XI.

Vesalan Vilppo teki vuosirenkinä työtä vankassa Toivoniemen herrastalossa, toimitti työnsä tavallisesti aina iloisena ja huoletonna, paljoa ajattelematta, minkälaista työ tuli, kunhan siitä vaan pääsi niin vähällä kuin suinkin. Loma-aikoina hän mielellään lähti kylään johonkin, etsi yleensä lystipaikkoja ja erittäinkin pyrki tyttöin seuraan. Olihan niitä kyllä Toivoniemelläkin piikatyttöjä, joitten kanssa hän ilvettä piti ja laittoi silloin lystit niin heille kuin itselleenkin, vaan pappilan piikain seurassa hänestä kuitenkin oli mukavampi, ja varsinkin halutti häntä päästä puheisiin Kumpulan Annin kanssa, joka siellä karjakkona palveli. Kun Toivoniemestä vaan sattui olemaan asiaa pappilaan, niin hän kyllä koki laittaa niin, että pääsi sen asian toimittajaksi, jolloin samalla oli tilaisuus päästä näkemään ja puhuttelemaan Annia; eikä hän koskaan pappilasta niin kiirettä lähtöä tehnyt, vaikka toisinaan muistutettiin hyvin sukkelana olemaan, ettei ensin olisi vähän aikaa istunut renkein ja piikain pakinoilla pirtissä.

Kaikista toimistaan oli hän enin huvitettu hevosella ajamisesta, varsinkin kun sai kyyditä isäntäväkeään tai muita kirkolle tai kylään. Silloin hän aika hyvillään ja virkeänä istui selkä kenossa kuskilaudalla, punaiset suitsivarret käsissään, ja näytti hyvin tyytyväiseltä, kun musta ruuna antoi semmoisen kyydin, jotta herra toisinaan reen perästä virkahti, että päästäisiinhän sitä toki vähemmälläkin kiireellä.

"Se kun tuo ruuna vaan minun hoidossani on, niin kyllä se silloin kulkiaksi oppii", kehuskeli silloin Vilppo. "Se on kerrassaan hyvä hevonen, eikä se minun käsissäni kyllä huonone."

Kun taas hänellä oli ruuna kotiajossa käytettävänä, kun hän sillä metsästä vedätti rankoja ja halkoja tai kulki heinässä, niin ei hän silloin kovinkaan kiirehtinyt sitä, antoi sen vaan kulkea omia aikojaan, ja itse iloisena laulella hyräili mitä milloinkin sattui ja toisinaan lasketteli niin kovia ääniä, että kaukaa kaikui metsä vastaan.

Sattuipa kerran, kun Vilppo muutamana talvisena arkipäivänä istui pirtissä tavallisia töitään toimittamassa, että hänelle tuotiin sana, jotta hänen pitää panna musta ruuna aisoihin ajoreen eteen ja lähteä kyyditsemään herrasväkeä pappilaan. Tuosta käskystä hän tietenkin oli hyvillään, kun sai jättää työnsä sikseen ja sen sijaan päästä ajelemaan, vieläpä kylässä käymään.

Viivyttelemättä meni hän liiteriin ja veti ulos mustan ajoreen, jonka perässä komea karhun-talja riippui, kävi sitten tallissa, haki esille parhaat hevosvärkit ja käytti ruunaa pirtissä, missä sitä siisteili ja harjasi hyvin, ennenkuin asetti hevosvärkit päälle. Sitten puki hän päälleen mustan lammasnahkaturkkinsa, vei taas ulos ruunan ja pani valjaisiin ajoreen eteen sekä ajoi komeasti keskiportaiden eteen, hyppäsi ketterästi veltejä aukomaan, kun herra ja rouva reen perään astuivat, peitteli heidät hyvin, hyppäsi sitten kuskilaudalle sekä lähti ajamaan ja talon koira lähti edellä laukkaamaan. Helähteli koreasti kulkunen ruunan kiireesti juostessa ja valeen rupesi nyt Toivoniemi taantumaan reen liukkaasti luistaessa.

Pappilan mäelle kun noustiin, kuului kova koiran haukunta, ja kohta tulikin vastaan pappilan iso musta koira ja hyökkäsi vihaisena, kovasti äristen, paikalla Toivoniemen koiran kimppuun, joka ei kauan kyennyt vastustamaan, vaan vihdoin tappelussa voitettuna ja kovasti vinkuen juoksi pakoon isäntänsä turviin.

Vilppo ajoi pappilan ison pytingin pääportaitten eteen, hyppäsi heti veltejä, aukomaan, ja kun reen perässä istujat olivat pois nousseet, ajoi hän hevosen tallin eteen.

Samassa tuli pappilan Pekka renki, tervehti Vilppoa ja arvellen, että onhan se ruuna riisuttava ja talliin vietävä, rupesi länkejä auki päästämään, mutta Vilppo sanoi, että kyllä hän itse riisuu ja niin hän tekikin ja Pekka auttoi häntä sekä talutti hevosen talliin, jonne Vilppokin tuli, ja kävi yliseltä sille heiniä pudottamassa. Sitten he molemmat lähtivät pirttiin.

Vilppo teki hyvän päivän tullessaan ja riisuttuaan turkkinsa naulaan rupesi puheisiin pirtissä olevan väen kanssa.

Kalle renki paraikaa kaplaita laitteli tekeillä olevaan rekeen ja Pekka näkyi olevan saavintekohommissa. Piika Anni istui pirtin perällä rukin ääressä ja kehräsi; hänen likellään vanha ruotimumma villoja karttoi ja piika Kaisa sukkaa kutoi. Iso pystyvalkea palaa roihusi takassa ja levitti yli pirtin punertavaa valoaan ja sen lisäksi kattolamppuun pantu tuli valaisi pirttiä yhä kirkkaammin.

"Mitä uusia kuuluu Vilpolle?" kysyi Kalle, työtään keskeyttämättä.

"Eipä kuulu sanottavia. Kuuluneeko tänne?"

"Eipä tännekään. — Hyvä keli nyt mahtaa olla."

"Onpa se niin hyvä, ettei se enää paljoa paremmaksi pääse. Kyllä sitä tultiinkin Toivoniemestä tänne semmoista kyytiä, että harvoinpa sitä niin tullaan. Valeen se rupesi talo taakse jäämään."

"Vankkapa onkin hevonen se Toivoniemen musta ruuna", tuumasi Pekka. "Sillähän tuota pääsee huonommallakin kelillä."

"No, sillä pääsee. Vaan eihän tuo kuulu kuitenkaan ennen olleen niin hyvä juoksemaan kuin nyt."

"Onko se siis sinun käsissäsi parantunut?"

"Eipähän huononnutkaan. Kuuluupa se Jokelan isäntäkin — jonka renkinä minä viime vuonna olin — sanoneen, että kyllä hevonen silloin hyvänä pysyy, kun vaan minä lienen hoitajana. Kuuluu hän monestikin sille rengille, joka minun sijaani tuli, sanoneen, että parempi oli hevosen hoitaja entinen renki."

"Mikäpähän lienee iso asia hevosen hyvänä pysyä silloin kun vaan on mistä antaa sille runsaasti ruoka-aineita. Ovathan nuo nämä pappilan hevosetkin jonkunlaiset, vaan kylläpä ne kuluttavatkin apejauhoja enemmän kuin mitä pienemmissä taloissa hevosten osaksi annetaan."

Siinä itseään kehuskeltuaan ja hetken aikaa renkein kanssa puheltuaan siirtyi Vilppo Annia likemmäksi ja tuumasi: "Sinä se tuota rukin ratasta vaan pyörittelet, jos minä milloin täällä käyn. Et taida koskaan joutilassa olla."

"En muulloin kuin silloin kun en missään toimessa ole", vastasi Anni naurusuin.

"No niin, vaan milloin sitten olet toimetonna?"

"Silloin kun olen joutilas."

"Kas vaan, kuinka osaa viisastella. — Kuuleppa, minulla on sinulle terveisiä Törmälän Jaakolta."

"Kiitoksia! Kenenkä muassa ne terveiset ovat tulleet?"

"Pajuvaaran Heikin, joka vasta on kaupungista palannut. Minä kun hänen tässä äsken tapasin, niin hän käski minun ne terveiset perille toimittaa."

"No, mitä uusia hän tiesi kertoa?"

"Eipä muuta, vaan Jaakostahan mainitsi, jotta sillä taitaa jo morsian olla."

"Jaakollako morsian!" kummasteli Anni sekä keskeytti hetkeksi työnsä ja katsoivat ne toisetkin pitkään Vilppoa, joka niin odottamattoman uutisen toi.

"No kuka?"

"Kuuluupahan olevan muuan Nurmelan piikasista, Koiviston Liisaksi mainittu."

"Vai on se Jaakolla jo morsian, vieläpä alapuolen tyttöjäkin. Eiköhän tuolle olisi kotipuolessa mieluista löytynyt!" sanoi Kalle renki.

"Tottapahan se Liisa mahtaa silloin mieluisempi olla, koska hän on sen itselleen katsonut."

"Mahtaakohan tuo olla kauniskin?" kyseli Pekka.

"No, sehän vasta kuuluu kaunis olevan ja muutenkin, niin hyvä, vilkasluontoinen, taitava ja toimekas, jotta eipä vaan Jaakolla ole syytä katua kauppojaan."

"Mitenkä se sitten Jaakon ottaa, kun se niin hyvä lienee, köyhän työmiehen, jolla ei ole enempi omaisuutta kuin mitä päällään kantaa! Luulisihan sen tytön jonkun paremmankin ja varakkaamman saavan."

"No, niin luulisi. Vaan tottapa se rakkaus on semmoista, että kun kerran sydämmet yhteen sopivat, niin silloin ei muusta välitetä."

"Kunhan se tuo Vilppo vaan ei valehtele!" epäili vielä Anni. "Jospa hyvinkin lienee perätön koko juttu."

"Eipä olekaan", vakuutti Vilppo. "Se on ihan tosi; en minä valehtele. Eihän minulla ole tapana koskaan valetta puhua."

"Eipä vaan!" puuttui nyt puheeseen Kaisakin. "Jos sinä mitä puhut, niin ainakin siinä on toinen puoli valetta."

"Älähän kuitenkaan! Tosi se on, mitä minä nyt olen kertonut, tai jos se ei ole tosi, niin sitten on Heikki valehellut."

"Heikki ei kyllä valehtele", vakuutti Anni, "vaan sinä olet voinut liikoja lisätä hänen puheisiinsa. Sanoppa nyt valehtelematta, joko hän todella kertoi Jaakon olevan kihloissa sen Koiviston Liisan kanssa!"

"Eihän se Heikki olisi tahtonut ruveta tarkalleen kertomaan Jaakon ja Liisan välistä, vaan minä kuitenkin ahkerasti kyselemällä sain muutamia tietoja ongituksi; ja niinpä tiedän, etteivät he vielä ole varsin kihloissa, vaan kuitenkin hyvällä alulla. He kuuluvat myötäänsä yksissä olevan ja se Liisa kuuluu niin hyvä aina Jaakolle olevan, jotta ei suinkaan se niin olisi, jos se ei siitä perustaisi."

Anni ei tähän vastannut mitään, rupesi vaan ahkerasti taas kehräämään, ja rukin ratas pyöri kiivaasti ja surisi kovasti pyöriessään.

Kului aikaa vähäsen, niin Vilppo, kun Kaisa sattui poistumaan, siirtyi yhä lähemmäs Annia, ihan viereen, ja tunteitaan ilmoittaakseen kuiski tälle korvaan: "Kuulehan! Minulla on jotakin sinulle sanottavaa, jonka tahdon lyhyesti mainita. Mitäpähän asia paranee pitkillä puheillakaan! — — — Eikö — tuota — sinulla sopisi — — — minun kanssani — — — yhteen mennä?"

"No, älähän!" vastasi Anni naurusuin ja keskeytti taas työnsä. "Aivanko sinulla on tosi mielessäsi, vai leikkiäkö sinä lasket?"

"Ihan tosi. Vielä tuota kysytkin! Enhän minä semmoisessa asiassa toki kehtaisikaan leikkiä laskea. Tiedäthän sinä itsekin, että minä sinua rakastan."

"Niin, millä lailla?"

"Enite kaikista kuolevaisista maan päällä."

"Jopa vainen! Älä luulekaan, Vilppo parka, minun heti valmis olevan! En se minäkään heti otettavissa ole, vaikk'en olekaan tämän parempi."

"Voi, millä lailla puhut — niinkuin et sinä olisi paraimpia tyttöjä. — Toista sinä nyt mielessäsi ajattelet kuin suullasi puhut."

"Älä luulekaan! Ihan niin ajattelen kuin puhunkin."

"Kyllä kaiketi! Et kehtaa suoraan sanoa, että tulisit, jospa sinulla haluttaisikin."

"Minullako haluttaisi! Älähän nyt! Älä luulekaan, että tämä lintu heti satimeen menee!"

"Niinkuin en minä tietäisi, että vesille venosen mieli tervaisiltakin teloilta, mieli nei'en miehelähän korkeastakin koista."

"Suotta siinä lipertelet ja sanoja tuhlaat — — Ei, aika tässä kuluu joutavissa puheissa vaan — — pitäähän sitä navettaankin joutua."

"Niin, pakenet sinä nyt, vaan vuotahan, vielä minä sinulle paulat laitan!" ajatteli Vilppo Annista, kun tämä pirtistä poistui. Sitten hän, hetken aikaa äänetönnä ja miettiväisenä istuttuaan, rupesi taas pakinoimaan Kallen ja Pekan kanssa.

Tuli se Anni illan kuluessa vielä takaisinkin pirttiin, vaan hänen muassaan tuli myöskin Kaisa ja kolmaskin pappilan piioista, joitten kanssa Vilppo pian yhtyi vilkkaaseen keskusteluun, juurikuin hänellä ei olisi ollut mitään murehtimisen syytä niistä vastauksista, joita Anni oli hänelle antanut; vaan ei hänelle enää tullut tilaisuutta mainita Annille mitään semmoista, jota toiset eivät olisi kuulleet, kun ne siinä ihan vieressä koko illan olivat.

Kun vihdoin lähtöaika oli tullut ja Vilppo, pappilan väkeä hyvästeltyään ja Toivoniemen mustan ruunan valjaisiin pantuaan, taas istui kuskilaudalle ja lähti kyyditsemään isäntäväkeään sekä muisteli, miten iltansa oli kulunut, oli hän illan viettoonsa muuten tyytyväinen, kun vaan olisi saanut Annin kanssa enemmän aikaa kahden kesken puhua. Tahallaanhan se oli mahtanut ne toiset tytöt siihen sivulleen toimittaa, jottei hänellä olisi enää ollut tilaisuutta puhua alottamastaan asiasta. Eivät sen vastaukset olleet kovinkaan lupailevia. Mutta mitäpä niistä! Ehkä toisella kerralla onnistuu paremmin, tai jos ei, niin minkäpä siihen — — Monestipa ne tytöt kuitenkin lopulta taipuvat, vaikka alussa vastustelevat.

Ja Vilppo kiirehti ruunaa, pikkusen vaan nykäisi punaisista suitsivarsista, ja tämäpä lähti juoksemaan minkä kaviosta lähti, jotta eipä ennättänyt monta viittä minuuttia kulua ennenkuin jo oltiin Toivoniemessä.