II.

Oli lämmin ja tyyni kesäilta ja rasvatyyneenä välkkyili Kumpulan järvi ja kimalteli kauniisti auringon säteitten loisteesta.

Törmälästä ja Kumpulasta oli tultu nuotalle, oltiin yhteisellä nuotalla muikkuja saamassa.

Rinnakkain kelluilivat veden pinnalla veneet, toisessa Törmälän isäntä ja emäntä, toisessa Kumpulan isäntä, Antti ja hänen poikansa Matti. Yhden apajan olivat he jo vetäneet, vaan vähän olivat he siitä muikkuja saaneet, monioita vaan vasun pohjalle.

He tähystelivät ympärilleen, eikö näkyisi taas muikkujen liikettä missään ja toivottelivat, että pääsisivät kohta isompaa parvea potkemaan, josta lähtisi muikkuja asiaksi asti. Mutta eipä niitä heti alkanut ilmaantua apajavesille. Moniaat siian hietut vaan siellä värettä pitivät ja ahvenlaumat iloisesti porahtelivat, sirahtipa toisinaan parvi husuja ja hotteja.

Muikkuparvea vuottaessaan joutivat nuottamiehet yhtä ja toista juttelemaan.

"No, tällä viikolla se on ollut hyvänlainen heinäilma", tuumaili Perttu.

"Eipä tosiaankaan käy ilmaa moittiminen", vastasi Kumpulan Antti. "Joka vaan lienee ahkerasti heinänteossa ollut, niin kyllä kai se on heinää saanut. Meillä paljon myöhästyi heinänteko, kun Oulumatkalla viivyttiin."

"Sehän se monellekin viivykkiä tekee. Vaan eihän tuota teillä kuitenkaan olla aivan jälillä muista".

"No ei; onhan tuota siksikin keretty; vaan jos ei meiltä olisi Oulussa käyty, niin alkaisippa heinänteko jo olla loppunut."

"Eipä tuo kuulu Aholassakaan vielä loppuneen", sanoi Matti, "vaikka siellä ei suinkaan tervaruukki mitään viivykkiä tee."

"Sielläpä onkin enemmän niittyjä kuin meillä."

"No, millä mielellä se Anni nyt on kinkerimatkan jälkeen?" kysyi Liisa Kumpulaisilta.

"Ka, eipä hän ole millänsäkään, on niinkuin ennenkin", vastasi Kumpulan isäntä, "vaikka kyllähän hänellä olisi syytä olla pahoillaan kinkereillä saatujen muistutusten johdosta."

"Meidän Jaakollammehan siellä kävi paljon huonommasti kuin Annilla, mutta ei hän kuitenkaan siitä mitään välitä."

"Mitäpähän asia paranisikaan pahoilemisella!" sanoi Perttu. "Eihän tapahtunut kuitenkaan enää tapahtumattomaksi tule."

"Mitenkä sillä Jaakolla kävikään luku kinkereillä?" kysyi Matti. "Minä en sattunut olemaan siinä lähellä, kun häntä luetettiin, jotta olisin kuullut."

"Ensiksikin se luki hyvin huonosti sisältä", selitti Liisa, "tavaili yhtäkin sanaa monta kertaa ja sittenkin sanoi sen väärin, eikä sillä ulkolukukaan paremmasti mennyt. Eipä tiennyt edes, miten kolmas käsky kuuluu, eikä osannut Isä meidän rukoustakaan. — — — Mikä sen lieneekin tuon pojan siltä kertaa niin tyhmäksi tehnyt! Onhan tuo ennen toki Isä meidän ja käskysanat osannut, vaikkei hän olekaan mikään hyvä lukumies. — — — Papin edessä hän seisoi niin tietämätönnä, että minua oikein hävetti. Oli se sekin vastaus, jonka hän papille antoi, kun tämä kysyi häneltä, ketä siinä Isä meidän rukouksessa rukoillaan, kuka se on se isämme! Ajatelkaapa, että Jaakko vastasi siihen kysymykseen: Aatami!"

"Olipa se tosiaan koko vastaus!"

"Jopa niin. Semmoista lukumiehen kykyä meidän Jaakkomme näytti jo ensi kinkereillä ja näyttänee samanlaista vastakin."

"Näyttäköönpä jos tahansa!" tuumasi Perttu. "Eihän häntä liene sillä mielellä tähän maailmaan tehtykään, että hänestä mikään pappi tarvitseisi tulla."

Kumpulan isäntä muisteli, mitä Kuuselan isäntä oli kertonut Oulumatkalta palattuaan pojastaan mainitessaan, ja sanoi: "Kuuselan Kallehan kuuluu vallan hyvin toimeen tulevan rantamailla. Sillä on kolmatta sataa markkaa palkkaa vuodessa paitsi ruokaa, joka kuuluukin olevan hyvää, eikä työ kuulu suinkaan rasittavata olevan."

"Onko se renkinä vai minä?" kysyi Perttu.

"Renkinähän se kuuluu olevan, vieläpä rikkaassa talossa."

"Vai niin; vai sai se Kalle niin hyvän paikan. Se samanen mieshän katsottiin täällä jotenkin mitättömäksi työmieheksi, eikä hän suinkaan ollut mikään etevä järjenkään puolesta."

"Eipä ollut ja lieneekö parempi nytkään! Se on niin sattunut hänelle, että hän semmoisen paikan on saanut."

"Niinpä niin, Monestihan ihan sattumuksesta toiselle käy paremmasti kuin toiselle, vaikka molemmat ovat yhtäläisillä lahjoilla varustetut. Sitä paitsihan rantamailla yleensä rahan saanti paremmin onnistuu kuin täällä, siellä kun on enemmän rikkaita ja vilkkaampi liike. — On tämä köyhänlaista perukkaa, jossa me asumme. Täällä ei rikastu, vaikka kuinka ahkerasti tahansa koettaisi työtä tehdä."

"Kunpahan pysyisi entiselläänkään. Mutta se on pahempikin asia, kun täällä köyhtyy köyhtymistään."

"Ameriikkaanko täytynee joka miehen lähteä!" arveli Matti.

"Ei lähdetä vielä Ameriikkaan", vastasi Liisa. "Täytyy sitä sielläkin ruokansa edestä työtä tehdä."

"No, teillä sitä ei tainnut isoa tervaruukkia ollakaan?" kysyi Anni Pertulta, "koska hauta niin väleen paloi?"

"Eipä ollut — — — sen verran vaan että omiksi tarpeiksi — — —. Juurikoitapa me vaan poltimmekin — — —" vastasi Perttu.

Jopa näkyi rannan puolella muikkuparvi, pistihe hienosti veden kalvossa, ja silloin nuottamiehet heti kääntivät veneensä sitä kohti ja rupesivat sitä nuotallaan kiertämään.

Se oli isonlainen parvi, jonka he olivat saaneet kierrokseen, ja siitä kyllä kannatti olla hyvillään. Muutenkaan ei suuresti tuntunut mieltä huolettavan, vaikk'eivät asiat kotona olleetkaan kaikin puolin kehuttavat. Olihan kuitenkin oma koti, jossa vallitsi sopu ja rauha ja jossa tähän asti oli elelty, kunnialla suoriutumalla kaikista vastuksista — — — tottapahan eteenkinpäin jotenkuten toimeen tullaan ja eletään päivästä toiseen.

Olihan tosin haittaa sääskistä ja mäkäröistä, jotka suurissa parvissa ympärillä surisivat, tunkeutuivat jos mihin paikkaan ihoa puremaan ja lentivät silmiin ja korviin; vaan eiväthän ne semmoiset vastukset toki voineet poistaa tunteitten rauhallisuutta ja tyytyväistä mieltä.

Illan tyyneessä kuului sekä läheltä että kaukaa ääniä, jotka tosin olivat ennestään hyvin tutut, vaan yhtäkaikki somat kuunnella. Etäällä metsän sisällä kukahteli käki ja kauniisti vastasi metsästä kaiku sen ääneen. Monet illat oli se kukkunut, vaan nytpä alkoi sen kukunta-aika kohta lopussa olla. Järven päästä kuului puron lirinää, lammasten määkyntää, karjain ammontaa, hevosen hirnuntaa ja kellojen kilinää.

Enin näytti Liisa ympärilleen katsastavan; toiset olivat enemmän työhönsä kiintyneet. Hän antoi katseensa kiitää yli rasvatyyneen järven pinnan kotirannalle ja sen korkeata törmää ylös pieneen, mutta armaaseen ja mieluiseen kotiinsa, jossa lapset varmaankin jo ikävöivät vanhempiaan ja kenties jo iltasta kaipasivat. Karjan ammonta alkoi yhä likempää kuulua ja mahdollista oli siis, että lehmät ehtivät kotia ennen häntä. Kunpa olisi Jaakolla sen verran kuntoa, että laittaisi niille hyvän suittusavun, jotta ne saisivat olla rauhassa syöpäläisiltä — — —!

Keskeytyivät ne vähän mietteet, kun Perttu käski ruveta tarpomaan ja Liisa sekä Matti alkoivat porkillaan vettä porskutella. Kun Kumpulan isäntä nosti nuotan perän kaloineen veneeseen ja vasun päällä solmun aukaisi, niin solahtipa silloin siihen komeita emämuikkuja vasu melkein täyteen.

Kun ei apajavesillä enää ruvennut muuta parvea näkymään ja kohta muutamia pilviä kohosi läntiselle ja pohjoiselle taivaan rannalle ja järvellä vähäinen tuulen väre alkoi käydä, niin eipä ollut nuottamiehillä enää mitään tekemistä järvellä, ja sen vuoksi he lähtivät kohti Kumpulan rantaa soutamaan ja sinne tultuaan nostivat nuotan uluille.

Rannassa jaettiin saalis tasan Kumpulaisten ja Törmäläisten välillä ja pantiin kontteihin. Sitten erottiin. Antti ja Matti, kummallakin kontti selässään, lähtivät rantapolkua myöten Kumpulaan astumaan; Perttu ja Liisa taas soutivat takaisin järven poikki ja nousivat sitten jyrkkää kotitörmää ylös.

Kotikartanolla tapasivat he ensiksi Jaakon, joka siellä seisoi haaralla reisin ja vakaisena ympärilleen katseli, vaan pian juoksivat porstuasta äitiään vastaan myöskin pieni Eeva ja Iikka ja ottivat käsin kiinni äitin hameen liepeistä.

"Hyvinkö lähti muikkuja?" kysyi Jaakko.

"Lähtipä noita siksikin", vastasi Perttu. — "Mitä sinä täällä seisoa töllistelet?"

"Ilman… tässä katselen, kuinka auringon lasku on ihmeen korea. Ei se aina noin korea ole. Katsokaapa tekin, isä!"

Perttukin seisahtui ja katsahti ympärilleen, katseli järven kimaltelevia vesiä tuolla alaalla törmän alla, katseli metsäisiä rantoja ja Kumpulan yksinäistä taloa sekä moninaisia maisemia sen takana. Missä näki silmä korkeita vaaroja ja vuoren huippuja, hietaharjuja ja palokankaita, missä korpia, soita, rämeitä ja vihantia laaksoja, missä järviä, lampia, jokia ja virtoja jyrkkine törmineen. Tuolla kaukaisen vaaran huipulla näkyi vihanta talon paikka; tuolla korvessa nousi sakea tervahaudan savu; tuolla luoteessa etäisen kukkulan männikön takaa ruskotti kauniisti laskeva aurinko.

"Kylläpä on kaunis iltarusko!" tuumasi hän Liisalle.

"Se merkitsee lämmintä", arveli Liisa ja meni sisälle Eevan ja Iikan seuraamana.

Perttukin astui sinne kohta jälestä ja heitti mennessään kontin kaloineen porstuaan.

Mutta Jaakko jäi yhä pihalle ja katseli järvelle ja Kumpulaan päin. Jyrkkää törmää alaspäin katsoessaan hän muisti kuinka hän usein talvella oli suksilla mennä sujauttanut sitä alas, vähääkään pelkäämättä. Olipa hän kerrankin talvipakkasessa muutamia vuosia sitten ihan paitasillaan laskea hurautellut siitä suksilla. Se oli ollut huimaavaa vauhtia; vaan kylläpä olikin viima kasvoihin ja korviin tuntunut! Aivan puolipalelluksissa, kasvot ja jäsenet sinisinä kylmästä, oli hän mäen laskusta palannut.

Liisa palasi takaisin tuvasta ja lähti lypsylle.

"Mene sisälle poikaparka!" sanoi hän mennessään Jaakolle. "Mitä sinä täällä — — —! Mene muikkuja puhkomaan!"

Sitten hän meni tarhalle, jonne jo karja oli kokoontunut Jaakon tekemän suittusavun ääreen, hyväeli ja taputteli lehmiään ja kyykistyi ensiksi venyttämään Kaunikin utareita, joista tirskutteli maitoa lypsinkiuluun.

Siinä lypsäessään jouti hän kaikenlaista ajattelemaan ja miettimään. Erittäinkin oli koti hänen ajatuksensa esine. Kun siinä ei ole varaa piikaa eikä muuta palkollista pitää, täytyy hänen itsensä toimittaa niin hyvin piian kuin emännän työt. Eihän sitä tosin niin pienessä paikassa kuin Törmälässä ole työtä niin paljon kuin isossa talossa, vaan on sitä kuitenkin niin paljon kuin vaan kerkiää tehdä. Onpa sitä varsinkin silloin ennättämistä, kun on nuotalla tai verkon laskussa käynti; silloin useinkaan ei ehdi oikeassa ajassa lypsylle. Eihän sitä ennätä kunnollisesti kaikkea tehdä, mitä pitäisi; useinkin tulee jotain laiminlyödyksi. Eiväthän ne lapsetkaan tule hoidetuiksi aivan niinkuin pitäisi, eikä heidän askeleitaan tarkkaan valvotuksi ja kaikkia tarpeita tyydytetyksi. Näin kesäisenä aikana ne kyllä eivät erityisiä puutteita kärsi, vaan talvella pahemminkin. Onpa tekemistä niitä ruu'assa ja vaatteissa pitää ja sitten on vielä alituisena huolena niitten kasvattaminen, kuinka ne oppisivat lukemaan ja työtä tekemään ja välttyisivät pahuuden tielle joutumasta. Mutta kaikki tuohan on niinkuin Jumala on sen asettanut. Eikähän tuota niin nurkumisen syytä olekaan, vaikka ihminen usein tahtoo ajatella tilansa pahemmaksi kuin se onkaan ja siitä syyttää Jumalaa. Päinvastoin on paremminkin syytä kiittää Jumalaa, että asiat ovat silläkään kannalla kuin ne nyt ovat, että on oma rauhaisa koti ja perhe, jonka edestä kannattaa elää. Monella ei ole niinkään asiat.

"Antavatpa nuo lehmät vielä hyvänlaisesti maitoa", ajatteli Liisa Kaunikin lypsettyään ja siirryttyään toisen lehmän ääreen. "Kunhan saanee maitoa aina muulloinkin sen verran kuin tähän aikaan, niin kyllähän sitä sitten toimeen tullaan ja lapseni voivat hyvin. Mutta tuleepa se vielä aika, että maito käypi vähäksi monille suille, kun lehmät rupeavat huonommasti lypsämään ja syöjiä alkanee lisääntyä."

Siitäpä hän taas johtui ajattelemaan perheen kohtaloa tulevaisuudessa. Kun lapset kasvavat ja uusia tulee lisää, niin eihän niitä kaikkia voi kotona elättää. Täytyy lähettää joku tai jotkut muualle ruokansa ansaitsemaan, vaikka tuntuukin ikävältä ajatella eroa lapsistaan. Jaakko se ensiksikin tulee pois kotoa lähettäväksi, kun sille vaan rupeaa ikää karttumaan, muualta työtä hakemaan; onhan se tie avoinna kotitalon kynnykseltä joka suunnalle ja työtä kyllä löytyy, kun vaan lienee miehestä työntekiäksi. Mutta ensiksi pitää Jaakon kuitenkin koto seurakunnassa rippikoulu läpikäydä, sillä muualla hänellä saattaisi koulu jäädä käymättä, kun ei olisi kukaan omainen siitä muistuttamassa. Sepä se kuitenkin huolettaa, mahtaakohan tuo poika koskaan sen verran kirjain sisällystä päähänsä saada, että pääsisi ripille. Kunhan siitä tulisi kelvollinen mies tuosta Jaakosta! Tuntuisippa ikävältä ajatella, jos joutuisi pahoille jälille.

Kun Liisa oli viimeisenkin lehmänsä, Tiistikin, lypsänyt, palasi hän kotiin ja veisi maidon tupaan, joka käytettiin myöskin maitokamarina, ja siivitti siellä maidon ja sovitteli pyttyihin.

Perttu ja Jaakko puhkoivat par'aikaa muikkuja, vaan kun Liisa oli töistään päässyt ja iltasen laittanut, menivät he kaikki ruu'alle ja tulivat sitten uudestaan, Liisakin muassa, muikkuja puhkomaan. Ja kun se työ oli tehty, oli jo puolen yön aika, jolloin he vasta levolle pääsivät. Sitä ennen olivat kuitenkin pienemmät lapset jo nukkumaan menneet.