III I

ERLEND NIKULAUKSENPOIKA

Ragnfrid Ivarintytär ei elänyt täyttä kahta vuotta miehensä jälkeen; hän kuoli alkutalvesta vuonna 1332. On pitkä matka Hamarista Skauniin, joten Husabyhyn tuli tieto hänen kuolemastaan vasta kun hän jo oli maannut maassa toista kuukautta. Mutta ensimmäisenä rukoussunnuntaina pääsiäisen jälkeen tuli Simon Andreksenpoika sinne; sukulaisten kesken oli yhtä ja toista sovittava Ragnfridin perinnön johdosta. Kristiina Lauritsantytär omisti nyt Jørundgaardin, ja päätettiin, että Simon valvoisi hänen tilojaan ja kantaisi lampuodeilta tulevat maksut; Simon oli hoitanut kartanoa anoppinsakin nimiin tämän asuessa Hamarissa.

Juuri näihin aikoihin oli Erlendillä paljon päänvaivaa ja harmia eräistä hänen toimessaan sattuneista seikoista. Edellisenä syksynä oli Forbregdin isäntä Huntjov Updalista tappanut naapurinsa siksi, että tämä oli kutsunut hänen vaimoaan noidaksi. Naapurit toivat murhamiehen sidottuna läänin herran luokse, ja Erlend sulki hänet toistaiseksi ylisille. Mutta kun pakkanen talven kuluessa yltyi, antoi hän murhaajan liikkua vapaasti miestensä parissa. Huntjov oli ollut Erlendin mukana pohjoisessa Margygrenillä ja oli silloin osoittanut suurta rohkeutta. Kun Erlend lähetti Huntjovin asiaa koskevan kirjelmän hallitukselle pyytäen tälle maanpakolupaa, esitti hän miehen mitä parhaimmassa valossa, ja kun Ulf Haldorinpoika meni takuuseen siitä, että Huntjov saapuisi määräaikana Orkedalin käräjille, päästi Erlend miehen menemään kotiinsa jouluksi. Mutta sitten tämä lähti vaimoineen Drivdaleniin tervehtimään muuatta sukulaistaan, ja sille tielle he jäivät. Erlend arveli heidän menettäneen henkensä ankarassa rajuilmassa, joka oli vallinnut siihen aikaan, mutta monet vakuuttivat heidän paenneen — ja lääninherran miehet saivat nuolla näppiään. Sitten nostettiin uusia kanteita kadonneita vastaan — Huntjovia syytettiin siitä, että hän joitakin vuosia sitten oli murhannut erään miehen tunturilla ja haudannut hänen ruumiinsa louhikon koloihin — miehen, jonka Huntjov luuli pistäneen puukolla hänen tammaansa kylkeen. Ja kävi ilmi, että vaimo oli harjoittanut noituutta.

Updalin pappi ja arkkipiispan asiamies alkoivat nyt tutkia näitä noituusasioita. Ja he saivat selville raskauttavia todisteita Ørkdalin piirin kansan huonosta kristillisyydestä. Asia koski etupäässä syrjäseutuja, kuten Rennabuta ja Updalsskogenia, mutta muuan vanha Budvikin mieskin vietiin Nidarosiin arkkipiispan tuomioistuimen eteen. Näissä asioissa osoitti Erlend niin vähän intoa, että siitä puhuttiin yleisesti. Samoin epäiltiin vanhan Aanin, joka asui meren rannalla Husabyn maalla ja joka melkein täytyi laskea kuuluvaksi Erlendin alustalaisiin, harjoittaneen loitsimista ja taikuutta ja säilyttäneen tuvassaan pakanallisia kuvia, joita hänen sanottiin palvovan. Mutta mitään sellaista ei löydetty hänen tavaroistaan hänen kuolemansa jälkeen. Erlend ja Ulf Haldorinpoika olivat olleet hänen luonaan hänen heittäessään henkensä — nämä olivat voineet hävittää yhtä jos toista ennen papin tuloa, tuumivat ihmiset. Ja kun asiaa oikein tarkoin ajatteli, muistui mieleen, että Erlendin lihallinen täti oli ollut syytöksessä noituudesta, huoruudesta ja miehenmurhasta — vaikka rouva Aashild Gautentytär oli ollut siksi viisas ja taitava ja kaiketi myös siinä määrin mahtavien ystävien suojeluksessa, ettei häntä voitu tuomita mistään. Samassa johtui mieleen, että Erlend oli elänyt nuoruudessaan hyvin epäkristillisesti ja ollut piittaamatta kirkon kirouksesta.

Loppujen lopuksi arkkipiispa haastoi Erlend Nikulauksenpojan puheilleen Nidarosiin. Simon seurasi lankoaan kaupunkiin; hänen oli haettava sisarenpoikansa Ranheimistä, sillä tämän oli ollut määrä lähteä Simonin kanssa etelään ollakseen äitinsä luona vähän aikaa.

Oli viikko Frostan käräjiin, ja kaupungissa vilisi väkeä. Kun langokset olivat tulleet arkkipiispan taloon ja heidät oli viety puhetupaan, tapasivat he siellä useita ristinveljiä ja muutamia maallisia herroja — muiden muassa Frostan käräjien päätuomarin, Harald Nikulauksenpojan, Nidarosin laamannin Olav Hermanninpojan, ritari Guttorm Helgenpojan, Jemtlandin lääninherran ja Arne Gjavvaldinpojan, joka heti tuli Simon Darrea kohti tervehtien tätä sydämellisesti. Arne vei Simonin kerallaan ikkunasyvennykseen, ja he istuutuivat sinne.

Simonin oli tukala olla. Hän ei ollut tavannut Arnea sen jälkeen kun oli käynyt Ranheimissä kymmenen vuotta sitten, ja vaikka häntä oli kestitty siellä hyvin, oli tuo retki muistoineen jättänyt haavan hänen mieleensä.

Arnen kerskaillessa nuoresta Gjavvaldista istui Simon pitäen silmällä lankoaan. Erlend seisoi puhellen kuninkaan kamreerin kanssa, — tämä oli nimeltään Baard Petrinpoika, mutta ei ollut sukua hestnæsilaisille. Ei voinut sanoa hänen käytöksestään puuttuvan säädykkyyttä, hän oli hyvinkin vapaa ja luonteva seisoessaan siinä puhellen tuon vanhan herran kanssa — kädet selän takana ja keikutellen hiukkasen varpaitaan ja kantapäitään. Tavallisuuden mukaan oli hän nytkin tummassa, mutta erittäin kauniissa puvussa — siihen kuului sininen ruumiinmukainen kothardi, joka oli auki sivuista, musta hartiakaulus, jonka huppu oli viskattu niskaan, joten sen harmaa silkkisisus näkyi, hopeasilainen vyö ja pitkät punaiset jalkineet, jotka olivat pauloitetut tiukasti pohkeiden ympäri, niin että hänen kauniit, hoikat säärensä ja jalkansa näkyivät.

Kiviseinien lasisista ikkunoista lankeavassa valossa näkyi kyllä, että Erlendillä oli jo huomattavan paljon harmaita hiuksia ohimoilla. Suun ja silmien ympärillä oli jonkin verran kurttuja, ja pitkään, kauniisti kaartuvaan kaulaan oli ilmestynyt poikittaisia vakoja. Mutta sittenkin hän näytti tavattoman nuorelta toisten herrojen joukossa — vaikka hän ei suinkaan ollut nuorin sisällä olevista miehistä. Hän oli näet yhtä hoikka ja veiterä kuin ennen, käytteli jäseniään samalla vapaalla ja hiukan huolettomalla tavalla kuin nuoruudessaan, ja hänen askeleensa olivat yhtä kepeät ja joustavat kuin ne olivat olleet ennen hänen alkaessaan nyt, kamreerin poistuttua, kävellä edestakaisin lattialla, kädet yhä selän takana. Kaikki toiset herrat istuutuivat; he puhelivat keskenään yksikantaan matalalla, kuivalla äänellä. Erlendin keveät askeleet ja hänen pienten hopeakannustensa kilinä kaikui liian selvästi huoneessa.

Viimein eräs häntä nuorempi mies käski vihaisesti häntä istumaan penkille ja sanoi: "Älä pidä semmoista melua, mies!"

Erlend seisahtui äkkiä, rypisti kulmiaan — ja kääntyi sitten nauraen puhujan puoleen.

"Missä sinä olit illalla olutta juomassa, kun pääsi on niin arka, hyvä ystävä?" — sanoi hän ja istuutui. Kun Harald laamanni tuli hänen luokseen, nousi hän kylläkin seisomaan ja seisoi siihen asti, kun toinen oli istuutunut, mutta sitten hän istahti tämän viereen, heitti jalan polvensa yli ja istui siinä kädet polven ympärillä, toisen puhuessa.

Erlend oli kertonut Simonille hyvin avosydämisesti kaikista vaikeuksista, joita hänelle oli tuottanut murhamiehen ja noitavaimon pako. Mutta kukaan ei olisi voinut olla huolettomamman näköinen kuin Erlend oli istuessaan siinä selvittelemässä asiaa laamannin kanssa.

Sitten tuli arkkipiispa. Hänet johdatti istuimelleen kaksi miestä, jotka sitten alkoivat asettaa patjoja hänen ympärilleen. Simon ei ollut nähnyt milloinkaan herra Eiliv Kortinia. Hän oli heikon ja vanhan näköinen ja näytti olevan viluissaan, vaikka hänellä oli yllään turkki ja karvareunainen lakki. Kun Erlendin vuoro tuli, johti Simon Erlend-lankonsa arkkipiispan eteen ja notkisti polveaan suudellessaan Eiliv-herran sormusta. Erlendkin suuteli sormusta kunnioittavasti.

Hän esiintyi myös erittäin sievästi ja kunnioittavasti astuessaan viimein arkkipiispan eteen — tämän keskusteltua ensin hyvän aikaa toisten herrojen kanssa erilaatuisista asioista. Mutta hän vastasi jokseenkin keveästi erään kaniikin tekemiin kysymyksiin, ja hänen ilmeensä oli rohkea ja viaton.

Olihan hän kuullut tuosta noituudesta juoruttavan jo useampia vuosia. Mutta niin kauan kuin ei kukaan ollut kääntynyt hänen puoleensa oikeuden edustajana, ei hän mitenkään voinut katsoa velvollisuudekseen tutkia kaikkia löyhiä puheita, joita naisväki punoo kokoon. Papin asia kai oli ottaa selville, milloin oli syytä nostaa kanne.

Sitten häneltä kysyttiin siitä vanhasta miehestä, joka oli asunut Husabyn maalla ja jonka sanottiin harjoittaneen taikuutta.

Erlend hymähti. Aan oli kyllä itse kerskunut taidostaan, mutta todisteita ei Erlend ollut nähnyt siitä koskaan. Lapsesta asti hän oli kuullut Aanin puhuvan joistakin velhottarista, joita hän nimitti Hoeniksi ja Skøguliksi ja Snotraksi — mutta hän ei ollut milloinkaan pitänyt sitä muuna kuin leikkipuheena ja kaskuna. "Veljeni Gunnulf ja pappimme Sira Eiliv ovat monesti kuulustelleet häntä, mutta eivät kai ole saaneet tietoonsa mitään merkittävämpää, koska eivät ole nostaneet syytettä. Mies kävi kirkossa joka messupyhä ja osasi rukouksensa." Kovin paljon hän ei ollut luottanut Aanin metkuihin ennenkään, mutta pohjoisesta palattuaan hän vasta oli oikein selvästi tajunnut, että Aanin temput olivat pelkkää petkutusta.

Pappi kysyi silloin, oliko totta, että Erlend oli kerran itse saanut Aanilta jotakin — jotakin, jonka piti tuoda hänelle onnea lemmen asioissa?

Oli, vastasi Erlend hymyillen, nopeasti ja selvästi. Hän oli silloin ollut viidentoista vaiheilla — kaksikymmentäkahdeksan vuotta sitten. Hän oli saanut Aanilta nahkamassin, jossa oli pieni valkoinen kivi ja eläimen kuivuneita osia. Mutta ei hän ollut juuri uskonut silloinkaan sellaisiin — hän oli antanut sen pois seuraavana vuonna, ollessaan ensimmäistä talvea kuninkaan kartanossa. Se oli tapahtunut eräässä kaupungin saunassa — hän oli vallattomuuksissaan näyttänyt taikakalun toisille nuorille pojille. Ja sitten oli eräs henkivartion päällikkö halunnut ostaa sen — Erlend oli vaihtanut sen hyvään partaveitseen.

Kysyttiin, kuka tuo herra oli.

Ensin Erlend ei tahtonut sitä mainita. Mutta arkkipiispa itse vaati häntä puhumaan. Erlend katsoi heihin veitikkamaisesti:

"Se oli herra Ivar Ogmundinpoika —"

Herrojen kasvot muuttuivat merkillisen näköisiksi. Vanhan Guttorm Helgenpojan suusta kuului kummallisia pyrskähdyksiä. Itse herra Eiliv koetti pakottautua pysymään vakavana. Silloin Erlend rohkeni sanoa silmät maahanluotuina ja alahuultaan puraisten:

"Eihän herra arkkipiispa ole kiusaava tuota kelpo ritaria tämän vanhan asian tähden. Kuten teille jo sanoin — minä en uskonut siihen juuri nimeksikään — enkä minä ole huomannut muutosta meissä kummassakaan sen vuoksi, että annoin hänelle tuon kappaleen —"

Herra Guttorm rämähti nyt röhänauruun, ja silloin muutkin, toinen toisensa perästä, yhtyivät siihen vatsansa pohjasta. Arkkipiispa hörähteli, yski ja pudisti päätään. Oli tunnettu asia, että Ivar-herralla oli aina ollut parempi tahto kuin taito eräissä asioissa.

Hetken kuluttua eräs ristinveljistä kuitenkin rauhoittui sen verran, että muistutti heidän kokoontuneen yhteen puhumaan vakavista asioista. Erlend kysyi hiukan terävästi, oliko joltakin taholta nostettu kanne häntä vastaan ja merkitsikö tämä kuulustelua — hän oli ymmärtänyt olevansa kutsuttu neuvottelukokoukseen. Keskustelua jatkettiin sitten, mutta jonkin verran häiriöitä tuotti sentään se, että Guttorm Helgenpoika purskahti vähän päästä naurunhörähdyksiin.

Toisena päivänä, langoksien ratsastaessa kotiin Ranheimista, otti Simon puheeksi eilisen keskustelunaiheen. Simonin mielestä Erlend oli suhtautunut siihen kovin keveästi — Simon oli ollut huomaavinaan, että yksi ja toinen noista korkeista herroista olisi halusta tehnyt hänelle kolttoset, jos olisi voinut.

Erlend sanoi, että sen hän kyllä tiesi. Sillä täällä pohjoisessa kannattivat useimmat kansleria — ainoastaan arkkipiispa oli ollut täysin laillinen — hän neuvotteli kaikissa asioissa apumiehensä Kløng Arenpojan kanssa, joka oli erinomaisen tarkka laintuntija. Erlend puhui tosissaan ja hymyili vain sanoessaan, ettei kukaan ollut tainnut odottaa, että hän tuntisi asiansa niin hyvin — eivät hänen kotoiset ystävänsä enempää kuin neuvoston herratkaan. Hän ei muuten tiennyt viitsisikö hoitaa enää koko lääniä, jos hänen toiminnalleen pantaisiin toisenlaiset ehdot kuin mihin hän oli sitoutunut Erling Vidkuninpojan ollessa valtakunnan johdossa. Hänen asiansa olivat nyt sellaiset, varsinkin hänen vaimonsa isän kuoleman jälkeen, ettei hänen tarvinnut kerjätä niiden miesten suosiota, jotka olivat nousseet valtaan siten, että kuningas oli julistettu täysi-ikäiseksi. Samantekevä, milloin tuo mätä poika julistettiin täysi-ikäiseksi, ei hän kuitenkaan miehistynyt siitä, että istui piilossa. Sitä aikaisemmin oli käyvä ilmi hänen oikea karvansa — taikka niiden ruotsalaisten herrojen karva, jotka ohjasivat häntä. Vielä hänen huomattaisiin olleen oikeassa kerran, tuumi Erlend. Tälle maalle oli käyvä kalliiksi, jos Maunu-kuningas yrittäisi laskea Skånen Ruotsin kruunun alle — ja Tanskaa vastaan syntyisi sota samalla hetkellä, kun yksi mies, tanskalainen tai saksalainen, saisi vallan siinä maassa. Ja entäs tuo pohjoisen naapurin kanssa solmittu rauha, jonka tuli kestää kymmenen vuotta — puolet ajasta oli jo kulunut, ja epätietoista oli, pitäisivätkö venäläiset sen voimassa loppuun asti. Hän ei luottanut siihen liiaksi — eikä siihen luottanut Erling. Olihan kansleri Paal oppinut sekä monessa suhteessa viisas mies — kenties. Mutta noilla neuvoston herroilla, jotka olivat ottaneet hänet älyniekakseen, ei ollut yhteensäkään yhtä paljon älyä kuin tällä Mustalla tässä. Nyt he olivat kuitenkin päässeet Erlingistä — vähäksi aikaa. Ja niin kauan saattoi Erlendkin pysyä syrjässä. Mutta Erling ja hänen ystävänsä olisivat mieluimmin nähneet Erlendin pysyvän vallassa ja rikkaudessa maan pohjoiskulmalla, joten hän ei nyt oikein ymmärtänyt mitä tehdä.

"Minusta näyttää siltä kuin sinä olisit viime aikoina oppinut laulamaan herra Erlingin nuotin mukaan", ei Simon Darre voinut olla huomauttamatta.

Erlend vastasi, että niin oli asia. Hän oli asunut Erling-herran kartanossa kuluneena kesänä käydessään Bergenissä ja oli oppinut tuntemaan hänet paremmin. Erling oli sitä mieltä, että rauha täytyi säilyttää ennen kaikkea. Mutta hän tahtoi Norjan maalle leijonan rauhan — kukaan ei ollut saava murtaa ainoatakaan hammasta tai katkaista yhtäkään kynttä heidän sukulaisensa Haakon-kuninkaan leijonalta — kukaan ei saisi muuttaa sitä toisen kansan metsästyskoiraksi. Muuten oli Erling-herralle sydämen asia, että saataisiin sovituksi loppuun vanhat riidat norjalaisten ja Ingebjørg-rouvan kesken. Kun tämä nyt oli jäänyt leskeksi Knut-herran jälkeen, täytyi toivoa hänen taas saavuttavan vallan poikansa yli. Asia oli tosin sellainen, että hän näytti rakastavan niin paljon Knut Porselle synnyttämiään lapsia, että oli kuin hän olisi jossakin määrin unohtanut vanhimman poikansa — mutta ehkäpä asia muuttuisi, kun hän jälleen joutuisi tämän läheisyyteen. Eikä Ingebjørg-rouvalla ollut mitään syytä toivoa, että Maunu-kuningas sekaantuisi Skånen levottomuuksiin, vaikka hänen velipuolillaan oli läänityksiä siellä.

Simon ajatteli mielessään, että kuulosti siltä kuin Erlend olisi todellakin ollut selvillä asioista. Mutta hän ihmetteli Erling Vidkuninpoikaa — saattoiko entinen drotsi uskoa Erlend Nikulauksenpojan pystyvän arvostelemaan tuollaisia asioita, vai oliko asianlaita niin, että Erling haki nykyään tukea mistä hyvänsä. Bjarkøn ritari ei luovuttanut hevillä valtaansa. Ei voitu väittää hänen milloinkaan käyttäneen sitä omaksi edukseen, mutta eihän hän ollut sellaisessa asemassakaan, että olisi sitä tarvinnut. Ja kaikki sanoivat hänen vuosien kuluessa tulleen yhä itsepäisemmäksi ja omavaltaisemmaksi ja paisuneen niin mahtavaksi sitä mukaa kuin toiset neuvoston herrat olivat ryhtyneet häntä vastustamaan, että hän viitsi tuskin kuulla kenenkään toisen mieltä.

Oli aivan Erlendin tapaista, että hän nyt oli astunut kokonaan Erling Vidkuninpojan laivaan — nyt kun tuuli oli alkanut käydä vastaiseksi ja kun oli epävarmaa, tulisiko siitä olemaan hyötyä Erling-herralle tai Erlendille, että tämä koko sielullaan oli liittynyt rikkaaseen sukulaiseensa. Kuitenkin täytyi Simonin tunnustaa, että vaikka Erlend käyttikin niin varomatonta kieltä ihmisistä ja asioista, ei hänen puheensa sentään ollut aivan järkeä vailla.

Mutta illalla hänen vallattomuudellaan ei ollut lainkaan rajaa. Erlend asui Nikulauksen-talossa, jonka hänen veljensä oli antanut hänelle luostariin mentyään. Kristiina oli hänen luonaan kolmen lapsen, kahden vanhimman ja viimeksisyntyneen kera, ja mukana oli myös Margret.

Illalla tuli heidän luokseen paljon väkeä, muiden muassa myös moni niistä herroista, jotka olivat olleet arkkipiispan kokouksessa edellisenä aamuna. Erlend nauroi ja piti ääntä pöydässä, kun kaikki istuivat oluen ääressä iltaruoan jälkeen. Hän oli ottanut omenan maljasta, piirrellyt ja raapustellut siihen jotakin veitsellä — ja viskasi sen sitten kierimään pöytää pitkin rouva Sunniva Olavintyttären syliin, joka rouva istui häntä vastapäätä.

Eräs toinen rouva, joka istui Sunnivan vieressä, tahtoi katsoa sitä ja otti kiinni omenasta, mutta toinen ei antanut sitä, ja he töykkivät toisiaan kirkuen ja nauraen. Silloin huusi Erlend, että Eyvor-rouva saisi toisen omenan häneltä. Kotvasen kuluttua oli hän heitellyt omenia kaikille pöydässä istuville naisille, ja jokaisessa väitti Erlend olevan lemmenloitsuja.

"Olet mennyttä miestä, jos aiot lunastaa kaikki nuo pantit", huusi eräs herroista.

"Jätän lunastamatta — on minun täytynyt tehdä se ennenkin", vastasi Erlend, ja siitä syntyi taas suuri nauru.

Mutta islantilainen Kløng oli katsonut erästä omenaa ja huusi, ettei niissä ollut mitään loitsuja, vaan joutavaa töherrystä. Hänpä näyttäisi, miten loitsuja kirjoitettiin. Silloin huusi Erlend, että jättäköön sen tekemättä:

"Muuten minua voidaan vaatia vangitsemaan sinut, Kløng — enkä minä voi tulla toimeen ilman sinua."

Hälinän aikana oli Erlendin ja Kristiinan nuorin poika tulla taapertanut huoneeseen. Lauritsa Erlendinpoika oli vähän yli kahden vuoden vanha, harvinaisen kaunis lapsi, vaalea ja palleroinen; hänellä oli silkinhieno keltainen, kihara tukka. Naisten penkillä istuvat rouvat tavoittivat häntä heti luokseen — poikaa lähetettiin sylistä syliin ja hyväiltiin kilvan, sillä kaikki olivat nyt iloisella ja riehakkaalla tuulella. Kristiina, joka istui seinän vieressä kunniaistuimella miehensä rinnalla, vaati lasta itsellensä, ja pikkuinen itki ja pyrki hänen luokseen, mutta toiset eivät päästäneet.

Yhtäkkiä hyppäsi Erlend pöydästä ja otti pois lapsen, joka oli alkanut kirkua Sunniva ja Eyvor rouvien kiskoessa sitä kumpikin itselleen. Isä nosti pojan korkealle ja tyynnytteli sitä, ja kun poika yhä itki, alkoi hän hyssytellä ja hyräillä kantaen sitä edestakaisin hämärässä. Erlend näytti unohtaneen kaikki vieraansa. Lapsen pieni vaalea pää oli Erlendin olkapäällä isän mustaa tukkaa vasten, ja Erlend suudella tuputteli töröhuulin pikku kättä, joka riippui hänen rinnallaan. Näin hän käveli siihen asti kunnes lapsenhoitaja tuli sisään; tämän olisi pitänyt panna poika levolle aikaa sitten.

Silloin huusi joku vieraista, että Erlend laulaisi heille piirilaulun — hänellä oli niin kaunis ääni. Ensin hän esteli, — mutta meni sitten naistenpenkin toiseen päähän, missä hänen nuori tyttärensä istui. Hän kietaisi kätensä tämän ympärille ja vei hänet keskilattialle:

"Tule sitten, Margret — tanssimaan isäsi kanssa!"

Muuan nuori mies astui esiin ja tarjosi neidolle kätensä, sanoen: "Margret on luvannut tanssia minun kanssani tämän illan —", mutta Erlend nosti tyttären ilmaan ja laski hänet maahan toiselle puolelleen:

"Tanssi sinä vaimosi kanssa, Haakon — en minä tanssinut muiden kanssa, kun olin niin vastanainut kuin sinä —"

"Ingebjørg sanoo, ettei hän voi — ja minä olen luvannut Haakonille tanssia hänen kanssaan, isä", sanoi Margret.

Simon Darre ei viitsinyt ottaa osaa tanssiin. Hän seisoi vähän aikaa erään vanhan rouvan vieressä katsellen toisia — tavantakaa kulki hänen katseensa Kristiinaan. Palvelusneitojen tyhjentäessä ja puhdistaessa pöytää, kantaessa esille lisää juomaa ja ulkomaisia pähkinöitä nousi Kristiina pöydän päästä. Sitten hän istuutui uunin luo puhelemaan erään papin kanssa, joka oli vieraiden joukossa. Hetken kuluttua istahti Simon noiden kahden seuraan.

Toiset olivat tanssineet parin piirilaulun ajan, kun Erlend tuli vaimoaan kohti.

"Tule mukaan, Kristiina", sanoi hän rukoilevasti ja ojensi kätensä.

"Minua väsyttää", vastasi Kristiina ja nosti katseensa.

"Pyydä sinä, Simon, häntä — hän ei voi kieltäytyä tanssimasta sinun kanssasi."

Simon kohottausi puoleksi ja tarjosi kätensä, mutta Kristiina pudisti päätään: "Älä pyydä minua, Simon — minä olen niin väsynyt —"

Erlend odotti hetkisen; hän näytti pahastuvan. Sitten hän meni takaisin Sunniva-rouvan luo, tarttui hänen käteensä piirissä ja huusi samalla, että Margretin vuoro oli laulaa.

"Kuka tuo on, joka kulkee tytärpuolesi vieressä?" kysyi Simon. Hän ajatteli, että sen miehen näöstä hän ei pitänyt — vaikka tällä oli komea ja varma olemus, terve, ruskea ihonväri, kauniit hampaat ja välkkyvät silmät, jotka kuitenkin sijaitsivat liian lähellä toisiaan. Sitten hänellä oli vielä suuri, voimakas suu ja luja leuka, mutta otsa oli kapea. Kristiina vastasi, että tämä oli Haakon Eindridenpoika Gimsarista, Tore Eindridenpojan, Gauldølan läänin lääninherran pojanpoika. Haakon oli aivan äskettäin mennyt naimisiin tuon pienen, kauniin nuoren vaimon kanssa, joka istui laamanni Olavin sylissä — tämä oli hänen kumminsa. Simon oli jo ehtinyt huomata tuon naisen, sillä tämä muistutti vähän hänen ensimmäistä vaimoaan, vaikka ei ollut yhtä kaunis. Saatuaan nyt kuulla heidän olevan vähän sukuakin hän meni Ingebjørgin luokse ja istuutui puhelemaan hänen kanssaan.

Piiri hajosi jonkin ajan kuluttua. Vanhempi polvi hakeutui juomien ääreen, mutta nuoret jatkoivat vielä laulua ja leikkiä. Erlend tuli lieden luo parin vanhemman miehen kera, mutta talutti vielä Sunniva-rouvaa kädestä, ikään kuin ajatuksissaan. Miehet kävivät istumaan tulen läheisyyteen; rouvalle ei jäänyt sijaa, vaan hän jäi seisomaan Erlendin eteen syöden saksanpähkinöitä, joita Erlend rikkoi sormiensa välissä.

"Sinä olet huomaamaton isäntä, Erlend", sanoo hän yhtäkkiä. "Sinä istut itse ja annat minun seisoa —"

"Istu sinäkin", sanoo Erlend temmaten hänet syliinsä. Toinen rimpuilee vastaan, nauraa ja huutaa talon emännälle kysyen, huomaako tämä, miten Erlend kohtelee häntä.

"Erlend tekee sen hyvyydestä", vastaa Kristiina nauraen. "Kun minun kissani pyyhkii itseänsä hänen sääreensä, nostaa hän sen syliinsä."

Erlend ja Sunniva-rouva jäivät istumaan entiseen tapaan, ikään kuin eivät olisi olleet millänsäkään, mutta molemmat olivat punaisia. Erlendin toinen käsi oli löyhästi rouvan ympärillä, ikään kuin hän tuskin olisi huomannut Sunnivan istuvan siinä, kun hän itse jatkoi herrojen kanssa puhetta Erling Vidkuninpojan ja kansleri Paalin välisestä epäsovusta, joka askarrutti kovasti ihmisten mieliä. Erlend sanoi Paal Baardinpojan osoittaneen monta kertaa vihaansa Erlingiä kohtaan suorastaan akkamaisella tavalla; — mitä sanotaan esimerkiksi tällaisesta tapauksesta:

Viime kesänä oli eräs Lapin seudun nuorista pojista tullut päällikköjen kokoukseen tarjoutuakseen kuninkaan palvelukseen. Tuo poika-parka oli niin innokas oppimaan henkivartioston tapoja ja hoviherran eleitä, että tahtoi myös koristaa puhettaan vierasmaalaisilla sanoilla — minun aikanani harjoitettiin ranskaa, mutta nyt kelpaa vain ruotsi — ja niin kysyy tuo poika kerran toisilta, mitä sana traakig merkitsee norjan kielellä. Paal-herra sattui kuulemaan sen ja sanoo: "Traakig" [= tråkig = ikävä], hyvä ystävä, on esimerkiksi Elin, Erling-herran rouva". Lapin poika luulee sen nyt merkitsevän jotakin kaunista ja säädykästä, sillä sellainenhan on Erling-herran rouva; tuo raukka ei varmaankaan ollut kuullut rouvan puhuvan. Mutta eräänä päivänä tapaa Erling-herra hänet saliin vievillä portailla, pysähtyy ja kysyy ystävällisesti, onko poika viihtynyt kaupungissa, sekä lähettää terveisiä tämän isälle. Poika kiittää ja sanoo tuottavansa isälleen mitä suurimman ilon sillä, että voi tuoda terveisiä teiltä, hyvä herra, ja ikävältä rouvaltanne". Herra Erling läimäyttää häntä korvalle, niin että nuorukainen lentää monta askelta taapäin, kunnes eräs mies ottaa hänet vastaan. Siitäkös syntyy häly, ihmisiä rientää luo ja asia selvitetään. Erling on vimmoissaan — hänhän joutui naurunalaiseksi — mutta ei ole tietävinään. Kansleri kuuluu aina nauravan tätä juttua kertoessaan ja sanovan, että hänen olisi pitänyt neuvoa, että "traakig" merkitsee sellaista kuin drotsi itse oli — silloin ei poika olisi voinut erehtyä.

Vieraista oli kanslerin menettely arvotonta — mutta jutulle naurettiin kuitenkin. Simon kuunteli sitä vaiteliaana, istuen käsi poskella. Hänen mielestään Erlend ilmaisi ystävyytensä Erling Vidkuninpoikaa kohtaan omituisella tavalla — tuosta tarinastahan kävi ilmi, että Erlingin oli täytynyt olla poissa tasapainosta voidessaan uskoa, että pojannulikka, joka vasta oli tullut maalta, uskaltaisi pilkata häntä vasten silmiä kuninkaan kartanon salinportailla. Sitä, että Erlend olisi välittänyt Simonin entisestä lankoudesta Elin-rouvaan ja Erlingiin, ei hän olisi voinut odottaakaan.

"Mitä sinä ajattelet, Kristiina?" hän kysyi — Kristiina istui ääneti paikallaan, suorana ja kädet ristissä helmassa. Kristiina vastasi:

"Minä ajattelin Margretia."

Yöllä, kun Simon ja Erlend pistäytyivät asialla ulkona, säikähdyttivät he erilleen parin, joka oli seisonut nurkan takana. Yöt olivat kirkkaat, ja Simon tunsi Gimsarin Haakonin ja Margret Erlendintyttären. Erlend katsoi heidän jälkeensä — hän oli jokseenkin selvä, ja Simon näki, että tämä ei miellyttänyt häntä, mutta hän sanoi kuin anteeksipyytäen noiden kahden tunteneen toisensa lapsuudesta asti ja aina leikitelleen keskenään. Simon ajatteli, että vaikkapa siinä ei olisikaan mitään sen enempää, oli sittenkin sääli Haakonin nuorta vaimoa Ingebjørgia.

Mutta aamulla kävi nuori Haakon asialla Nikulauksen talossa ja hän kysyi myöskin Margretia. Silloin Erlend kivahti hänelle:

"Minun tyttäreni ei ole mikään Margret sinulle. Ellette saaneet asioitanne puhutuksi eilen, niin saat pitää sanottavasi omina hyvinäsi —"

Haakon kohautti olkaansa ja pyysi lähtiessään sanomaan terveisiä Margaretalle.

* * * * *

Husabyläiset jäivät Nidarosiin käräjien loppuun, ja Simonilla oli jokseenkin ikävä. Erlend oli vähän väliä kärtyinen siitä, että Gunnulf oli antanut sairashuoneelle, joka oli toisella puolella hedelmätarhan, käyttöoikeuden eräisiin sillä puolella oleviin rakennuksiin samoin kuin osuuden puutarhaan. Erlend olisi tahtonut välttämättä ostaa sairashuoneelta takaisin nuo oikeudet; hän ei pitänyt siitä, että sairaita kuljeskeli tarhassa ja kartanolla — jotkut näistä olivat ilkeät katsellakin — ja hän pelkäsi lastensa saavan tartunnan. Mutta hän ei päässyt sovintoon munkkien kanssa, joiden oma sairaala oli.

Ja sitten Margret Erlendintyttären asiat. Simon huomasi ihmisten juoruavan tästä hiukan ja näki sen koskevan Kristiinaan, mutta isä suhtautui asiaan yhtäkaikkisesti; hän luuli kai voivansa suojella tytärtään eikä uskonut asiasta sen pahempaa. Kuitenkin hän kertoi eräänä päivänä Simonille, että Kløng Arenpoika tahtoisi saada hänen tyttärensä, mutta ettei hän tiennyt oikein mitä vastata. Hänellä ei ollut muuta islantilaista vastaan kuin että tämä oli papin poika — ei ollut oikein suotavaa, että näistä päästäisiin sanomaan, että molempien puolella oli vikaa sukuperässä. Muuten oli Kløng miellyttävä mies, iloluontoinen, viisas ja erittäin oppinut. Hänen isänsä Sira Are oli kasvattanut hänet luonaan ja opettanut häntä; hän oli aikonut pojastaan pappia ja oli jo alkanut hakea tälle erikoislupaa, mutta silloin Kløng kieltäytyi antamasta vihkiä itseään. Näytti siltä kuin Erlend olisi antanut asian raueta. Ellei parempaa naimakauppaa tarjoutuisi, niin saattoihan hän antaa tytön Kløng Arenpojalle myöhemmin.

Erlendillä oli ollut muuten eräs toinenkin hyvä naimatarjous, ja ihmiset olivat ihmetelleet suuresti hänen ylpeyttään ja ymmärtämättömyyttään, kun hän oli antanut sen luisua käsistään. Kosija oli ollut eräs paroni Sigvat Leirholen pojanpojista — nimeltä Sigmund Finninpoika; tämä ei ollut rikas, sillä Finn Sigvatinpojalla oli ollut yksitoista lasta; eikä hän ollut aivan nuorikaan — suunnilleen Erlendin ikäinen — mutta hän oli arvossapidetty ja ymmärtäväinen mies. Ja tiluksineen, jotka Erlend oli antanut tyttärelleen naidessaan Kristiina Lauritsantyttären, monine lahjoineen, jotka Erlend vuosien kuluessa oli antanut lapselleen — joukossa koruja ja kalleuksia — ynnä myötäjäisineen, joista oli sovittu Sigmundin kanssa, olisi Margret jo saavuttanut mainion aseman. Erlend olikin iloinnut suuresti siitä, että oli saanut sellaisen kosijan äpärälapselleen. Mutta Erlendin tuodessa kotiin tämän sulhasen ilmoitti tytär, ettei hän tahtonut tätä, koska Sigmundilla oli pari lihakäsnää toisen silmäluomen reunassa, joiden hän sanoi näyttävän inhottavilta. Erlend tyytyi tähän, ja kun Sigmund suuttui ja puhui sopimuksenrikkomisesta, kiivastui Erlendkin ja sanoi, että täytyihän toisen tietää kaikkien sopimusten pitävän paikkansa ainoastaan siinä tapauksessa, että neito itse tahtoo; hänen tyttärensä ei ollut tarvis astua väkisin morsiusvuoteeseen. Kristiina oli yhtä mieltä miehensä kanssa siitä, ettei Margretia kohtaan ollut käytettävä väkivaltaa — mutta hänen mielestään Erlendin sentään olisi pitänyt puhua vakavammin tyttärensä kanssa ja saada tämä huomaamaan, että Sigmund Finninpoika oli niin hyvä naimakauppa, ettei Margret mitenkään saattanut toivoa parempaa syntyperänsä tähden. Mutta Erlend oli vihastunut vaimoonsa, kun tämä oli uskaltanut muistuttaa hänelle tuosta arasta asiasta. Kaiken tämän oli Simon kuullut Ranheimissä. Siellä ennustettiin, ettei asia mitenkään voinut päättyä hyvin — sillä joskin Erlend oli mahtava mies ja neito hyvin kaunis, ei Margretille ollut oleva eduksi se, että isä oli hemmotellut hänet piloille ja lietsonut kaiken aikaa hänen itsepäisyyttään ja ylpeyttään.

* * * * *

Talvikäräjien jälkeen lähti Erlend matkalle Husabyhyn vaimonsa, lasten ja Simon Darren kera, jolla nyt oli luonaan sisarenpoikansa Gjavvald Gjavvaldinpoika. Hän pelkäsi tästä jälleennäkemisestä, josta Sigrid oli niin iloinnut, koituvan ikävyyttä. Sigrid eli hyvissä oloissa Krukessa, hänellä oli kolme kaunista lasta miehensä kanssa, ja Geirmund oli niin hyväluontoinen mies, ettei parempaa toista; hän oli itse puhunut langolleen tahtovansa Gjavvaldin etelään, jotta äiti saisi nähdä poikansa — sillä tuo lapsi ei väistynyt milloinkaan Sigridin ajatuksista. Mutta Gjavvald oli tottunut saamaan kaiken mitä tahtoi — vanhukset rakastivat tuota lasta aivan järjettömästi, antoivat hänelle kaiken, mitä hän ymmärsi pyytää, ja taipuivat kaikkiin hänen oikkuihinsa — eikä Krukessa ollut totutettu lapsia Ranheimin tapoihin. Ei se myös saattanut olla Geirmundin mieleen, että hänen vaimonsa äpärälapsi saapui hänen luoksensa vieraisille niin kuin kuninkaan lapset — oman palvelijan, erään vanhemmanpuoleisen miehen kera, jota tuo naskali komensi ja käski ja joka ei uskaltanut hiiskua sanaakaan pojan metkuja vastaan. Mutta Erlendinpojille oli koittava juhlapäivät, kun Gjavvald tuli taloon. Erlendin mielestä hänen poikiensa ei tarvinnut hävetä Arne Gjavvaldinpojan pojanpojan rinnalla, ja niin saivat Naakkve ja Bjørgulf isältään kaiken, mitä tiesivät kertoa vieraallaan olevan.

* * * * *

Nyt, kun isommat pojat olivat niin suuria, että saattoivat seurata Erlendiä ratsastusmatkoilla, hän alkoi olla enemmän poikiensa kanssa. Simon huomasi, ettei siitä ollut yksistään iloa Kristiinalle — tämä pelkäsi poikien oppivan pahoja tapoja Erlendin miehiltä. Ja juuri lapsista aviopuolisoiden välillä usein syntyi erimielisyyttä — joskaan he eivät suorastaan riidelleet — Simonin mielestä se hipaisi sitäkin rajaa useammin kuin mikä oli soveliasta. Ja hänestä tuntui kuin Kristiina olisi ollut pääsyyllinen siihen. Erlend kiivastui helposti — mutta Kristiina puhui usein kuin vanhan katkeruuden takaa. Näin sattui eräänäkin päivänä Kristiinan kertoessa Erlendille jostakin Naakkven ilkeydestä. Isä vastasi, että hän oli puhuva vakavasti pojalle — mutta jostakin vaimon tämän jälkeen sanomasta sanasta hän sitten vihastui ja vastasi, että eihän hän voinut käydä pieksämään tuota isoa poikaa talonväen tähden.

"Ei, on jo myöhä nyt — jos olisit tehnyt sen silloin, kun hän oli pienempi, olisi hän nyt totellut sinua. Mutta silloin sinä et vilkaissutkaan sille taholle, missä hän kulki."

"Kyllä sentään. Mutta onhan luonnollista, että minä annoin hänen seurata sinua pienenä — ja eihän ole miehen työtä pieksellä housuttomia kakaroita."

"Sinä et ajatellut niin viime viikolla", sanoi Kristiina halveksuen ja katkerasti.

Erlend ei vastannut, vaan nousi ja lähti ulos. Eikä tuo ollut Simonin mielestä kauniisti sanottu. Kristiina viittasi erääseen edellisen viikon tapaukseen. Erlend ja Simon olivat tulleet ratsastaen pihaan, kun pikku Lauritsa juoksi heitä vastaan puinen miekka kädessä ja juostessaan isän hevosen ohi löi sitä innoissaan sääreen. Kevonen karkasi pystyyn ja samassa oli poika hevosen jaloissa. Erlend peräytti hevosen ja heitti ohjakset Simonille; hänen kasvonsa olivat kalpeat pelosta hänen nostaessaan pienokaisen syliinsä. Mutta nähdessään, ettei lapselle ollut tapahtunut mitään, hän laski sen vasemmalle käsivarrelleen, tarttui puumiekkaan ja pieksi sillä Lauritsaa paljaille pakaroille — pojalla ei ollut vielä housuja. Ensi kiivaudessaan hän ei älynnyt, miten kovasti löi, ja Lauritsan takapuoli oli vieläkin sinisenvihreä. Sitten hän oli koko päivän hieronut sovintoa pojan kanssa — mutta toinen murmatti, pakeni äidin turviin ja hosui ja huitoi isää luotansa. Ja kun Lauritsa illalla oli pantu nukkumaan aviovuoteeseen, missä hän makasi siksi, että sai vielä rintaa äidiltään öisin, istui Erlend koko illan sängyn vieressä; vähän väliä hän kosketti nukkuvaa lasta ja kumartui katsomaan sitä. Itse hän sanoi Simonille pitävänsä eniten tästä pojastaan.

Kun Erlend lähti kesäkäräjille, suoriutui Simon kotimatkalle. Hän ratsasti etelään Gauldalenia pitkin niin että säkenet siuhkivat kavioista. Kerran heidän ratsastaessaan hiljemmin vastamäessä kysyivät hänen miehensä nauraen pitikö heidän ratsastaa kolmen päivän matka kahdessa. Simon vastasi nauraen, että hyvähän se oli —. "sillä nyt minulla on jo ikävä Formoon."

Hänellä oli aina ikävä kotiin, kun hän oli jonkin aikaa ollut poissa kartanostaan — hän oli kotiinsa kiintynyt ja käänsi aina iloiten hevosensa tutulle tielle. Mutta milloinkaan hän ei ollut mielestään kaivannut kotilaaksoon ja tiloilleen ja pikkuisten tyttöjensä luo niinkuin nyt — hän huomasi kaipaavansa Ramborgiakin. Se oli hänestä oikeastaan kummaa — mutta Husabyssä hänen olonsa tuntui semmoiselta, että häntä halutti painua omiin nurkkiin.