V.

Jaakko eleli elelemistään Nurmelan talossa ja teki tyytyväisenä työtä, hyvillään siitä, että oli saanut hyvän työpaikan ja hyvän toimeentulon.

Kun hän oli kotonaan useinkin saanut vähällä ruu'alla olla, oli hänestä nyt mukava olla isossa talossa, jossa aina sai mahansa täydeltä syödä. Mutta sepä tuntui mieltä pahottavan vähän, kun emäntä kuului moittineen häntä isoksi syömäriksi. Ensi päivinä olikin hän syönyt tavallista enemmän, vaan kun kerran oli päässyt paremmille päiville tottumaan, ei hän syönyt enää paljon enempi kuin muutkaan.

Niin kauan kuin hän teki semmoisia töitä, joita oli kotonaankin tottunut tekemään, oli isäntä häneen jotenkin tyytyväinen, sillä hän oli ahkera työmies, vaikka tosin hitaanlainen liikkeissään. Olihan hän tottunut kotonaan sirppiä ja viikatetta käyttämään, kyntämään ja karhitsemaan, hevosella ajamaan ja hevosta hoitamaan, hirsiä kaatamaan, halkoja hakkaamaan ja sen semmoista tekemään; ja tämmöisissä töissä hän Nurmelassakin hyvin suoriutui, ainakin ensimmältä. Varsinkin kunnosti hän itseään raskaita painoja nostaessaan ja kiviä pellosta pois vääntäessään tai muussa semmoisessa työssä, jotta hänen työkumppaninsa hyvin ihmettelivät hänen voimiaan. Mutta sattuipa semmoisiakin toimia, joissa hän oli kokonaan tottumaton, jottei tiennyt miten siinä menetellä, tai jos vähän tiesikin, niin erehtyi useinkin, ja silloin toiset hänelle nauroivat, etteikö se tuotakaan osaa. Sehän se toisinaan yritti vihaksi käymään, kun ne, sen sijaan että olisivat tulleet neuvomaan ja auttamaan, vaan pilkkaa tekivät. Olisivatpa itsekin ylimaassa kaiken ikänsä elelleet, niin tuskin olisivat ollenkaan viisaampia! Mutta Lauripa ei koskaan hänelle pahaa sanaa sanonut, oli aina vaan yhtä ystävällinen ja samoin myöskin Liisa, talon piioista nuorin ja sievin.

Liisa oli sukkela leikinlaskia ja hyvä ilvehtimään ja ivaamaan, jos vähänhään syytä löytyi, mutta hän oli kuitenkin sen verran helläsydämminen, että, jos näki jonkun liiaksi sortavan toista, hän rupesi sorretun puolelle ja alkoi sortajasta ivallisesti puhua. Kun Jaakko vaan sattui väittelemään ja kiistelemään tovereinsa kanssa, niin silloinpa Liisa useinkin piti hänen puoltaan ja olikin sen vuoksi Jaakolle paremmin mieleen kuin muut naiset.

Sattuipa kerran, että Jaakko muutamana syysiltana iltasen jälkeen, kun palkolliset olivat koossa pirtissä pakinoimassa, niinkuin heidän tapansa oli ennenkuin nukkumaan menivät, istui tavallista alakuloisempana penkillä uunin vieressä, pää käsien varassa.

"Jaakollehan se sattui pieni vahinko tänään hänen työssä ollessaan", tuumasi piika Eeva kumppaneilleen.

"Niin kuuluu sattuneen", naurahti piika Elsa, joka Eevan vieressä istui, "vaan eihän tuo olekaan mikään kumma. Ei se ollut ensi kerta."

"Eipä kyllä. — Kunpa olisit, kuule Jaakko, enemmän kiirettä pitänyt, niin olisi asiasi paremmin onnistunut."

"Mistäpä minä ennakolta osasin arvata, miten tulisi käymään!" vastasi Jaakko vakaisesti.

"Jaakko tietysti", arveli Elsa, "on oppinut ylimaassa, ettei olekaan tarvis hätäillä ensimmäisen vaaran lähetessä."

"Ole sinä vaiti viisauksinesi! Sen olen oppinut ja sen uskon vieläkin, ettei hoppu ole hyväksi eikä kiire kunniaksi."

"Tänään olisi kuitenkin ollut."

"Miks'et sinä tehnyt ihan niinkuin isäntä käski?" kysyi renki Antti.

"Siksi, että se on sinulle ihan sama, mitenkä minä tein", vastasi Jaakko.

"Kas nyt! Osaat sinä, näen mä, vielä ylpiästikin puhua."

"Kun oma pää oli viisaampi", ilveili Elsa, "niin tietysti oli sen neuvoa seuraaminen ja silloin kävi niinkuin kävi."

"Älähän nyt!" puuttui puheeseen Lauri. "Sattuu se toisinaan vahinko viisaallekin, etkä liene sinäkään aivan erehtymätön."

"Enhän ole sitä sanonutkaan."

"Jos ruvetaan Elsan asioita muistelemaan, niin lieneepä niistäkin jotain sanottavaa", lausui Liisa hymysuin. "Muistatko esimerkiksi, kun sinun ollessasi Junttilassa piikana emäntä muutamana päivänä sanoi sinulle, että talon iso sika tulisi porsimaan niinkuin ensi yönä ja käski sinun olla varuillasi ja pitää sikapahna lämminnä, vaan sinä et uskonut emännän sanoja, luotit enemmän muutamaan kokemattomaan tyttöön, joka oli väittänyt, että Junttilan sika tulisi porsimaan vasta kuukauden perästä; ja kun sitten kuitenkin yöllä sika teki viisi valkoista porsasta, niin ne kuolivat kaikki viluun aivan sinun huolimattomuutesi vuoksi?"

"Mitä sinä vanhoista asioista enää — — —!" muistutti Elsa, vaan heittikin kaikki puheensa Jaakosta sikseen.

"Eiköhän liene paras", sanoi sitten Lauri, kun vanha ruotimumma oli levolle mennyt, "että heitetetään pois kaikki puheet ja mennään kukin nukkumaan!"

"Jopa se tosiaan alkaa olla levolle menon aika", arveli Anttikin; ja piiat alkoivat silloin pirtistä poistua. "Älähän ole milläsikään enää, Jaakko! Huomenna onnistunevat sinulla paremmin asiat, kun lähdet käytteitä myllyyn viemään."

Jaakko kävi ensiksi levolle, päivän töistä ja huolista väsyneenä, ja vuoteessaan hän kyllä hetken aikaa muisteli päivän tapahtumia sekä vertaili ajatuksissaan täällä oloaan niihin aikoihin, jotka oli viettänyt köyhässä, vaan armaassa kodissaan, mutta pian hän kuitenkin vaipui sikeään uneen, joka vapautti hänen kaikista huolellisista ajatuksista.

Lauri paiskausi hänen viereensä samaan sänkyyn ja viimeiseksi Antti, kattolampusta tulen sammuksiin puhallettuaan, heittäysi itsepäälliseen vuoteeseen, ja kohta alkoi Nurmelan ison pirtin joka vuoteesta kuulua raskaasti nukkuvien kovia kuorsauksia.

* * * * *

Ennen auringon nousua heräsi Antti, nousi ketterästi vuoteeltaan ja ruveten pukeutumaan huudahti kovalla äänellä: "Miehet pystyyn!"

Lauri kovahti paikalla ylös ja alkoi heti viivyttelemättä pukemaan itseään, vaan Jaakko kohosi ensin verkalleen istumaan, hieroi silmiään ja kynsi päätään sekä pukeutui sitten hyvin tyyneenä ja levollisena, kiirettä pitämättä. Orrelta saappaat otettuaan ja jalkoihinsa saatuaan, jolloin toiset jo olivat ennättäneet pestä ja kampata itsensä ja laittautua valmiiksi työhön menemään, peseytyi hänkin vuorostaan.

Juuri kun hän oli pessyt ja kampannut itsensä, näki hän jo isännän pirtin ovella seisovan ja hyvää huomenta toivottavan ennenkuin hän ennätti mitään sanoa.

Jaakko vastasi tervehdykseen ja nyökäytti päätään.

"No, Jaakko, tuleppa säkkejä kärryihin nostamaan!" käski isäntä.

Jaakko seurasi isäntää,, verkalleen astuen, jyvä-aittaan, josta sitten nosteli jo eilen valmiiksi täytetyt jyväsäkit portaitten eteen kärryihin, ja keviästi hän liikutteli säkkejä, vaikka ne olivat melkoisen raskaita.

Sitten kävi hän hevosen tallista ja pani sen valjaisiin jyväkuorman eteen.

"Aja nyt siivosti ja varo, ettei mitään vahinkoa tapahdu!" varoitti isäntä.

"Olkaahan ihan huoletta!" vastasi Jaakko, nyhjäsi hevosta suitsista ja lähti kuorman perässä astumaan. "Eihän tuo syvällä maantiellä mikään vaara liene tarjona."

"Eipä tiedä, jos onkin. Sinullahan tuo saattaa vahinko tapahtua silloinkin, kun on vähin siitä pelkoa."

Tuo muistutus ei tuntunut hyvää tekevän, sillä sehän oli todisteena siitä, ettei isäntä täydellisesti luottanut hänen huolellisuuteensa. Mutta minkäpä sille teki! Eihän hän tahallaan ollut mitään vahinkoa tuottanut; oli aina tehnyt, miten paraiten älysi ja taisi, vaan ereyksiä oli sittenkin sattunut.

Kun Jaakko oli tullut vähän matkan päähän Nurmelasta, niin haihtuivat kuitenkin surulliset ajatukset syksyisen aamun raitisten tuulen henkäysten muassa.

Hän katsahti läheiselle jokisuvannolle päin, jonka hiljalleen läikähteleviä laineita vasten itäiselle taivaan rannalle vastikään kohonneen auringon säteet kauniisti kimaltelivat. Somilta näyttivät viheriöitsevät syyslaihot laajalta kummallakin puolen jokea ja siellä täällä törmäin rinteessä ylenevät yksinäiset koivut: heiluvine oksineen, joissa lehdet jo olivat osaksi kellastuneet ja osaksi myöskin pois varisseet.

Hevonen astui verkalleen suoraa ja mäetöntä maantietä pitkin, rattaat jytisivät ja somero ritisi niitten alla, kärryt jymähtivät ja tärähtelivät alinomaa ja Jaakko käveli miettiväisenä kuorman perässä. Hän näki pitkän oillingin edessään ja huomasi muutaman hevosmiehen oillingin päässä. Mutta eipä hän muuta kuin pikimmältään katsahti siihen, ollen ajatuksiinsa vaipunut. Hän keskeytyi mietteissään, kun samalla vastaan tuleva matkamies huudahti hänelle: "Hoi mies, ajappa syrjään vähäsen!"

Jaakko ei ennättänyt hevostaan minnekään päin kääntää, ennenkuin, vaikka matkamies ajoi niin syrjään kuin saattoi vaan, vastakkain tulevien kärryjen rattaitten rummut sattuivat kolahtamaan toisiinsa, vaan pääsivät kuitenkin sen enemmittä vastuksitta toisistaan sivu.

Matkustaja kirosi vähän ja sanoi lähtiessään edelleen ajamaan: "Tuopa koko pökelö on, joka ajaa ihan keski-tietä eikä älyä vähääkään syrjäyttää, vaikka minä olen vähällä raviin joutua."

"Minä en sattunut ajoissa huomaamaan", puolusteli Jaakko itseään.

"Missä ne silmät sitten olivat! Taitaa miesparka vielä olla unen horroksissa."

Jaakko ei vastannut, nyhjäsi vaan ruunaa suitsista, koettaen siten kiirehtiä sen kulkua, ja hetken aikaa siten kulettuaan kärryjen jyskiessä ja rattaitten kolistessa saapui hän vihdoin oillingin päähän, jossa tie teki pienen käänteen. Siitä edelleen vähän matkaa ajettuaan tuli hän tienhaaraan, josta oikealle kääntyvä nurmettunut ja huononlainen kärrytie vei myllylle. Sinne hän lähti nyt ajamaan ja saapuikin pian myllylle kovasti pauhaavan kosken rannalle.

Toimitettuaan asiansa myllyssä ja sinne nostettuaan kaikki jyväsäkit kärryistä, huomenna jauhoina pois tuotaviksi, lähti hän paluumatkalle, nousi seisalleen kärryihin ja antoi hevosen kävellä tienhaaraan asti; vaan maantielle tultuaan laski hän ruunan menemään täyttä ravia, ja silloin rämisivät ja tärähtelivät kärrylavat kovasti, jopa toisinaan kohollekin hypähtivät, mutta vakavana hän vaan seisoi kärryissä, suitsivarret käsissään, ja aikansa kuluksi laulella hyräili muutamia piennä poikana oppimiansa runon säkeitä.

Hän ajatteli juuri hyvillään, että oli kai hän nyt ainakin hyvin asiansa toimittanut, jottei kenenkään luulisi löytävän moitteen syytä, kun lähellä Nurmelaa ruuna pahasti säikähtäen jotakin hyppäsi kahdelle jalalle ja lähti sitten täyttä laukkaa pitkin maantietä menemään. Jaakko, joka ei arvannut ollenkaan olla varuillaan, putosi heti pois kärryistä, ja ruuna lähti jättämään, vaikka hän koki sitä tavottaa juoksemalla sen jälkeen niin nopeasti kuin saattoi vaan ja huutaen huutamistaan: "ptruu, ptruu!" Tuota pikaa hyppäsi ruuna, kärryt perässä, ojan ylitse, ja silloin kärryt kaatuivat kiviä vasten, toinen aisa meni poikki, silat särkyivät, ruuna pääsi valjaista irti sekä mennä vilisti yhä täyttä laukkaa Nurmelan kartanohäkille asti, jossa se vasta pysähtyi.

Kun Jaakko hengästyneenä saapui sinne, oli jo osa talon väestä häntä vastassa. Lauri piteli ruunaa kiinni ja isäntä kiroili, kun aavisti Jaakon kautta jonkun pahan asian tapahtuneen!

"Mitä tämä merkitsee", huudahti isäntä ja katseli Jaakkoa tuimasti silmiin, "että sinä tuolla lailla kotia tulet — — — ja mikä perkele se pani ruunan yksinään tulemaan? Vastaa heti paikalla!"

"Jaakko parka, mitenkähän nyt on käynyt?" kysyi Liisa.

"Niin, miten on käynyt?" kysyi isäntä uudestaan. "Selitä heti paikalla — — —! Mihin olet kärryt jättänyt? Oletko kumoon ajanut?"

Jaakko selitti peittelemättä, miten oli asia; vaan isäntä kuultuaan kärryjen kaatuneen ja aisan menneen poikki, oli hyvin vihoissaan Jaakolle ja nuhteli tätä ankarasti.

"Eikö se ole tosi, mitä minä sinulle sanoin", pauhasi hän, "että sinulla tapahtuu vahinko silloin aikakin, kun sitä vähin osaa pelätä!"

"Enhän minä sitä saattanut estää", puolusteli Jaakko itseään. "Hevonen mitä lienee säikähtänyt — — —"

"Syytä nyt hevosta! Miksi sinä, sen poika pahus, päästit suitset käsistäsi?"

"Enhän minä olisi päästänyt, kun olisin arvannut olla varuillani. Tuskinpa siinä toinenkaan minun sijassani olisi mitään voinut."

"Eipä vaan. Joku tavallinen mies ei olisi millään ehdolla laskenut ohjaksia käsistään, vaan olisi jotenkuten hillinnyt hevosta. Mutta sinä et osaa tarpeeksi kiireellinen etkä huolellinen olla, vaikka olisi hengen hätä. Sen olen jo ennenkin nähnyt. Minähän juuri varoitin sinua mennessäsi, kun tiesin minkälainen sinä olet; ja sittenkin sinä semmoisen vahingon tuotit. Sehän on siis selvästi tapahtunut aivan sinun huolettomuutesi vuoksi."

"Kuulkaahan isäntä!" puuttui Lauri puheeseen. "Olisihan jollekin toisellekin Jaakon sijassa saattanut samalla lailla käydä. Minkäpä hän siihen voi, että hevonen pillastui!"

"Minkä! Kuulithan. Olisihan siinä kiireellisyys ja sukkeluus jotain auttanut. Älä luulekaan, että on syytä Jaakkoa puolustaa! Hänen hitautensa vuoksi saan minä kärsiä vahingoita enemmän kuin kerran. — — — Sen minä sanon sinulle, kuule Jaakko, että jos vaan tällaisia tapauksia sinun kauttasi vastakin tapahtuu ja jos et sinä vaan rupea paranemaan, niin minun täytyy eroittaa sinun palveluksestani, etkä silloin saa penniäkään palkkaa. Enemmänhän minulle on sinusta vahinkoa kuin hyötyä. — — — Mene nyt heti tuomaan kärryt tänne, äläkä siinä tyhjää töllistele!"

Häpeissään meni Jaakko tekemään isännän käskyn mukaan.

Koko päivän oli hän sitten alakuloisella mielellä ja olla jörötti enimmästi vaan yksinään, kenenkään seuraa etsimättä. Ruokapöydänkin ääressä hän istui jörönä ja äänetönnä, lausumatta luotuista sanaa edes Liisallekaan, vaikka tämä koki iloisista asioista puhumalla huvittaa häntä samoin kuin muitakin.

Vasta illemmalla, kun isäntä, suuttumuksensa ohi mentyä, oli ruvennut Jaakkoa leppeämmästi puhuttelemaan, tuli tämä paremmalle mielelle, jopa tyytyväiseksi, niinkuin tavallisesti.