IV

Yrjön-messu tuli ja meni. Kristiina oli uskonut aivan varmasti ainakin siihen mennessä synnyttävänsä. Mutta pian oli Maarian-messu ja paastonaika, ja hän odotti yhä.

Erlendin oli lähdettävä Nidarosiin puolipaastokäräjille; hän arveli ehtivänsä varmasti kotiin maanantai-illaksi, mutta vielä keskiviikkoaamunakaan ei hänt kuulunut. Kristiina istui tuvassa tietämättä mihin ryhtyä — häntä ei haluttanut oikeastaan ryhtyä mihinkään.

Valo lankesi sisään räppänästä — ulkona tuntui olevan oikein keväistä tänään. Sitten hän nousi ja viskasi vaipan ylleen.

Muuan palvelustytöistä oli sanonut, että jos raskas vaimo sai odottaa liian kauan, niin oli hänen hyvä antaa morsiushevosen syödä jyviä sylistään. Kristiina jäi hetkeksi tuvan ovelle — häikäisevässä auringonpaisteessa oli pihakenttä jo aivan ruskea, ja siinä välkkyi kirkkaita vesitiehyeitä hevosenkakkaroiden ja muun loan lomassa. Taivas väikkyi kirkkaana ja silkinsiintävänä vanhojen rakennusten yllä — ja itäisen aitan laivankeulan muotoiset puiset harjaviirit hehkuivat kuluneessa kultauksessaan. Katoilta tippui vettä, ja savu tuprahteli ja tanssi koleahkossa kevättuulessa.

Hän meni talliin ja otti hinkalosta jyviä helmaansa. Tallin haju ja hevosten töminä pimeässä teki hänelle hyvää. Mutta tallissa oli miehiä. Siksi hän jätti tekemättä sen, mitä varten oli tullut.

Hän lähti ulos ja sirotteli jyvänsä kanoille, jotka tepsuttivat päivää paistatellen pihamaalla. Hajamielisenä hän katsoi Toreen, hevosrenkiin, joka harjasi ja siisti harmaata ruunaa. Sitten hän sulki silmänsä ja käänsi riutuneet, kelmeät kasvonsa aurinkoa kohti.

Näin hän seisoi kolmen miehen ratsastaessa pihaan. Etumainen oli nuori pappi, jota hän ei tuntenut. Heti Kristiinan huomattuaan hyppäsi mies alas satulasta ja tuli suoraan hänen luokseen käsi ojossa.

"Eipä tainnut olla minulle aiottu se kunnia, että itse talon emäntä olisi minua vastassa pihamaalla", sanoi hän hymyillen. "Mutta kiitoksia vain. Sillä te olette varmaankin veljeni vaimo Kristiina Lauritsantytär?"

"Te olette siis lankoni, mestari Gunnulf —", vastasi Kristiina hehkuvan punaisena. "Tervetuloa takaisin Husabyhyn, herra!"

"Kiitos tervehdyksestäsi", sanoi pappi; hän kumartui suutelemaan Kristiinan poskea, kuten tämä tiesi olevan tapana vieraissa maissa sukulaisten kohdatessa toisensa. "Onni ja menestys taloosi, Erlendin vaimo!"

Ulf Haldorinpoika tuli ulos ja käski erään kartanon rengin viedä vieraiden hevoset talliin. Gunnulf tervehti Ulfia sydämellisesti.

"Täälläkö sinä olet, sukulaismies — olin odottanut tapaavani sinut naineena ja talollisena miehenä."

"Minä en nai ennen kuin minun täytyy valita naisen ja hirsipuun välillä", sanoi Ulf nauraen, ja pappi nauroi myös. "Olen tehnyt pirulle yhtä vahvan naimattomuuslupauksen kuin sinä Jumalalle."

"Kyllä sinä sitten pelastat nahkasi, teitpä miten hyvänsä, Ulf", vastasi mestari Gunnulf nauraen. "Koska olet tekevä hyvin sinä päivänä, jolloin rikot tuolle miehelle antamasi lupauksen. Mutta onhan toiselta puolen sanottu, että miehen tulee pitää sanansa, vaikka se olisi annettu itse sielunviholliselle. — Eikö Erlend ole kotona?" kysyi tulija ihmetellen. Hän tarjosi Kristiinalle käsivartensa heidän kääntyessään kartanoon päin.

Peittääkseen hämminkiään meni Kristiina palvelusnaisten joukkoon tarkastamaan pöydän kattamista. Hän käski Erlendin oppineen veljen istua kunniapaikalle, mutta kun ei hän itse tahtonut istua siihen tämän viereen, muutti Gunnulf istumaan hänen luokseen sivupenkille.

Kun he nyt istuivat siinä vieretysten, huomasi Kristiina, että mestari Gunnulf oli vähintään puoli päätä Erlendiä lyhyempi — mutta hän näytti paljon kookkaammalta. Hän oli vahvempirakenteinen ja jäntevämpi, ja hänen leveät hartiansa olivat aivan suorat. Erlend oli hiukan kumarahartiainen. Gunnulfilla oli tumma puku, kuten pappismiehelle sopi, mutta hänen laaja vaippansa, joka ulottui melkein liinapaidan reunukseen kaulassa, oli kiinnitetty emaljoiduilla napeilla, ja kudotussa vyössä riippuivat hänen syömäkapineensa hopeaisessa tupessa.

Hän vilkaisi papin kasvoihin. Tällä oli pyöreä, lujäpiirteinen pää ja laihat, pyöreät kasvot, leveä, matala otsa, isonlaiset poskiluut ja pehmeästi kaartuva leuka. Nenä oli suora ja korvat pienet ja kauniit, mutta suu oli pitkä ja kaita, ja ylähuuli työntyi hiukan ulos varjostaen alahuulen punaisen viivan. Ainoastaan tukka oli samanlainen kuin Erlendillä — ajeltua papillista päälakea ympäröivä tuuhea hiusseppele oli himmeän nokimusta ja näytti yhtä silkinhienolta kuin Erlendin. Muuten hän muistutti tuntuvasti serkkuaan, Munan Baardinpoikaa — Kristiina ymmärsi nyt, että tämä oli voinut olla kaunis nuoruudessaan. Ei, Aashildia, tätiään, hän muistuttikin — nuo ohuiden, suorien, mustien kulmakarvojen alla olevat silmät olivat samanlaiset kuin Aashild-rouvalla — merenvahankeltaiset ja loistavat.

Ensin Kristiinaa hiukan arastutti tämä lanko, joka oli tutkinut niin monia tieteitä, Pariisin ja muissa Ranskan suurissa kouluissa. Mutta vähitellen hän unohti kainostelunsa. Oli niin helppo puhua Gunnulfin kanssa.

Ei kuulunut ollenkaan siltä kuin hän olisi puhunut itsestään — eikä hän näyttänyt mitenkään tahtovan komeilla opillaan. Mutta siitä huolimatta oli hän hetken kuluttua kertonut niin paljon, että Kristiinasta tuntui kuin ei hän olisi milloinkaan tätä ennen käsittänyt miten laajalti maailmaa oli Norjan ulkopuolellakin. Hän unohti itsensä ja kaikki omat asiansa katsellessaan papin pyöreitä, vahvaluisia kasvoja, joilla välkkyi sukkela, iloinen hymy. Pappi oli nostanut jalkansa poikittain toisen polven yli ja istui nyt siinä voimakkaat, valkoiset kädet nilkan ympäri kiedottuina.

* * * * *

Tullessaan myöhemmin tupaan Kristiinan luokse hän kysyi eikö Kristiina rupeaisi pelaamaan lautapeliä. Kristiina vastasi, ettei hän tiennyt talossa olevankaan sellaista.

"Etteikö olisi?" kysyi pappi ällistyen. Hän meni Ulfin luokse:

"Tiedätkö sinä, Ulf, minne Erlend on pannut äidin kultaisen pelilaudan? — Ei kai hän ole antanut pois äidiltä perimiään leluja?"

"Ne ovat ritariparvessa", sanoi Ulf. "Luulen hänen pikemminkin tarkoittaneen, etteivät ne joutuisi erään ihmisen käsiin — joka oli tässä talossa ennen", lausui Ulf hiljaa. "Jos tahdot, Gunnulf, voin noutaa sen tänne?"

"Nouda, eihän Erlend voi pahastua siitä", sanoi pappi.

Hetken kuluttua palasivat molemmat takaisin kantaen kaunein leikkauksin koristettua arkkusta. Avain oli lukossa, ja Gunnulf aukaisi kannen. Päällimmäisenä oli harppulauta ja eräs toinen kielisoitin, jollaista Kristiina ei ollut milloinkaan nähnyt. Gunnulf kutsui sitä salterioksi — hän kosketti kieliä sormiensa päillä, mutta ne olivat aivan epävireessä. Sitten siellä oli nauhakääryjä, silkkikeriä, kirjailtuja käsineitä ja silkkihuiveja sekä kolme hakaniekkaa kirjaa. Lopuksi pappi löysi lautapelin; se oli tehty valkoisista ja kultaisista ruuduista, ja nappulat olivat valaanluiset, nekin valkoiset ja kultaiset.

Vasta nyt tuli Kristiina ajatelleeksi, ettei hän ollut nähnyt Husabyssä yhtään ainoata sellaista peliä, jota käytettiin ajanvietteenä, ei koko aikanaan.

Hänen täytyi tunnustaa langolleen olevansa kovin taitamaton lautapelissä, eikä hän ymmärtänyt paljoa soitostakaan. Mutta kirjoja hän oli utelias näkemään.

"Niin, sinähän taidat olla taitava lukemaan, Kristiina", sanoi pappi, mihin toinen saattoi ylpeillen vastata, että lukemaan hän oli oppinut jo lapsena ollessaan. Ja luostarissa hän oli saanut kehumista siitä sekä kirjoitustaidostaan.

Pappi seisoi hänen vieressään hymyillen, kun hän selaili kirjoja. Yksi niistä oli ritarisatu Tristanista ja Isoldesta, toinen pyhistä miehistä — hän aukaisi sen kirjan Pyhän Marteinin tarinan kohdalta. Kolmas kirja oli latinaa ja erittäin kauniisti kirjoitettu; siinä oli suuret värilliset alkukirjaimet.

"Tämä on ollut meidän kantaisämme piispa Nikulauksen oma", sanoi Gunnulf.

Kristiina luki puoliääneen:

Averte faciem tuam a peccatis meis et omnes iniquitates meas dele. [Käännä pois kasvosi minun synneistäni ja pyyhi pois kaikki pahat tekoni.]

Cor mundum crea in me, Deus, et spiritum rectum innova in visceribus meis. [Jumala anna minulle puhdas sydän ja uusi puhdas mieli.]

Ne projicias me a facie tua et Spiritum Sanctum tuum ne auferas a me. [Älä käännä kasvojasi minusta, äläkä ota pois Pyhää Henkeäsi luotani. Psalmi 51.]

"Ymmärrätkö sinä tämän?" kysyi Gunnulf, ja Kristiina nyökkäsi ja sanoi ymmärtävänsä vähän. Hän tunsi sanat niin hyvin, että joutui oudon liikutuksen valtaan, kun ne nyt juuri sattuivat hänen silmiensä eteen. Hänen kasvonsa alkoivat värähdellä, ja kyynelet tahtoivat tunkeutua esiin. Silloin Gunnulf otti harppulaudan, asetti sen polvelleen ja sanoi tahtovansa nähdä, eikö hän saisi sitä kuntoon.

Heidän siinä istuessaan kuului ulkoa kavion kapsetta — ja heti sen jälkeen syöksähti Erlend ovesta sisään loistavan iloisena — hän oli kuullut kuka oli tullut taloon. Veljekset seisoivat kädet toistensa olalla; Erlend kysyi kysymistään eikä malttanut odottaa vastausta. Gunnulf oli ollut Nidarosissa kaksi päivää; oli ihme, etteivät he olleet tavanneet toisiaan siellä.

"Ihme se on", tuumi Erlend. "Minä olisin luullut, että koko Kristuksenkirkon papisto olisi mennyt sinua vastaan kulkueessa sinun saapuessasi kotiin — nyt kun tietysti olet rikkiviisas ja oppinut —."

"Mitäpä sinä siitä tietäisit kuitenkaan", sanoi veli nauraen. "Sinä et tule liian lähelle Kristuksenkirkkoa kaupungissa käydessäsi, kertoo huhu."

"Ehen, poikaseni — minä en laita luitani liian likelle herra arkkipiispaa, jos pääsen pakoon — hän on korventanut nahkani jo kerran", sanoi Erlend vallattomasti nauraen. "Mitä sinä pidät langostani, kultaseni — huomaan sinun jo ystävystyneen Kristiinan kanssa, veliseni. Kristiina ei pidä toisista sukulaisistamme —"

Vasta illallispöytään asettuessaan Erlend äkkäsi, ettei hän vielä ollut riisunut karvalakkiaan, vaippaansa ja miekkaa vyöltä.

Siitä sukeutui iloisin ilta, mitä Kristiinalla oli Husabyssä ollut. Erlend pakotti veljensä istumaan kunniapaikalle Kristiinan kanssa; itse hän leikkasi tälle ruoan ja täytti hänen pikarinsa. Juodessaan ensi kertaa Gunnulfin maljan hän notkisti toisen polvensa ja tahtoi suudella veljensä kättä.

"Onnea ja siunausta, herra! Meidän tulee oppia, Kristiina, osoittamaan arkkipiispalle tarpeellista kunnioitusta — älä ollenkaan vastusta, kyllä sinusta kerran tulee arkkipiispa, Gunnulf!"

Väki lähti myöhään tuvasta, mutta veljekset ja Kristiina jäivät vielä juoman ääreen. Erlend oli istahtanut pöydän kulmalle kasvot veljeensä päin:

"Minä ajattelin häissäni", sanoi hän osoittaen äitinsä arkkusta, "että Kristiinan tuli saada tuo. Mutta minä unohdan kaiken, etkä sinä unohda mitään, veli. Mutta äidin sormus on tullut kauniiseen käteen, vai mitä sanot?" Hän otti Kristiinan käden polvelleen ja käänteli tämän kihlasormusta.

Gunnulf nyökkäsi. Hän laski salterion Erlendin syliin: "Laulapas veli, sinä lauloit ennen niin kauniisti ja soitit niin hyvin —"

"Siitä on vuosia jo", sanoi Erlend vakavammin. Sitten hän alkoi näppäillä:

Kuningas Olavi Haraldinpoika ajoi metsässä miehineen, silloin näki hän hiekassa jäljen, tää on tarina entinen.

Lausui silloin miehistä muuan, ratsun paikalle ohjaten: Lienee kaunis kantaja kengän, pieni, purppurasukkaimen.

Erlend hymyili laulaessaan, ja Kristiina loi hiukan aran katseen pappiin — pahastuisiko tämä Pyhän Olavin ja Alvhildin laulusta. Mutta Gunnulf hymyili — ei laululle, vaan Erlendille, ymmärsi Kristiina äkkiä.

— "Sinun ei tarvitse laulaa, sinun rintasi taitaa olla ahtaanlainen, kultaseni", sanoi Erlend silittäen Kristiinan poskea. "Mutta nyt on sinun vuorosi." Hän ojensi soittimen veljelleen.

Papin soitto ja laulu ilmaisi hänen saaneen oppia koulussa:

Oli kuningas matkalla pohjoiseen —

Silloin valitti kyyhkynen hänelle näin: "Vei haukka puolison viereltäin!"

Kävi kuningas haukkaa kiidättämään, mutta haukkapa ilmahan siintävään.

Se laskihe tarhaan kukkivaan, mi ihaninta on päällä maan.

Sali ilmava kohoaa keskeltä sen, punapurppura peittona patjojen.

Ken ritari kalvas tuo verissään? Hän kuningas oiva on paikan tään.

Sinivaate peittävi kuninkaan, "Corpus Domini" vaatteessa luetaan.

"Missä sinä olet oppinut tuon laulun?" kysyi Erlend.

"Kuulin parin pojan laulavan sitä Canterburyssä sen majatalon edustalla, jossa minä asuin", sanoi Gunnulf. "Sitten minä koetin kääntää sen norjankielelle. Mutta ei se suju niin hyvin." Hän näppäili yhä kieliä.

"Kuulehan, veli — yö on pitkällä. Kristiina kaipaa varmaan sänkyyn — väsyttääkö sinua, vaimoseni?"

Kristiina katsahti arasti miehiin, hän oli kauhean kalpea:

"En tiedä. En minä taida käydä sänkyyn tänään."

"Oletko sinä sairas?" kysyivät molemmat kumartuen hänen puoleensa.

"En tiedä", sanoi hän kuten äsken. Hän koetti selkäpuoltaan. "Tuntuu niin kummalta ristiluissa."

Erlend hyppäsi paikaltaan ja juoksi ovelle. Gunnulf seurasi perästä. Hän sanoi: "On paha, ettette ole kutsuttaneet apuvaimoja aikaisemmin. Onko hän odottanut jo kauan?"

Erlend lensi hehkuvan punaiseksi ja sanoi sitten:

"Kristiina arveli tulevansa toimeen omine palvelusneitoineen. Parilla on ollut lapsia itsellään." Hän koetti nauraa.

"Ei sinulla ole paljon älyä!" Gunnulf katsoi häneen. "Jokaisen töllin akalla on naapurivaimoja apunaan käydessään lapsivuoteeseen — pitääkö sinun vaimosi piiloutua nurkkaan kuin kissa, joka saa pentuja! Ei, hyvä veli, sen verran miestä sinussa pitää olla, että haetat hänelle seudun parhaimmat emännät."

Erlend painoi alas häpeästä punaiset kasvonsa:

"Se on totta, veli. Minä ratsastan itse alas Raasvoldiin — ja lähetän miehiä muihin kartanoihin. Jää sinä Kristiinan luo!"

"Lähdetkö sinä pois?" kysyi hänen vaimonsa peloissaan, nähdessään Erlendin ottavan päällysvaatteensa.

Erlend meni hänen luokseen ja kietoi kätensä hänen ympärilleen:

"Minä menen hakemaan seudun parhaimmat vaimot sinun luoksesi, Kristiina. Gunnulf jää sinun luoksesi. Palvelusneidot valmistavat sinulle sijan pikkutupaan", sanoi Erlend suudellen Kristiinaa.

"Etkö sinä voi lähettää sanaa Audfinna Audunintyttärelle?" pyysi Kristiina. "Mutta ei ennen aamua — en tahdo, että hänet herätetään kesken unta minun tähteni — hänellä on niin paljon huolta."

Gunnulf kysyi veljeltään kuka Audfinna oli.

"Ei se ole mielestäni oikein soveliasta", sanoi pappi. "Sinun vuokralaisesi vaimo —."

"Kristiinan tulee saada se, jonka hän tahtoo", sanoi Erlend. Papin saattaessa veljeään ulos heidän odotellessaan Erlendin hevosta kertoi Erlend miten Kristiina oli tutustunut tuohon köyhään vaimoon. Gunnulf puri huultaan ja tuli miettivän näköiseksi.

* * * * *

Nytkös kartanossa syntyi häly ja elämä; miehet lähtivät matkaan, ja naisväki juoksi yhtenään sisällä kysymässä miten heidän emäntänsä voi. Kristiina vastasi, ettei hänen laitansa vielä ollut huonosti, mutta oli parasta laittaa kaikki valmiiksi pikkutupaan. Hän lupasi lähettää sanan sitten kun tahtoi saattajia sinne.

Sen jälkeen hän oli papin kanssa kahden. Hän koetti puhua tyynesti ja iloisesti tämän kanssa kuten aikaisemmin.

"Et sinä ole pelkuri", virkkoi Gunnulf hiukan hymyillen.

"Olen minä!" Kristiina katsoi häntä silmiin — hänen omat silmänsä olivat säikähdyksestä mustat. "Tiedätkö sinä, lanko — ovatko Erlendin toiset lapset syntyneet täällä Husabyssä?"

"Eivät", vastasi pappi nopeasti. "Poika on syntynyt Hunehalsissa ja tyttö Strindissä — talossa, jonka hän omisti siellä kerran. — Onko sinua vaivannut se, että toinen nainen on ollut ennen Erlendin luona?" kysyi Gunnulf tuokion kuluttua.

"On", vastasi Kristiina.

"Sinun on vaikea tuomita oikein Erlendin ja Elinen asiaa", sanoi pappi vakavasti. "Erlend ei ole koskaan oikein ymmärtänyt itseään — hän on aina ollut epävarma siitä, mikä on oikein. Sillä aivan pienestä asti oli kaikki, mitä Erlend teki, äidin mielestä hyvää ja isän mielestä pahaa. Mutta hän on kai puhunut sinulle niin paljon äidistämme, että sinä jo tiedät kaiken tämän —"

"En ole kuullut Erlendin mainitsevan hänestä kuin pari kolme kertaa", sanoi Kristiina. "Mutta olen kyllä ymmärtänyt hänen pitäneen äidistään."

Gunnulf sanoi hiljaa:

"Sellaista rakkautta lienee tuskin milloinkaan ollut äidin ja pojan välillä. Äiti oli paljon nuorempi isääni. Silloin tapahtui tuo Aashild-tädin juttu — setämme kuoli, ja sanottiin — olet kai kuullut siitä? Isä uskoi pahinta ja ilmaisi sen äidille. Erlend viskasi kerran puukon isänsä jälkeen; hän ei ollut kovinkaan suuri silloin — hän hyökkäsi isäänsä vastaan äidin takia useamman kerran kasvuvuosinaan.

"Äidin sairastuessa erosi Erlend Eline Ormintyttärestä. Äiti sai semmoisen sairauden, että hänen ihonsa tuli täyteen haavoja ja rupea, isä luuli sitä ruumisrutoksi. Hän lähetti äidin luotaan — tahtoi pakottaa hänen menemään elätteelle sairaalan sisarien luokse. Silloin nouti Erlend äidin ja ajoi hänen kanssaan Osloon — he asuivat Aashild-tädin luona, joka on taitava lääkkeiden tuntija, ja kuninkaan ranskalainen lääkärikin sanoi, ettei äidissä spitaalia ollut. Haakon-kuningas otti silloin Erlendin sydämellisesti vastaan ja kehoitti heitä lähtemään koetteeksi kuningas Erik Valdemarinpojan, kuninkaan äidin isän haudalle. Siellä oli moni parantunut ihotaudista.

"Erlend lähti Tanskaan äidin kanssa, mutta äiti kuoli laivalla Stadin eteläpuolella. Erlendin palatessa kotiin äidin ruumis mukanaan, — älä unohda, että isä oli hyvin vanha ja että Erlend oli ollut ikänsä kaiken tottelematon poika — isä asui silloin meidän kaupungintalossamme —, ei isä sanonut huolivansa Erlendiä luokseen ennen kuin oli nähnyt, oliko tämäkin saanut tartunnan. Erlend nousi silloin hevosensa selkään ja ajoi pysähtymättä siihen asti kunnes saapui taloon, missä Eline asui poikineen. Sitten hän pysyi tämän luona itsepintaisesti siitäkin huolimatta, että hän itse oli kyllästynyt Elineen, ja niin se johti siihen, että hän toi hänet tänne Husabyhyn ja pani hänet emännöimään jouduttuaan itse kartanon isännäksi. Eline uhkasi, että jos Erlend vielä toisen kerran pettäisi hänet, oli hän itse ansainnut ruumisruton.

"Mutta eiköhän jo ole aika kutsua palvelusneitoja, vai mitä, Kristiina?" sanoi hän katsoen noita harmaita, nuoria kasvoja, jotka nyt olivat jäykät pelosta ja tuskasta. Mutta Gunnulfin lähtiessä ovea kohti huusi Kristiina kovalla äänellä hänen jälkeensä:

"Ei, ei, älä jätä minua —!"

"Sitä pikemmin pääset vaivastasi", lohdutti pappi, "kun sinä olet jo noin sairas —"

"En minä tarkoita sitä!" Hän tarttui lujasti Gunnulfin käsivarteen. "Gunnulf —!"

Pappi ei ollut milloinkaan nähnyt sellaista kauhua ihmisen kasvoilla.

"Kristiina — muista toki, ettei sinun tilasi ole pahempi kuin muidenkaan vaimojen —"

"On. On". Hän painoi kasvonsa papin käsivarteen. "Sillä nyt minä tiedän, että Elinen ja hänen lastensa paikka olisi täällä. Erlend oli luvannut olla uskollinen ja naida hänet ennen kuin minusta tuli Erlendin jalkavaimo —"

"Tuon sinä muka tiedät?" sanoi Gunnulf rauhallisesti. "Erlend ei ymmärtänyt itseään silloin. Mutta ymmärräthän sinä, että tuota lupausta hänen oli mahdoton pitää — arkkipiispa ei olisi sallinut ikipäivinä, että nuo kaksi olisivat yhtyneet avioon. Älä suinkaan ajattele, ettei sinun avioliittosi olisi oikeudenmukainen. Sinä olet Erlendin oikea vaimo."

"Oi, minä olin menettänyt kaikki oikeudet elämään aikaa ennen kuin siksi tulin. Ja kuitenkin se on pahempaa kuin luulin. Jospa nyt saisin kuolla eikä lapseni milloinkaan tarvitsisi nähdä päivän valoa — en uskalla nähdä mitä olen tehnyt."

"Herra armahtakoon, Kristiina — sinä et tiedä mitä sanot! Voitko toivoa, että lapsesi kuolisi syntymättä ja kastamatta!"

"Se, mikä on kasvanut minun sydämeni alla, se kuuluu kuitenkin perkeleelle! Se ei saata pelastua! Oi, jospa olisin juonut Elinen tarjoaman juoman — se olisi ehkä sovittanut kaiken, mitä Erlend ja minä olemme rikkoneet. Silloin ei tätä lasta olisi siitetty. Oi, olen ajatellut kaiken aikaa, Gunnulf — että kun joutuisin näkemään, mitä olin kasvattanut itsessäni, silloin ymmärtäisin, että parempi olisi ollut juoda Elinen tarjoama spitaalijuoma kuin johdattaa kuolemaan hänet, johon Erlend oli sitonut itsensä aikaisemmin."

"Kristiina", sanoi pappi. "Sinä liioittelet. Ethän sinä johdattanut kuolemaan tuota naisparkaa. Erlend ei voinut pitää sanaa, jonka hän oli antanut Elinelle ollessaan nuori ja lakiatuntematon. Hän ei olisi milloinkaan voinut elää synnittä Elinen kanssa. Ja Eline antautui toisen vieteltäväksi, josta kuultuaan Erlend tahtoi naittaa hänet tälle. Ettehän te mahtaneet sille mitään, että hän päätti päivänsä."

"Tahdotko sinä tietää miten hän joutui päättämään päivänsä?" Kristiina oli nyt niin epätoivoissaan, että hän puhui aivan rauhallisesti. "Erlend ja minä olimme Haugenissa, kun hän ilmestyi sinne. Hänellä oli mukanaan juomasarvi, ja hän tarjosi sitä minulle — hän oli luultavasti varustanut sen Erlendille, mutta löytäessään minut sieltä Erlendin kanssa tahtoi hän, että minä — Huomasin hänen kavaluutensa — huomasin, ettei hän juonut itse ollenkaan laskiessaan huulensa sarven laidalle. Mutta minä halusin juoda — minusta oli sama elinkö vai kuolin, kun kuulin Erlendin pitäneen häntä luonaan Husabyssä koko ajan. Silloin tuli Erlend sisään — hän uhkasi häntä puukolla ja käski Elineä juomaan ensin. Eline rukoili ja kerjäsi ja Erlend aikoi jättää hänet rauhaan. Silloin sai paholainen minut valtaansa, minä otin sarven ja sanoin: valitse toinen jalkavaimoistasi — kiihotin Erlendiä — ethän sinä voi pitää meitä molempia, sanoin. Ja silloin Eline tappoi itsensä Erlendin puukolla — mutta Bjørn ja Aashild keksivät keinon asiankulun salaamiseksi —"

"Vai oli Aashild-täti osallisena siinä", sanoi Gunnulf ankarasti. "Ymmärrän — hän oli toimittanut sinut Erlendin käsiin —"

"Ei", sanoi Kristiina kiihkeästi. "Aashild-rouva rukoili meitä — rukoili Erlendiä ja minua niin, etten ymmärrä miten saatoin vastustaa häntä — menettelemään niin rehellisesti kuin vielä oli mahdollista — lankeamaan isäni jalkojen juureen ja pyytämään häneltä anteeksi rikostamme. Mutta minä en rohjennut. Syytin sitä, että pelkäsin isäni tappavan Erlendin, vaikka tiesin, ettei isä olisi tehnyt mitään miehelle, joka antoi itsensä ja asiansa hänen käsiinsä. Syytin sitä, että tuottaisin hänelle niin suuren surun, ettei hän enää koskaan jaksaisi kantaa päätänsä pystyssä. Oi, olen tullut huomaamaan jälkeenpäin, etten pelännyt kovinkaan tuottaa surua isälleni. Sinä et ymmärrä, Gunnulf, miten hyvä mies minun isäni on — kukaan, joka ei tunne isääni, ei tiedä, miten hyvä hän on ollut minulle aina. Aina hän on pitänyt minusta niin suunnattomasti. En tahtonut antaa hänen tietää, että sillaikaa kun hän uskoi minun oppivan Oslossa sisarien parissa vain hyvää ja kaunista, kannoin oppilaspukuakin viruessani Erlendin kanssa navetoissa ja kaupungin parvissa —"

Hän katsoi Gunnulfiin. Tämän kasvot olivat valkeat ja kovat kuin kivi.

"Ymmärrätkö nyt, että minä pelkään. Tuo toinen, Eline, otti hänet luoksensa sellaisenaan, ruumisruton saastuttamana."

"Etkö sinä olisi tehnyt sitä?" kysyi pappi hiljaa.

"Olisin. Olisin. Olisin." Muinaisen hurjan, hehkuvan hymyn häive syttyi vaimon riutuneille kasvoille.

"Eihän Erlendissä ollutkaan tartuntaa", sanoi Gunnulf. "Kukaan muu paitsi isä ei ole koskaan uskonut äidin kuolleen ruumisruttoon."

"Mutta minä olen spitaalitautinen Jumalan edessä, minä", sanoi Kristiina. Hän painoi kasvonsa papin käsivarteen, jota hän puristi molemmin käsin. "Syntieni saastuttama —"

"Sisareni", sanoi pappi hiljaa laskien kätensä hänen päänsä päälle. "Niin syntinen sinä et voi kuitenkaan olla, lapsiraukka, että olisit unohtanut, että samoin kuin Jumala voi puhdistaa ruumisruton saastuttaman ihmisen taudista, voi hän puhdistaa sinun sielusi synnistä —"

"Enpä tiedä", itki Kristiina kasvot papin hihaa vasten. "Enpä tiedä — mutta minä en osaa katuakaan, Gunnulf. Pelkään, mutta kuitenkin — Pelkäsin silloin, kun seisoin kirkon ovella Erlendin rinnalla ja pappi vihki meitä — pelkäsin mennessäni häämessuun hänen kanssaan — kultakruunu päässä ja hiukset hajallaan, sillä en ollut rohjennut tunnustaa isälleni häpeääni ja sovittamatonta syntiäni, en ollut uskaltanut tunnustaa totuutta omalle papillemmekaan. Mutta tämän talven aikana, huomatessani tulevani päivä päivältä rumemmaksi — olen pelännyt vielä enemmän, sillä Erlend ei ollut enää sellainen minua kohtaan kuin ennen — en voinut olla muistamatta sitä aikaa, jolloin hän kävi illoin luonani Skogin parvella —"

"Kristiina", pappi koetti kohottaa hänen kasvojaan, "sinä et saa ajatella sitä nyt —! Sinun pitää ajatella, että Jumala on näkevä surusi ja katumuksesi. Käänny lempeän Neitsyt Maarian puoleen, joka säälii jokaista surevaista."

"Etkö sinä käsitä — minähän saatoin toisen ihmisen päättämään päivänsä —"

"Kristiina", sanoi pappi ankarasti. "Kuinka sinä uskallat olla niin ylpeä, että luulet voivasi tehdä niin pahan synnin, ettei Jumalan armo riittäisi sitä sovittamaan?"

Hän silitti silittämistään Kristiinan hunnun peittämää päätä.

"Etkö muista, sisareni, miten paholainen kiusasi Pyhää Marteinia. Sielunvihollinen kysyi, uskalsiko Pyhä Martein luottaa siihen, että hänellä oli oikeus antaa anteeksi kaikki hänelle tunnustetut synnit, jolloin piispa vastaisi: 'Sinullekin minä uskallan luvata Jumalan anteeksiannon samalla hetkellä, jona sitä pyydät — kun vain heität pois ylpeytesi ja uskot, että hänen rakkautensa on sinun vihaasi suurempi' —"

Gunnulf silitti edelleen itkevän naisen päätä. Sillä välin hän ajatteli, että näinkö Erlend oli kohdellut nuorikkoaan. Hänen suunsa muuttui kalpeaksi ja kovaksi.

Audfinna Audunintytär oli ensimmäinen apuvaimo, joka tuli taloon. Hän tapasi Kristiinan pikkutuvassa; Gunnulf istui hänen luonaan ja pari naista hääräili huoneessa.

Audfinna tervehti kunnioittavasti pappia, mutta Kristiina nousi ja meni häntä vastaan käsi ojossa.

"Kiitos, Audfinna, että tulit — tiedän, ettei teillä kotona ole helppo tulla toimeen sinun poissa ollessasi."

Gunnulf oli katsonut tutkivasti vaimoon. Nyt hänkin nousi:

"Hyvin teit, kun tulit näin pian; veljeni vaimon täytyy saada luokseen joku, johon hän voi luottaa — hän on vieras tällä seudulla ja kokematon."

"Herra Jeesus, hän on yhtä valkea kuin hänen huntunsa", kuiskasi Audfinna. "Luuletteko, herra, että uskallan antaa hänelle pienen unijuoman — hän tarvitsee varmasti vähän lepoa ennen kuin pahempi alkaa."

Hän puuhasi hiljaa ja nopeasti, tunnusteli vuodetta, jonka palvelusnaiset olivat varustaneet lattialle, ja pyysi näitä tuomaan useampia patjoja ja lisää olkia. Sitten hän pani pieniä kivisiä patoja, joissa oli yrttivettä, liedelle lämpiämään. Sen jälkeen hän ryhtyi aukomaan Kristiinan puvussa olevia nauhoja ja solmuja, ja veti viimeksi neulat sairaan tukasta.

"Enpä ole nähnyt ennen näin komeata tukkaa", sanoi hän, kun koko tuo kullanruskea hiustulva valahti alas kalpeiden kasvojen ympärille. Sitten hän sanoi nauraen: "Ei tämä ole voinut menettää väriä eikä valtaa, vaikka se onkin riippunut hajallaan vähän kauemmin kuin oikein oli."

Hän sijoitti Kristiinan mukavasti patjojen väliin lattialle ja peitti hänet hyvin.

"Juo nyt tämä, niin et tunne polttoja niin pahasti — ja koeta nukkua, jos voit."

Gunnulf aikoi nyt lähteä. Hän tuli Kristiinan luo ja kumartui tämän yli.

"Rukoilethan sinä minun puolestani, Gunnulf?" kysyi Kristiina anovasti.

"Minä rukoilen sinun puolestasi siihen asti kun näen sinun makaavan lapsi vierelläsi — ja senkin jälkeen", vastasi Gunnulf työntäen Kristiinan kädet taas peiton alle.

Kristiina makasi horroksissa. Hän tunsi melkein hyvinvointia. Kyljissä tuntuvat poltot tulivat ja menivät ja tulivat taas — mutta se oli niin toisenlaista kuin mikään, mitä hän oli kokenut ennen, että joka kerran, kun ne olivat hellittäneet, hän melkein luuli kuvitelleensa tyhjää. Aikaisten aamutuntien tuskan ja pelon jälkeen tuntui hänestä siltä kuin hän jo olisi voittanut pahimman pelon ja vaivan. Audfinna liikkui hiljaa levitellen lapsenvaatteita, peittoja ja nahkoja lieden lähelle lämpiämään ja hämmenteli väliin patojaan, joista levisi kirpeä haju. Viimein vaipui Kristiina puolinukuksiin jokaisen polton jälkeen ja luuli olevansa kotona Jørundgaardin pirtissä auttamassa äitiään suuren kankaan värjäämisessä — sen vaikutti kai haavankuoren ja nokkosten haju.

* * * * *

Sitten tulivat apuvaimot toinen toisensa jälkeen — oman seurakunnan ja Birgsin kartanojen emännät. Audfinna vetäytyi palvelusnaisten joukkoon. Ja illan tullessa alkoi Kristiinasta tuntua jo oikein pahalta. Rouvat sanoivat, että hänen tuli koettaa pysyä jalkeilla niin kauan kuin suinkin. Kristiinaa kiusasi koko komento — tupa oli väkeä täynnä, ja hänen täytyi astua edestakaisin kuin myytävänä oleva tamma. Ja vähän väliä hänen täytyi antaa noiden vieraiden rouvien painella ja tunnustella häntä joka puolelta, minkä jälkeen nämä taas neuvottelivat keskenään. Lopulta sanoi pääemäntä, Raasvoldin Gunna-rouva, että Kristiinan tuli käydä pitkäkseen lattialle. Hän jakoi naiset kahteen ryhmään, toiset saivat mennä nukkumaan, toisten tuli valvoa: "Tämä ei käy nopeasti — mutta huuda vain Kristiina, kun alkaa kovasti vaivata, äläkä välitä nukkuvista. Mehän olemme täällä sinua auttamassa, lapsiraukka", sanoi hän lempeästi ja herttaisesti taputtaen nuorikkoa poskelle.

Kristiina makasi purren huulensa rikki ja puristaen peitettä hikisissä käsissään. Sisällä oli tukahduttavan kuuma — mutta naiset sanoivat, että niin piti olla. Joka polton jälkeen valui hiki virtanaan hänestä.

Ja hän virui siinä miettien, mitä näille kaikille syöttäisi. Hän toivoi heidän huomaavan, että talossa vallitsi nyt hyvä järjestys. Hän oli käskenyt Torbjørgin, keittäjän, panna kokomaitoa tuoreen kalan keittoveteen. Kun ei vain Gunnulf pitäisi sitä paaston rikkomisena. Sira Eirik oli sanonut, ettei se sitä ole, sillä kalakeittohan ei ole maitoruokaa, ja kalavesihän kaadetaan sitä paitsi pois. Kuivaa kalaa, jota Erlend oli hankkinut taloon syksyllä, heidän ei tullut saada maistaa — se oli pilaantunutta ja täynnä punkkeja.

Voi pyhä neitsyt Maaria — vieläköhän kestänee kauan ennen kuin sinä autat minua — voi, nyt koskee niin kovasti, niin kovasti —.

Täytyi koettaa kestää vielä vähän aikaa ennen kuin alkaisi huutaa —

Audfinna istui lieden ääressä vahtien vesipatoja. Kristiina olisi niin tahtonut pyytää tätä luokseen pitämään häntä kädestä. Hän olisi antanut vaikka mitä, jos olisi saanut tuntea tutun, ystävällisen käden omassaan. Mutta hän ei rohjennut pyytää.

* * * * *

Seuraavan aamurupeaman kuluessa vallitsi Husabyssä eräänlainen sekasortoinen hiljaisuus. Oli Maarianmessun aatto, ja työt täytyi saada tehdyksi puoleenpäivään mennessä, mutta miehet olivat hajamielisiä ja vakavissaan, ja säikähtyneet neidot tekivät työnsä huonosti. Palvelijat olivat alkaneet pitää nuoresta emännästään — tämän elämä ei ollut niinkään helppoa, arvelivat he.

Erlend seisoi ulkona pihamaalla puhellen seppänsä kanssa. Hän koetti pitää ajatuksensa siinä, mistä mies puhui. Silloin tuli Gunna-rouva kiireesti hänen luokseen.

"Vaimosi asiat eivät edisty lainkaan, Erlend — olemme koetelleet kaikkia keinoja. Lähde mukaan — ehkä se auttaisi, jos hänet saataisiin sinun syliisi. Mene sisään ja vaihda päällesi lyhyt takki — mutta joudu; Puolisoparallasi on vaikeat paikat!"

Veri oli tulvahtanut Erlendin poskiin. Hän muisti kuulleensa, että ellei nainen tahtonut saada syntymään lasta, joka oli siitetty salassa, silloin auttaisi se, että hänet nostettaisiin miehensä polvelle.

Kristiina makasi lattialla peittojen alla; hänen luonaan istui kaksi naista. Astuessaan sisään näki Erlend Kristiinan vetäytyvän kyyryyn, painavan päänsä toisen naisen syliin ja heittelevän sitä puoleen ja toiseen — mutta hän ei päästänyt ainoatakaan äännähdystä.

Polttojen mentyä ohi hän nosti hurjistuneet, säikähtyneet silmänsä; valjenneet, ruskeat huulet läähättivät. Viimeinenkin nuoruuden ja sulouden jälki oli kadonnut näiltä paisuneilta, punaläikällisiltä kasvoilta — tukkakin oli sekautunut olkien ja nahkoista irtautuneiden villatukkojen kanssa sotkuiseksi möyhyksi. Hän katsoi Erlendiin kuin ei olisi heti tuntenut tätä. Mutta tajuttuaan, miksi naiset olivat hakeneet hänet, pudisti hän kiihkeästi päätään.

"Ei ole tapana siellä, mistä minä olen kotoisin, että miehet ovat läsnä naisen saadessa lapsia."

"Ehkäpä täällä pohjoisessa on sellainen tapa", sanoi Erlend hiljaa. "Jos se voisi helpottaa tuskaasi, Kristiina, niin —"

"Ooh —!" Samassa kun Erlend laskihe polvilleen hänen viereensä, kiersi Kristiina käsivartensa hänen ympärilleen ja puristautui tiukasti kiinni. Yhdessä myhkyrässä ja vavisten hän kesti polton äännähtämättä.

"Saanko puhua pari sanaa kahden kesken mieheni kanssa", sanoi hän hengästyneesti ja nopeaan kohtauksen mentyä ohi. Naiset vetäytyivät pois.

"Ormin syntyessäkö sinä lupasit Elinelle sen, mitä hän väitti sinun luvanneen — että naisit hänet sitten, kun hän jäisi leskeksi — silloinko se tapahtui?" kuiskasi Kristiina.

Erlend veti äkkiä henkeä kuin olisi häntä isketty sydänalaan. Sitten hän pudisti kiihkeästi päätään.

"— Minä olin linnassa sinä yönä — minun miehilläni oli vahtivuoro. Se tapahtui aamulla, kun palasin majapaikkaan, ja siellä laskettiin poika minun syliini. Oletko sinä nyt miettinyt sitä, Kristiina —"

"Olen." Jälleen hän kouristautui Erlendiin tuskanlaineen saapuessa. Erlend pyyhki pois hänen kasvojaan pitkin virtaavan hien.

"Kun sinä nyt tiedät tämän, niin etkö tahdo, että minä tekisin niinkuin Gunna-rouva neuvoo?" kysyi Erlend Kristiinan tyyntyessä jälleen.

Mutta Kristiina pudisti päätään. Ja viimein täytyi vaimojen antaa Erlendin mennä.

Samassa oli kuin synnyttäjän voimat olisivat loppuneet. Hän huusi hurjassa tuskassa tuntiessaan polton taas lähestyvän ja rukoili vaikeroiden apua. Mutta kun vaimot puhuivat Erlendin hakemisesta, huusi hän 'ei' — ennen kituisi hän kuoliaaksi —

Gunnulf ja tämän mukana tullut pappi lähtivät kirkkoon iltarukousta pitämään. Joka ainoa henki, joka ei ollut lapsenpäästäjän luona, meni sinne. Mutta Erlend pujahti ulos ennen toimituksen loppua ja lähti etelän puoleista rakennusriviä kohti.

Lännessä, laaksoa vastapäätä olevien harjujen takana, oli taivas keltaisenpunainen — kevätilta alkoi hämärtää kuulaana, valoisana ja vienona. Siellä täällä tuikahti esiin tähti valkoisena vaaleassa ilmassa. Alhaalla järven rannalla leijaili pieni usvakaistale lehtimetsän kohdalla — ja maassa oli pälviä sellaisissa kohdin, minne aurinko oli päässyt paistamaan; ilmassa oli mullan ja sulavan lumen tuntu.

Pikkutupa oli pihan länsilaidassa, laakson puolella. Erlend astui sitä kohti ja seisahtui seinän taakse. Hirret hohtivat vielä auringon lämpöä hänen nojautuessaan niitä vasten. Oi, miten Kristiina huusi! Ollessaan keskenkasvuinen poika hän oli kuullut hiehon vaikeroivan karhun kynsissä tunturin karjatuvalla. Hän oli juossut Arnbjørnin, paimenen, kanssa etelää kohti metsään. Hän muisti miten oli nähnyt karvaisen pallon nousevan pystyyn ja muuttuvan irvistäväksi, punakitaiseksi karhuksi. Arnbjørnin keihäs murtui kahtia karhun käpälien välissä — silloin otti mies hänen keihäänsä, sillä hän seisoi kauhusta paikalleen jähmettyneenä. Hieho makasi maassa — se eli vielä, mutta utareet ja toinen kylki oli syöty —

Kristiina, omani — oi Herra armahda häntä pyhän äitisi tähden! Erlend pakeni takaisin kirkkoon.

* * * * *

Palvelijat toivat iltaruoan tupaan — he eivät laskeneet alas pöytää, vaan panivat astiat kädestään lieden lähelle. Miehet hakivat kalaa ja leipää, palasivat paikoilleen penkille ja olivat ääneti, pureksivat vähän, mutta eivät näyttäneet olevan nälkäisiä. Kukaan ei tullut korjaamaan ruokaa aterian jälkeen, eikä yksikään miehistä noussut paikaltaan mennäkseen maata. He jäivät istumaan tuleen tuijottaen eivätkä puhuneet keskenään.

Mestari Gunnulf oli sytyttänyt pienen tuikun ja asettanut sen kunniaistuimen käsipuulle. Hän istuutui tulen ääreen penkin päähän kirja kädessä — hänen huulensa liikkuivat hiljaa ja herkeämättä.

Ulf Haldorinpoika nousi, astui lieden ääreen, otti kappaleen pehmeää leipää, kopeloi jotakin halkojen välistä ja löysi mieleisensä. Sitten hän siirtyi komeroon lähelle ulko-ovea, jossa ukkovanhus Aan istui. Heillä oli jotakin leivällä toimitettavaa salaista hommaa keskenään Ulfin viitan takana; Aan veisti ja leikkeli puuta. Miehet vilkaisivat sinnepäin jonkun kerran. Jonkin ajan kuluttua nousivat Ulf ja Aan penkiltä ja hävisivät ulos.

Gunnulf seurasi noita kahta miestä katsellaan, mutta ei sanonut mitään. Hän jatkoi taas rukouksiaan.

* * * * *

Välillä romahti muuan nuori poika penkiltä lattialle — unissaan. Hän nousi, katsoi pöllähtäneenä ympärilleen; sitten hän huoahti ja istuutui jälleen.

Ulf Haldorinpoika ja Aan tulivat hiljaa sisään ja menivät entisille paikoilleen. Miehet katsoivat heihin taas, mutta eivät sanoneet mitään.

Yhtäkkiä kavahti Erlend seisoalleen. Hän tuli lattian yli palvelusväkensä luo. Hän oli tuhkanharmaa, ja silmien ympärykset olivat mustat.

"Eikö teistä kukaan tiedä mitään keinoa?" sanoi hän. "Etkö sinäkään, Aan?" kuiskasi hän ukolle.

"Ei auttanut", vastasi Ulf hänelle hiljaa.

"Taitaa olla siten määrätty, ettei hänen pidä saada tätä lasta", sanoi Aan nenäänsä niistäen. "Eivät silloin auta uhrit eivätkä loitsut. Sääli sinua, Erlend, kun sinun näin pian piti kadottaa kelpo vaimosi!"

"Älä puhu kuin hän olisi jo kuollut", rukoili Erlend peräti murtuneena. Hän meni takaisin nurkkaansa ja piilotti päänsä sängyn jalkopäähän. Kerran käväisi eräs miehistä ulkona: "Kuu on taivaalla", hän virkahti. "On kohta aamu —"

* * * * *

Hetken kuluttua tuli Gunna-rouva saliin. Hän vaipui ovensuuhun almunanojain penkille — hänen harmaat hiuksensa törröttivät sekaisin, huntu oli liukunut niskaan.

Miehet nousivat — he tulivat hitaasti häntä kohti.

"Joku teistä saa tulla pitämään häntä", sanoi hän itkien. "Me emme jaksa enää —. Sinä voit mennä hänen luokseen, Gunnulf — ei sitä tiedä, mikä tässä vielä on edessä —"

Gunnulf nousi ja pisti rukouskirjan vyönalustaskuun.

"Tule sinä myös, Erlend", sanoi rouva. Paha ölinä kohtasi heitä ovessa — Erlend seisahtui väristen paikalleen. Hän näki Kristiinan vääntyneet, tuntemattomiksi kouristuneet kasvot itkevien naisihmisten keskellä — Kristiina oli polvillaan maassa, ja naiset tukivat häntä.

Oven suussa oli pari palvelusnaista suullaan penkillä; he rukoilivat lakkaamatta. Erlend viskautui heidän viereensä maahan ja kätki kasvot käsiinsä. Kristiina huusi, huusi jälleen, ja joka kerran oli kuin Erlend olisi kohmettunut mielettömästä kauhusta. Eihän se saattanut olla tällaista!

Hän koetti kerran vilkaista sinne. Nyt istui Gunnulf Kristiinan edessä rahilla pidellen häntä käsivarsien alta. Gunna-rouva oli polvillaan vieressä käsivarret Kristiinan vyötäisten ympärillä, mutta Kristiina ponnisti vastaan kuoleman tuskassa, työntäen toista luotaan.

"Ei, ei, päästäkää minut, minä en jaksa — Jumala, Jumala, auta —"

"Jumala on pian auttava sinua, Kristiina", sanoi pappi aina väliin. Eräs vaimo piteli vesivatia, ja joka polton jälkeen otti Gunnulf märän vaatteen ja pyyhki sairaan kasvoja — hiusrajasta ja huulien välistä, mistä valui kinaa.

Sitten Kristiinan pää retkahti Gunnulfin käsiin ja hän nukahti tuokioksi, mutta vaivat herättivät hänet samassa. Ja pappi saneli:

"Kohta, Kristiina, kohta sinä saat avun —"

Kukaan ei enää tiennyt mikä aika oli. Päivä sarasti valjuna räppänän raosta.

Sitten pitkän, mielettömän voihkinan jälkeen oli aivan hiljaista. Erlend kuuli naisten alkavan hääräillä — hän aikoi katsoa ylös; silloin hän kuuli jonkun itkevän huutamalla ja vaipui taas kasaan — hän ei uskaltanut kuulla totuutta.

Silloin huusi Kristiina taas, päästi kimeän, hurjan valitushuudon, joka ei ollut aikaisempien, järjettömien, eläimellisten huutojen kaltainen. Erlend hyppäsi pystyyn.

Gunnulf seisoi kumarassa tukien Kristiinaa, joka vielä oli polvillaan. Tämä tuijotti rajattoman kauhun vallassa jotakin, jonka Gunna-rouva oli pannut lammasnahkaan. Se oli verinen, tumma köntti, joka näytti teuraseläimen sisälmyksiltä.

Pappi painoi Kristiinan lujasti itseään vasten:

"Kristiina — sinä olet saanut Jumalalta oikein sievän ja terveen pojan — hengittäähän se!" sanoi Gunnulf kiihkeästi itkeville naisille. "Se hengittää — Jumala ei voi olla niin julma, ettei kuulisi meitä!"

Papin vielä puhuessa tapahtui tämä. Äidin väsyneessä, hämmentyneessä mielessä häämötti eräs epäselvä muisto; hän muisti, miten oli nähnyt luostarin puutarhassa nupun aukeavan kukaksi, — siitä oli irrottunut ryppyisiä silkinhienoja helpeitä.

Muodoton sikiö liikahti — äännähti — ojensihe ja kehkeytyi pikkuruiseksi viininpunaiseksi lapseksi, jolla oli ihmisen muoto — sillä oli käsivarret ja sääret ja kädet ja jalat, joissa oli täydelliset sormet ja varpaat — se sätki ja pihisi hiukan.

"Miten pieni, pieni, pieni se on!" huudahti Kristiina heikolla, särähtävällä äänellä ja purskahti naurunsekaiseen itkuun. Ympärillä olevat naiset alkoivat nauraa kuivaten kyyneleitään, ja Gunnulf jätti Kristiinan heidän käsiinsä.

"Keikuttakaa poikaa kaukalossa, niin se huutaa paremmin", virkkoi pappi seuraten vaimoja, jotka kantoivat vastasyntyneen tulen ääreen.

Kun Kristiina heräsi pitkästä horroksesta, oli hän vuoteessa. Häneltä oli riisuttu läpihikiset, kauheat vaatteet ja hän tunsi suloisen lämmön ja rauhan virtaavan ruumiiseensa — hänen päälleen oli asetettu pieniä pusseja, joissa oli lämmintä nokkoshaudetta, ja hänet oli peitetty mattojen ja nahkojen sisään.

Joku sanoi, että hänen tuli pysyä hiljaa, kun hän yritti puhua. Huoneessa oli aivan hiljaista. Ja hiljaisuuden läpi kuului ääni, jota hän ei oikein tuntenut.

— "Nikulaus, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen —"

Jossakin liikuteltiin vettä.

Kristiina kohosi kyynärpäilleen ja katsoi huoneeseen sängystä. Lieden luona seisoi valkoiseen messupaitaan puettu pappi, ja Ulf Haldorinpoika nosti punaisen, ilkialastoman lapsen suuresta messinkivadista, antoi sen kummitädille ja otti tältä palavan kynttilän.

Kristiina oli saanut lapsen — se se nyt kirkui niin, ettei papin sanoja tahtonut kuulua ollenkaan. Mutta häntä väsytti niin — hän ei välittänyt mistään, hän tahtoi nukkua.

Sitten hän kuuli Erlendin äänen; tämä puhui nopeasti ja säikähtyneesti:

"Sen pää — sillä on niin kummallinen pää."

"Se on painunut", vastasi naisen ääni levollisesti. "Ei se ole mitään ihmeellistä — tämän miehenalun on täytynyt taistella ankarasti henkensä puolesta."

Kristiina huusi jotakin. Oli kuin hän olisi herännyt, kuin hänen sydämessään olisi liikahtanut — jokin — tuo oli hänen poikansa, ja se oli taistellut henkensä puolesta niinkuin hänkin.

Gunnulf kääntyi nopeasti ja hymyili — hän otti pienen valkoisen kääryn Gunna-rouvan sylistä ja kantoi sen vuoteen luo. Hän laski pojan äidin viereen. Sairaana hellyydestä ja onnesta hieroi Kristiina kasvonsa pieniä punaisia, silkinpehmeitä kasvoja vasten, jotka pilkistivät vaatteiden keskeltä.

Hän katsoi Erlendiin. Hän oli kerran ennen jo nähnyt tämän kasvot näin harmaina ja kurjannäköisinä — missä, sitä hän ei nyt saattanut muistaa, hänen päänsä oli niin oudontuntuinen ja pöppöröinen — mutta hän tunsi, että oli hyvä, kun hän ei muistanut. Ja teki niin hyvää nähdä Erlendin seisovan siinä veljensä kanssa — pappi oli laskenut toisen kätensä Erlendin olalle. Sanomaton rauha ja turvallisuus valtasi Kristiinan hänen katsoessaan tuota pitkää, albaan ja stolaan verhoutunutta miestä; nuo mustan hiusseppeleen ympäröimät pyöreät, laihat kasvot näyttivät niin voimakkailta, mutta Gunnulf hymyili kauniisti ja lämpimästi.

Erlend työnsi tikarin syvälle seinähirteen äidin ja lapsen taa.

"Tuo on nyt tarpeetonta", sanoi pappi nauraen. "Poikahan on jo kastettu."

Kristiina muisti mitä veli Edvin oli sanonut kerran. Äskensyntynyt lapsi oli yhtä pyhä kuin taivaan pyhät enkelit. Vanhempien synnit olivat puhtaaksi pestyt, ja itse se ei ollut vielä tehnyt syntiä. Arastellen ja varovasti hän suuteli noita pikkuruisia kasvoja.

Gunna-rouva tuli heidän luokseen. Hän oli lopen uupunut ja vihoissaan isälle, jolla ei ollut älyä kiittää apuvaimoja sanallakaan. Ja pappi oli ottanut hänen käsistään lapsen ja kantanut sen äidille — se olisi ollut hänen tehtävänsä siksi, että hän oli ollut synnytysmestari, ja siksi, että hän oli pojan kummi.

"Sinä et ole vielä lausunut mitään pojallesi, Erlend, etkä pitänyt sitä sylissäsi", sanoi hän suutuksissaan.

Erlend nosti kapalovauvan äidin vierestä ja painoi suunsa hetkeksi sen kasvoja vasten:

"Minä en taidakaan pitää sinusta oikein, pikku Naakkve, ennen kuin olen ehtinyt unohtaa, että sinä kiusasit äitiäsi niin hirveästi", sanoi hän laskien pojan taas Kristiinan viereen.

"Syytä sinä poikaa", sanoi vanha rouva äkeissään. Mestari Gunnulf nauroi, ja sitten nauroi myös Gunna-rouva. Hän tahtoi ottaa lapsen ja panna sen kätkyeen, mutta Kristiina pyysi hartaasti, että hän saisi pitää sen luonaan vielä vähän aikaa. Ja samassa hän nukahti poikansa viereen — hän tunsi vielä, että Erlend kosketti häntä hellävaroen, kuin olisi pelännyt satuttavansa; sitten hän nukahti uudestaan.