen. Haakon katui syntiään täydestä sydämestä — hän myönsi Margretin isän toimineen oikeuden mukaan, määräsipä laki niin tai näin; omasta puolestaan hän toivoi kaikkien painavan unhoon tämän asian, niin että hänen rikoksensa ja Margretin häpeä peittyisi niin paljon kuin mahdollista. Iltapuoleen hänet kannettiin rekeen, jonka Sira Eiliv oli saanut lainaksi Repstadista, ja pappi lähti itse saattamaan häntä ratsain Gauldaliin.

* * * * *

Seuraavana päivänä, joka oli piinaviikon keskiviikko, lähti Husabyn väki Vinjarin seurakuntakirkkoon. Mutta iltarukouksen aikaan pyysi Kristiina apulaistaan päästämään hänet kotikirkkoon.

Hän tunsi vielä tuhan hiuksillaan polvistuessaan poikapuolensa haudalle ja lukiessaan paternosterit hänen sielunsa puolesta.

Pojasta ei kaiketi enää ollut jäljellä juuri muuta kuin luut tuolla kivipaaden alla. Luut ja hiukset ja hiukan vaatteiden jätteitä, joihin hän oli ollut kääritty. Kristiina oli nähnyt pikku sisarensa jäännökset, kun hänet otettiin haudasta ja vietiin isän rinnalle Hamariin. Tomua ja tuhkaa — hän muisti isänsä kauniit kasvot, äitinsä suuret silmät ja ryppyiset kasvot sekä vartalon, joka oli pysynyt niin kumman nuorena ja hoikkana ja notkeana, vaikka kasvot olivat vanhenneet varhain. He lepäsivät saman kiven alla ja maatuivat kuten talo, joka luhistuu kokoon jäätyään autioksi. Hänen mieleensä sukelsi kuvia — hän näki edessään kotikirkon palaneet rauniot, muisti erään Silin laaksossa olevan kartanon, jonka ohi he olivat ratsastaneet matkatessaan Vaageen: rakennukset törröttivät tyhjinä ja olivat maahan hajoamassa, ja ne joiden maalla nuo talot olivat, eivät uskaltaneet mennä niiden lähelle auringon laskettua. Hän muisti rakkaita kuolleitaan — heidän ilmeensä ja heidän äänensä, heidän hymynsä, tapansa ja liikkeensä — oli niin outoa ajatella heidän muotoaan, kun he itse olivat muuttaneet toiseen maahan; se tuntui samanlaiselta kuin muistella autioksi jäänyttä taloa, jonka mädänneet hirret hajosivat maahan.

Hän istui rukouspallilla tyhjässä kirkossa, ja pyhänsavun haju kiinnitti hänen ajatuksensa kuolemaan ja ajallisten asioiden katoavaisuuteen. Eikä hän jaksanut kohottaa sieluaan sitä maata kohti, missä he olivat, mihin kaikki hyvyys ja rakkaus ja uskollisuus koottiin ja missä se pysyi. Joka päivä kun hän rukoili heidän sielujensa puolesta, tuntui hänestä luonnottomalta, että hänen tuli rukoilla heidän puolestaan, joilla jo eläessään oli ollut enemmän rauhaa sielussaan kuin hänellä itsellään kertaakaan täysikasvuiseksi tultuaan. Sira Eiliv sanoi tosin, että rukous kuolleiden puolesta oli aina hyväksi — hyväksi ihmiselle itselleen samoin kuin niille, jotka jo olivat rauhan valtakunnassa Jumalan luona.

Mutta entä sitten? Hänestä tuntui, että kun hänen ruumiinsa viimein mätäni kiven alla, täytyisi hänen levottoman sielunsa vielä sittenkin lepatella jossakin aution kartanon lahonneiden rakennusten nurkissa. Sillä hänen mielestään ei lähtenyt synti, se oli jäävä sinne kuin rikkaruohon juuriverkko multaan. Se ei enää kukoistanut ja kasvanut ja levittänyt tuoksua, vaan pysyi vain siellä mullan sisässä kelmeänä ja väkevänä ja elollisena. Ja vaikka hän tunsi sydämessään niin suurta hellyyttä nähdessään miehensä epätoivon — ei hänellä riittänyt tahtoa vaimentamaan sisäistä ääntä, joka kyseli loukkaantuneena ja katkeroituneena — kuinka voit puhua minulle noin, oletko unohtanut, että silloin, kun minä annoin sinulle kunniani ja uskollisuuteni, olin minä sinun kallein ystäväsi —. Vaikka hän tiesi, että niin kauan kuin tuo ääni oli kyselevä siten, oli hän puhuva Erlendille niin kuin hän itse olisi unohtanut —

Hän viskautui hengessä Pyhän Olavin arkun eteen, tarttui veli Edvinin maatuneeseen käteen, jota säilyteltiin Vatsfjeldetin kirkossa, rutisti käsissään pyhäinjäännösristejä, joissa oli kuolleen naisen vaatetilkku ja tuntemattoman veritodistajan luusiru — tarttui turvaa hakien noihin vähäisiin jäännöksiin, jotka olivat kuoleman ja katoavaisuuden halki säilyttäneet hivenen manallemenneen sielun voimaa — samanlaista kuin se taikavoima, joka piilee entisten urhojen maastakaivetuissa, ruostuneissa miekoissa.

Seuraavana päivänä ratsasti Erlend kaupunkiin ainoastaan Ulfin ja erään toisen miehen seurassa. Hän ei palannut Husabyhyn koko paaston aikana, mutta Ulf haki hänen huovisaattueensa kotoa ja ratsasti tapaamaan häntä Orkedalin välipaastokäräjille.

Ulf uskoi Kristiinalle salassa Erlendin sopineen Tiedeken Pausin, Nidarosin saksalaisen kultasepän kanssa Margretin naittamisesta Tiedekenin pojalle Gerlakille heti pääsiäisen jälkeen.

Erlend tuli kotiin pyhiksi. Hän oli nyt rauhallinen ja tasapainossa, mutta Kristiina oli huomaavinaan, ettei Erlend ollut unohtava tätä asiaa yhtä helposti kuin monta muuta — joko siksi, ettei hän todellakaan enää ollut yhtä nuori, taikka siksi, ettei mikään ennen ollut nöyryyttänyt häntä niin syvästi. Margretista oli ihan yhdentekevä, miten isä tahtoi asian järjestää.

Kerran illalla, kun mies ja vaimo olivat kahden, sanoi Erlend kuitenkin:

"Jos hän olisi ollut minun aviolapseni — tai hänen äitinsä naimaton nainen — niin minä en ikinä olisi antanut häntä vieraalle miehelle joskin hänen olisi käynyt kuten on käynyt; olisin pitänyt luonani sekä hänet että hänen jälkeläisensä. Sehän se on pahinta — mutta syntyperänsä tähden hänen on parempi joutua aviomiehen turviin."

Mutta Kristiinan tehdessä varustuksia tytärpuolen lähtöä varten sanoi Erlend eräänä päivänä lyhyesti:

"Et suinkaan sinä ole siksi terve, että jaksaisit tulla meidän mukaamme kaupunkiin?"

"Jos sinä haluat, lähden minä tietysti mukaan", vastasi Kristiina.

"Miksi minä sitä haluaisin? Kun et sinä ole ollut hänelle äidin sijainen ennenkään, voit päästä olemasta sitä tälläkin kertaa — mitään ilojuhlaa näistä häistä ei tule. Raasvoldin Gunna-rouva sekä hänen pojanvaimonsa eivät ole unohtaneet sukulaisuutta, vaan ovat luvanneet tulla."

Näin jäi Kristiina Husabyhyn Erlendin naittaessa tyttärensä Nidarosissa Gerlak Tiedekeninpojalle.