II I

HUSABY

Vasta uutenavuonna ilmestyi Husabyhyn odottamattomia vieraita. Sinne tuli Lauritsa Bjørgulfinpoika ja vanha Smid Gudleikinpoika Dovresta; näiden seurassa oli kaksi herraa, joita Kristiina ei tuntenut. Mutta Erlend hämmästyi hiukan nähdessään appensa tässä seurassa — herrat olivat Erling Vidkuninpoika, Gisken ja Bjarkøyn isäntä, sekä Haftor Graut Godøysta — hän ei tiennyt Lauritsan tuntevan näitä. Mutta Erling-herra selitti heidän tavanneen toisensa Niemellä, hän oli istunut Lauritsan ja Smidin kanssa kuudenmiehen-neuvostossa, joka vihdoin viimein oli langettanut päätöksen herra Jon Haukinpojan perillisten riitajutussa. Näin hän oli joutunut puhumaan Lauritsan kanssa Erlendistä, ja Erling, jolla oli asiaa Nidarosiin, sanoi silloin, että hänen tekisi mielensä lähteä Husabyssä käymään, jos Lauritsa suostuisi lähtemään mukaan ja purjehtimaan pohjoiseen hänen kanssaan. Smid Gudleikinpoika kertoi nauraen tarjoutuneensa itse samaan joukkoon:

"Minä tahdoin nähdä Kristiinamme — Pohjoislaakson kauneimman ruusun. Ja sitten minä ajattelin sukulaiseni Ragnfridin olevan kiitollisen, jos minä pitäisin hiukan silmällä hänen miestään ja niitä tärkeitä asioita, joista tämä päättelee noin mahtavien ja viisaiden miesten kanssa. Niin, Kristiina, sinun isälläsi on toisenlaisia hommia tänä talvena kuin kulkea talosta taloon meidän matkassamme juomassa jouluoluvia paastoon asti. Me olemme istuneet hyvässä rauhassa turpeellamme viimeiset vuodet ja hoidelleet perintöämme. Mutta nyt vaatii Lauritsa kaikkia laakson miehiä ratsastamaan joukolla Osloon kesken talvipakkasen — opettamaan neuvoston korkeita herroja katsomaan kuninkaan parasta — ne hoitavat niin huonosti asioita tuon alaikäisen lapsiraukan nimessä, sanoo Lauritsa —"

Herra Erling näytti hieman vaivaantuneelta. Erlend kohotti kulmiaan.

"Otatteko osaa noihin neuvotteluihin — kuulutteko te suureen henkivartiopäätöskuntaan?"

"En, enhän minä", sanoi Lauritsa, "ratsastan vain neuvotteluun, kuten toiset laaksomme miehet, siksi että meidät on kutsuttu sinne."

Mutta Smid Gudleikinpoika puuttui taas puheeseen. Lauritsa oli ainakin saanut taivutetuksi hänet — ja Kruken Hersteinin ja Trond Gjeslingin ja Guttorm Sneisin ja muita, jotka eivät muuten olisi välittäneet lähteä.

"Eikö tässä talossa ole tapana käskeä vieraita peremmälle?" sanoi Lauritsa. "Nyt sitä nähdään osaako Kristiina panna yhtä hyvän oluen kuin hänen äitinsä." Erlend oli miettivän näköinen, ja Kristiina ihmetteli.

* * * * *

"Mitä tämä tietää, isä?" kysyi hän vähän myöhemmin isän jäätyä hänen kanssaan pikkutupaan, jonne hän oli vienyt lapsen vieraiden takia.

Lauritsa istui kiikuttaen tyttärenpoikaa polvellaan. Naakkve oli nyt kymmenen kuukauden vanha, iso ja kaunis lapsi. Sillä oli ollut mekko ja töppöset jo joulusta alkaen.

"En muista teidän lausuneen sanaanne tuollaisissa asioissa ennen", lausui tytär jälleen. "Olette aina sanonut, että kuninkaan on paras hoitaa asioita niiden miesten avulla, jotka hän on kutsunut rinnalleen. Erlend sanoo, että tämä yritys on lähtenyt etelänpuoleisten herrojen taholta — he aikovat saattaa vallasta Ingebjørg-rouvan ja hänen isänsä hänelle määräämät neuvonantajat ja kahmaista itselleen samanlaisen vallan kuin heillä oli Haakon-kuninkaan ja hänen veljensä lapsena ollessa. Mutta sanoitte siitä koituneen valtakunnalle paljon haittaa —"

Lauritsa kuiskasi, että Kristiina lähettäisi ulos lapsenpiian. Heidän jäätyään kahden hän kysyi:

"Mistä Erlend tämän asian tietää —? Munanko on kertonut?"

Kristiina virkkoi, että Orm oli tuonut muassaan kirjeen Munan-herralta palatessaan Husabyhyn syksyllä. Hän ei kertonut, että hän oli itse lukenut sen Erlendille — tämä ei ollut taitava kirjoituksen lukija. Siinä kirjeessä oli Munan valittanut, että nykyään uskoi jokainen Norjan mies, joka kantoi vaakunamerkkiä, ymmärtävänsä paremmin maan hoitoa ja nuoren kuninkaan parasta kuin ne herrat, jotka olivat seisoneet Haakon-kuninkaan sivulla tämän eläessä, ja kuin tämän oma äiti, korkea Ingebjørg-rouva. Hän oli varoittanut Erlendiä, että jos Norjan herrat näyttäisivät tahtovan ryhtyä samanlaisiin toimiin kuin ruotsalaiset viime kesänä Skarassa juonittelemalla Ingebjørgia ja hänen vanhoja, taattuja neuvonantajiaan vastaan, tulisi tuon korkean rouvan sukulaisten pysytellä valmiina, ja Erlendin tuli silloin lähteä Munanin kanssa Hamariin.

"Eikö hän maininnut", sanoi Lauritsa raaputtaen sormellaan Naakkven lihavaa leuan alustaa, "että minä olen yksi niistä miehistä, jotka ovat nousseet vastustamaan niitä laittomia käskyjä, joita Munan levitteli pitkin laaksoa pohjoiseen — kuninkaamme nimessä?"

"Tekö!" pääsi Kristiinan suusta. "Oletteko tavannut Munan Baardinpojan syksyllä?"

"Olen niinkin", vastasi Lauritsa. "Mutta kovinkaan sopuisia me emme olleet."

"Puhuitteko te minusta?" kysyi Kristiina nopeaan.

"Emme, hyvä lapsi", sanoi isä naurahtaen. "En muista sinusta olleen puhetta sillä kertaa. — Tiedätkö sinä, onko asia niin, että sinun miehesi aikoo mennä etelään Munan Baardinpoikaa tapaamaan?

"Niin luulisin", vastasi Kristiina. "Sira Eiliv laati Erlendille tuonnoin kirjeen — ja Erlend kertoi, että pian taitaa tulla lähtö etelään."

Lauritsa istui vähän aikaa katsellen lasta, joka kopeloi sormillaan hänen tikarinsa kahvaa ja koetti purra siihen juotettua vuorikristallia.

"Onko totta, että Ingebjørg-rouva aiotaan syöstä vallasta?" kysyi Kristiina.

"Hän on suunnilleen sinun ikäisesi", vastasi isä, yhä edelleen hymyillen. "Kukaan ei tahdo riistää kuninkaan äidiltä arvoa tai valtaa, johon hän on syntynyt. Mutta arkkipiispa ja eräät kuningasvainajan ystävät ja sukulaiset ovat kutsuneet meidät yhteen neuvottelemaan siitä, miten rouvan valtaa ja kunniaa sekä kansan etua parhaiten suojeltaisiin."

Kristiina sanoi hiljaa:

"Minä ymmärrän, isä, ettette te ole tullut tällä kertaa Husabyhyn vain katsomaan Naakkvea ja minua."

"Totta se on, en sen asian tähden ainoastaan", sanoi Lauritsa. Sitten hän nauroi: "Ja minä ymmärrän, tyttäreni, ettet sinä pidä siitä!"

Hän laski kätensä Kristiinan poskelle ja silitteli sitä. Niin hänen oli ollut tapana tehdä Kristiinalle tämän ensi vuosista asti joka kerran kun hän oli torunut tai kiusoitellut tytärtään.

* * * * *

Sillä välin istuivat herra Erling ja Erlend ylhäällä ritariparvessa — siksi kutsuttiin isoa aittaa, joka oli pihamaan koilliskulmassa, aivan portin pielessä. Se oli korkea kuin torni ja kolmikerroksinen; ylimmässä oli ampumarei'illä varustettu huone ja siellä säilytettiin kaikki ne aseet, joita ei tarvittu tavallisissa oloissa kartanolla. Kuningas Skule oli rakentanut tämän talon.

Erling-herralla ja Erlendillä oli yllään turkit, siliä huoneessa oli purevan kylmä. Vieras kulki ympäri huonetta katsellen kaunista ase- ja haarniskavarastoa, jonka Erlend oli perinyt äitinsä isältä, Gaute Erlendinpojalta.

Erling Vidkuninpoika oli pienenläntä mies, hento rakenteeltaan, mutta pehmeälihainen; hän liikkui kevyesti ja kauniisti. Kasvoiltaan hän ei ollut kaunis, vaikka hänellä olikin säännölliset piirteet — hänen tukkansa oli punertava ja kulmakarvat ja ripset valkoiset; itse silmät olivat myös hyvin vaaleansiniset. Se, että Erling-herraa kaikesta huolimatta pidettiin kauniina, johtui ehkä siitä, että kaikki tiesivät hänet Norjan rikkaimmaksi ritariksi. Hänellä oli myös erittäin puoleensavetävä, miellyttävä käytös. Hän oli mahdottoman järkevä, oppinut ja runsastietoinen, mutta kun hän ei milloinkaan pyrkinyt näyttämään tietojaan ja aina oli valmis kuuntelemaan muita, oli hänellä erittäin viisaan miehen maine maassa. Hän oli yhdenikäinen Erlend Nikulauksenpojan kanssa, ja he olivat sukua, joskin kaukaista Stovreim-suvun kautta; he olivat tunteneet toisensa lapsesta saakka, mutta mitään lähempää ystävyyttä ei heidän välillään ollut.

Erlend istui arkulla puhellen laivasta, jota hän veistätti itselleen kesäksi; se oli kuusitoistasoutuinen, ja hän arveli siitä tulevan erittäin nopeakulkuisen ja keveästi ohjattavan aluksen. Hän oli tuottanut kaksi laivanveistäjää pohjoisesta ja itse johtanut työntekoa.

"Laiva-asioita minä, näetkös, ymmärrän jonkin verran, Erling", virkkoi hän, "saat nähdä, että Margygren on näytettävä komealta, kun se pannaan halkomaan meren aaltoja —"

"Margygren — onpas sillä kamalan pakanallinen nimi", sanoi herra Erling naurahtaen. "Aiotko siis lähteä sillä etelään?"

"Sinä taidat olla yhtä hurskas kuin vaimoni — hänkin sanoo, että se on pakanallinen nimi. Ei hän pidä muuten koko laivasta, mutta hän on sellainen sisämaalainen — hän ei kärsi koko merta."

"Vaimosi on hurskaan ja lempeän ja hyvän näköinen", sanoi Erling kohteliaasti. "Hän on sukuunsa, kuten odottaa sopii."

"Niin", Erlend naurahti. "Ei kulu päivääkään, ettei hän kävisi messussa. Ja Sira Eiliv, pappimme, jonka jo näit, lukee meille hengellisiä kirjoja — se on — jollei oteta lukuun olutta ja herkkua — tälle papille mieluisinta. Ja tänne virtaa köyhää kansaa hakemaan apua ja neuvoja Kristiinalta — he suutelevat luullakseni hänen hameensa helmoja — minun omat miehenikin ovat muuttuneet tuntemattomiksi. Hän on kuin pyhät rouvat niissä pyhissä taruissa, joita Haakon-kuningas luetutti meille papeille siihen aikaan kun olimme hovipoikia, muistatko? Paljon on Husaby muuttunut sen jälkeen kun viimeksi kävit luonani, Erling. — Ihmettelen muuten, että tahdoit tulla luokseni silloin", sanoi hän tovin kuluttua.

"Mainitsit ajan, jolloin olimme hovipoikia", sanoi Erling Vidkuninpoika kasvoilla hymy, joka kaunisti häntä. "Olimmehan me silloin ystäviä? Kaikki odottivat silloin sinusta suuria."

Mutta Erlend nauroi: "Niin minä odotin itsekin."

"Etkö sinä voi purjehtia etelään minun kanssani, Erlend?" kysyi herra Erling.

"Olen ajatellut lähteä maitse", vastasi toinen.

"Se käy hankalaksi — yli tunturin talvisaikaan", sanoi Erling-herra. "Olisi hupaisaa, jos sinä liittyisit Haftorin ja minun matkaan."

"Olen luvannut lähteä eräiden toisten kera", vastasi Erlend.

"Vai niin, sinä seuraat tietysti appeasi — sehän onkin luonnollisinta."

"Ei aivan niinkään — minä tunnen niin vähän niitä miehiä, joiden kanssa hän on matkalla." Erlend oli vaiti. "Ei, minä olen luvannut käydä Munanin luona Stangessa", sanoi hän nopeasti.

"Turhaan sinä haet häntä sieltä", vastasi toinen. "Hän on lähtenyt tiloillensa Hisingiin, ja taitaa kulua aikaa, ennen kuin hän tulee uudelleen pohjoiseen. Milloin olet kuullut hänestä viimeksi?"

"Viime Mikon-messun aikaan — hän kirjoitti minulle silloin Ringabusta."

"Tiedäthän sinä, mitä laaksossa tapahtui viime syksynä?" kysyi Erling. "Etkö tiedä? Sen kai sinä tiedät, että hän kulki Mjøsin varrella ja laaksoissa asuvien lääninherrojen luona viemässä hallitusherrain käskykirjettä, jonka mukaan talonpoikien tuli suorittaa täysi sotavero muonineen ja hevosineen — yksi hevonen aina kuuden talonpojan osalle — mutta herrojen lähettää vain hevoset ja itse jäädä kotiin? Etkö sinä ole kuullut tätä? Etkö sitäkään, että pohjoiset laaksot kieltäytyivät suorittamasta tätä veroa Munanin esiintyessä Eirik Toppin kanssa Vaagen käräjillä? Vastustuksen johtaja oli muuten Lauritsa Bjørgulfinpoika — hän vaati Eirikiä turvautumaan lakiin, jos laillisista veroista oli jäänyt jotakin suorittamatta, mutta nimitti mielivallaksi sitä, että rahvaalta vaadittiin sotasuorituksia tanskalaisen miehen tukemiseksi melskeessä Tanskan kuningasta vastaan; jos kuningas vaati alamaisiltaan palvelusta, ei hänen tarvinnut pelätä jäävänsä vaille hyviä aseita ja hevosia ja aseistettuja miehiä — mutta hän ei ollut lähettävä Jørundgaardista yhtään ainoata hamppunuorassa kulkevaa kilipukkia, ellei kuningas vaatinut häntä itseään ratsastamaan sen selässä yhtymäpaikalle. Mutta etkö sinä tiedä tästä? Smid Gudleikinpoika sanoo Lauritsan luvanneen kulmakunnalleen suojelusta tarvittaessa."

Erlend istui kuin salaman lyömänä.

"Lauritsa! En minä ole ikinä kuullut vaimoni isän sekaantuneen muuhun kuin siihen, mikä koskee hänen ja hänen ystäviensä omaisuutta."

"Ei hän useasti sitä teekään", sanoi herra Erling. "Mutta sen verran minä näin käydessäni nyt niemellä, että silloin, kun Lauritsa Bjørgulfinpoika puuttuu johonkin asiaan, seuraavat häntä kaikki — sillä hän ei puhu ennen kuin tuntee asian niin hyvin, ettei hänen sanaansa helpolla suisteta. Hän kuuluu olleen kirjeenvaihdossa näistä seikoista Ruotsissa asuvan sukunsa kanssa — rouva Ramborg, hänen isoäitinsä, ja herra Erngislen isoisä olivat näet veljeksien lapsia, ja hänellä on suuri suku siellä. Vaikka appesi onkin hiljainen mies, on hänellä huomattava valta niillä seuduin, missä hänet tunnetaan — joskin hän harvoin sitä käyttää."

"Nyt minä ymmärrän, miksi sinä olet liittynyt häneen, Erling", sanoi Erlend nauraen. "Johan minua ihmetyttikin, miten teistä oli tullut niin hellät ystävät."

"Ihmetytti!" suutahti Erling. "Olisipa se ihmeteltävä mies, joka ei haluaisi kutsua Jørundgaardin Lauritsaa ystäväkseen. Parempi sinun olisi, sukulaismies, kuunnella häntä kuin Munania."

"Munan on ollut aivan kuin vanhempi veljeni siitä päivästä asti, jolloin lähdin ensi kertaa kotoa", sanoi Erlend hiukan kiivaasti. "Hän ei ole milloinkaan pettänyt minua, kun olen joutunut pulaan. Hän on nyt itse pulassa."

"Munan selviää kyllä", sanoi Erling Vidkuninpoika jälleen tyynesti. "Hänen kuljettamansa käskykirjeet olivat varustetut Norjan valtakunnan sinetillä — vastoin lakia tosin, mutta sehän ei ole hänen syynsä. On hänellä muitakin vaikeuksia — ne hommat, joihin hän oli sekaantunut ja joissa hän oli käyttänyt sinettiään ollessaan todistajana Eufemia-neidon kihlaamistilaisuudessa — mutta sitä on vaikea selvittää ilmaisematta erästä, jota me emme —. Totta puhuen, Erlend, — minä uskon Munanin selviävän ilman sinun apuasi — mutta sinä voit vahingoittaa itseäsi sillä."

"Tahdotte syöstä rouva Ingebjørgin vallasta, niinhän?" sanoi Erlend. "Mutta minä olen luvannut sukulaisrouvallemme palvelustani sekä omassa maassa että muualla."

"Niin olen minäkin", vastasi Erling. "Ja aion pitää sen lupauksen — niin tekee jokainen Norjan mies, joka on palvellut ja rakastanut herraamme ja kuningastamme Haakonia. Mutta hänen on paras päästä vapaaksi neuvonantajista, jotka neuvovat tuota nuorta rouvaa ja hänen poikaansa tuhon teille."

"Uskotko sinä teidän pystyvän siihen", kysyi Erlend ääntään alentaen.

"Uskon", vastasi Erling Vidkuninpoika lujasti. "Niin uskon. Ja niin uskovat kaikki, jotka eivät viitsi kuunnella", — hän kohautti olkaansa — "pahansuopaa ja — joutavaa puhetta. Ja sitä meidän, Ingebjørg-rouvan sukulaisten, tulisi välttää ennen kaikkea."

Palvelusneito kohotti lattialuukkua ja kysyi, joko emännän sopi toimittaa ruoka pöytään.

* * * * *

Pöydässä istuttaessa tahtoi yhteispuhelu vähän väliä luiskahtaa uusiin suuriin kuulumisiin. Kristiina huomasi, että sekä hänen isänsä että Erling välttivät puheenainetta; he kertoivat sukulais- ja tuttavapiirissä tapahtuneista naimisista ja kuolemantapauksista, perintöriidoista ja kartanonkaupoista. Hän tuli levottomaksi tietämättä itsekään miksi. Näillä oli asiaa Erlendille, sen hän ymmärsi. Ja vaikkei hän tahtonut tunnustaa sitä itselleen, tiesi hän jo tuntevansa miehensä siksi hyvin, että arvasi tämän, itsepäisyydestään huolimatta, olevan hyvinkin helposti johdettavan, kun lujassa kourassa oli pehmeä kinnas, kuten sananlasku sanoo.

Aterian jälkeen muuttivat herrat lieden lähelle, asettuivat sinne juomaan. Kristiina istuutui penkille, otti ompelukehyksen syliinsä ja rupesi solmimaan lankoja. Kohta sen jälkeen tuli siihen Haftor Graut, levitti nahkasen lattialle ja istuutui emännän jalkojen juureen. Hän oli löytänyt Erlendin harpun, asetti sen eteensä ja alkoi hyräillä ja jutella. Haftor oli aivan nuori mies; hänellä oli keltainen kihara tukka, mitä kauneimmat kasvot, mutta paljon teerenpilkkuja. Kristiina havaitsi hänet pian kovasti lörppösuiseksi. Haftor oli vastikään nainut rahaa ja rikkautta, mutta ei viihtynyt tiloillaan; siksi hän oli lähtenyt henkivartioväen neuvotteluihin.

"— Mutta ei ole kumma, jos Erlend Nikulauksenpoika jää mieluummin kotiin", sanoi hän laskien päänsä Kristiinan syliin. Kristiina vetäytyi etemmä, nauroi ja sanoi, että hän oli juuri kuullut miehensä aikovan lähteä etelään — "missä asioissa lähtenee", sanoi hän viattoman näköisenä. "Nyt ovat ajat niin levottomat, ettei tuhma nainen enää ymmärrä, mistä on kysymys."

"Ja kuitenkin juuri naisen tuhmuus on saanut sen aikaan", vastasi Haftor nauraen ja siirtyi jäljestä. "Niin sanoo Erling ja niin sanoo Lauritsa Bjørgulfinpoika — haluaisinpa tietää, mitä he tarkoittavat sillä. Mitä te luulette, Kristiina-emäntä? Ingebjørg-rouva on hyvä, yksinkertainen nainen — ehkä hän parastaikaa istuu samanlaisessa puuhassa kuin te solmimassa silkkiä lumivalkeilla käsillään ja ajattelee: olisi sydämetöntä kieltää miesvainajan uskolliselta alamaispäälliköltä vähän suurempi elatusapu —"

Erlend tuli siihen ja istuutui vaimonsa viereen, minkä vuoksi Haftorin täytyi siirtyä etemmä.

"Tuo on semmoista hölynpölyä, jota rouvat jauhavat majapaikoissa, kun heidän miehensä ovat niin tyhmiä, että ottavat heidät mukaansa käräjiin —"

"Siellä, mistä minä olen kotoisin, sanotaan ettei savua ilman tulta —"

"Tunnemme mekin sen sananparren", virkahti Lauritsa; hän ja Erling olivat tulleet toisten luo. "Ja kuitenkin, Haftor, minulle kävi hullusti tässä talvella — aioin sytyttää lyhtyni tuoreella hevosenlannalla —", sanoi Lauritsa ja istuutui pöydän kulmalle. Erling-herra toi heti hänen pikarinsa ja ojensi sen hänelle kunnioittavasti; sitten istui ritari penkille hänen lähettyvilleen.

"Kuinka te voisitte tietääkään siellä pohjan perillä Haalogalandissa, mitä Ingebjørg-rouva ja hänen neuvonantajansa tietävät tanskalaisten aikeista ja juonista?" sanoi Erlend. "Ja olitte ehkä lyhytnäköisiä asettuessanne vastustamaan kuninkaan avunpyyntöä. Knut-herra — voimme yhtä hyvin lausua hänen nimensä, häntä kuitenkin kaikki tarkoitamme — on minun mielestäni mies, jota en uskoisi tavattavan nukkuvana orrelta. Te istutte liian kaukana isoista padoista voidaksenne haistaa, mitä niissä keitetään. Ja parempi vara kuin vahinko, minusta —"

"Niin", sanoi Erling-herra. "Voisipa melkein sanoa, että meidän keittomme keitetään naapurin padassa — me norjalaiset olemme kohta kuin vuokraväkeä, meille työnnetään ovesta Ruotsissa laitettu puuro — syö, jos tahdot ruokaa! Yhden virheen teki herramme kuningas Haakon: hän muutti pirtin rakennusten ulkolaitaan tehdessään Oslosta maan ensimmäisen kaupungin. Ennen se sijaitsi keskellä pihaa, jos jatkamme tätä puhetta — Bergenissä tai Nidarosissa — mutta niissä määräävät nyt arkkipiispa ja tuomiokapituli yksin. — Mitä sanot sinä, Erlend — sinä, joka olet trøndilainen ja jonka koko tavara ja mahti on Trondheimissa?"

"Aivan niin. Kautta Kristuksen veren — jos te tahdotte, että pata on kannettava takaisin oikeaan lieteen, niin —"

"Juuri niin", sanoi Haftor. "Liian kauan on meidän Pohjolaisten täytynyt tyytyä tuntemaan pohjaanpalaneen hajua ja särpimään kylmää kaalia —"

Lauritsa puuttui puheeseen:

"Asia on sillä lailla, Erlend, etten minä olisi ryhtynyt oman kulmani puhemieheksi, ellei minulla olisi ollut hallussani sukulaiseni herra Erngislen lähettämiä kirjeitä. Tiesin siis, ettei kukaan niistä miehistä, jotka käyttävät laillisesti valtikkaa, ole aikonut rikkoa molempien maiden välistä rauhaa ja sopua, ei Tanskan kuninkaan eikä oman kuninkaamme maassa."

"Jos tiedätte, appi, kuka nykyisin käyttää valtikkaa Tanskan maassa, niin tiedätte enemmän kuin useimmat muut", sanoi Erlend.

"Yhden seikan tiedän. On eräs, jota ei yksikään tahdo nähdä vallassa, ei täällä, ei Ruotsissa eikä Tanskassa. Se oli aiheena ruotsalaisten kapinaan kesällä Skarassa, ja se on aiheena siihen neuvotteluun, jonka me nyt aiomme pitää Oslossa — osoittaaksemme kaikille, jotka vielä eivät ole älynneet asiaa, että järkevät miehet ovat kaikki tyynni yhtä mieltä siitä."

He olivat juoneet niin paljon, että olivat tulleet jonkin verran meluaviksi — lukuun ottamatta vanhaa Smid Gudleikinpoikaa, joka oli nukahtanut tuolilleen lieden luo. Erlend huusi kovalla äänellä:

"Te olette niin järkeviä kaikki, ettei itse paholainen voi petkuttaa teitä. Onhan se selvä, että te pelkäätte Knut Porsea. Te ette ymmärrä, hyvät herrat, ettei sellainen mies tyydy istumaan laiskana ja antamaan päivien kulua ja ruohon kasvaa, niinkuin Jumala tahtoo. Minä tahtoisin tavata jälleen tuon ritarin, tunsin hänet Hallandin aikoina. Eikä minusta olisi yhtään vastahakoista olla hänen sijassaan."

"Sitä minä en olisi uskaltanut sanoa vaimoni kuullen", sanoi Haftor Graut.

Mutta Erling Vidkuninpoika oli myös juonut. Hän koetti vielä pysytellä säädyllisenä, mutta ei osannut: "Sinä!" hän sanoi purskahtaen röhönauruun, "sinäkö, sukulaismies! — Sinä, Erlend!" Hän läiskäytti Erlendiä olalle ja nauroi nauramistaan.

"Ei, Erlend", sanoi Lauritsa rohkeasti, "siihen tarvitaan muuta kuin pelkkää naisten nauratustaitoa. Ellei Knut Porsessa olisi miestä muuhun kuin leikkimään kettua hanhitarhassa — niin me Norjan herrat olisimme liian laiskoja lähteäksemme miehissä tavoittamaan häntä — vaikka hanhi olisi itse kuninkaamme äiti. Mutta vaikka Knut-herra voisikin houkutella miehiä tuhmuuksien tekoon hänen tähtensä — niin itse hän ei hulluttele suotta. Hänellä on tarkoituksensa, ja ole varma siitä, ettei hän sitä unohda."

Keskustelu laukesi lukkoon vähäksi aikaa. Sitten sanoi Erlend — hänen silmänsä säihkyivät:

"Silloin minä tahtoisin, että Knut-herra olisi Norjan mies!"

Toiset istuivat vaiti. Herra Erling otti kulauksen tuopistaan ja sanoi sitten:

"Herra varjelkoon meitä siitä — jos meillä olisi joukossamme semmoinen mies täällä Norjassa, niin pelkään, että maa olisi pian rauhaa vailla."

"Rauhaa vailla!" sanoi Erlend halveksuvasti.

"Juuri niin, rauhaa vailla", vastasi Erling Vidkuninpoika. "Muista, Erlend — tätä maata emme muodosta ainoastaan me ritariston miehet. Sinusta saattaisi ehkä tuntua hauskalta, jos täältä nousisi joku seikkailunhaluinen ja kunnianhimoinen Knut Porsen kaltainen mies. Ennen vanhaan oli niin, että kun joku maamme miehistä nostatti kapinan, oli hänen aina helppo saada kannatusta mahtavien joukosta. Voitto joko tuli heille, jolloin he saivat kunnianimiä ja maita — taikka heidän sukulaisilleen, jolloin he saivat vapauden henkeen ja omaisuuteen nähden — niin, tiedetään kyllä jonkun menettäneen päänsä, mutta suurin osa selvisi hyvin, kävipä niin tahi näin — niin oli ennen isäimme aikana. Mutta rahvas ja kaupunkilaiset, Erlend — työkansa, joka sai maksaa veroja kahdelle herralle useinkin samana vuonna ja joka saattoi iloita joka kerran, kun ratsastusparvi karahutti peltojen yli polttamatta taloja ja hävittämättä karjaa — maakansa, jonka täytyi kestää sietämätöntä sortoa ja mielivaltaa — sen minä luulen kiittävän Jumalaa ja Pyhää Olavia kuningas Haakonista ja kuningas Maunusta ja tämän pojista, jotka tukivat rauhaa ja lakeja —"

"Niin. Kyllä minä uskon sinun luulevan niin." Erlend keikahutti päätään. Lauritsa istui katsoen nuorta vävyään — tämä säteili valppautta. Hänen tummat, kiihkeät kasvonsa hehkuivat, kurkku oli kaarella hoikassa, ruskeassa kaulassa. Sitten isä vilkaisi tyttäreensä. Kristiina oli päästänyt työnsä vaipumaan syliin ja seurasi tarkkaavaisesti miesten puhetta.

"Oletko sinä niin varma siitä, että talonpojat ja muu rahvas ajattelevat tuohon tapaan kiittäen nykyistä järjestystä? On totta, että heillä on ollut useinkin kovat ajat — ennen vanhaan, kun kuninkaat ja vastakuninkaat ratsastivat sotajoukkoineen läpi maan. Tiedän heidän vielä muistavan sen ajan, jolloin heidän täytyi paeta tunturille karjoineen, vaimoineen ja lapsineen, kartanoitten loimutessa ilmitulessa laaksojen pohjalla. Olen kuullut heidän puhuvan siitä. Mutta tiedän heidän myös muistavan toisenkin seikan — että heidän omat isänsä olivat mukana joukoissa; emme me taistelleet vallasta yksin, Erling, talonpoikien pojat olivat mukana myös — ja sattui joskus, että heille annettiin meidän perintötilamme. Sellaista ei tapahdu lakien vallitessa maassa, että skidanilaisen huoranaisen poika, joka ei tiedä isänsä nimeä, saa lääninherran lesken ja omaisuuden, kuten sai Reidar Darre — hänen jälkeläisensä olisi kelvannut sinun tyttäresi mieheksi, Lauritsa, ja nyt hän on naimisissa sinun vaimosi veljentyttären kanssa, Erling. Meillä on nyt laki ja järjestys maassa, mutta talonpoikien maa joutuu meidän käsiimme — en tiedä mistä se johtuu, mutta se tapahtuu lakien suojassa. Mitä enemmän oikeus vallitsee, sitä nopeammin he kadottavat sana- ja määräämisvallan valtakunnan asioissa, samoin omissa asioissaan. Ja tämän, Erling, tietää rahvas myös! Ehei, älkää olko liian varmoja siitä, ettei maakansa kaipaa uudelleen aikoja, jolloin se saattoi kadottaa talonsa tulen ja väkivallan uhrina, — mutta myös voittaa aseilla paremmin kuin oikeudella —"

Lauritsa nyökkäsi.

"Ei Erlend ole aivan väärässä", sanoi hän hiljaa.

Mutta Erling Vidkuninpoika nousi:

"Uskon kyllä, että kansa muistaa paremmin ne harvat miehet, jotka nousivat alhaisista oloista herroiksi — miekkavallan aikana — kuin ne lukemattoman monet, jotka joutuivat synkkään perikatoon ja kurjuuteen. Eikä kuitenkaan kukaan ollut kovempi herra köyhille kuin nämä — luulen vanhan puheenparren — 'suvusta suurin harmi' — johtuneen juuri heistä. Miehen täytyy syntyä herraksi, muuten hänestä tulee kova herra. Mutta kun hän on kasvanut lapsena renkien ja palvelusnaisten parissa, silloin hän ymmärtää, että ilman alhaista kansaa me olemme monessa suhteessa avuttomat kuin lapset ja että meidän tulisi puolestamme palvella heitä tiedoillamme ja suojella heitä ritariston avulla. Yksikään valtakunta ei ole pysynyt pystyssä ilman mahtimiehiä, jotka ovat voineet ja tahtoneet turvata vallallaan pienempäin oikeutta."

"Sinä voisit kilpailla veljeni kanssa puhetaidossa, Erling", sanoi Erlend nauraen. "Mutta minä luulen ulkotrøndilaisten pitäneen enemmän meistä herroistaan entisaikaan, jolloin veimme heidän poikansa taisteluretkille, jolloin veremme sekoittui heidän vereensä tantereella ja jolloin hajotimme muureja ja riehuimme kilvan vuokramiestemme kanssa. — Siinä kuulet, Kristiina, että minä toisinaan nukun toinen korva auki Sira Eilivin lukiessa ääneen suuria kirjojaan."

"Tavara, joka on vääryydellä saatu, ei joudu kolmannen perijän käsiin", sanoi Lauritsa Bjørgulfinpoika. "Etkö ole kuullut sitä, Erlend?"

"Miksen minä ole kuullut!" Erlend nauroi ääneen "Mutta näkemättä se on vielä —"

Erling Vidkuninpoika sanoi:

"Kuule, Erlend, herraksi on syntynyt harva, mutta kaikki ovat syntyneet palvelemaan; oikea herruus on olla palvelijansa palvelija."

Erlend vei kätensä niskan taa, venyttelihe ja sanoi sitten hymyillen:

"Sitä en ole milloinkaan ajatellut. Enkä minä usko alaisteni voivan kiittää minua mistään palveluksista. Ja kuitenkin, ihme ja kumma, minä luulen heidän pitävän minusta." Hän hieroi hyväillen poskeaan Kristiinan mustaan kissanpoikaan, joka oli hypännyt hänen olalleen ja marni nyt hyrräten selkä köyryssä hänen kaulansa ympärillä. "Mutta tämä vaimoni tässä — hän on mitä palvelevaisin rouva — vaikka teillä ei olekaan syytä uskoa sitä — sillä kannut ja haarikat ovat tyhjät, Kristiina!"

Orm, joka oli istunut ääneti kuunnellen miesten puhetta, nousi paikalla ylös ja lähti ulos.

"Talon emännällä on ollut niin ikävä, että hän on nukkunut", sanoi Haftor hymyillen, "ja syy on teidän — olisitte antaneet minun jutella rauhassa hänen kanssaan, minä osaan puhella naisten mieliksi."

"Niin, tämä puhuminen on varmaan käynyt ikävystyttäväksi teille, emäntä", sanoi Erling anteeksipyytävästi, mutta Kristiina vastasi hymyillen:

"Enhän minä ole tainnut käsittää kaikkea, mitä täällä on puhuttu tänä iltana, herra, mutta muistan hyvin kaiken ja voin perästäpäin tuumia edelleen —"

Orm palasi parin palvelusneidon seurassa, jotka kantoivat tupaan lisää juotavaa. Poika täytti astiat. Lauritsa katsoi surullisesti tuota kaunista lasta. Hän oli koettanut päästä keskustelun alkuun Orm Erlendinpojan kanssa, mutta tämä oli vähäsanainen, vaikka hänellä oli kaunis, säädykäs käytös.

Eräs neidoista kuiskasi Kristiinan korvaan, että Naakkve oli herännyt ja huusi kauheasti pikkutuvassa. Emäntä toivotti silloin hyvää yötä ja lähti palvelusneitojen kanssa ulos.

Miehet ryhtyivät uudelleen juomaan. Erling-herra ja Lauritsa katsoivat toisiinsa pari kertaa, sitten sanoi edellinen:

"Olin aikonut puhua sinulle eräästä asiasta, Erlend. Taitaa tulla sotaanlähtökäsky täällä meidän vuonomme ja Møren kulmalla — pohjoisessa pelätään venäläisten hyökkäävän taas rajan yli suuremmalla voimalla ensi kesänä, niin ettei siellä jakseta pitää puolia yksin. Se on ensimmäinen voitto, josta saamme kiittää Ruotsin kanssa tehtyä sopimusta — eikä ole oikein, että haaløygalaiset hyötyvät siitä yksin. Arne Gjavvaldinpoika on liian vanha ja kitulias, minkä vuoksi on ollut puhe siitä, että sinut pantaisiin talonpoikaislaivojen päälliköksi vuonon tällä puolen. Mitä sinä pitäisit siitä?"

Erlend läimähytti kätensä yhteen — hänen kasvonsa loistivat:

"Mitä minä pitäisin siitä —!"

"Kovin suurta palkkaa tuskin saatamme luvata", sanoi Erling hillitsevästi. "Mutta sinun tulisi hankkia tietoja tämän puolen lääninherroilta — neuvoston herrojen kesken on arveltu sinua ehkä sopivaksi mieheksi toimittamaan jotakin tässä asiassa. Toiset muistavat vielä sinun niittäneen kunniaa kreivi Jaakon laivapäällikkönä — ja muistan itse hänen sanoneen Haakon-kuninkaalle, että hän oli toiminut epäviisaasti ollessaan niin ankara taitavaa, nuorta soturia kohtaan. Hän sanoi, että sinusta vielä kerran tulisi kuninkaasi tuki."

Erlend näpsäytti sormiaan:

"Eihän vain sinusta tule kuningas, Erling Vidkuninpoika! Sitäkö te haudotte mielessänne", kysyi hän ääneen nauraen, "että Erlingistä pitäisi tehdä kuningas?"

Erling sanoi kärsimättömästi:

"Eikö mitä, Erlend, etkö sinä ymmärrä, että minä puhun täyttä totta —"

"Herra varjele — laskitko sinä siis äsken leikkiä? Minä ymmärsin sinun puhuneen täyttä totta koko illan — no, yhtäkaikki, puhukaamme siis täyttä totta — kerro minulle kaikki, sukulaismies!"

* * * * *

Kristiina nukkui lapsi rinnallaan Erlendin tullessa pikkutupaan. Erlend pisti päreen lieden hiilien sekaan ja valaisi sillä noita kahta, jääden katsomaan heitä pitkäksi aikaa.

Miten kaunis hänen vaimonsa oli — ja kaunis oli heidän poikansakin. Kristiina oli vain niin uninen iltaisin tätä nykyä — heti kun hän oli paneutunut pitkäkseen ja saanut pojan viereensä, nukkuivat molemmat. Erlend veti suutaan nauruun ja heitti lastun takaisin tuleen. Sitten hän riisuutui hitaasti.

Hän oli pääsevä pohjoiseen keväällä Margygrenillä — kolme neljä sotalaivaa matkassaan. Haftor Graut oli määrätty kolmen haaløygalaislaivan päälliköksi — mutta Haftorilla ei ollut lainkaan kokemusta, hänet hän kyllä taivuttaisi niinkuin itse tahtoi, hän ymmärsi itse saavansa hallita. Sillä pelkurilta tai nahjukselta ei Haftor ainakaan näyttänyt. Erlend oikaisihe ja hymyili pimeässä. Hän oli ajatellut hankkia miehistön Margygrenille Møresta. Mutta oli tälläkin seudulla ja Birgsissä rohkeita, reippaita poikia — hän saisi valita mielensä mukaan.

Hän oli ollut naimisissa hiukan yli vuoden. Ensin lapsensynnytys, sitten katumuksenteko sekä paastot, ja nyt poika, poika, yöt päivät vain poika. Ja kuitenkin — sama herttainen, nuori Kristiina hän oli yhä — kun hänet sai unohtamaan hetkeksi papin puheet ja tuon ahnaan imeväisen.

Hän suuteli Kristiinan olkaa, mutta toinen ei herännyt. Nukkukoon, raukka — olihan hänellä niin paljon ajattelemista nyt yöllä. Erlend kääntyi häneen selin ja makasi tuijottaen tupaan päin; sieltä kiilsi pieni hehkuva hiilensilmä liedellä. Hänen olisi pitänyt nousta peittämään tuhka — mutta hän ei viitsinyt.

Kuohuen heräsivät nuoruuden muistot. Hän näki tärisevän laivankeulan pysähtyvän silmänräpäykseksi vastaanvyöryvän aallon edessä — sitten vesi loiskahti yli kannen. Kuului myrskyn ja aaltojen valtava kohu niiden syöstessä alusta vastaan, ja mastonhuippu keikkui hurjasti kiitävien pilvien lomassa. He olivat olleet jossakin Hallandin rannikolla. Erlend tunsi kyynelten kohoavan silmiinsä mielenliikutuksesta. Hän ei ollut itse tiennyt, miten nämä velttoudessa vietetyt vuodet olivat kiusanneet häntä.

Seuraavana aamuna seisoivat Lauritsa Bjørgulfinpoika ja Erling Vidkuninpoika pihalla katsellen Erlendin hevosia, jotka juoksivat irrallaan aidan takana,

"Jos nyt Erlend lähtee mukanamme neuvotteluihin", sanoi Lauritsa, "luulen hänen arvonsa ja syntyperänsä vaativan häntä astumaan ensimmäisten riviin, koska hän on kuninkaan ja tämän äidin sukulainen. Mutta luuletteko, herra Erling, voivanne luottaa siihen, etteivät hänen ajatuksensa näissä asioissa saa häntä kallistumaan toiselle puolelle? Jos Ivar Ogmundinpoika yrittäisi tehdä jonkin vastatarjouksen — Erlend on sukua myös niille miehille, jotka tulevat liittymään Ivar-herraan —"

"En minä usko herra Ivarin tekevän sellaista", sanoi Erling Vidkuninpoika. "Ja Munan", hän liikautti huuliaan, "on niin viisas, että ymmärtää pysyä poissa — hän pelkää muuten käyvän liian selvästi ilmi, minkä verran Munan Baardinpoika merkitsee." He nauroivat molemmat. "Siinä on se hankala paikka — niin, tehän sen tiedätte paremmin kuin minä, te Lauritsa Laamanninpoika, jonka suku ja heimo on siellä, että nuo Ruotsin herrat eivät tahdo katsoa meidän ritaristoamme oikein yhdenarvoiseksi omansa kanssa. Nyt ei meiltä saisi puuttua ketään sellaista, jolla on arvoa ja rikkautta — meillä ei olisi varaa jättää Erlendin kaltaista miestä istumaan kotiin leikkimään vaimonsa kanssa ja hoitamaan tilojaan — miten hoitanee niitä", lisäsi hän nähtyään Lauritsan ilmeen.

Lauritsa hymyili vähän.

"Mutta jos te luulette, ettei ole viisasta ahdistaa Erlendiä liiaksi puolellemme, niin luovun siitä."

"Minä luulen, hyvä herra", sanoi Lauritsa, "että Erlendistä on oleva enemmän hyötyä tällä seudulla. Voi olla mahdollista — kuten itse sanoitte —, että tämä hanke saa osakseen vastustusta Namdalseidin eteläpuolella — jossa ajatellaan oltavan turvassa venäläisiltä. Ehkä Erlendissä olisi miestä kääntämään ihmisten ajatukset toiselle tolalle näissä asioissa —"

"Hän on niin hiton hölläsuinen", pääsi herra Erlingin huulilta.

Lauritsa vastasi hymyillen:

"Ehkäpä eräällä taholla ymmärrettäisiin paremmin sellaista kieltä kuin — taitavampien miesten puhetta." He katsoivat jälleen toisiinsa ja molemmat purskahtivat nauruun. "Mutta kaikitenkin — hän voi saattaa aikaan enemmän vahinkoa kuin hyötyä, jos lähtisi etelään ja yltyisi liian kovaääniseksi —"

"Niin, ellette te voi taltuttaa häntä —"

"Minä en voi vaikuttaa häneen ainakaan muuta kuin siihen asti, jolloin hän tapaa sellaisia lintuja, joiden parissa on tottunut lentämään — vävyni ja minä olemme liian erilaiset."

Erlend tuli heidän luokseen pihan ylälaitaan:

"Teillä on tainnut olla niin suuri hyöty messusta, ettette kaipaa einettä lainkaan?"

"En ole kuullut kenenkään virkkavan eineestä mitään — olen nälkäinen kuin susi — ja janoinen." Lauritsa taputti likaista valkoista hevosta, joka oli seissyt hänen hyväiltävänään. "Minä ajaisin sen miehen, joka hoitaa työhevosia, pois talosta ennen kuin istuisin pöytään, jos minä olisin isäntä."

"En uskalla tehdä sitä Kristiinan tähden", sanoi Erlend. "Hän on saattanut erään palvelusneidon raskaaksi."

"Te taidatte pitää sitä sellaisena urotyönä", sanoi Lauritsa kohottaen kulmiaan, "että mies on korvaamaton, kun —"

"Emme, mutta ymmärrättehän te", sanoi Erlend nauraen, "että Kristiina ja pappi koettavat naittaa heidät toisilleen — ja he tahtovat saada minut auttamaan miestä sellaiselle tolalle, että hän voi elättää heidät kumpaisenkin. Neito ei tahdo, eikä hänen naittajansa tahdo, eikä Tore tahdo hänkään — mutta minä en vain saa ajaa häntä pois; Kristiina pelkää hänen silloin lähtevän seudulta. Varsinainen hevosten hoitaja onkin Ulf Haldorinpoika — silloin kun hän on kotosalla."

Erling Vidkuninpoika meni Smid Gudleikinpoikaa vastaan; Lauritsa sanoi vävylleen:

"Kristiina näyttää minun mielestäni kalpealta päivisin —"

"Aivan niin", yhtyi Erlend innokkaasti appeensa. "Ettekö te voi puhua hänelle, appi — poika imee ihan ytimen hänestä. Luulen hänen aikovan syöttää sitä kolmanteen paastoon asti kuin mikäkin mökin eukko —"

"Hän pitää kovasti pojastaan", sanoi Lauritsa hymähtäen.

"Niin pitää." Erlend pudisti päätään. "Hän saattaa istua kolme tuntia Sira Eilivin kanssa — puhellen siitä, että poika on saanut punaista sierettymää jonnekin, ja he pitävät jokaista uutta hammasta, joka hänen suuhunsa ilmestyy, taivaallisena ihmeenä. Minä olen kuullut kaikkien lasten saavan hampaita, joten minusta olisi suurempi ihme, jos Naakkvemme jäisi hampaattomaksi."