VII

Vasta keväällä lähti Simon Andreksenpoika pohjoiseen hakeakseen vaimonsa ja pikkupoikansa Totemista ja saattaakseen heidät Formoon. Hän aikoi jäädä kotiin joksikin aikaa hoitamaan omia asioitaan.

Kristiina ei tahtonut lähteä Oslosta. Eikä hän uskaltanut heittäytyä kalvavan ikävänsä valtaan, joka vaati häntä katsomaan kolmea poikaansa laaksossa. Jos mieli kestää nykyistä elämää päivästä toiseen, ei saanut muistella lapsia. Hän kesti, hän näytti rauhalliselta ja rohkealta, hän puhui vieraiden ihmisten kanssa ja kuunteli heidän neuvojaan ja lohdutustaan — mutta ainoastaan kiinnittämällä kaikki ajatuksensa Erlendiin, vain Erlendiin! Niinä harvoina hetkinä, jolloin hän ei kahlehtinut ajatustaan tahdon kouriin, vilahteli hänen mielessään kotoisia ajatuksia ja kuvia: hän näki Ivarin seisovan Formon puuvajassa Simonin kanssa ja odottavan jännittyneenä minkä puun tädin mies valitsisi hänelle kaaripuuksi koeteltuaan ja taivuteltuaan käsissään monia. Sitten hän muisti Gauten vaaleat lapsenkasvot tämän ponnistaessa miehekkään päättävästi eteenpäin lumipyryssä harmaana talvipäivänä tunturilla — hänen suksensa oli luistanut alas ja hän oli liukunut takaperin kappaleen matkaa ja joutunut keskelle kinosta — muisti miten tuo väsynyt avuton lapsiparka oli ollut vähällä purskahtaa itkuun. Ajatukset siirtyivät sitten kahteen pienimpään: Munan osasi kai jo kävellä ja puhua — mahtoikohan hän olla yhtä sievä kuin toiset siinä iässä Lauritsa oli kai jo unohtanut äitinsä. Ja entäs kaksi vanhinta Tautrassa. Oi Naakkve, Naakkve, hänen esikoisensa —! Minkähän verran nuo kaksi suurinta saattoivat ymmärtää ja ajatella, ja mitähän Naakkve mahtoi ajatella lapsellisuudessaan siitä, ettei elämä nyt ollutkaan kääntyvä sellaiseksi kuin hänen äitinsä ja hän itse ja kaikki ihmiset olivat luulleet.

Sira Eiliv oli lähettänyt hänelle kirjeen, ja Kristiina oli ilmoittanut Erlendille mitä siinä kerrottiin heidän pojistaan. Muulloin he eivät milloinkaan puhuneet lapsistaan. He eivät puhuneet enää menneisyydestä eivätkä tulevaisuudesta. Kristiina toi hänelle jonkin vaatekappaleen tai vähän ruokaa, Erlend kysyi miten Kristiina oli voinut viime tapaamisen jälkeen, he istuivat käsi kädessä sängyn laidalla. Ja jos he sitten jäivät hetkeksi kahden tuohon pieneen, kylmään, likaiseen, haisevaan komeroon, niin he painautuivat toisiinsa äänettömästi, palavasti syleillen, kuullen kuin toisesta maailmasta Kristiinan palvelusneidon äänen tämän nauraessa linnansotureiden kanssa ulkona portaissa.

Joutihan hän myöhemmin — sitten kun Erlend joko oli otettu häneltä pois tai annettu hänelle takaisin — ajatella lapsilaumaa ja sen muuttuneita oloja — kaikkea sitä, mikä ei koskenut Erlendiä; nyt hänellä oli vain miehensä. Hän ei voinut kadottaa tuntiakaan ajasta, jonka he saivat olla yhdessä, eikä hän rohjennut ajatella hetkeä, jolloin oli näkevä jälleen neljä pohjoisessa olevaa lastansa — ja niin hän oli suostunut siihen, että Simon Andreksenpoika lähtisi yksin Trondheimiin ja hoitaisi yhdessä Arne Gjavvaldinpojan kanssa hänen asioitaan pesän selvityksessä. Paljoa ei Maunu-kuningas ollut hyötyvä Erlendin omaisuudesta — Erlendillä oli paljon enemmän velkoja kuin Kristiina oli osannut aavistaa; Erlend oli lähettänyt omia rahojaan Tanskaan ja Skotlantiin ja Englantiin ja sanoi olkaansa kohauttaen, ettei hän odottanut niistä rahoista korvausta.

Erlendin asia oli melkein entisellä kannalla, kun Simon Andreksenpoika palasi Osloon syksyllä ristinmessun aikaan. Mutta hän kauhistui nähdessään, miten rasittuneen näköiset he kumpikin olivat, niin Kristiina kuin lanko, ja hänen sydäntään puristi oudosti, kun hän huomasi heillä olevan vielä sen verran itsehillintää jäljellä, että ymmärsivät kiittää häntä siitä, että hän oli tullut Osloon sellaiseen vuodenaikaan, jolloin häntä olisi parhaiten tarvittu kotona. Mutta näihin aikoihin alkoivat ihmiset vaeltaa Tunsbergiin, jossa Maunu-kuningas odotti morsiantaan.

Kuukauden keskivaiheilla Simon sai hankituksi itselleen laivakyydin sinne — parin kauppiaan mukana, jotka aikoivat purjehtia kahdeksan päivän perästä. Silloin ilmestyi kaupunkiin eräänä aamuna vieras mies, joka pyysi Simon Andreksenpoikaa menemään viipymättä Halvardinkirkkoon — Olav Kyrning odotti häntä siellä.

Sijaispäällikkö oli kovasti kuohuksissa. Hän asui linjassa henkivartiopäällikön ollessa Tunsbergissä. Edellisenä iltana oli linnaan tullut parvi herroja, joilla oli ollut Maunu-kuninkaan sinetillä varustettu kirje ja jotka olivat sanoneet tulleensa tutkimaan Erlend Nikulauksenpojan asiaa; hän oli antanut viedä Erlendin heidän eteensä. Kolme heistä oli vierasmaalaista, luultavasti ranskalaista — Olav ei ollut ymmärtänyt heidän kieltään, mutta henkivartion pappi oli puhunut heidän kanssansa latinaa aamulla — he sanoivat itseään sen neidon sukulaisiksi, josta oli tuleva meidän kuningattaremme — alku oli lupaava! Nämä olivat kuulustelleet Erlendiä ankarasti — ja heillä oli ollut mukanaan jokin tikapuiden kaltainen koje ja miehiä sitä käyttelemässä. Tänään hän oli kieltänyt viemästä Erlendiä ulos ja asettanut vahvat vartijat ovelle — hän uskalsi ottaa sen vastuulleen, sillä moinen oli vastoin lakia, teko, jollaista ei ollut tapahtunut Norjassa koskaan!

Simon lainasi hevosen papeilta ja ratsasti Olavin kanssa Akersnesiin.

Olav Kyrning katsoi hiukan huolissaan toisen tuimia kasvoja, joilla vähän väliä syöksähti veri. Simon liikahteli rajusti, aivan tietämättään — vieras hevonen tempoili, tanssi ja nousi takajaloilleen koettaen ravistaa selästään tätä ratsastajaa.

"Huomaan, että olette vihainen, Simon", sanoi Olav Kyrning.

Simon ei tiennyt oikein itsekään mikä häntä eniten suututti. Hän oli niin kiihdyksissä, että hänen päätänsä huimasi. Sokea villi voima, joka pyrki esiin ja sai hänet raivostumaan äärimmilleen, oli eräänlainen häpeän tunne — häpeä siitä että alastoman, aseettoman ja suojattoman norjalaisen miehen täytyi alistua vieraiden tutkittavaksi ja tunnusteltavaksi — se oli kuin naisen raiskausta, se nostatti kuohuvan kostonhimon ja huusi verta. Ei, sellainen ei kuulu tämän maan tapoihin. Jos tahdotaan totuttaa Norjan aatelismiehet sietämään sellaista, niin ei hyvä peri! Se on varma.

Hän oli sairas pelosta mitä tulisi näkemään. Pelko häpeän tunteen tähden, jonka hän oli tuottava toiselle miehelle nähdessään tämän sellaisessa tilassa, kuohutti hänen mieltään enemmän kuin mikään muu tunne Olav Kyrningin avatessa Erlendin vankikomeron oven.

Erlend makasi pitkin pituuttaan lattialla, nurkasta toiseen; hän oli niin pitkä, että saattoi vain sillä tapaa oikaista itsensä suoraksi. Hänen alleen oli levitetty vähän olkia ja vaatteita paksun lian peittämälle lattialle, ja peittona oli hänen tummansininen turkisvaippansa, joka oli vedetty kaulaan asti, niin että kauluksen pehmeä harmaanruskea näädännahka sekoittui mustaan, takkuiseen, kiharaiseen partaan, joka oli kasvanut Erlendin vankeusaikana.

Suu näytti valkoiselta parran keskellä; hänen kasvonsa olivat lumivalkoiset. Nenän korkea, suora kolmikulma kohosi luonnottoman korkealle sisäänvajonneilta poskilta, harmaansekainen tukka laskeutui hiestyneinä, erillisinä tupsuina niskaan päin korkealta, kapealta otsalta, — ja molemmissa ohimoissa oli suuri sinertävä merkki, aivan kuin jokin olisi painanut tai puristanut häntä siltä kohden.

Hitaasti ja vaivalloisesti hän avasi suuret vedensiniset silmänsä koettaen hymyillä tuntiessaan tulijat; hänen äänensä kuului vieraalta ja epäselvältä, kun hän sanoi:

"Käy istumaan, lanko —", liikauttaen päätään tyhjää sänkyä kohti. "On tässä opittu uutta viime tapaamisesta —"

Olav Kyrning kumartui Erlendin yli ja kysyi, halusiko hän jotakin. Kun hän ei saanut vastausta — Erlend ei varmaankaan jaksanut sanoa mitään — veti hän vaipan syrjään. Erlendillä oli yllään ainoastaan aivinahousut ja paidanrähjä — noiden turvonneiden ja pahoinpideltyjen jäsenten näkeminen kiihdytti ja järkytti Simonia kuin rietas kauhu. Hän tuumi, mahtoiko Erlendistä itsestään tuntua samalta — Erlendin kasvoille levisi punastus, kun Olav pyyhki vesivatiin kastamallaan rievulla hänen käsivarsiaan ja jalkojaan. Ja kun hän pani vaipan taas peitteeksi, nykäisi Erlend sen kohdalleen vartalon nytkähdyksellä ja veti sen leukaansa asti, niin että hän oli kokonaan peitossa.

"Niin se on", sanoi Erlend, jonka ääni nyt oli enemmän entisen kaltainen ja jonka kalpeiden huulien hymy näkyi selvemmin, "ensi kerralla — tulee pahempaa! Mutta minä en pelkää — kenenkään ei tarvitse pelätä — minusta ei ole lähtevä mitään — tällä tavalla —"

Simon tunsi, että Erlend puhui totta. Kidutuksella ei Erlend Nikulauksenpojalta saanut tietää mitään. Hän, Joka saattoi tehdä ja ilmaista vaikka mitä kiivaudessaan ja ajattelemattomuudessaan, ei ollut taipuva hiuskarvankaan vertaa väkivallan edessä. Ja Simon tunsi, että se häpeän ja loukkauksen tunne, joka järkytti häntä toisen miehen puolesta, oli tuskin tietoisena Erlendin tajunnassa — hän oli täynnä itsepintaista iloa voituaan vastustaa pyöveleitään ja tyytyväinen osoittamastaan lujuudesta. Hän, joka oli aina kutistunut niin surkean pieneksi kohdatessaan voimakkaan tahdon, hän, joka itse oli voinut olla julma hetken puuskapäisyydessä, kavahti vastarintaan vainutessaan tuon julmuuden takana vastustajan, joka oli häntä itseään heikompi.

Mutta Simon vastasi hammasta purren:

"Ensi kertaa — ei tule! Vai mitä sanotte te, Olav —?"

Olav ravisti päätään, mutta Erlend sanoi, ja hänen äänessään tuntui entinen ilkamoiva, repäisevä sävy, kun hän vastasi:

"Jospa minä — voisin uskoa siihen — yhtä varmasti kuin te! Mutta nuo miehet tulevat tuskin — tyytymään tähän —." Sitten hän huomasi värähtelyt Simonin jäntevillä, leveillä kasvoilla ja sanoi: "Ei, Simon — hyvä lanko!" Erlend aikoi kohota kyynärpäilleen, mutta vaipui tuskasta ähkäisten takaisin ja meni tajuttomaksi.

Olav ja Simon koettivat kömpelösti saada häntä heräämään. Kun tainnostila oli ohi, makasi Erlend vähän aikaa silmät levällään, sitten hän alkoi puhua hyvin vakavasti:

"Ettekö te ymmärrä — että Maunun — on tärkeä saada tietää — mihin miehiin hän ei voi luottaa — silloin kun nämä eivät ole hänen silmiensä edessä. Täällä on ollut — niin paljon levottomuutta ja tyytymättömyyttä —

"Älköön luulkokaan tämän tällaisen hillitsevän tyytymättömyyttä", sanoi Olav Kyrning uhkaavasti. Silloin sanoi Erlend hiljaa ja kirkkaalla äänellä:

"Minä olen ajanut tätä asiaa sillä tavoin — että harva välittää siitä — miten minun on käyvä — tiedän sen kyllä —"

Toiset miehet punastuivat. Simon oli luullut, ettei Erlend ymmärtäisi sitä — eikä heidän välillään ollut koskaan puhuttu Sunniva-rouvasta. Nyt hän puhkesi sanomaan:

"Miten sinä saatoit — olla niin — järjettömän varomaton!"

"En minä ymmärrä sitä itsekään — nyt", sanoi Erlend vilpittömästi, "mutta — tuhat tulimmaista! Saatoinko minä arvata, että hän osasi lukea! Hän tuntui — niin oppimattomalta —"

Hänen silmänsä menivät taas umpeen, ja hän oli pyörtyä uudelleen. Olav Kyrning mutisi, että hänen oli lähdettävä hakemaan jotakin, ja meni ulos. Simon kumartui Erlendin yli, joka jälleen oli raottanut silmiään:

"Lanko — oliko — oliko Erling Vidkuninpoika osatoverisi?"

Erlend pudisti hiljaa päätään ja sanoi hitaasti, hymyillen:

"Ei ollut, kautta Jumalan. Ajattelimme — että joko hän ei olisi kyllin rohkea yhtyäkseen meihin — tai sitten hän tahtoisi määrätä kaikessa. Mutta älä kysy, Simon — minä en tahdo sanoa mitään — kenellekään — silloin tiedän, etten ilmaise mitään —"

Yhtäkkiä kuiskasi Erlend vaimonsa nimen. Simon taivuttautui alas — hän luuli Erlendin pyytävän, että Kristiina tuotaisiin hänen luokseen. Mutta Erlend saneli nopeasti, kuin kuumeessa:

"Hänelle ei saa kertoa mitään, Simon. Sanokaa, että kuninkaalta on tullut käsky, ettei ketään saa päästää minun lähettyvilleni. Viekää hänet Munanin luokse — Skogheimiin — kuuletko — nuo ranskalaiset — tai mitä lienevätkään espanjalaisia kuninkaan uudet ystävät — eivät tule tyytymään tähän! Viekää hänet pois kaupungista ennen kuin tieto leviää kuuluville! Lupaathan, Simon?"

"Lupaan." Miten se oli tapahtuva, siitä hänellä ei ollut aavistusta.

Erlend makasi vähän aikaa suljetuin silmin; sitten hän sanoi hymähtäen:

"Ajattelin yöllä — niitä päiviä, jolloin hän sai vanhimman poikamme — hänellä ei varmaankaan ollut helpompi silloin — päättäen hänen valitushuudoistaan. Jos hän on voinut kestää sen — seitsemän kertaa — heidän lemmenriemumme tähden — niin täytyyhän minun —"

Simon oli vaiti. Vastahakoinen arkuus, jolla hän itse puhui elämän äärimmäisistä tuskan ja nautinnon salaisuuksista, ei näyttänyt olevan ollenkaan Erlendille ominaista. Tämä leikki pahimmilla ja parhaimmilla asioilla yhtä vaivattomasti kuin viaton nuorukainen, jonka toverit ovat vieneet mukanaan porttolaan juopuneena ja uteliaana —.

Erlend heilautti kärsimättömästi päätään:

"Nämä kärpäset — ovat pahin vitsaus. Ne ovat itsestään isästä perkeleestä —"

Simon otti lakkinsa, muksautteli sillä joka puolella kuhisevia sinisenmustia kärpäsparvia, niin että ne pörähtivät pilvenä ilmaan — ja tallasi raivoissaan jalallaan kuoliaiksi kaikki, jotka putosivat pökertyneinä maahan. Siitä ei ollut oleva suurtakaan hyötyä, sillä muurin aukko ammotti paljaana — edellisenä talvena se oli ollut tukittuna puisella kehyksellä, jossa oli ollut kalvoruutu keskellä, mutta se oli tehnyt huoneen hyvin pimeäksi.

Mutta hän hätkähti Olav Kyrningin palatessa juomapikaria kantavan papin kanssa. Pappi nosti Erlendin päätä ja tuki häntä niskasta sillä aikaa kun hän joi. Pikarista läikkyi juomaa hänen parralleen ja kaulalleen, ja hän antoi papin rauhallisesti ja kiusaantumatta pyyhkiä hänet kuivaksi perästäpäin.

Simonista tuntui kuin hänen ruumistaan olisi poltettu, veri jyski ja tykytti kaulassa korvien alla, ja sydän löi oudosti ja epätasaisesti. Hän jäi vielä silmänräpäykseksi oven suuhun tuijottamaan tuohon pitkään, vaipan alla makaavaan hahmoon. Kuumelaineet nousivat ja laskivat Erlendin kasvoilla, ja hänen kiiltävät silmänsä olivat puoleksi suljetut, mutta hän hymyili langolle omituista lapsimaista hymyään.

* * * * *

Kun Stig Haakoninpoika, Mandvikin herra ja hänen vieraansa, herra Erling Vidkuninpoika ja tämän poika Bjarne istuivat seuraavana päivänä aamuaterialla, he kuulivat hevosen kavion kopsetta pihalta. Samassa paiskattiin herratuvan ovi selkosen selälleen ja Simon Andreksenpoika tuli kiireesti sisään. Hän pyyhki kasvojaan hihan liepeeseen — hän oli kurassa niskaa myöten ratsastuksen jälkeen.

Pöydässä istuvat kolme miestä nousivat tulijaa tervehtimään ihmetyksestä äännellen, mutta Simon ei joutanut tervehtimään, vaan seisoi miekkaansa nojaten molemmat kädet kahvalla. Hän sanoi:

"Tahdotteko kuulla outoja uutisia — Erlend Nikulauksenpoikaa on kidutettu — linnaan on tullut joitakin vierasmaalaisia herroja, jotka kuningas on lähettänyt sinne kuulustelemaan häntä."

Miehet huudahtivat yhteen ääneen ja kokoontuivat Simon Andreksenpojan ympärille. Stig löi kätensä yhteen:

"Mitä hän on sanonut —!"

Samassa he aivan kuin vaistomaisesti kääntyivät Erling-herraan päin. Simon purskahti nauruun eikä tahtonut osata lakata.

Hän vaipui tuolille, jonka Bjarne Erlinginpoika oli vetänyt esiin, otti olutkulhon, jonka nuori mies tarjosi hänelle, ja joi ahnaasti.

"Miksi te nauratte?" kysyi herra Erling tiukasti.

"Stigille minä nauroin." Simon istui hiukan etukumarassa, kädet kuraisia kylkiä pitkin — ja tyrski vielä pari kertaa. "Luulin — sillä päälliköiden poikiahan me olemme kaikki tyynni tässä huoneessa olijat — odotin teidän vihastuvan niin silmittömästi kuullessanne sellaista tapahtuneen meidän säätyisellemme miehelle, että olisitte ensiksi kysyneet, miten se voi käydä päinsä —

"Minä en tiedä aivan varmasti, mitä laki säätää tämänkaltaisissa jutuissa. Herrani Haakon-kuninkaan kuoltua olen tyytynyt tarjoamaan apuani hänen seuraajalleen milloin tämä on sitä tarvinnut, sodan ja rauhan aikana — muuten olen elellyt tiloillani. Mutta minun käsitykseni mukaan on Erlend Nikulauksenpojan asiassa käytetty vääryyttä. Hänen kumppaninsa olivat tutkineet ja tuominneet asian — millä oikeudella he langettivat kuolemantuomion, sitä en tiedä — hänelle luvattiin myöhemmin turvallisuus ja suojelus siihen asti kun hän pääsisi tapaamaan sukulaistansa kuningasta — jos tämä mahdollisesti taipuisi sovintoon. — Sen jälkeen on mies saanut virua Akerborgin linnassa lähemmä vuoden, ja kuningas on ollut ulkomailla enimmän ajan — asiasta on ollut kirjeiden vaihtoa, mutta mitään selvää ei ole syntynyt. Nyt hän lähettää tänne vieraita knaappeja, jotka eivät kuulu kuninkaan henkivartioväkeen — ja koettaa kuulustella Erlendiä tavalla, joka on ennenkuulumaton Norjan miestä ja henkivartion soturia kohtaan — rauhan vallitessa maassa ja Erlendin heimolaisten ja säätyveljien parastaikaa kokoontuessa Tunsbergiin viettämään kuninkaan häitä —.

"Mitä te sanotte tästä, herra Erling —?"

"Minä sanon —" Erling istuutui penkille Simonia vastapäätä. "Minä sanon, että te olette esittänyt asian selvästi ja perinpohjin, Simon Darre. Minun ymmärrykseni mukaan kuninkaalla on kolme valintaehtoa: joko hän panee täytäntöön tuomion, joka langetettiin Erlendille Nidarosissa — taikka määrää uuden tuomarikunnan henkivartion miehistä, asettaen kantajaksi miehen, joka ei kanna ritarin nimeä — taikka sitten hän määrää Erlendin maanpakoon, suoden hänelle kylliksi aikaa poistua Maunu-kuninkaan valtakuntien sisältä. Ellei hän suostu sopimaan Erlendin kanssa, mikä olisi viisainta, mitä hän saattaisi tehdä.

"Asia on minusta niin selvä, että jokainen, jolle te sen esitätte Tunsbergissä, on tuleva puolellenne. Jon Haftorinpoika ja hänen veljensä ovat siellä. Erlend on sukua heille samoin kuin kuninkaalle — Ogmundinpojat ymmärtävät myös varmasti, että tässä on tapahtunut vääryys. Henkivartiopäällikön puoleen teidän kai on käännyttävä ensin — saatava hänet ja herra Paal Eirikinpoika kuuluttamaan koolle ne kaupungissa nykyisin olevat aatelismiehet, jotka näyttävät sopivimmilta ryhtymään asiaan —"

"Ettekö te ja sukulaisenne tahdo lähteä mukaan, herra?"

"Me emme ole aikoneet mennä pihtiin", sanoi Erling lyhyesti.

"Haftorinpojat ovat nuoria — ja herra Paal on vanha ja raihnas — ja toiset —. Tiedättehän, herra, että heillä tosin on jonkin verran valtaa, kuninkaan armosta, mutta —. Erling Vidkuninpoika, mitä he ovat teidän rinnallanne? Teillä, herra, on sellainen valta tässä maassa, ettei sellaista ole ollut kellään sitten — miesmuistoisten aikojen. Teitä kannattavat ne vanhat suvut, jotka kansa on tuntenut miehestä mieheen niin pitkälle kuin maamme huonoja ja hyviä päiviä tunnetaan. Katsokaa isänne sukua — mitä ovat Maunu Eirikinpoika taikka Haftorin, Sudrheimin herran pojat verrattuna teihin — kannattaako heidän rikkauksistaan puhua teidän rikkauksienne rinnalla? Teidän osoittamanne keinot ottavat aikaa — ja ranskalaiset ovat Oslossa, eivätkä, piru vie, ole jättävä asiaa kesken — ilmeistä on, että kuningas on koettava hallita Norjaa vieraiden maiden tapojen mukaan; minä tiedän ulkomailla olevan sellaisen järjestyksen, että kuningas rikkoo lain milloin hänen mielensä tekee, jos hän saa ritaristosta kannatusta toisia ritareita vastaan. — Olav Kyrning on lähettänyt kuninkaalle kirjeen, johon on yhtynyt muita herroja, keitä hän kiireessä käsiinsä tapasi, piispa on luvannut kirjoittaa — mutta koko tämän kuohunnan ja riidan voisitte te, Erling Vidkuninpoika, lopettaa samalla hetkellä, jona astuisitte Maunu-kuninkaan eteen. Teillä on ensioikeus maan vanhaan herrausvaltaan — kuningas tietää, että teihin yhdymme me kaikki —"

"Sitä minä en voi sanoa huomanneeni entisinä aikoina", sanoi Erling happamesti. "Sinä puhut lämpimästi lankosi puolesta, Simon. — Mutta etkö sinä ymmärrä, että nyt en minä voi. Sanottaisiin, että samalla hetkellä, jona Erlend pantiin sellaisten pihtien väliin, että voitiin pelätä hänen päästävän suustansa salaisuuksia — astuin minä esiin!"

Vähän aikaa oli äänetöntä. Sitten kysyi Stig jälleen:

"Onko — Erlend puhunut?"

"Ei", vastasi Simon kärsimättömästi. "Hän on pitänyt suunsa kiinni. Ja minä luulen, ettei hän sitä aukaise. Erling Vidkuninpoika", sanoi hän rukoilevasti, "hän on sukulaisenne — olitte ystäviä ennen —"

Erling hengitti lyhyesti ja raskaasti pari kertaa:

"Se on totta. — Simon Andreksenpoika, oletteko te täysin selvillä siitä, mitä Erlend Nikulauksenpoika tahtoi? Irrottaa kuningasyhteyden Ruotsiin — lopettaa tämän hallitusmuodon, jota ei ole ennemmin koskaan koeteltu — ja joka näyttää synnyttävän yhä enemmän vaikeuksia ja tyytymättömyyttä mitä pitemmälle ehditään — palata entiseen järjestykseen, jonka me tunnemme ja tiedämme hyväksi. Käsitättekö te, että se oli viisaan ja rohkean miehen ajatus — ja että tuota ajatusta on vaikea kenenkään käydä toteuttamaan hänen jälkeensä. Porsen poikien asian hän on ajanut karille — ja muita kuningassukuun kuuluvia miehiä ei ole, joiden ympärille kansa voisi kerääntyä. Sanotte ehkä, että jos Erlend olisi saanut aikeensa toteutetuksi ja tuonut junkkeri Haakonin Norjaan, hän olisi toiminut minun edukseni. Pitemmälle kuin Norjan rantaan nuo — poikaset — tuskin olisivat kyenneet saattamaan asiaansa kokeneiden miesten astumatta esiin selvittämään jäljellä olevia seikkoja. Niin se on — siitä minä voin vastata. En minä, Herra nähköön, ole hyötynyt mitään näinä kymmenenä vuotena, jotka olen viettänyt huolten ja vaivojen ja taisteluiden ja loppumattomien harmien keskellä — päinvastoin on minun usein täytynyt — jättää syrjään omien asioitteni hoito — jotkut miehet tässä maassa ymmärtävät tämän, ja siihen minä saan tyytyä —!" Hän iski kätensä pöytään. "Ymmärrättekö te, Simon, että mies, joka oli ottanut ajaakseen niin suurta asiaa, että se kukaties olisi merkinnyt koko maan asukkaiden ja jälkeentulevien polvien menestystä pitkiksi ajoiksi eteenpäin — ja joka sitten heitti kaiken huoranaisen sänkyyn — tuhat tulimmaista! — että se mies on oikeutettu saamaan saman kohtalon kuin Audun Hestakorn!"

Sitten hän sanoi tyynemmin:

"En minä tahdo Erlendin tuhoa, eikä teidän pidä uskoa, ettei tuomanne tieto nostattaisi suuttumusta myös minussa; ja uskallan luulla, että te, jos seuraatte neuvoani, olette saava paljon miehiä puolellenne. Mutta minä en usko itsestäni olevan niin suurta hyötyä, että lähtisin kutsumatta kuninkaan eteen tämän asian tähden."

Simon nousi kankeasti ja raskaasti. Hänen kasvonsa olivat harmaajuomuiset väsymyksestä. Stig Haakoninpoika meni hänen luokseen ja tarttui häntä hartioihin — nyt oli ruoan aika; hän ei ollut tahtonut viedä vieraita pöytään ennen kuin he olivat puhuneet puhuttavansa. Mutta nyt hän vaati Simonia vahvistamaan itseään ruoalla ja juomalla ja ottamaan ruoka-unet. Simon kiitti, mutta sanoi lähtevänsä takaisin tuokion kuluttua, jos Stig lainaisi hänelle käyttämättömän hevosen. Hän pyysi vielä yösijaa saattomiehelleen Jon Daalkille. — Simonin oli täytynyt jättää hänet jälkeen eilen illalla, kun tämä ei ollut jaksanut pysyä Digerbeinin jäljessä. Hän oli ratsastanut suurimman osan yötä — oli arvellut tuntevansa siksi hyvin tien — mutta oli sittenkin eksynyt pari kertaa.

Stig pyysi häntä toki jäämään huomiseen aamuun ja lupasi itse lähteä mukaan silloin — ainakin kappaleen matkaa — esimerkiksi Tunsbergiin.

"Täällä minulla ei ole enää mitään toimittamista. Käyn vain kirkossa ensin —; koska nyt kerran olen kartanossa, tahdon lukea rukouksen Halfridin haudalla —"

Veri kohisi ja kiehui hänen väsyneessä ruumiissaan, sydän jyskytti korviinkuuluvasti. Hän oli maahan vaipumaisillaan, aivan kuin horroksessa. Mutta hän kuuli itsensä sanovan tyynesti ja tasaisesti:

"Ettekö lähde mukaan, herra Erling? Halfrid piti teistä enemmän kuin kenestäkään muusta sukulaisestaan —"

Hän ei katsonut Erlingiin, mutta tunsi miten tämä jäykistyi. Hetken kuluttua hän kuuli oman verensä kuohunnan ja kohinan yli Erling Vidkuninpojan selvän ja sävyisän vastauksen:

"Mielelläni, Simon Darre. — On ruma ilma", sanoi hän sitten sitoen miekan vyölleen ja heittäen paksun viitan hartioilleen. Simon seisoi hievahtamatta, kunnes toinen oli valmis. Sitten he menivät.

Ulkona sateli syksyisesti, ja mereltä vyöryvä sumu oli niin paksu, etteivät he nähneet kauemmas kuin parin hevosenpituuden päähän pelloille ja kellastuneisiin lehtoihin molemmin puolin polkua. Kirkkoon ei ollut pitkä matka. Simon haki avaimen kirkon vierestä vuokrapapin asunnosta — hän oli iloinen siitä, että näki kartanoon hankitun uutta väkeä — hän pääsi siten pitkistä puheista.

Kirkko oli pieni kivikirkko, jossa oli yksi ainoa alttari. Ajatuksettomasti Simon havaitsi taas edessään samat kuvat ja koristeet, jotka hän oli nähnyt satoja kertoja, polvistuessaan vähän matkan päähän Erling Vidkuninpojasta valkoisen marmoripaaden ääreen, missä hän luki rukouksensa ja teki ristinmerkin määräkohdissa — aivan kuin houreessa.

Hän ei ymmärtänyt, miten hän oli voinut. Mutta nyt oli asia alulla. Hän ei tiennyt mitä tulisi sanomaan — mutta vaikka hän kauhistui ja häpesi itseään, tiesi hän kuitenkin tahtovansa yrittää.

Hän näki tuon vanhenevan naisen kalpeat, kivuliaat kasvot sänkykomeron hämärässä, muisti tämän sointuvan, lempeän ääneen — iltapäivän, jolloin hän oli istunut vaimonsa vuoteen laidalla ja tämä oli kertonut salaisuutensa. Oli kuukauden päivät lapsen syntymiseen, Halfrid oli uskonut sen maksavan hänelle hengen — mutta sanoi uhraavansa sen mielellään. Pikku raukka nukkui nyt äitinsä rinnalla vähäisessä arkussa. Ei, sitä, mitä hän aikoi, ei saattanut tehdä kukaan —.

Mutta sitten hän muisti Kristiinan kalpeat kasvot. Tämä oli tiennyt Erlendin kohtalosta Simonin palatessa Akersnesista. Verettömänä ja tyynenä hän oli puhunut siitä ja kysellyt Simonilta lisää — mutta Simon oli nähnyt hänen silmänsä vilaukselta eikä ollut rohjennut kohdata niitä uudelleen. Missähän Kristiina nyt oli ja mitä teki — oliko hän majapaikassaan Oslossa vaiko miehensä luona, vai oliko hänet saatu — lähtemään Skogheimiin? Simon oli jättänyt Olav Kyrningin ja Sira Ingolfin tehtäväksi Kristiinan toimittamisen pois Oslosta — hän ei voinut tehdä muuta, sillä hän ei ollut katsonut voivansa menettää aikaa.

Simon oli tietämättään peittänyt kasvonsa. Halfrid — eihän se ollut synti eikä häpeä, Halfrid, vaimoni —! Ja sittenkin. Se oli salaisuus, se mitä tämä oli kertonut hänelle, miehelleen — surustaan ja rakkaudestaan, joka oli saanut hänet jäämään tuon vanhan perkeleen luo; tämä oli jo kerran tappanut lapsensa äidin kohtuun — mutta Halfrid oli jäänyt hänen luokseen, koska ei tahtonut saattaa kiusaukseen rakasta ystäväänsä —

Erling Vidkuninpoika rukoili polvillaan rukousjakkaralla, eivätkä hänen kalpeat, kaunispiirteiset kasvonsa ilmaisseet mitään. Hänen kätensä olivat rintaa vasten, kämmenpuolet vastakkain; väliin hän teki ristinmerkin pehmeällä, kauniilla kädenliikkeellä ja vei sitten taas sormenpäänsä yhteen.

Ei. Se oli niin kauheata, ettei sitä voinut tehdä kukaan. Ei edes Kristiinan tähden. He nousivat yhtaikaa, notkistivat polvea alttarin puoleen ja astuivat keskikäytävän kivistä lattiaa ovelle. Simonin kannukset kilahtivat hiukan joka askeleella. He eivät olleet puhuneet vielä sanaakaan kartanosta lähdettyään, eikä Simon tiennyt mitä seuraava hetki toisi tullessaan.

Hän sulki kirkon oven, ja Erling Vidkuninpoika kulki edeltä hautuumaan läpi. Kirkonportin yläpuolella olevan pikkukatoksen alla hän pysähtyi. Simon saavutti hänet; he jäivät hetkiseksi seisomaan ennen kuin lähtivät sateeseen.

Erling Vidkuninpojan ääni oli tasainen ja tyyni, mutta Simon tunsi syvän, rajattoman raivon kytevän sen pohjalla — hän ei uskaltanut nostaa katsettaan.

"Piru vieköön, Simon Andreksenpoika, mitä te tarkoitatte — tällä?"

Simon ei saattanut vastata sanaakaan.

"Luuletteko voivanne pakottaa minua — tekemään tahtonne mukaan — siksi, että olette voinut kuulla valheellisia huhuja tapauksista, jotka — sattuivat aikana, jolloin te olitte tuskin muuta kuin kapalolapsi —." Mielen kuohunta kuului nyt selvemmin.

Simon pudisti päätään:

"Ajattelin, että te, herra — muistaessanne hänet, joka oli puhtaampi puhtainta kultaa — säälisitte enemmän Erlendin vaimoa ja lapsia."

Herra Erling katsoi häneen — eikä vastannut mitään, vaan alkoi nyhtää sammalta ja jäkälää kirkkomaan muurista. Simon nieleksi ja kostutti huuliaan kielellään.

"En tiedä oikein mitä ajattelin, Erling Vidkuninpoika — toivoin, että kun te muistaisitte hänet, joka sai kestää niin paljon kovaa pitkinä vaikeina vuosina — vailla muuta apua kuin taivaan Jumala — että te tätä muistaessanne tahtoisitte auttaa — missä voitte. Kun ette voinut auttaa häntä hänen eläessään. Oletteko milloinkaan katunut, että ratsastitte Mandvikista ja jätitte Halfridin Finn-herran valtaan?"

"En ole!" Erlingin ääni oli viiltävä. "Sillä minä tiedän, ettei hän, Halfrid — mutta tätä sinä tuskin ymmärrät! Sillä jos sinä olisit silmänräpäyksenkään ymmärtänyt, miten ylväs hän oli, tuo rouva, jonka sinä sait vaimoksesi" — hän nauroi vihasta — "niin et olisi ryhtynyt tähän. En tiedä paljonko sinä tiedät — minun puolestani voit saada sen kuullakin. Minut lähetettiin Haakonin sairastellessa noutamaan häntä kotiin omaistensa luo. Elin ja hän olivat kasvinsisaria, he olivat suunnilleen samanikäiset, vaikka Elin oli hänen tätinsä — meillä oli ollut tapana — se oli ollut sellaista, että kun hän tuli kotiinsa Mandvikista, olimme me kohdanneet toisemme usein. Istuimme kerran aamuun asti lohikäärmeaitan solassa puhellen keskenämme — jokaisesta sanasta, jonka puhuimme, voimme kumpikin vastata Jumalan edessä viimeisenä päivänä. Vastatkoon hän silloin, miksi piti olla niin —.

"Vaikka Jumala lopulta palkitsi hänen hurskautensa. Antoi hänelle hyvän miehen lohdutukseksi entisen sijaan — sellaisen poikanulikan, joka makaili palvelusneitojen vieressä hänen omassa talossaan ja pani hänet elättämään miehensä äpärälapsia —" Erling nakkasi kokoonpuristamansa sammalpallon luotaan.

Simon seisoi liikahtamatta ja mykkänä. Erling irrotti taas sammallaatan ja viskasi sen menemään:

"Minä tein kuten hän pyysi. Oletko kuullut tarpeeksi? Muuta neuvoa ei ollut. Jos olisimme tavanneet muualla maailmassa, olisimme me — olisimme —. Huoruus ei ole kaunis sana. Sukurutsaus — on vieläkin rumempi —"

Simon taivutti jäykästi päätään.

Hän ymmärsi, että olisi ollut naurettavaa, jos hän olisi ilmaissut ajatuksensa. Erling Vidkuninpoika oli ollut parissakymmenissä, hieno ja säädykäs tavoiltaan, Halfrid oli pitänyt hänestä niin, että olisi ollut valmis suutelemaan hänen askeleensa jälkeä pihamaan kostealla nurmella tuona kevätaamuna. Hänen miehensä oli vanhahko, lihava ja ruma. Entä Kristiina? Hänen päähänsäkään ei saattaisi pälkähtää, että heidän kahden sielunrauha olisi vaarassa, vaikka he asuisivat samassa talossa kaksikymmentä vuotta. Sen hän jo oli nähnyt.

Simon sanoi nyt hiljaa, melkeinpä nöyrästi:

"Halfrid ei suonut edes sen viattoman lapsen, jonka hänen palvelusneitonsa oli synnyttänyt hänen miehelleen, joutua hunningolle maailmassa. Hän itse pyysi minua turvaamaan sen aseman ja oikeudet maailmassa, mikäli mahdollista. Ei, Erling Vidkuninpoika — Erlendin viattoman vaimoraukan tähden —. Hän suree itsensä kuoliaaksi —. Minä en voi mielestäni jättää yhtä kiveä liikauttamatta hakiessani apua hänelle ja hänen lukuisille lapsilleen —"

Erling Vidkuninpoika seisoi portinpylvääseen nojaten. Hänen kasvonsa olivat yhtä kohteliaan kylmät kuin tähän asti, kun hän jälleen alkoi puhua:

"Sukulaisenne Kristiina Lauritsantytär miellyttää minua sen vähän perusteella, minkä minä olen häntä nähnyt — hän on kaunis ja arvokas vaimo — ja johan minä olen sanonut useamman kerran, että uskon teidän saavan apua, jos seuraatte neuvojani. Mutta minä en oikein ymmärrä, mitä te tarkoitatte — tällä omituisella päähänpistolla. Ette suinkaan tarkoita, että minun pitäisi — siksi, että minun täytyi tyytyä setäni määräämään naimaliittoon, koska olin alaikäinen silloin ja koska se neito, josta minä pidin, oli luvattu toiselle meidän tutustuessamme toisiimme —. Eikä Erlendin vaimokaan taida olla niin viaton kuin sanotte. Niin, tehän olette naimisissa hänen sisarensa kanssa, niin tosiaan, mutta se on teidän syynne eikä minun, että me olemme joutuneet — näin omituiselle keskustelun alalle — ja nyt saatte sietää, että minä sanon ajatukseni. Muistelen kuulleeni siihen aikaan kun Erlend joutui naimisiin hänen kanssaan — että tuon liiton solmiminen oli tapahtunut vastoin Lauritsa Bjørgulfinpojan mieltä ja tahtoa ja että neito oli halunnut ajaa oman tahtonsa perille kuulematta isäänsä ja piittaamatta kunniastansa. Voihan hän olla hyvä vaimo silti — mutta hänhän sai lopulta Erlendin ja heillä on ollut ilonsa ja riemunsa. En usko Lauritsalla olleen paljon iloa vävystään — hän kuului valinneen toisen miehen tyttärelleen ennen kuin tämä tutustui Erlendiin — olen kuullut tyttären olleen luvatun toiselle —" Hän vaikeni äkkiä, katsahti Simoniin käänsi pois päänsä peräti hämillään.

Hehkuvan punaisena kainoudesta Simon painoi päänsä vasten rintaansa, sanoen sitten kuitenkin hiljaa, mutta lujasti:

"Niin, hänet oli luvattu minulle."

Silmänräpäyksen seisoivat molemmat paikallaan uskaltamatta katsoa toisiinsa. Sitten viskasi Erling Vidkuninpoika viimeisen sammalpallon, kääntyi ja astui sateeseen. Simon jäi paikalleen — mutta kuljettuaan kappaleen matkaa sumussa Erling seisahtui ja viittasi kärsimättömästi Simonia luokseen.

Sitten he kulkivat takaisin kartanoon yhtä vaiti kuin olivat tulleet. He olivat jo melkein perillä, kun Erling-herra sanoi:

"Minä suostun, Simon Andreksenpoika. Saatte odottaa huomiseen, niin lähdemme kaikki neljä yhdessä."

Simon katsoi Erlingiin — hänen kasvonsa olivat vääristyneet häpeästä ja tuskasta. Hän olisi tahtonut kiittää, mutta ei voinut, ja hänen täytyi purra kovasti huultaan, sillä hänen leukansa tärisi niin kauheasti.

Heidän astuessaan tuvan ovesta sisään kosketti Erling Vidkuninpoika aivan kuin sattumoisin Simonin olkapäätä. Mutta kumpikin tunsi, etteivät he voineet katsoa toisiinsa.

Seuraavana päivänä heidän varustautuessaan matkaan olisi Stig Haakoninpoika tahtonut välttämättä lainata Simonille vaatteita — tällä ei ollut monta vaatepartta matkassa. Simon katsahti asuaan — hänen palvelijansa oli harjannut ja puhdistanut puvun, mutta huonolta se näytti pitkän ratsastuksen jälkeen sateessa. Sitten hän läimäytti reisiään ja sanoi:

"Minä olen paksu, Stig. Enkä minä aio lähteä juhlimaan —"

Erling Vidkuninpoika seisoi toinen jalka penkillä, ja hänen poikansa kiinnitti siihen kullattua kannusta — näytti siltä kuin herra Erling olisi tahtonut pitää palvelijansa etäällä tänään. Ritari nauroi omituisen äkäisesti:

"Eihän se tosin haittaa, jos Simon Darresta näkee jo päältä päin, että hän on ajanut lankonsa asiaa itseään säästämättä, hän kun pöllähtää suoraan valtatieltä esiin rohkeine ja sattuvine sanoineen. Tällä entisellä langollamme on liikkuva kielenkanta, vai mitä, Stig! Mutta yhtä minä pelkään — ettei hän tiedä lopettaa aikanaan —."

Simonin poskille oli syöksähtänyt veri, mutta hän ei sanonut mitään. Kaikessa, mitä Erling oli puhunut hänelle eilisen jälkeen, tuntui salainen, pilkallinen kauna, mutta myös kummallinen vastahakoinen suopeus sekä järkkymätön tahto saattaa asia perille — kun hän kerran oli ryhtynyt sitä ajamaan.

Mandvikista lähti sitten kokonainen saattue pohjoiseen. Siinä oli herra Erling Vidkuninpoika, hänen poikansa ja Stig sekä kymmenen loistavapukuista aseistettua huovia perässä. Simon, jolla oli yksi ainoa palvelija mukana, tuumi, että hän olisi saattanut varata itselleen komeamman saaton ja ulkoasun — Simon Darren, Formon herran, ei ollut tarvis ratsastaa lankojensa parissa kuin mikäkin vähävaltainen pikkuritari, joka on turvautunut heihin hädässään. Mutta samapa tuo. Hän oli niin väsynyt ja haluton eilisen kohtauksen jälkeen, että hänestä tuntui melkein yhdentekevältä, miten koko retki päättyisi.

* * * * *

Simon ei ollut ollut milloinkaan uskovinaan Maunu-kuninkaasta kulkevia rumia huhuja. Ei hän ollut sellainen pyhimys itsekään, ettei olisi sietänyt karkeata pilaa toisten ikämiesten parissa. Mutta kun ihmiset kerääntyivät yhteen ja alkoivat supattaa kauhusta väristen mustista salaisista synneistä, tuli hänen aina ilkeä olla. Ja hänestä tuntui sopimattomalta uskoa ja kuulla sellaista kuninkaasta, jonka ritareita hän oli.

Mutta hän oli kuitenkin ihmeissään joutuessaan nuoren kuninkaan eteen. Hän ei ollut nähnyt Maunu Eirikinpoikaa siitä asti kun tämä oli lapsi, ja hän oli kuitenkin odottanut hänessä olevan jotakin naismaista, niljaista ja sairaalloista — ja nyt hänen edessään seisoikin yksi kauneimpia nuoria miehiä, mitä nähdä saattaa — kuningas näytti hyvin miehekkäältä ja ruhtinaalliselta kaikessa nuorteudessaan ja hoikassa notkeudessaan.

Hänellä oli yllään avara vaaleansininen, vihreäkuteinen puku, joka lankesi laajoille runsaille poimuille, ja hoikkia lanteita ympäröi kullattu vyö — hänen pitkä, suora vartalonsa liikkui täysin vapaasti tuossa raskaassa puvussa. Maunu-kuninkaalla oli vaalea tukka, joka peitti sileänä kaunismuotoista päätä, mutta oli kiharoitettu latvoista, niin että se lankesi tuuheana avonaiselle, leveälle kaulalle. Hänen kasvonsa piirteet olivat kauniit ja voimakkaat, ihonväri raikas ja auringon paahtama, hänellä oli punaiset posket, kirkkaat silmät ja avoin katse. Hän tervehti herroja kaunein elein ja ystävällisesti. Sitten hän laski kätensä Erling Vidkuninpojan käsivarrelle, vei hänet jonkin askeleen päähän ja kiitti häntä tulemasta.

He puhelivat hetken, ja herra Erling ilmoitti, että hänellä oli aivan erikoista asiaa, jossa hänen oli vedottava kuninkaan suosioon ja armoon. Kuninkaan palvelijat kantoivat silloin ritarille tuolin kuninkaan valtaistuimen eteen, osoittivat toisille kolmelle paikan etempänä ja menivät ulos.

Aivan kuin itsestään oli Simon saavuttanut taas nuoruutensa aikaisen ryhdin ja käytöksen — hän oli ottanut Stigiltä lainaksi avaran ruskean verkapuvun eikä poikennut ulkoasultaan toisista. Mutta hänestä tuntui siinä istuessaan siltä kuin hän olisi nähnyt unta. Hän oli eikä kuitenkaan ollut sama nuori Simon Darre, sukkela ja mielevä ritarin poika, joka oli kantanut kuningas Haakonin liinaa ja kynttilää Oslon kuninkaan kartanossa ammoisia aikoja sitten. Hän oli eikä kuitenkaan ollut Simon, Formon kartanon isäntä, joka oli viettänyt iloista ja vapaata elämää pohjoisessa laaksossa koko pitkän väliajan — tavallaan huolettomana, vaikkakin oli kaiken aikaa tuntenut sisällään kytevän palon — jota hän ei nyt tahtonut ajatella. Hän tunsi itsessään epäselvän ja uhkaavan kapinan — halun — hän ei ollut syypää mihinkään tietoiseen syntiin tai rikkomukseen, mutta kohtalo oli puhaltanut ilmiliekkiin tuon palon, jota vastaan hänen nyt täytyi taistella ja josta hän ei saanut olla tietävinään, vaikka tunsi sen korventavan häntä hiljaisella tulella.

Hän nousi toisten noustessa seisomaan — kuningas Maunu oli kohonnut paikaltaan.

"Rakas sukulaiseni", kuului hänen nuori, raikas äänensä, "asia on nähdäkseni tällainen: Junkkeri on veljeni, mutta me emme ole milloinkaan kuuluneet yhteiseen leiriin — samat miehet eivät voi palvella molempia. Ei Erlendkään näy ajattelevan siten — vaikka hän onkin jonkin aikaa hoitanut minun lääniäni samaan aikaan kun on ollut Haakonin puolella. Mutta ne miehet, jotka tahtovat mieluummin seurata veljeäni Haakonia, ovat saaneet vapauden minun palveluksestani ynnä oikeuden etsiä onnea hänen leiristään. Ketkä ne miehet ovat — sen minä aion kuulla Erlendin suusta."

"Silloin teidän, herra kuningas, täytyy koettaa päästä sovintoon Erlendin kanssa. Teidän tulee pysyä antamassanne turvan lupauksessa ja sallia nuorelle sukulaisellenne puheillepääsy —"

"Hän on minun sukulaiseni ja teidän sukulaisenne, ja herra Ivar sai minut myöntämään hänelle turvaluvan — mutta ei hänkään ole pitänyt minulle vannomiaan valoja eikä välittänyt sukulaisuudestamme" — Maunu-kuningas naurahti ja laski jälleen kätensä Erlingin käsivarrelle. "Minun sukulaiseni, Erling, näyttävät elävän sen lauseparren mukaan, että sukulainen on pahempi kuin vihamies. Minä suostun osoittamaan sukulaiselleni Erlendille armoa Jumalan ja Neitsyt Maarian ja morsiameni tähden, olen suova hänelle hengen ja omaisuuden turvan sekä oikeuden maassaoloon, jos hän suostuu sovintoon kanssani; samoin riittävästi aikaa ehtiä pois minun maistani, jos hän haluaa lähteä uuden herransa herttua Haakonin palvelukseen. Tämän armon minä olen suova jokaiselle miehelle, joka on ollut hänen liittolaisensa — mutta tahdon tietää ketkä nuo miehet ovat ja ketkä tässä maassa ovat palvelleet herraansa petollisin mielin. Mitä te sanotte tähän, Simon Andreksenpoika — tiedän teidän isänne olleen minun isoisäni uskollisen tukijan ja teidän itsenne palvelleen Haakon-kuningasta kunnialla — eikö minulla teidän ajatuksenne mukaan ole oikeus ottaa selvää siitä?"

"Minun ajatukseni on, herra kuningas" —, Simon oli astunut esiin ja kumarsi uudelleen, "että niin kauan kuin teidän armonne hallitsee maamme lakien ja tapojen mukaan, ette ole ikinä saava tietää, ketkä ne miehet ovat, jotka olivat aikoneet ryhtyä laittomuuteen ja maankavallukseen. Sillä samalla hetkellä, jona kansa näkee Teidän armonne tahtovan noudattaa isienne lakeja ja tapoja, ei yksikään mies tämän valtakunnan piirissä ole ajatteleva rauhattomuuden luomista. Vaan jokainen on oleva vaiti ja uskollinen, joskin hetken oli epäillyt pystyisittekö, herra, nuorella iällänne hallitsemaan kahta suurta kuningaskuntaa voimalla ja viisaudella."

"Niin on asia, herra kuningas", yhtyi Erling Vidkuninpoika puheeseen, "ei yksikään tämän valtakunnan mies ole ajatellut kieltäytyä kuuliaisuudesta teitä kohtaan, kun käskynne on laillinen —"

"Niinkö? Tarkoitatte siis, ettei Erlend ole syypää petokseen ja maankavallukseen — kun asiaa tarkemmin ajattelee?"

Silmänräpäyksen näytti siltä kuin herra Erling olisi jäänyt neuvottomaksi, mutta silloin ryhtyi Simon taas puhumaan:

"Te, herra, olette kuninkaamme — jokainen odottaa, että te rankaisisitte laittomuuden lakien mukaan. Mutta jos koettaisitte saada selville Erlend Nikulauksenpojan jäljet, saattaisi tapahtua, että ne miehet, joiden nimet te nyt niin kernaasti haluatte tietää, itse astuisivat esiin ja ilmoittaisivat itsensä tai että tarjoutuisi muita miehiä asiaa tutkimaan — mutta jos teidän armonne ryhtyy sellaisiin keinoihin kuin on uhannut tunnettua ja korkeasukuista herraa Erlend Nikulauksenpoikaa vastaan, on siitä riittävä paljon puhumista."

"Mitä tarkoitatte, Simon Andreksenpoika?" kysyi kuningas jyrkästi — punastuen samassa.

"Simon tarkoittaa", puuttui Bjarne Erlinginpoika puheeseen, "ettei teidän armollenne olisi hyväksi, jos ihmiset alkaisivat kysellä, miksi Erlend ei saanut nauttia miehuuden loukkaamattomuutta, joka on jokaisen miehen oikeus lukuun ottamatta rosvoa ja pahantekijöitä. Ihmiset voisivat silloin muistaa Haakon-kuninkaan toiset tyttärenpojat —"

Erling Vidkuninpoika kääntyi kiihkeästi poikaansa, hän oli vihaisen näköinen — mutta kuningas kysyi kuivasti:

"Ettekö te laske maankavaltajia pahantekijöiden joukkoon?"

"Kukaan ei nimitä häntä siksi, jos hän menestyy aikeissaan, herra", vastasi Bjarne.

Silmänräpäyksen olivat kaikki ääneti. Sitten lausui. Erling Vidkuninpoika:

"Nimitettäköönpä Erlendiä miksi hyvänsä, herra, ei sittenkään ole soveliasta, että te rikotte lakia hänen tähtensä —"

"Silloin täytyy laki muuttaa tässä tapauksessa", sanoi kuningas kiivaasti, "jos kerran on niin, ettei minun valtani riitä ottamaan selkoa siitä, miten kansani aikoo pitää tekemänsä uskollisuusvalan —"

"Te ette voi kuitenkaan toimia sen mukaan ennen kuin laki on muutettu harjoittamatta mielivaltaa kansaa kohtaan — meidän kansamme on aina ollut vaikea tottua mielivaltaan kuninkaittensa puolelta", sanoi Erling jyrkästi.

"Minä voin turvautua ritaristoon ja aateliin", vastasi Maunu Eirikinpoika poikamaisesti nauraen. "Mitäs sanotte siihen, Simon?"

"Minä sanon, herra — että silloin saattaa käydä ilmi, ettei se ole niin varma turva — päättäen siitä, miten Tanskan ja Ruotsin ritaristo ja aateli on suhtautunut kuninkaihinsa — rahvaan ollessa voimattomana kannattamaan kuningasvaltaa heitä vastaan. Mutta jos teidän armonne aikoo ryhtyä sellaisiin keinoihin, pyydän minä päästä vapaaksi herra kuninkaan palveluksesta — sillä silloin minä lukeudun mieluummin rahvaaseen."

Simon oli puhunut niin tyynesti ja maltillisesti, ettei kuningas ollut ensimmältä ymmärtää hänen tarkoitustaan. Sitten hän purskahti nauruun:

"Uhkaatteko te, Simon Andreksenpoika —? Tahdotteko viskata minulle taisteluhansikkaan?"

"Se riippuu itsestänne, herra", sanoi Simon yhtä tyynesti, mutta kaivoi hansikkaat vyöstään ja piti niitä esillä. Silloin kurottautui nuori Bjarne esiin ja tarttui niihin:

"Eivät nämä ole sopivat häähansikkaat herra kuninkaalle!" Hän nosti ilmaan nuo paksut, kuluneet ritarihansikkaat ja nauroi. "Jos tulee tietoon, että te olette pyytänyt ostaa tämänlaisia, silloin niitä pian tarjottaisiin liian monta paria —. hyvään hintaan tietysti!"

Erling Vidkuninpoika huudahti. Äkkiliikkeellä hän tahtoi työntää kuninkaan toiseen ja muut kolme toiseen suuntaan toimittaen näitä ovea kohti ja sanoi: "Minä tahdon puhua kuninkaan kanssa kahden kesken."

"Ei, ei, minä tahdon puhua Bjarnen kanssa", huusi kuningas juosten heidän jälkeensä.

Mutta herra Erling tuuppasi poikansa ulos toisten kanssa.

He kuljeksivat jonkin aikaa linnan pihassa ja viereisellä vuorella — kukaan ei sanonut mitään. Stig Haakoninpoika oli miettivän näköinen, mutta oli vaiti, kuten oli ollut koko ajan; Bjarne Erlinginpoika hymyili kaiken aikaa salaa itsekseen. Hetken kuluttua tuli herra Erlingin aseenkantaja ulos tuoden herraltaan sanan, että he odottaisivat häntä majalassa — heidän hevosensa olivat linnan pihassa.

Sitten he istuivat majalassa. He välttivät puhua tapahtuneesta — ja johtuivat lopuksi puhumaan hevosista ja koirista ja haukoista. Ja myöhemmällä innostuivat Stig ja Simon kertomaan naisjuttuja — Stig Haakoninpojalla oli aina loputon varasto näitä, mutta Simonille kävi niin, että joka kerran, kun hän olisi muistanut jonkun uuden jutun, otti Stig paikalla sanat hänen suustaan kertoen sitä niinkuin se olisi tapahtunut hänelle itselleen tai niinkuin hän olisi vastikään kuullut sen jossakin Mandvikin lähistöllä — vaikka Simon tiesi kuulleensa tarinan jo lapsuudessaan Dyfrinin miestentuvassa.

Mutta hän nauraa hohotti kilpaa Stigin kanssa. Ja koko ajan hänestä tuntui kuin penkki olisi keikkunut hänen allaan — hän pelkäsi jotakin, mutta ei uskaltanut ajatella mitä. Bjarne Erlinginpoika nauroi hiljaa, joi viiniä ja jyrsi omenoita, nosteli kauluksensa huppua ja kertoi väliin jonkun lyhyen kaskun — hänen juttunsa olivat paksuimmat, mutta niin ovelat, ettei Stig ymmärtänyt niitä. Bjarne kertoi kuulleensa ne eräältä papilta Bergenissä.

Vihdoinkin tuli herra. Erling. Poika, meni isäänsä vastaan auttaakseen tältä päällysvaatteet. Erling kääntyi äkeissään pojan puoleen:

"Senkin —!" sanoi hän. Sitten hän viskasi viitan Bjarnen käsiin — tämän kasvoilla välähti hymy, josta isä ei ollut tietävinään. Hän kääntyi Simonin puoleen:

"Nyt voitte olla tyytyväinen, Simon Andreksenpoika! Nyt voitte luottaa siihen, ettei se päivä ole enää kaukana, jolloin saatte istua rauhassa naapureittenne luona — te ja Erlend — ja hänen vaimonsa ja heidän monet poikansa."

Simon oli hiukan entistä kalpeampi noustessaan kiittämään Erling-herraa. — Hän tiesi nyt, mikä se pelko oli, jota hän ei ollut uskaltanut katsoa silmiin. Mutta asia ei ollut autettavissa —

* * * * *

Suunnilleen parin viikon perästä laskettiin Erlend Nikulauksenpoika vapaaksi. Simon ratsasti häntä hakemaan Akersnesin linnasta Ulf Haldorinpojan ja kahden miehen kera.

Puut olivat jo melkein paljaat, sillä edellisellä viikolla oli tuullut kovasti. Maa oli roudassa. Hevosten kaviot kopisivat, ja pellot olivat vaaleat kuurasta heidän ratsastaessaan kaupunkia kohti. Näytti melkein siltä kuin rupeaisi satamaan lunta — taivas oli tasaisessa pilvessä ja ilma raskas ja kylmänharmaa.

Simon oli huomannut Erlendin vetävän perässään toista jalkaa hänen tullessaan linnan pihalle, ja hän näytti vähän jäykältä ja saamattomalta kiivetessään hevosen selkään. Hän oli myös hyvin kalpea. Parta oli poissa ja hiukset leikatut ja su'itut — kasvojen yläosa oli kalmankeltainen väriltään ja leukapuoli valkoinen sinertävän parranjuuren kohdalta, silmät olivat painuneet kuopille. Mutta hän oli sittenkin komean näköinen tummansinisessä mekossaan ja viitassaan ja käyttäytyi — hyvästellessään Olav Kyrningiä ja ojentaessaan rahalahjoja miehille, jotka olivat vartioineet häntä ja kantaneet hänelle ruokaa vankilassa — aivan kuin päällikkö, joka eroaa häätalon vieraista.

Aluksi hänellä näytti olevan kylmä ratsastaessaan. Häntä värisytti pari kertaa. Mutta sitten hänen poskilleen kohosi veri ja kasvot elostuivat — oli kuin hänen ruumiiseensa olisi palannut ydin ja elämä. Simon ajatteli, että Erlendiä oli yhtä vaikea murtaa kuin pajun vesaa. He saapuivat majalaan, ja Kristiina kohtasi miehensä pihalla. Simon koetti olla katsomatta sinne, mutta ei voinut.

Nämä tervehtivät toisiaan kädestä ja vaihtoivat pari sanaa, hiljaa ja selkeällä äänellä. Kohtaus sujui kauniisti, koko kartanon väen nähden. Ihmeempää nähtävää ei ollut kuin että molemmat lensivät hehkuvan punaisiksi, katsahtivat toisiinsa sekunnin verran ja loivat sitten katseensa maahan. Sen jälkeen Erlend tarttui uudelleen vaimonsa käteen, ja he astuivat yhdessä parvea kohden, joka oli oleva heidän asuntonsa niin kauan kuin he viipyivät kaupungissa.

Simon kääntyi menemään tupaan, jossa hän ja Kristiina olivat asuneet tähän saakka. Parviportaiden alimmalla askelmalla Kristiina kääntyi ja huusi häntä luokseen omituisen helkkyvällä äänellä:

"Etkö tule mukaan, lanko — haukkaamaan suurusta — ja sinä, Ulf!"

Hän näytti niin nuorelta ja pehmeältä seisoessaan siinä sivuttain ja katsellessaan olkapäänsä yli. Heti Osloon tultuaan hän oli alkanut solmia huntunsa toisella tapaa. Etelässä kantoivat vain pikkueläjien naiset huntuaan niin kuin Kristiina oli tottunut kantamaan naimisiinmenostaan asti: tiukasti otsaa pitkin nunnapäähineen tavoin, molemmat nirkot kiedottuina toistensa ohi, niin että kaula peittyi, paljon poimuja sivuilla ja pään takaosaan kierretyn sykerön ympärillä. Trondheimissa oli aina ollut hurskauden merkki sitoa huntunsa näin, ja arkkipiispa Eiliv kiitti sitä naidun naisen parhaimmaksi koristukseksi. Mutta ettei pistäisi silmään, oli Kristiina nyt alkanut käyttää etelän kuosia, jonka mukaan huntu käärittiin höllästi otsan yli ja jätettiin riippumaan alas selkää pitkin, niin että etutukka näkyi ja kaula ja hartiat vapautuivat; asiaan kuului myös, että palmikot sidottiin vain silmukalle niskaan, niin ettei tukka törröttänyt hunnun alla, vaan huntu pääsi lankeamaan pehmeästi pään muodon mukaan. Simon oli huomannut tämän uuden tavan jo ennen ja nähnyt, että se puki Kristiinaa — mutta hän ei ollut kuitenkaan tätä ennen huomannut, miten nuoren näköiseksi se hänet teki. Ja Kristiinan silmätkin välkkyivät kuin tähdet.

* * * * *

Päivemmällä tuli tuttavia Erlendiä katsomaan — Ketil Skogista, Markus Torgeirinpoika ja myöhemmin illalla itse herra Olav Kyrning, Sira Ingolf ja herra Guttorm, eräs Halvardinkirkon pappi. Noiden kahden papin tullessa oli alkanut sataa lunta, kuivaa, hienomuruista tuprua, ja he olivat eksyneet tieltä ja joutuneet takiaismaahan — heidän vaatteensa olivat täynnä takiaisia. Kaikille tuli kiire irrottamaan niitä pappien ja heidän palvelijoittensa vaatteista — Erlend ja Kristiina noppivat Guttorm-herraa, he punastelivat lakkaamatta ja laskivat leikkiä papin kanssa, äänen vavahdellessa omituisesti heidän nauraessaan.

Simon joi koko lailla alku-illasta, mutta hän ei päihtynyt — vain ruumis tuntui hiukan raskaalta. Jokainen sana, joka sanottiin, painui hänen mieleensä kumman tarkasti. Toiset alkoivat pian hölpöttää — kukaan heistä ei ollut kuninkaan ystävä.

Simonia alkoi niin merkillisesti kyllästyttää kaikki nyt perästäpäin. Pelkkää lorua se oli tuo, mitä nuo toiset tuossa jaarittelivat hälisten ja kiivastuen. Ketil Aasmundinpoika oli typerähkö, ja hänen lankonsa Markus ei ollut paljoa viisaampi häntä; Olav Kyrning oli oikein ajatteleva ja ymmärtäväinen, mutta lyhytnäköinen mies, — eivätkä nuo kaksi pappia näyttäneet hekään erityisemmän teräviltä. Kaikki istuivat nyt siinä kuunnellen Erlendiä ja yhtyen häneen — ja hän muuttui yhä enemmän entisekseen, vallattomaksi, löyhäsuiseksi ja varomattomaksi. Hän oli ottanut Kristiinan käden omaansa, pannut sen polvelleen ja istui nyt leikitellen hänen sormillaan — he istuivat siten, että heidän hartiansa koskettivat toisiaan. Yhtäkkiä Kristiina lehahti punaiseksi eikä voinut siirtää katsettaan Erlendistä — ja kun tämä kietaisi salaa kätensä hänen vyötäisilleen, alkoivat hänen huulensa väristä, ja hänellä oli täysi työ pitää ne suljettuina.

Sitten ovi aukeni ja Munan Baardinpoika astui sisään.

"Viimeiseksi tuli itse iso siitosori", huusi Erlend nauraen, hypähti pystyyn ja juoksi häntä vastaan.

"Kautta Jumalan ja pyhän Neitsyen — sinä taidat olla yhtä huoleton taas", sanoi Munan suutuksissaan.

"Mitäs tässä nyt enää on itkemistä ja suremista, sukulaismies!"

"No en minä ole nähnyt sinun kaltaistasi miestä — koko menestyksesi on mennyttä —"

"Minä en olekaan semmoinen mies, että menisin helvettiin takapuoli paljaana varjellakseni paitaani palamasta", sanoi Erlend, ja Kristiina nauroi hiljaa ja herkästi.

Simon laski päänsä pöydälle käsivarsiensa päälle. Toiset saivat uskoa hänen olevan niin humalassa että oli nukkunut paikalleen — hän tahtoi olla rauhassa.

Mikään ei ollut toisenlaista kuin hän oli odottanut — taikka kuin hänen olisi ainakin pitänyt voida odottaa. Ei edes Kristiina. Siinä hän istui, ainoana naisena näiden monien miesten keskellä, yhtä lempeänä ja kainona ja luottavaisena ja varmana kuin ennen. Sellainen hän oli ollut silloinkin — kun hän petti Simonin — häpeämätön taikka viaton, ei hän tiennyt kumpaistako. Ei, se ei ollut totta, ei hän ollut noin varma, ei hän ollut häpeämätön — ei hän ollut rauhallinen, vaikka oli näyttänyt rauhalliselta. Mutta tuo mies oli pannut hänet pilalle — Erlendin tähden Kristiina olisi kävellyt vaikka tulisilla kivillä — ja hän oli astunut Simonin yli, jota hän ei luullut muuksi kuin kylmäksi kiveksi.

Mitä hän tässä houri — Kristiina tahtoi viedä tahtonsa perille eikä tajunnut muuta. Pitäkööt ilonsa — sama se hänestä. Kuuluiko se häneen, vaikka he olisivat siittäneet vielä seitsemän poikaa — sittenhän niitä oli neljätoista Lauritsa Bjørgulfinpojan puolen perinnön jaolla. Hänen ei näyttänyt tarvitsevan huolehtia pojistaan, Ramborg ei ollut yhtä nopsa laittamaan lapsia kuin hänen sisarensa — hänen jälkeläisensä saisivat kerran valtaa ja rikkautta. Mutta yhdentekevä — kaikki oli yhdentekevää tänä iltana. Hänen mielensä teki juoda lisää — mutta hän tunsi, että tänä iltana ei jumalanvilja pystyisi häneen — ja silloin hänen pitäisi nostaa päänsä ja ottaa kukaties osaa juttuun.

"Sinä luulet varmaankin, että olisit kelvannut valtionhoitajaksi?" sanoi Munan pilkallisesti.

"Vielä mitä, etkö sinä ymmärrä, että me olimme aikoneet panna sinut siksi!" nauroi Erlend.

"Jumalan nimessä, pidä toki kurissa kielesi, mies —"

Toiset nauroivat.

Erlend tuli Simonin luo ja kosketti häntä olkaan:

"Nukutko sinä, lanko —?" Simon nosti katseensa. Erlend seisoi hänen edessään pikari kädessä. "Maljasi, Simon. Sinua minun tulee ennen kaikkea kiittää siitä, että sain pitää henkeni — ja minä iloitsen siitä, että asiat ovat kuten ovat, poikaseni! Sinä autoit minua kuin veli — ellet sinä olisi ollut lankoni, olisin minä kai menettänyt pääni. — Sitten sinä olisit voinut naida minun leskeni —"

Simon hypähti pystyyn. Silmänräpäyksen nuo kaksi katsoivat toisiinsa — Erlendistä hävisi humala, ja hän kalpeni; sitten hänen huulensa aukenivat.

Simon löi nyrkillään pikarin toisen kädestä niin että sima juoksi maahan. Sitten hän kääntyi ja lähti tuvasta. Erlend jäi paikallaan seisomaan. Hän kuivasi kätensä ja ranteensa mekon helmaan, älyämättä sitä itse — ja katsoi sitten taakseen: toiset eivät olleet huomanneet mitään. Hän työnsi jalallaan pikarin penkin alle — mietti hetken — ja lähti sitten lankonsa jälkeen.

Simon Darre seisoi parven portaiden alla — Jon Daalk talutti parastaikaa hänen hevosiaan tallista. Hän ei liikahtanutkaan Erlendin tullessa häntä kohti:

"Simon! Simon — minä en tiennyt — en tiennyt mitä sanoin!"

"Nyt tiedät sen!"

Simonin ääni oli aivan soinnuton. Hän seisoi liikahtamatta, katsomatta toiseen.

Erlend katsoi neuvottomasti ympärilleen. Pilviharson takaa häämötti kuun kalpea laita, ja ilma oli täynnä pieniä kovia lumijyviä. Erlend hytisi kylmästä.

"Minne — minne sinä lähdet?" kysyi hän kohmeissaan katsoen miestä ja hevosia.

"Hakemaan toista majapaikkaa", sanoi Simon lyhyesti. "Pitäähän sinun ymmärtää, että täällä minä en viitsi olla —"

"Simon!" huudahti Erlend. "— En tiedä mitä antaisin, jos saisin sen sanomattomaksi —!"

"En minäkään tiedä", vastasi toinen äskeisellä äänellä.

Parven ovi avautui. Kristiina astui solaan lyhty kädessä — hän kumartui kaiteen yli ja katsoi alas:

"Sielläkö te seisotte?" kysyi hän kirkkaalla äänellä. "Mitä te teette siellä ulkona tähän aikaan?"

"Minä tunsin, että minun oli käytävä hevosia katsomassa — kuten siivojen ihmisten on tapana sanoa", vastasi Simon nauraen.

"Mutta, hyvänen aika — sinähän olet tuonut ulos hevosesi!" ihmetteli Kristiina naurussa suin.

"Niin — sellaista sitä mies tekee kun on pyörällä päästään", sanoi Simon äskeiseen tapaan.

"Tulkaa nyt jo takaisin!" kuului ylhäältä iloisesti ja veikistellen.

"Ihan paikalla." Kristiina hävisi sisään, ja Simon käski Jonia viemään hevoset takaisin. Hän kääntyi Erlendiin — tämä seisoi siinä kummallisen veltoin ilmein ja jäsenin. "Minä tulen sisään vähän ajan perästä. Meidän täytyy koettaa olla kuin ei sitä olisi sanottukaan, Erlend — vaimojemme tähden. Mutta sen verran ymmärtänet sinäkin — että sinä olet viimeinen mies koko maailmassa, jonka minä olisin suonut — tietävän — tästä. Äläkä unohda, etten minä ole yhtä lyhytmuistinen kuin sinä!" Ovessa käytiin taas ylhäällä; vieraat tulivat ulos joukolla. Kristiina saattoi heitä palvelusneitonsa kera, joka kantoi lyhtyä.

"Niin se on", hihitti Munan Baardinpoika, "nyt on jo myöhä — ja nämä kaksi kaipaavat kovasti sänkyä —"

"Erlend. Erlend. Erlend." Kristiina oli viskautunut hänen syliinsä samassa silmänräpäyksessä kun toiset olivat hävinneet ovesta. Hän painautui tiukasti mieheensä. "Erlend. — Sinä näytät surulliselta", kuiskasi hän kauhuissaan puoliavoimet huulet lähellä Erlendin suuta. "Erlend?" Hän tarttui miehensä ohimoihin molemmin käsin.

Erlend seisoi vähän aikaa paikallaan, käsivarret höllästi hänen ympärillään. Sitten hän puristi Kristiinan itseensä, ja hänen kurkustaan pääsi pieni valittava äännähdys.

Simon kulki tallia kohden — hän oli aikonut sanoa jotakin Jonille, mutta unohti sen tiellä. Hetkisen hän seisoi tallin ovella katsoen himmeää kuuta ja lumen tuloa — sitä alkoi nyt sataa suurempina hahtuvina. Jon ja Ulf tulivat tallista ja sulkivat oven perästään; sitten nuo kolme miestä lähtivät yhdessä sitä rakennusta kohti, jossa heidän makuupaikkansa oli.