III

Samana kesänä hiukkaa ennen juhannusta palasi Gunnulf Nikulauksenpoika takaisin luostariinsa. Erlend oli kaupungissa Frostan-käräjillä; hän lähetti kotiin sanantuojan, joka kysyi, luuliko Kristiina jaksavansa tulla kaupunkiin lankoansa tervehtimään. Kristiinan vointi oli keskinkertainen, mutta hän lähti sittenkin taipaleelle. Kun hän kohtasi Erlendin, kertoi tämä veljensä terveyden kokonaan murtuneen. Munkeilla ei ollut ollut huomattavampaa menestystä toiminnassaan Munkefjordissa. Kirkko, jonka he olivat rakentaneet, jäi vihkimättä, sillä arkkipiispa ei voinut lähteä pohjoiseen rauhattomien aikojen vuoksi; saarnaveljien oli täytynyt kaiken aikaa pitää messunsa matka-alttarinsa edessä. Lopulta heiltä puuttui sekä leipä että viini, kynttilät ja paloöljy palvelusta toimittaessaan, ja kun veli Gunnulf ja veli Aslak olivat aikeissa purjehtia Vargøyhin noutamaan niitä, olivat lappalaiset noituneet kumoon heidän veneensä ja heidän oli täytynyt istua kolme vuorokautta eräällä saarella; sen jälkeen olivat kumpikin sairastelleet ja veli Aslak oli kuollut jonkin ajan kuluttua. Keripukki oli vaivannut heitä ankarasti pitkän paaston aikana, sillä heillä ei ollut jauhoruokaa eikä mitään yrttilajeja kuivan kalan paineeksi. Ja niin olivat Bergenin piispa Haakon ynnä mestari Arne, joka oli Nidarosin tuomiokapitulin päämies Paal-herran ollessa virkaanvihittävänä, käskeneet vielä elossa olevat munkit kotiin; Vargøyn pappien tuli sillä välin paimentaa Munkefjordin laumaa.

Mutta vaikka Kristiina siis jo tiesi Gunnulf Nikulauksenpojan sairaudesta, hän säikähti kuitenkin kauheasti nähdessään tämän. Hän meni Erlendin mukana luostariin seuraavana päivänä, ja heidät vietiin puhetupaan. Munkki astui sisään — hän oli köyryselkäinen, hiusseppel oli aivan harmaa, sisäänvajonneiden silmien alukset olivat täynnä kurttuja ja väriltään tumman ruskeat, mutta kasvojen sileällä valkoisella iholla näkyi lyijynvärisiä läikkiä, ja samanlaisia läikkiä oli käsissäkin hänen vetäessään ne esiin hihasta näyttääkseen niitä. Hän hymyili — silloin Kristiina näki hänen menettäneen monta hammasta.

He istuutuivat puhelemaan hetkiseksi, mutta oli kuin Gunnulf olisi unohtanut puhumisenkin. Hän huomautti siitä itse toisten tehdessä lähtöä:

"Mutta sinä, Erlend, olet yhä sama kuin ennen — sinä et näy vanhenneen", ja sitten hän hymyili.

Kristiina tiesi itsekin olevansa tällä kertaa kurjan näköinen. Ja Erlend oli kaunis seisoessaan siinä pitkänä ja solakkana ja tummana ja hyvissä pukimissa. Mutta Kristiina ajatteli, että oli Erlendkin sentään muuttunut koko lailla — oli kumma, ettei Gunnulf huomannut sitä — hän oli aina ennen ollut niin terävänäköinen.

* * * * *

Lopulla kesää oli Kristiina kerran vaateylisillä Raasvoldin Gunna-rouvan kanssa — tämä oli tullut Husabyhyn auttamaan Kristiinaa, jonka jälleen oli ruvettava lapsivuoteeseen. Silloin he kuulivat Naakven ja Bjørgulfin laulavan pihalla puukkoja hioessaan — he vetivät täyttä kurkkua erästä raakaa ja rivoa laulua.

Äiti joutui suunniltaan vihasta, hän meni poikien luo ja torui näitä ankarin sanoin. Ja sitten hän tahtoi tietää, keneltä he olivat oppineet sellaista — miestentuvassa tietenkin, mutta kuka heidän neuvojansa oli. Pojat eivät vastanneet. Silloin ilmestyi Skule esiin parven portaiden alta; hän käski äitiään olemaan vaiti, sillä he olivat oppineet laulun isältään —

Gunna-rouva yhtyi Kristiinan nuhteisiin ja kysyi, eivätkö he pelänneet Jumalaa, kun uskalsivat laulaa sellaista — "kun äitinnekin voi kuolla ennen kukon kiekahdusta". Kristiina ei virkkanut mitään, vaan meni hiljaa sisään.

Hänen käytyään sitten lepäämään vuoteelleen vähäksi aikaa tuli Naakkve hänen luokseen. Hän tarttui äidin käteen, mutta ei sanonut mitään; sitten hän alkoi hiljaa itkeä. Kristiina puhui hänelle nyt lempeästi ja leikillisesti ja pyysi, ettei hän surisi eikä ruikuttaisi, olihan hän jo kestänyt kuusi kertaa, kai hän kestäisi seitsemännenkin. Mutta poika itki yhä katkerammin. Viimein hänen täytyi päästä äitinsä ja seinän väliin, ja siellä hän itki kädet äitinsä kaulassa ja pää äidin rintaa vasten; mutta Kristiina ei voinut saada häntä sanomaan, mitä hän niin suri, vaikka poika oli hänen vieressään kunnes palvelustytöt toivat illallisen pöytään.

Naakkve oli nyt kolmannellatoista, hän oli iso ikäisekseen ja tahtoi olla aikamiestä, mutta hänellä oli pehmeä luonto, ja äiti huomasi usein, että hän oli hyvin lapsellinen. Hän oli kyllin vanha ymmärtääkseen sisarpuolta kohdanneen onnettomuuden; äiti aprikoi, oliko hän mahtanut huomata myös isän muuttuneen sen jälkeen.

Erlend oli aina ollut sellainen, että hän voi suuttuessaan sanoa mitä tahansa — mutta tätä ennen hän ei ollut sanonut yhdellekään ihmiselle pahaa sanaa muulloin kuin vihapäissään, ja hän oli ollut nopsa sovittamaan sen heti kun hyvä luonto palasi. Nyt hän saattoi sanoa pahoja ja kovia sanoja kylmin sydämin. Hän oli ollut pahin kiroilupukari, mutta oli jossain määrin hillinnyt tuota rumaa tapaansa, koska näki sen kiusaavan vaimoaan ja loukkaavan Sira Eiliviä, jota hän vähitellen oli alkanut kunnioittaa. Mutta hän ei ollut milloinkaan käyttänyt säädytöntä ja rivoa kieltä eikä hän ollut pitänyt siitä, että toiset miehet puhuivat rumasti — siinä suhteessa hän oli ollut paljon kainompi monia muita miehiä, jotka olivat eläneet puhtaampaa elämää. Ja vaikka Kristiinan mieltä kirveli, kun hän kuuli alaikäisten poikiensa suusta tuollaisia sanoja, etenkin hänen nykyisessä tilassaan, ja sai tietää heidän oppineen ne isältään, niin katkerimmin häneen sittenkin koski Erlendin lapsellisuus, kun tämä luuli panevansa kovan kovaa vastaan sillä, että tyttärensä tuottaman häpeän jälkeen oli alkanut käyttää epäpuhtaita ja säädyttömiä sanoja ja puhetapoja.

Gunna-rouva oli kertonut Margretin saaneen kuolleenasyntyneen poikalapsen Olavin-messun jälkeen. Rouva oli kuullut hänen jo lohduttautuneen — hän eli sovussa Gerlakin kanssa, joka oli hyvä häntä kohtaan. Erlend meni tytärtään tervehtimään kaupungissa käydessään, ja Gerlak kestitsi hyvin vaimonsa isää; mutta Erlend ei ollut oikein halukas kutsumaan tätä sukulaismiehekseen. Erlend ei ollut maininnut Husabyssä tyttärensä nimeä sen jälkeen kun tämä lähti.

Kristiina sai jälleen pojan, hänet ristittiin Munaniksi Erlendin isoisän mukaan. Sinä aikana, jonka hän makasi pikkutuvassa, tuli Naakkve joka päivä äitinsä luokse kantaen hänelle pähkinöitä ja marjoja, joita oli poiminut metsästä, tai kukkaseppeleitä, joita oli solminut lääkeyrteistä. Erlend palasi kotiin uuden lapsen ollessa kolmen viikon vanha; hän istui paljon vaimonsa luona koettaen olla lempeä ja hellä — eikä hän tällä kertaa valittanut sitä, ettei vastasyntynyt ollut tyttölapsi tai että se oli heikko ja kivulloinen. Mutta Kristiina ei vastaillut paljoa hänen helliin sanoihinsa, hän oli hiljainen ja miettivä ja huolestunut — ja hänen terveytensä palasi tällä kertaa hyvin hitaasti.

* * * * *

Koko talven Kristiina pysyi raihnaana, eikä lapsi näyttänyt jaksavan jäädä eloon. Äiti ei ehtinyt ajatella paljon muuta kuin tuota vaivaista raukkaa. Ja niin hän kuuli vain puolella korvalla puhetta suurista tapahtumista, joista tiedettiin tänä talvena. Maunu-kuningas oli joutunut kovaan rahapulaan yrittäessään saavuttaa herruutta Skånessa ja hän oli pyytänyt apua ja veroja Norjasta. Jotkut neuvoston herrat olivat kyllä halukkaat tukemaan häntä. Mutta kun kuninkaan lähetit ilmestyivät Tunsbergiin, oli kamreeri matkoilla, ja Stig Haakoninpoika, joka oli Tunsberginkartanon päällikkö, sulki linnan kuninkaan miehiltä ja varustautui puolustamaan sitä asevoimin. Hänellä oli vähän väkeä, mutta Erling Vidkuninpoika, joka oli hänen tätinsä mies ja oli kotonaan Akerissa, lähetti linnoitukseen neljäkymmentä aseistettua miestä purjehtiessaan itse länteen. Samaan aikaan nousivat kuninkaan serkut Jon ja Sigurd Haftorinpoika kapinaan kuningasta vastaan erään tuomion johdosta, joka oli kohdannut heidän miehiään. Erlend nauroi ja sanoi Haftorinpoikain käyttäytyneen yltiöpäisesti ja tyhmästi. Tyytymättömyys Maunu-kuninkaaseen oli yleinen koko maassa. Mahtavimmat miehet vaativat, että asetettaisiin drotsi valtakunnan hallituksen johtoon ja valtakunnan sinetin käyttö annettaisiin norjalaisen miehen käsiin, koska kuningas Skånen-puuhiensa tähden näkyi aikovan viettää Ruotsissa suurimman osan aikaa. Pääkaupungin herrat ja kauppapaikkojen hengellinen sääty olivat pelästyneet huhuja, jotka tiesivät, että kuningas aikoi ottaa rahalainan saksalaisilta kaupungeilta. Saksalaisten röyhkeys ja piittaamattomuus maan laeista ja tavoista oli jo entuudestaan sietämätöntä; nyt tiedettiin kuninkaan luvanneen heille yhä suurempia oikeuksia ja vapauksia Norjan kaupungeissa, joten asiat alkoivat kääntyä kerrassaan tukaliksi niille norjalaisille kauppiaille, jotka jo entuudestaan olivat ahtaalla. Rahvaan kesken kulkivat juorut Maunu-kuninkaan salaisesta synnistä, ja monet maalaisseurakuntien papit ja vaeltavat munkit olivat yhtä mieltä siitä, uskoessaan sen olleen syynä Trondheimin Olavinkirkon paloon. Talonpojatkin syyttivät sitä niiden monien onnettomuuksien aiheeksi, joita oli sattunut viime vuosina milloin milläkin kulmalla maata — oli ollut pahoja karjatauteja, viljassa oli ilmennyt nokitähkä, joka aiheutti kipuja ja sairautta sekä ihmisille että eläimille, oli ollut huonoja vilja- ja heinävuosia. Ja Erlend sanoi, että jos Haftorinpojat olisivat ymmärtäneet pysyä alallaan vielä jonkin aikaa ja koettaneet osoittaa lempeätä mieltä ja ylhäistä käytöstapaa, ei olisi unohdettu, että hekin ovat Haakon-kuninkaan tyttärenpoikia.

Mutta kaikki tämä levottomuus raukeni tyhjiin, ja seurauksena oli, että kuningas määräsi Ivar Ogmundinpojan Norjan drotsiksi. Erling Vidkuninpoikaa, Stig Haakoninpoikaa, Haftorinpoikia ja kaikkia näiden kannattajia vastaan uhattiin nostaa syyte maankavalluksesta. Nämä alistuivat silloin, ilmestyivät kuninkaan eteen ja tekivät sovinnon. Haftorinpoikien kannattajien joukossa oli muuan mahtava Pohjois-Norjan mies, Ulf Saksinpoika; hän ei mennyt sopimaan kuninkaan kanssa, vaan ilmestyi Nidarosiin joulun jälkeen. Hän oli paljon Erlendin kanssa kaupungissa ollessaan, ja häneltä sai ylätunturien kansa kuulla asiain tilasta, Ulfin ymmärryksen mukaisesti. Kristiina ei pitänyt tuosta miehestä; hän ei tuntenut miestä itseään, mutta tunsi tämän sisaren Helga Saksintyttären, joka oli naimisissa Gyrd Darren kanssa ja asui Dyfrinissä. Helga oli kaunis, mutta hyvin kopea, eikä Simonkaan pitänyt hänestä, vaikka Ramborg viihtyi hänen kanssaan. Paaston aikana tuli lääninherroille määräys, että Ulf Saksinpoika oli julistettava lainsuojattomaksi käräjillä, mutta silloin tämä jo oli purjehtinut maasta kesken talvisydämen.

Tänä keväänä viettivät Erlend ja Kristiina pääsiäistä kaupunkitalossaan ja olivat ottaneet mukaan nuorimman lapsensa Munanin, sillä Bakken luostarissa oli eräs sisar, joka oli niin taitava lääkevaimo, että kaikki sairastavat lapset, jotka joutuivat hänen hoitoonsa, paranivat — ellei ollut Jumalan tahto, että niiden piti kuolla.

Eräänä päivänä heti pyhien jälkeen Kristiina palasi pienokaisineen luostarista. Huovi ja palvelusneito, jotka olivat olleet saattamassa, tulivat myös tupaan. Erlend oli siellä yksin, makasi pitkänään penkillä. Kun huovi oli mennyt ulos ja naiset riisuneet vaippansa — Kristiina oli istuutunut tulen ääreen lapsi sylissään ja palvelusneito lämmitti heidän nunnalta saamaansa öljyä — kysyi Erlend paikaltaan nousematta, mitä sisar Ragnhild oli sanonut lapsesta. Kristiina vastaili lyhyesti irrottaen kapaloita, ja lopulta hän ei vastannut mitään.

"Onko pojan tila niin huono, Kristiina, ettet sinä tahdo sanoa sitä?" kysyi hän vähän kärsimättömästi.

"Sinä olet kysynyt sitä jo ennen, Erlend", vastasi vaimo kylmästi, "ja minä olen selittänyt sen sinulle monta kertaa. Mutta kun sinä et välitä pojasta sen vertaa, että muistaisit sen päivää pitemmälle, niin —"

"On se tapahtunut minullekin, Kristiina", sanoi Erlend nousten ja tullen vaimonsa luo, "että minun on täytynyt vastata sinulle kolmeen neljään kertaan, kun et sinä ole viitsinyt muistaa minun vastaustani —"

"Se ei ole varmaankaan koskenut niin tärkeitä asioita kuin lastemme terveyttä", sanoi Kristiina yhä koleasti.

"Eipä niin mitättömiäkään — kuten tässä talvella; minun mieltäni ne liikuttivat aika lailla."

"Se ei ole totta, Erlend. Siitä on aikoja, kun sinä olet puhunut minulle sellaista, mikä on liikuttanut mieltäsi? —"

"Mene ulos, Signe", sanoi Erlend tytölle. Hänen otsalleen oli noussut veri, ja hän kääntyi vaimoonsa: "Ymmärrän, mihin sinä tähtäät. En tahdo puhua siitä sinun kanssasi palvelusneitosi kuullen — vaikka hän olisi niin hyvä ystäväsi, ettet pidä minään hänen läsnäoloaan, vaan ryhdyt riitelemään miehesi kanssa ja väität minun valehtelevan —"

"Niiden tavat viimeksi tuntee, joiden kanssa asuu yhdessä", vastasi Kristiina lyhyesti.

"Ei ole helppo tietää mitä sinä tuolla tarkoitat. Minä en ole milloinkaan puhunut sinulle tylysti vierasten kuullen tai unohtanut osoittaa sinulle kunnioitusta palvelijoittemme nähden."

Kristiina purskahti omituiseen sairaalloiseen ja vavahtelevaan nauruun.

"Sinulla on lyhyt muisti, Erlend! Koko ajan on Ulf Haldorinpoika asunut luonamme. Etkö muista, miten annoit hänen ja Haftorin saattaa minut luoksesi Brynhildin makuuparvelle Oslossa?"

Erlend vaipui penkille tuijottaen vaimoonsa suu auki. Mutta Kristiina jatkoi:

"Ei ole sattunut Husabyssä — eikä paljon muuallakaan — sopimatonta ja säädytöntä menoa, jota olisit salannut palvelijoiltasi — vaikka siitä olisi ollut häpeää sinulle tai vaimollesi —"

Erlend istui liikkumatta tuijottaen vaimoonsa kauhistuneena.

"Etkö muista ensimmäistä naimisissaolomme talvea — minä kannoin Naakkvea ja täällä oli sellaiset tavat, että minun oli vaikea vaatia kuuliaisuutta ja kunniallisuutta — muistatko, miten silloin tuit minua —? Etkö muista, miten kasvatusisäsi kävi luonamme vieraiden rouvien ja palvelijoiden ja palvelusneitojen kera ja omat palvelijamme istuivat pöydässä kanssamme — etkö muista, miten Munan riisui minulta viimeisen verhon, jolla olin suojannut itseäni, ja sinä istuit vaiti uskaltamatta tukkia hänen suutaan —"

"Herra Jeesus! Oletko sinä hautonut tuota viisitoista vuotta!" Hän loi silmänsä Kristiinaan — ne näyttivät niin kumman vaaleilta, ja hänen äänensä oli avuton ja heikko. "Sittenkään, Kristiina, me emme minun mielestäni ole haavoittaneet toisiamme ynseillä ja katkerilla sanoilla —"

"Emme", sanoi Kristiina, "pahemmalta minustakin tuntui joulupidoissa, kun sinä haukuit minua siitä, että olin heittänyt viittani Margretin yli — ja kun ympärillä seisoi rouvia kolmen piirikunnan takaa? —"

Erlend ei vastannut mitään.

"Ja sitten sinä vielä syytät minua siitä, mitä Margretille tapahtui — joka kerran, kun minä koetin neuvoa häntä sanallakaan, hän juoksi sinun luoksesi, ja sinä käskit tylysti minua jättämään tytön rauhaan — hän oli sinun tyttäresi, eikä minun —"

"Syyttänyt — en ole sinua!" vastasi Erlend vaivalloisesti, taistellen ankarasti pysyäkseen rauhallisena. "Jos joku lapsistamme olisi ollut tyttö, olisit kai helpommin ymmärtänyt, että sellainen kuin minun tyttäreni asia — käy isän luihin ja ytimiin —"

"Luulin viime keväänä näyttäneeni, että olin ymmärtänyt", sanoi vaimo hiljaa. "Eihän minun tarvinnut muuta kuin muistaa omaa isääni —"

"Tämä oli sittenkin pahempaa", vastasi Erlend yhtä rauhallisesti. "Minä olin naimaton mies. Tuo mies — oli — nainut. Minä en ollut sidottu — minä en ollut sidottu sillä tavoin", oikaisi hän sanansa, "etten olisi päässyt irti —"

"Etkä sinä sittenkään irrottanut itseäsi", sanoi Kristiina. "Muistatko sinä miten tuo irtautuminen tapahtui —?"

Erlend hyppäsi pystyyn ja löi häntä vasten silmiä. Sen tehtyään hän jäi kauhuissaan tuijottamaan eteensä — hänen kalpeille poskilleen ilmestyi punainen täplä. Mutta Kristiina istui jäykkänä ja suorana, kova ilme kasvoilla. Lapsi oli parahtanut itkuun — hän tuuditti sitä sylissään ja puheli sille.

"Se — se oli pahasti sanottu, Kristiina", sanoi mies epävarmasti.

"Kun viimeksi löit minua, kannoin lastasi sydämeni alla. Nyt löit minua kun minulla oli poika sylissäni —"

"Meillähän syntyy kakaroita alinomaa —", huusi Erlend kärsimättömästi —

He vaikenivat. Erlend alkoi kävellä kiivaasti edestakaisin. Kristiina kantoi lapsen kamariin ja laski sen vuoteelle; Kristiinan palatessa takaisin kamarin ovesta pysähtyi Erlend hänen eteensä:

"Minä — minun ei olisi pitänyt lyödä sinua, Kristiina. Kadun, että tein sen — tulen katumaan sitä yhtä kauan kuin edellistä kertaa. Mutta sinä — sinä olet antanut minun jo ennen kuulla, että unohdan sinun mielestäsi liian pian. Sinä sen sijaan et unohda mitään — et ainoatakaan minun pahoista teoistani. Olen sentään koettanut olla hyvä aviomies, mutta se ei näytä sinusta muistamisen arvoiselta. Sinä — sinä olet kaunis, Kristiina —" Hän jäi katsomaan vaimoaan tämän kuljettua ohi.

Kartanon emännän tasainen ja arvokas käytös oli yhtä kaunis kuin neidon hempeä sulo, hänen povensa ja lanteensa olivat leveämmät, mutta hän oli myös saanut lisää pituutta; hän kulki selkä suorana ja pieni pää kohosi yhtä uljaana ja kauniina kaulalta. Kalpeat, sulkeutuneet kasvot suurine tummanharmaine silmineen kiihottivat ja hurmasivat Erlendiä yhtä suuresti kuin entiset pyöreät, ruusuiset lapsenkasvot, jotka olivat kiihottaneet ja hurmanneet hänen rauhatonta mieltään omituisella tyyneydellään. Hän tarttui Kristiinan käteen:

"Minun silmissäni sinä olet aina oleva kaunein kaikista naisista — ja rakkain."

Kristiina salli hänen pitää kättä, mutta ei vastannut sen puserrukseen. Sitten Erlend heitti sen luotaan; kiivaus sai taas ylivallan:

"Unohtanut, sanot sinä: unohtaminen ei ole aina pahin synti. Minä en ole milloinkaan ollut olevinani hurskas, mutta minä muistan sen, mitä Sira Jon opetti minulle lapsena, ja Herran palvelijat ovat verestäneet muistiani myöhemmin. On synti hautoa mielessään syntejä, jotka kerran on ripittänyt papille, joita on katunut Jumalan edessä ja joille on saanut anteeksiannon papin kädestä ja huulilta. Etkä sinä kaivele hurskaudesta meidän menneitä syntejämme, Kristiina, vaan teet sen siksi, että tahdot näyttää minulle puukkoa silloin kun minä teen vasten mieltäsi —"

Erlend käveli vähän ja tuli sitten takaisin.

"Vallanhimoinen — Jumala tietää, että rakastan sinua, Kristiina — vaikka näen, että sinä olet vallanhimoinen etkä ole antanut anteeksi sitä, että minä tein väärin sinua kohtaan ja viekoittelin sinutkin vääryyteen. Olen sietänyt paljon, Kristiina, mutta nyt minä en enää ole sietävä sitä, etten minä milloinkaan saa rauhaa entisiltä onnettomuuksiltani, enkä myöskään sitä, että sinä puhut minulle kuin orjallesi —"

Kristiina vapisi mielenliikutuksesta vastatessaan:

"En minä ole puhunut sinulle kuin orjalleni. Oletko kertaakaan kuullut minun puhuvan tylysti tai kiivaasti kenellekään, jota voitaisiin pitää minua alempiarvoisena — huonoimmalle ja kelvottomimmalle palvelijallenikaan —; siitä synnistä tiedän olevani vapaa Jumalan edessä, että olisin pahentanut pienimpiä sanoilla tai teoilla. Mutta sinun pitäisi olla minun herrani, jota minun tulisi totella ja kunnioittaa, kumartaa ja palvella lähinnä Jumalaa — Jumalan käskyn mukaan, Erlend. Ja jos minä olen kadottanut kärsivällisyyden ja puhunut sinulle toisin kuin vaimon tulisi puhua miehelleen — niin lienee se tapahtunut siksi, että minun usein on ollut vaikea taivuttaa ymmärtämättömyyteni sinun paremman ymmärryksesi alle, kunnioittaa ja totella herraani ja miestäni niin suuresti kuin tahtoisin — ja ehkä toivoin — ehkä olen uskonut voivani siten kiihottaa sinua osoittamaan, että olet mies ja minä vain heikko nainen —

"Mutta älä sure, Erlend. En enää tahdo loukata sinua sanoillani enkä tämän päivän jälkeen ole koskaan unohtava puhua sinulle yhtä lempeästi kuin jos olisit orjien jälkeläinen —"

Erlend oli tullut tummanpunaiseksi — hän kohotti nyrkkinsä — sitten hän pyörähti kantapäillään, otti viittansa ja miekkansa oven suusta penkiltä ja syöksyi ulos.

Ulkona oli auringonpaiste ja tuulinen sää — ilma oli kylmä, mutta katonreunalta ja tuulen heiluttamista puista ripsui hänen päälleen kirkkaita jääkiteitä. Katoilla oleva lumi läikkyi kuin hopea, ja kaupunkia ympäröivien mustanvihreiden metsäisten harjujen takaa välkkyivät tunturit kylmänsinisinä ja valkeina häikäisevän kevättalven auringossa.

Erlend kuljeskeli katuja ja kujia — nopeasti, nopeasti — hänen täytyi saada astua. Hänen sisällään kiehui — Kristiina oli ollut väärässä, päivänselvästi väärässä ensi hetkestä asti, ja hän itse oikeassa, sitten hän oli hairahtunut lyömään vaimoansa — mutta Kristiina oli väärässä. Entä mikä nyt neuvoksi; sitä hän ei tiennyt. Hänen ei tehnyt mieli mennä tuttavien luo eikä palata kotiinkaan.

Kaupunki kuohui levottomana. Suuri islantilais-alus oli laskenut laituriin aamupäivällä — ensimmäinen tänä keväänä. Erlend kuljeksi läntisiä kujia ja joutui Marteininkirkon kohdalle; siitä hän alkoi laskeutua rantaan vievää tietä. Vaikka oli vasta aikainen iltapäivä, kuului jo melua ja huutoja juoma- ja majapaikoista. Nuoruudessaan hän oli itsekin käynyt tuollaisissa paikoissa — ystävien ja kumppanusten kanssa. Mutta nyt olisivat ihmiset töllistäneet silmät päästään ja päästäneet sitten kielensä pyörimään, jos Orkdølan läänin lääninherra, jolla oli kartano kaupungissa ja runsaat oluet ja viinit kellarissaan, olisi astunut juomatupaan ja pyytänyt kannun heidän huonoa oluttaan. Mutta sinne häntä olisi vetänyt — tuonne pikkutalonpoikain, renkien ja merimiesten pariin. — Ei siinä syntynyt sotaa, jos nuo miekkoset paukauttivat naisiaan korvalle, ja se heiltä kyllä syntyi — tuhat tulimmainen helvetti, miten oli miehen hallittava vaimoaan, kun hän ei voinut pieksää tätä vaimon syntyperän ja oman kunniansa tähden — eikä itse pirukaan kestänyt heidän kanssaan sanasotasilla. Noita hän oli — mutta niin kaunis — häntä täytyi lyödä siksi kunnes hän pehmiäisi —

* * * * *

Kaikissa kaupungin kirkoissa alettiin soittaa iltarukoukseen — kevättuuli sotki niiden äänet sekamelskaksi hänen päänsä päällä. Pyhä noita lähti kai nyt Kristuksenkirkkoon — valittamaan Jumalalle ja Neitsyt Maarialle ja Pyhälle Olaville sitä, että oli saanut korvapuustin mieheltään. Erlend lähetti vaimonsa suojeluspyhimyksille syntisen tervehdyksen kellojen soidessa ja helistessä ja kilkuttaessa. Hän ohjasi kulkunsa Gregoriuksenkirkkoa kohti.

Hänen vanhempiensa haudat olivat Annan-alttarin edustalla pitkänseinän pohjoispuolisessa käänteessä. Lukiessaan rukouksiaan hän huomasi rouva Sunniva Olavintyttären astuvan kirkon ovesta sisään neitonsa saattamana. Lopetettuaan rukouksensa hän lähti tervehtimään tätä.

Siitä saakka, kun he olivat toisiinsa tutustuneet, olivat heidän välinsä olleet sellaiset, että heillä aina oli pientä pilantekoa ja vapaata leikinlaskua keskenään. Ja tänä iltana heidän ollessaan polvillaan rukouspallilla odottamassa iltahartauden alkamista Erlend oli niin vallaton, että Sunniva-rouvan täytyi moneen kertaan muistuttaa, että he olivat kirkossa ja että heidän ohitseen kulki koko ajan väkeä.

"Niinpä kyllä", sanoi Erlend, "mutta sinä olet niin kaunis tänä iltana, Sunniva! On hauska kisailla rouvan kanssa, jolla on niin viehkeät silmät —"

"Mutta sinä et ole sen arvoinen, Erlend Nikulauksenpoika, että sinua tarvitsisi katsella viehkein silmin" —, veikisteli toinen.

"Sittenpä minä tulen kisaamaan kanssasi pimeän tultua", yhtyi Erlend pilantekoon. "Kun messu on loppunut, saatan sinut kotiin —"

Nyt ilmestyivät papit näkyviin, ja Erlend meni etelänpuoleiselle seinustalle miesten joukkoon.

Jumalanpalveluksen loputtua hän meni ulos pääoven kautta. Hän näki Sunniva-rouvan neitoineen kappaleen matkaa alempana kadulla — ja ajatteli, että olisi parempi, ettei hän seuraisi tätä, vaan menisi suoraan kotiin. Samassa tuli parvi laivalla tulleita islantilaisia katua ylös, tahtoen sulkea tien noilta kahdelta naiselta. Erlend juoksi rouvan avuksi. Heti kun merimiehet näkivät miekkavöisen herran tulevan vastaan, he väistyivät sivuun ja antoivat naisille tietä.

"Taitaa olla sittenkin parasta, että minä saatan sinun kotiin", sanoi Erlend, "kaupungissa on rauhatonta tänään."

"Tiedätkös, Erlend — vaikka minä olenkin jo vanha vaimo, ei minusta ole ikävä nähdä miesten pitävän minua vielä siksi kauniina, että he viitsivät tukkia tieni."

Säädykkään miehen suusta soveltui tähän yksi ainoa vastaus.

* * * * *

Erlend palasi omaan taloonsa aamuhämärissä, seisoi vähän aikaa kartanorakennuksen suljetun oven edessä palellen, kuolemanväsyneenä ja kyllästyneenä. Kolkuttaako hereille palvelijat, kömpiäkö Kristiinan viereen, joka nukkui lapsi rinnoillaan — ei. Hänellä oli mukanaan itäisen parviaitan avain; siellä säilytettiin hänen haltuunsa uskottuja tavaroita. Erlend avasi oven, veti jalastaan saappaat ja kantoi pari sarkapakkaa ja tyhjää säkkiä olkien päälle sänkyyn. Hän kääri viittansa ympärilleen, pujahti säkkien alle ja vaipui uneen, lopenväsyneenä, pökerryksissään ja kaikki unohtaneena.

Kristiina oli kalpea ja valvoneen näköinen istuutuessaan aamueineelle väkensä kera. Eräs miehistä sanoi käyneensä pyytämässä isäntää pöytään — tämä nukkui ylhäällä itäaitan parvessa — Erlend oli käskenyt hänen mennä hiiteen.

* * * * *

Erlendin oli oltava Elgeseterillä päivämessun jälkeen todistajana joissakin talonkauppa-asioissa. Mutta hän sai juonitelluksi itsensä vapaaksi sen jälkeisestä ateriasta refektoriossa, samoin kuin Arne Gjavvaldinpojan seurasta, jonka ei myöskään sopinut jäädä juomaan veljien kera, mutta joka välttämättä olisi vienyt Erlendin mukanaan Ranheimiin.

Perästäpäin hän katui, että oli eronnut toisten seurasta — kauhistui kulkiessaan yksin kaupunkia kohti — hän ei päässyt ajattelemasta sitä mitä oli tehnyt. Silmänräpäyksen hän ajatteli mennä suoraapäätä Gregoriuksenkirkkoon — hänellä oli lupa ripittää itsensä eräälle sikäläiselle papille Nidarosissa ollessaan. Mutta jos hän lankeaisi uudelleen syntiin ripillä käytyään, olisi se vielä pahempi synti. Hänen täytyi mieluummin odottaa jonkin aikaa —

Kyllä nyt Sunniva luuli häntä kukkopojaksi, jonka hän oli pyydystänyt paljaalla kämmenellään. Mutta ei hän ollut uskonut, piru vieköön, että naisihminen olisi osannut opettaa hänelle niin paljon uutta — tässä hän vieläkin huohotti kokemaansa. Hän oli kuvitellut olevansa jotakuinkin taitava ars amandissa, vai miten nuo oppineet sitä nimittävät. Jos hän olisi ollut nulikka, hän olisi ehkä ylpeillyt siitä ja ollut mielissään oppimastaan. Mutta hän ei pitänyt tuosta naisesta — tuosta hullusta vaimoihmisestä, hän oli kyllästynyt häneen, hän oli kyllästynyt kaikkiin naisiin, paitsi vaimoonsa — ja oli kyllästynyt häneenkin! Kautta taivaan, hän oli ollut semmoisessa avioliitossa, että oli itsekin tullut ihan hurskaaksi — sillä hän oli uskonut Kristiinan hurskauteen — mutta kauniin palkanpa hän oli saanut hurskaalta vaimoltaan uskollisuudestaan ja rakkaudestaan — Kristiina oli aika noita! Hän muisti tämän eilisiltaiset kirvelevät, ilkeät sanat — niinkö hän siis Kristiinan mielestä käyttäytyi kuin orjien jälkeläinen — Ja tuo toinen, Sunniva, piti häntä varmaankin tuiki kokemattomana ja kesynä, hän kun ei ollut voinut olla kauhistumatta tämän lemmentemppuja. Vielä hän näyttäisi Sunnivalle, ettei hän ollut hurskaampi mies kuin tämä oli nainen —. Hän oli luvannut mennä Baardsgaardiin ensi yöksi — ja samapa tuo vaikka menisikin; hän oli langennut syntiin, voihan hän siis nauttia sen suoman ilonkin —.

Koska hän jo oli rikkonut Kristiinalle lupaamansa uskollisuuden — tämä itse oli saanut sen aikaan pahalla ja väärällä kohtelullaan —

Hän meni kotiin, maleksi tallissa ja ulkorakennuksissa etsien jotakin moitteen syytä, torui sairaalan papin karjakkoa siitä, että tämä oli kantanut maltaita riihitupaan, vaikka tiesi, etteivät hänen miehensä tarvinneet kuivausriihtä tällä kaupunkimatkalla. Hän toivoi, että hänen poikansa olisivat olleet matkassa, heistä olisi ollut seuraa —. Hän olisi tahtonut päästä Husabyhyn nyt paikalla. Mutta hänen täytyi odottaa kaupungissa etelästä tulevia viestejä — olisi ollut liian uhkarohkeata ottaa kartanossaan vastaan sieltä päin tulevat sanantuojat.

Talon rouva ei näyttäytynyt illallispöydässä — hän nukkui kamarin sängyssä, kertoi Signe, hänen palvelusneitonsa, katsoen moittivasti isäntäänsä. Erlend vastasi tuimasti, ettei hän ollut kysynyt rouvaa. Miesten lähdettyä tuvasta hän meni kamariin. Siellä oli pilkkosen pimeä. Erlend kumartui vaimonsa yli.

"Itketkö sinä?" hän kysyi hyvin hiljaa, sillä toinen hengitti niin kummallisesti. Mutta Kristiina vastasi sekavasti, ettei hän itkenyt.

"Väsyttääkö sinua? Minäkin rupean jo maata", sanoi hän taas hiljaa.

Kristiinan ääni vapisi hänen vastatessaan:

"Silloin minä soisin sinun menevän sinne, Erlend, missä makasit viime yön."

Erlend ei vastannut. Hän meni pois ja kantoi kynttilän kamariin tuvasta sekä aukaisi vaatearkkunsa. Hän oli tarpeeksi hyvissä vaatteissa kelvatakseen mihin hyvänsä, sillä hänellä oli yllään sinipunainen kothardi, hän kun oli ollut aamupäivällä Elgeseterissä. Mutta nyt hän muutti yllensä uutta, hitaasti ja tarkoituksella —. punasilkkisen paitansa ja hiirenkarvaisen, puoliavaran samettimekon, jossa oli hopeatiukuset hihojen päissä, hän harjasi tukkansa ja pesi kätensä. Vähän väliä hän vilkaisi vaimoonsa — tämä makasi vaiti ja hievahtamatta. Silloin hän lähti, toivottamatta hyvää yötä. Seuraavana päivänä hän tuli häikäilemättä kotiin aamiaisen aikaan.

Tätä jatkui viikon päivät. Tullessaan eräänä iltana kotiin, oltuaan asialla Hangrarissa, sai Erlend tietää Kristiinan ratsastaneen aamulla Husabyhyn.

Siitä hän oli jo selvillä, ettei yhdelläkään miehellä ollut voinut olla vähemmän iloa synnistä kuin hänellä oli ollut tästä Sunniva Olavintyttären asiasta. Häntä inhotti pohjia myöten tuo mieletön ihminen — inhotti silloinkin, kun hän leikki ja hyväili. Varomaton teko se myös oli — nyt kerrottiin kai jo kaupungilla hänen öitsineen Baardin kartanossa — eikä Sunnivan tähden kannattanut pilata mainettaan. Väliin hän oli muistanut sitäkin, että kukaties siitä oli oleva seurauksia — mieshän tällä kyllä oli, puolivanha ja kivulloinen; sääli Baardia, joka oli naimisissa noin villin ja mielettömän naisen kanssa; Erlend oli tuskin ensimmäinen, joka oli loukannut hänen miehensä oikeuksia. Ja Haftor — mutta hän ei ollut muistanut lainkaan Sunnivaa Haftorin sisareksi ryhtyessään asioihin hänen kanssaan; se johtui hänen mieleensä vasta sitten kun oli liian myöhä. Asia oli niin pahalaatuinen kuin olla saattoi — ja hän huomasi Kristiinan tietävän sen.

Ei hän luullut Kristiinan keksivän vedota arkkipiispaan — pyytääkseen saada muuttaa miehensä luota. Kristiinalla oli turvanaan Jørundgaard — mutta hänen oli mahdotonta matkustaa tunturin yli tähän vuodenaikaan, kerrassaan mahdotonta jos hän aikoi ottaa mukaansa pienemmät lapset; eikä Kristiina jättäisi niitä. Ei hän voinut lähteä laivallakaan Munanin ja Lauritsan kanssa näin aikaisin keväällä, lohdutteli Erlend itseään. Ei olisi ollut Kristiinan tapaista pyytää arkkipiispan apua häntä vastaan — syytä hänellä kyllä oli siihen — mutta Erlend oli vapaaehtoisesti tyytyvä vuode-eroon — kunnes Kristiina huomaisi hänen vilpittömän katumuksensa. Kristiina ei voinut tehdä tästä julkista asiaa. Mutta Erlendistä tuntui yhtäkaikki, ettei hän pitkään aikaan ollut tietänyt, mitä hänen vaimonsa saattoi tehdä ja olla tekemättä.

Hän makasi yöllä omassa vuoteessaan ajatellen asioita pitkin ja poikki. Ja hänelle selvisi, että hän oli sotkenut asiansa vielä pahemmin kuin ensin oli otaksunut — ryhtyessään tähän viheliäiseen seikkailuun samaan aikaan kuin otti osaa maan tärkeimpien asioiden ratkaisuun.

Hän ei tiennyt miten olisi kironnut itseään, kun oli ollut sellainen narri vaimonsa edessä, että oli antanut tämän ajaa hänet näin tukalaan asemaan. Hän kirosi Kristiinaa ja Sunnivaa, kumpaistakin. Piru vieköön, eihän hän ollut enemmän naisiin menevä kuin muutkaan miehet — päinvastoin hän oli ollut tekemisissä harvemman naisen kanssa kuin monet muut hänen tuntemansa miehet. Mutta oli kuin itse sielunvihollinen olisi punonut paulansa hänen ympärilleen — hän ei voinut lähestyä ketään naista joutumatta paikalla kaulaa myöten suohon —.

Nyt se oli loppuva. Hänellä oli muita hommia, jumalankiitos. Pian, hyvin pian tuli varmaan Ingebjørg-rouvan kirje. Naisten metkuja hän ei välttänyt tässäkään asiassa, mutta se oli kai Jumalan rangaistus hänen nuoruutensa synneistä. Erlendiä nauratti. Rouvan täytyi ymmärtää asioiden olevan siten kuin he olivat esittäneet. Kysymys oli siitä, tulisiko joku hänen pojistaan vaiko joku hänen äpäräsisarensa pojista asetettavaksi Maunu-kuningasta vastaan norjalaisten kuninkaaksi. Ingebjørg-rouva rakasti Knut Porselle synnyttämiään lapsia enemmän kuin koskaan oli rakastanut toisia lapsiaan.

Pian, pian — sitten hän pääsisi merelle ja saisi tuntea suolaveden pärskyt sylissään. Voi armias Jumala, kuinka oli tuntuva hyvältä kastua likomäräksi meren aaltojen keskellä ja antaa tuulen tunkea ytimiin asti — päästä irti naispuoleisista määrättömäksi ajaksi.

Sunniva ajatelkoon mitä tahtoo. Erlend ei ollut menevä sinne enää. Ja menköön Kristiina Jørundgaardiin, jos mieli tekee. Saattoi ollakin parasta hänelle ja lapsille, että nämä joutuivat pois Gudbrandinlaaksosta kesäksi. Tottahan hän sitten taas suostuisi ystäväksi.

Seuraavana aamuna hän ratsasti Skauniin. Hänellä ei kuitenkaan ollut rauhaa ennen kuin hän sai tietää vaimon aikeista.

Tämä otti hänet vastaan arvokkaasti, lempeästi ja kylmästi, kun hän seuraavana päivänä ilmestyi Husabyhyn. Kysymättä hän ei sanonut sanaakaan Erlendille, ei myöskään vihaista sanaa, eikä hän pannut vastaan, kun Erlend illalla, ikään kuin koetteeksi, hankkiutui aviosänkyyn. Mutta heidän maattuaan hetken aikaa hiljaa koetti Erlend epäröiden laskea kätensä hänen povelleen.

Kristiinan ääni vapisi, mutta Erlend ei saanut selvää surustako vai vihasta, hänen kuiskatessaan:

"Niin kehnoksi mieheksi en voi uskoa sinua, Erlend, että tahtoisit tehdä minun oloni vielä vaikeammaksi. En voi torata kanssasi, sillä lapsemme nukkuvat ympärillämme. Ja koska minä olen synnyttänyt sinulle seitsemän poikaa, en tahtoisi, että palvelijani huomaisivat minut loukatuksi vaimoksi —"

Erlend makasi kauan hiljaa ennen kuin uskalsi vastata:

"Niin. Herra armahda, minä olen loukannut sinua pahasti, Kristiina. En olisi — en olisi tehnyt sitä, elleivät sinun julmat sanasi tuona iltana Nidarosissa olisi painaneet mieltäni niin. — Minä en ole tullut kotiin kerjätäkseni sinulta anteeksiantoa, sillä minä tiedän, että se olisi tällä kertaa vaikea pyyntö —"

"Huomaan Munan Baardinpojan puhuneen totta", vastasi vaimo, "sanoessaan, ettei se päivä ole koittava koskaan, jolloin sinä olet syyttävä itseäsi pahoista töistäsi. Koeta pyrkiä sovintoon Jumalan kanssa — sinun on tärkeämpi pyytää anteeksi häneltä kuin minulta —"

"Ymmärrän sen", sanoi Erlend katkerasti. Sitten he eivät puhuneet enää. Ja seuraavana aamuna Erlend ratsasti takaisin Nidarosiin.

Hän oli ollut kaupungissa muutaman päivän, kun Sunniva rouvan palvelusneito tuli hänen puheilleen eräänä iltana Gregoriuksen kirkossa. Erlend ajatteli, että täytyihän hänen puhua rouvan kanssa viimeisen kerran, ja pyysi neidon olemaan vahtina illalla, jotta hän voisi tulla samaa tietä kuin ennen.

Hänen oli täytynyt ryömiä ja kavuta kuin kanavaras päästäkseen parvelle, missä he olivat oleksineet. Häntä hävetti kauheasti, että oli suostunut sellaiseksi narriksi — unohtaen ikänsä ja asemansa. Mutta alussa oli häntä huvittanut esiintyä niin nuorekkaana.

Rouva otti hänet vastaan vuoteessaan:

"Tulethan sinä vihdoinkin!" sanoi hän nauraen ja haukotteli sitten. "Joudu nyt, ystäväiseni, sänkyyn, keskustelemme myöhemmin siitä, missä sinä olet viipynyt niin kauan —"

Erlend ei tiennyt oikein mitä tehdä tai sanoa saadakseen ilmaistuksi sen, mitä ajatteli. Vaistomaisesti hän alkoi riisua vaatteitaan.

"Varomattomia olemme olleet, Sunniva — ei ole hyvä, että minä jään tänne yöksi. Eikö Baardkin jo saavu kotiin?" kysyi hän.

"Pelkäätkö sinä minun miestäni?" kysyi Sunniva kiusoitellen. "Huomasithan itse, ettei Baard ollut tietääkseenkään, vaikka me pilailimme ihan hänen silmiensä edessä. Jos hän kuulee sinun käyneen kartanossa, niin kyllä minä saan hänet uskomaan, että se on sitä vanhaa vatkutusta. Hän uskoo minuun niin —"

"Hän näyttää uskovan sinuun liiaksi", nauroi Erlend kaivaen sormensa Sunnivan tukkaan ja kiinteisiin, valkoisiin olkapäihin.

"Niinkö arvelet —" Sunniva tarttui hänen ranteeseensa. "Uskothan sinäkin vaimoosi, vai mitä? Ja minä olin sentään kaino ja kunniallinen Baardin naidessa minut —

"Minun vaimoani emme sekoita tähän", sanoi Erlend terävästi ja veti pois kätensä.

"Miksikä niin —? Onko sinusta sopimattomampaa, että puhumme Kristiina Lauritsantyttärestä kuin herra Baardista, minun miehestäni?"

Erlend puri hampaansa yhteen eikä vastannut mitään.

"Sinä olet varmaan niitä miehiä, Erlend", sanoi Sunniva pilkaten, "jotka uskovat olevansa niin vastustamattomia ja kauniita, ettei naiselle voida lukea viaksi, jos hänen kunniansa murtuu kuin lasi heidän käsissään — vaikka tämä olisi muuten luja kuin rauta."

"Sitä minä en ole milloinkaan uskonut sinusta", vastasi Erlend karkeasti.

Sunnivan silmät säkenöivät:

"Mitä sinä siis tahdoit minusta, kun olit niin onnellisissa naimisissa?"

"Sanoinhan minä, ettet sinä saa mainita minun vaimoni nimeä —"

"Minun mieheni on yhtä hyvä kuin sinun vaimosi —"

"Sinä aloit itse puhua Baardista, ja juuri sinä pahimmin pilkkasit häntä", sanoi Erlend suutuksissaan. "Ja vaikka et olisi pilkannut häntä sanoilla — niin eipä hänen kunniansa ole kovin suuren arvoinen sinulle, kun saatoit ottaa itsellesi toisen miehen hänen ohellaan. Mutta Kristiina ei tule halvemmaksi minun rikoksestani."

"Tuotako sinä olet tullut sanomaan minulle — että rakastat Kristiinaa vaikka pidät minusta sen verran, että tahdot leikitellä kanssani —"

"En tiedä pidänkö sinusta — sinä osoitat pitäväsi minusta —"

"Mutta Kristiina ei ymmärrä antaa arvoa sinun rakkaudellesi!" pilkkasi toinen. "Kyllä minä olen nähnyt, miten viehkeästi hänen on tapana katsoa sinuun, Erlend —"

"Pidä suusi", huusi Erlend. "Ehkä hän tietääkin minkä arvoinen minä olen", sanoi hän kovasti ja katkerasti. "Me kaksi taidamme olla jokseenkin toistemme vertaiset —"

"Onko niin", kysyi Sunniva uhkaavasti, "että minä olen ruoska, jolla sinä tahdot suomia vaimoasi —?"

Erlend seisoi huohottaen:

"Voithan sanoa niin. Mutta sinä tulit itse käteeni —"

"Varo sinä", sanoi Sunniva, "ettei se ruoska satu omaan nahkaasi —"

Hän kohosi istualleen ja odotti. Mutta Erlend ei näyttänyt aikovan vastata eikä tulla lepyttämään ystäväänsä. Hän puki vaatteet ylleen ja lähti enemmittä puheitta.

Hän ei ollut tyytyväinen itseensä eikä tapaan, jolla oli eronnut Sunnivasta. Se ei ollut kunniaksi hänelle. Mutta yhdentekevää — hän oli ainakin päässyt eroon tästä naisesta.