VII.

Seuraavana aamuna oli Jaakko varsin hilpeällä mielellä, hommatessaan lähtöä, sillä olihan hänestä mukava päästä kaupungissa käymään, jossa hän oli vaan jonkun ainoan kerran ennen käynyt ja jossa siis oli paljonkin katsottavaa.

Hän koetti olla hyvin toimelias kuormaa laittaessaan ja matkavalmistuksia tehdessään, jottei isäntä kohta alussa löytäisi moitteen syytä.

Ennen auringon nousua oli kuorma valmis ja Puni valjaissa ison reslan edessä.

Jaakko hyvästeltyään Nurmelan asujia otti suitsivarret käsiinsä ja hyppäsi kuorman päälle.

"Kuulehan Jaakko!" huudahti samalla Liisa ja juoksi kuorman viereen sekä pani Jaakon kouraan rahaa. "Ostappa kaupungista kirjakaupassa käydessäsi minulle samalla uusi virsikirja, sillä entinen alkaa jo kovin vanhaksi käydä!"

"Kyllä, mielellänikin. Eikö sinulla ole muuta asiaa? Kyllä minä toimitan."

"Eipä ole tällä kertaa."

"Muista nyt", varoitti isäntä vielä, "olla toimellinen ja varovainen ja tehdä niinkuin olen käskenyt. Pidä huoli rahoista, ettet niitä mihinkään joutavaan kuluta! Kun tulet kaupunkiin, niin rupea heti asioita toimittamaan, jottei tulisi tyhjää viivykkiä, sillä huomisillalla pitää sinun viimeistään olla kotona!"

"Kyllä, kyllä", vakuutti Jaakko ja lähti ajamaan. "Hyvästi vaan nyt!"

"Hyvästi, hyvästi! Onnea matkalle!" vastasi Liisa, nyökäytti päätään ja poistui köökkiin.

Aamu alkoi jo valeta, kun Jaakko pääsi taipaleelle.

Talosta lähtien vei maantielle oikotie, jota hän lähti ajamaan ja joka oli ennestään hänelle tuttu. Sitten kyllä alkoivat matkat olla jotenkin outoja, kun hän oli maantietä vähän matkaa ajellut, vaan mikäpähän oli selvällä valtatiellä kulkiessa! Eihän siinä voinut tieltä mihinkään eksyä.

Kylmänlainen tuuli puhalteli sivulta päin, jotta yritteli jo korvalehtiä palelemaan, vaan Jaakko kun vetäsi pystyyn turkinkauluksensa, niin sittenpä ei kylmä häneen enää pystynyt. Tyytyväisenä hän vaan istui kuorman päällä ja antoi hevosen kävellä alkutaipaleesta. Mutta kun tie sitten rupesi paranemaan, antoi hän Punin toisinaan juosta hölkötellä, kun ei kuorma kuitenkaan tuntunut kovin raskas olevan; ja silloin hän aikansa kuluksi itsekseen laulella hyräili lemmenlauluja ja kuuli kaikun vastaavan lumisesta metsästä.

Johtuipa hänellä silloin mieleen oma lempensäkin ja hänen ajatuksensa lensivät Nurmelaan, jossa ne viipyivät Liisan luona. Mielellään hän muisteli tuota somaa ja viehättävää tyttöä ja kuvaili mielessään sen kauniita kasvonpiirteitä, sen lempeitä silmäyksiä, suloista hymyilyä, heleää puhetta ja miellyttäviä liikkeitä. Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä suloisemmalta se tuntui, tuntuipa olennolta niin rakastettavalta, että kaikki sen mahdolliset viat tulivat ihan näkymättömiksi sen suuren sulouden ja hyvyyden vuoksi.

Tuntuisippa mitä somimmalta, jos se nyt olisi tuossa sivulla ja hän saisi kääriä kätensä sen kaulan ympärille ja huulillaan koskettaa sen hymyileviä huulia. Mutta onpa onnellista, jos niin vast'edeskään tapahtuu, jos se aika vielä koituu, että hän saa tunnustaa Liisan kullakseen ja morsiammekseen. Olisippa kovin ikävä, jos se ei häneen suostuisikaan! Silloin tuntuisi Nurmela kovin kolkolta. Silloin hän varmaankaan ei voisi enää ollenkaan viihtyä täällä vieraassa seudussa vierasten kesken. Silloin tuntuisivat asujamet entistä vieraammilta, työ tuntuisi raskaammalta, elo tukalammalta. Liisahan se tähän asti on päivänpaistetta hänen elolleen tuonut ja tehnyt Nurmelan hänelle mieluiseksi olopaikaksi. Sehän on monesti ilahuttanut hänen mieltään, silloin kun hän muuten olisi vaan surua ja ikävyyttä saanut kokea. Jos se hänen hylkäisi, niin silloin hän tuntisi itsensä kovin yksinäiseksi ja murheelliseksi.

Lennähtipä myös toisinaan Jaakolla mieli kauas Nurmelasta etäisten kotoseutujen vähäisiin asuntoihin ja niiden asukkaat muistuivat elävästi mieleen. Hän katseli ajatuksissaan vanhempiaan, veljiään ja sisariaan Törmälän tutuissa tuvissa, katseli myös Kumpulaa asujineen ja olletikin Annia, jonka kanssa viettämänsä monet lapsuuden päivät hänellä yhä olivat hyvässä muistissa. Mitenkähän mahtanevat he nyt kaikki toimeen tulla! Lieneeköhän Anni vielä samanlainen kuin ennen ja muisteleekohan se häntä ja niitä aikoja, joita he ovat ennen yhdessä viettäneet! Jospa se muisteleekin, niin se tuskin ajattelee häntä toisin kuin tuttava tuttavataan. Ei tuota tiedä, mahtaako sen sydän sykkiä häntä kohtaan samalla lailla kuin rakastavan tytön sydän sykkii sulhoaan kohtaan, ja jospa niin sykkiikin — — — niin no — — — kumpihan noista sitten mahtaisi olla parempi, Anni vai Liisa!

Viipyivät sitten Jaakolla ajatukset hetkisen Annin luona, ja hän rupesi miettimään, että se on kasvanut samoissa olosuhteissa, samassa seudussa kuin hän. Heille molemmille ovat nuo köyhät kotoiset asunnot ja mutkattomat isiltä perityt tavat yhtä mieluiset. Heistä molemmista tuntuvat nuo kotoiset jylhät metsät, korkeat vaarat, raivaamattomat seudut hyvin mieluisilta, vaikka tämän puolen asukkaat useinkin ajattelevat niitä hyvin ikäviksi. — Ja Annin hän tuntee tarkoin lapsuuden ajoilta saakka, tuntee tämän hyvän luonnon ja rehellisen mielenlaadun. Kyllähän se Liisa puheissaan ja tavoissaan on Annia mukavampi, vaan tuskin kuitenkaan sydämmeltään parempi.

Ja Jaakko ajatteli, kuinka olisi mukava sitä taas tavata, ja kuvaili viimein mielessään, miltä tuntuisi, jos he molemmat olisivat aviopari, kunnes hänen mietteensä taas lennähtivät Nurmelan Liisaan.

Tällä tavoin hän kulutti aikaa mieluisissa mietteissä, ja matka joutui joutumistaan, eikä mikään häirinnyt hänen ajatuksiaan, kun hän yksin matkusteli autiota tietä pitkin. Pitkään aikaan ei tullut ketään vastaan, eikä takaa päinkään näkynyt tuliata.

Milloin kulki matka tiheän mänty- ja kuusimetsän keskitse, milloin aavojen lakeuksien yli. Eipä näkynyt tien sivulla taloja tiheässä, ainoastaan siellä täällä joku pieni turvemökki tai kallellaan oleva vähäinen puurakennus.

Jaakko, silmäillessään noita viheliäisiä asuntoja, ajatteli, että on niitä asuinpaikkoja jos jonkunlaisia. Ei niissä luulisi liikkumisen tilaa olevan tarpeeksi yksinäisellekään hengelle, saati sitten perheille, joissa on monta lasta. Kyllähän hänen kotipuolessaan ihmiset yleensä köyhiä ovat, vaan on niillä kuitenkin monella väljemmät asunnot kuin nuo tuossa, eikä siellä turvemökkejä olekaan. — Jos hän vaan joskus eläessään itselleen oman asunnon laittaa, niin pitää siitä ainakin tulla parempi kuin tuo viheliäinen kaatumaisillaan oleva pöksä tuossa tien varrella.

Mutta jäivätpä mökit taaksepäin ja tie vei nyt korkean hirsimetsän läpi. Tuuli tohisi metsässä ja vanhat hongat humisivat yksitoikkoisesti ja heiluttelivat lumisia oksiaan, joista tuon tuostakin tuulen puuska pudotti raskaan lumikasan.

Metsän takaa ilmaantui näkyviin iso talo ja sieltä päin tuli muuan hevosmieskin vastaan.

Matka alkoi nyt hupaisemmalta tuntua, kun taloja alkoi tiheämmin näkyä ja kun tielle ilmaantui jotain liikettä, mutta eipä vaan kuitenkaan tuntunut hupaiselta nähdä huonoja mökkejä, joita yhä vaan useinkin näkyi tien varrella ja jotka olivat todisteena siitä, että paikkakunnassa löytyi suurta köyhyyttä, jospa varallisuuttakin.

Jaakko kuuli kaukaa edestäpäin aisakellon soivan, ensin hiljaa, vaan sitten kovemmin, ja kohta sen jälkeen ajoi vastaantulia hänen sivutsensa semmoisella kiireellä, että hän tuskin ennätti ajaa syrjäänkään, ennenkuin se jo oli kaukana hänen takanaan. Se oli posti, joka niin joutuin kulki.

Ajettuaan vielä kappaleen matkaa saapui Jaakko syöttöpaikkaan, tullen isoon kartanoon, jossa näkyi ennestäänkin monioita matkamiehiä.

Riisuttuaan Punin valjaista ja vähän aikaa hevosen kanssa hommailtuaan meni hän sisälle pirttiin, teki hyvän päivän tullessaan, hieroskeli käsiään yhteen, jotta ne lämpenisivät, ja riisui sitten turkkinsa muutamaan puunaulaan.

Pirtissä oli väkeä paljonkin, vaan eivätpä ne isosti hänen tulostaan näkyneet välittävän. Pikimmältään ne vaan katsahtivat häneen, vaan eivät keskeyttäneet keskinäisiä keskustelujaan. Muuan keski-ikänen nainen vaan hiljaa vastasi hänen tervehdykseensä.

"Mitä sitä kuuluu vieraalle?" kysäsi tämä sitten.

"Eipä kuulu mitään sanottavia. Mitä tänne kuulunee?"

"Eipä erityistä tännekään."

"Mistä kaukaa se on tämä matkustaja?" kysyi sitten muuan mies, joka istui penkillä pirtin pöydän takana ja poltteli tupakkia lyhytvartisella piipulla.

"Tuolta olen Nurmelasta", vastasi Jaakko. "No, niin minusta näyttikin äsken, kun ajoitte kartanoon, jotta Nurmelan hevonen siellä tulee. Mutta teitä minä en tunne. Ette suinkaan te ole Nurmelan miehiä, vai miten?"

"Minä olen vaan renkinä siellä oleksinut. Tuoltahan minä oikeastaan olen kotoisin Kajaanin takaa."

"Jo minä ajattelinkin heti teidät nähdessäni, ettette te suinkaan ole tämän puolen miehiä. — Kaupunkiinko se matka pitää?"

"Kaupunkiin."

"Liiaksikohan niitä muka ylimaassa on miehiä", puuttui taas puheeseen muuan vanhanpuoleinen harmajahiuksinen mies, "kun niitä sieltä myötäänsä tänne alapuoleen työntyy, vaan Ameriikkaan olletikin?"

"Eipä ole liiaksi", vastasi Jaakko, "mutta kun siellä työmiehillä useinkin ovat huonot tienestit, siellä kun ei juuri mainittavasti ole varakkaita talokkaita ja hyviä rahamiehiä, jotka kykenisivät isoja palkkoja maksamaan, niin onhan se monellakin täytymys lähteä muualle työn hakuun. — Sitä paitsihan noita kuulestaa täältäkin puolesta paljon Ameriikkaan meniöitä olevan."

"Onhan niitä kyllä täältä, jospa sieltäkin, ja parempaahan moni hakee aina, vaikka olisi hyvä ennestäänkin", vastasi vanhus ja selitti sitten, kuinka usein kuitenkin moni pettyy toiveissaan lähtiessään pois kotoseudultaan paremmille tienesteille muka. Mutta hän jätti keskustelunsa Jaakon kanssa sikseen, kun samassa muuan toinen mies rupesi puheisiin hänen kanssaan.

Puhuteltiinhan tuota Jaakkoa siksikin, vaikka alussa oli näyttänyt, jottei kukaan hänestä välitä. Mutta tuntui hänestä kuitenkin, että kotoseutunsa asukkaiden puhuttelutapa oli aina paljon ystävällisempi. Siellähän aina vastaanotetaan tuliata niinkuin hyvää tuttua ainakin. Mutta eihän tuo mikään kumma olekaan, että tämmöisissä liikepaikoissa, missä käypi kulkioita jos minkälaisia, kohtelu toisinaan saattaa hiukan kylmältä tuntua.

Pari tuntia talossa viivyttyään ja hyvin apatettuaan ja juotettuaan hevosta, pani Jaakko ruunan taas valjaisiin ja lähti taipaleelle.

Matka kului rauhallisesti, mitään mainittavaa tapahtumatta. Hevonen milloin astui verkalleen, milloin juosta hölkötteli, ja Jaakko milloin makasi levollisena kuorman päällä, milloin istua kyykötti miettiväisenä ja kuunteli kulkusen kilinää, reen ritinää ja tuulen viuhinaa.

Asuttuja seutuja rupesi yhä enemmän näkymään tien varrella ja liike suureni suurenemistaan. Tuli usein vastaantulioita ja toisinaan joku takaa päinkin ajoi sivutse, jotta eipä saanutkaan Jaakko ihan huoletonna kuorman päällä olla kellotella, vaan hänen täytyi useinkin syrjäyttää hevostaan, että ohikulkiat pääsivät häntä sivustamaan.

Ennen pimeää hän saapui kaupunkiin ja ajoi kuormineen Nurmelaisten tavalliseen majapaikkaan muutamaan pieneen kartanoon erään syrjäkadun varrella.