← Table of contents
Kovalle ottaa

IV.

Reading edition

Muutamana lauantaina, kun oli merkkipyhän aatto ja papiston säätäväin kantopäivä, oli vilkas väen liike kirkonkylässä, varsinkin kirkon ja pappilan luona.

Kirkolta pappilaan menevää tietä pitkin astuivat, muitten muassa, Törmälän Eeva ja Kumpulan Anni, kummallakin kontit seljässään ja voipytyt käsissään ja Annilla vasikannahkakin muassaan. He olivat menossa papille maksuja viemään.

Monet kulkiat tapasivat he jo tielläkin, vaan noustuaan pappilan jyrkän mäen päälle ja kartanolle tultuaan, näkivät he väkeä vasta lukuisasti koossa, melkein niinkuin markkinoilla. Toisia lähti pois asioilleen kirkolle päin, vaan toisia taas tulvaili sijaan kartanolle. Mikä kantoi konttia seljässään ja voipyttyä kädessään, mikä taas oli, maksunsa maksettuaan, pannut tavaransa talteen johonkin. Näkyivätkin monet kontit pirtin ulkoseinällä riippuvan viilekkeistä puunauloissa; toisia oli pirtin porstuassa ja pirtissäkin, toisia taas saunassa, tallissa tai jossain muussa huoneessa. Väkijoukosta mikä riensi maksuja papille viemään, mikä hitaasti astuskeli kartanolla tai siirtyi etemmäs peltoja ja kasvitarhaa katselemaan, mikä seisoi tuumailemassa tuttavainsa kanssa tai istui portailla ja kuunteli toisten puheita, mikä loikoili pitkällään nurmella.

Anni ja Eeva tunkeutuivat väkijoukon läpi pirtin porstuaan, jonne heittivät konttinsa muutamaan loukkoon sekä lähtivät sitten maksujaan viemään asuinrakennuksen keskikuistiin, jossa niitä näyttiin kannettavan ja jonka edustalla ja sisällä näkyi paljon väkeä.

Seurakunnan kirkkoherra itse näkyi istuvan porstuassa pienen pöydän ääressä ja kantokirjoihinsa merkitsevän, mitä kukin maksaja toi. Häntä vastapäätä juuri portaitten vieressä seisoi muuan vanha nainen punnitsiana. Ruustinna näkyi häärivän siinä lähellä ja tarkastelevan tuotuin aineiden laatua. Kummallakin puolen porstuaa istui raheilla miehiä ja naisia melkein niin paljon kuin sopi, toiset juoden kahvea, toiset sitä odottaen, toiset taas muuten istuen, vaikka olivat kahvea jo saaneet. Portaitten eteen pikkuisen sivullepäin kuistin ulkoseinän viereen olivat asetetut monet voitynnyrit, toiset tyhjät, toiset täysinäiset, ja muuan mies, luultavasti joku pappilan renki, näkyi isolla survimella survovan voita puoleksi täytettyyn tynnyriin.

"Kylläpä karttuu voita kovasti. Mahtavat saada pappilan lapset syödä rasvaa niin paljon kuin vaan tahtovat!" mietti Anni, voitynnyreitä silmäillen, ja tuli Eevan kanssa aivan punnitsian viereen, jolloin molemmat tytöt niiasivat niin hyvin kirkkoherralle ja ruustinnalle kuin punnitsialle.

"Älkää te tunkeutuko tänne ennen aikojaan!" varoitteli punnitsia ja kopisteli va'alle voita muutaman nuoren kopeannäköisen miehen tuomasta astiasta. "Näettehän, että täällä on monta ennen tullutta, joitten voi on vielä punnitsematta. Kunhan odotatte vähän aikaa, niin kyllä teiltäkin punnitaan."

"Kenenkä voi siinä nyt on va'alla?" kysyi ruustinna.

"Kuusivaaran."

"Kovinpa se on valkoista. Eikö sitä niin isosta talosta olisi voitu parempaakin tuoda?"

"Parempaa!" vastasi Kuusivaaran poika ja kohautteli olkapäitään. "Se on niin hyvää kuin meillä on voitu tehdä. Sitä ei voi huonoksi sanoa."

"No, ei hyväksikään."

"Kolmetoista naulaa", ilmoitti punnitsia.

"Eikö siinä ole kuusitoista lehmää Kuusivaarassa?"

"Vähänpä on kuuttatoista", vastasi Kuusivaaran poika. "Eihän siinä ole niin paljoa ennenkään ollut ja mikäpä ne olisi nyt lisännyt!"

"On siinä ainakin kolmeatoista enempi ennen ollut."

"Niin — — — jos lie joskus ollut — — — vaan sitäpä on sitten karjaa vähennetty. — — — Tuoss' on vasikannahka!"

"Huonohan tämä on", sanoi ruustinna, nahkaa katsellen. "Tässähän on reikä. Ei tämä kelpaa. He, tuossa saat takaisin!"

"Tämäkö ei kelpaa! Ja tässäkö reikä! — — — Niin, tuossa aivan pieni — — — vaan se nyt ei haittaa mitään. — Tämä pitää kuitata maksetuksi, sillä joka on tarjottu, se on maksettu."

"Se ei ole tosi."

Ja ruustinna sekä Kuusivaaran poika väittelivät hetken aikaa kiivaasti keskenään, kunnes jälkimmäisen vihdoin täytyi suostua rahalla vasikannahkan maksamaan.

"Mitenkään tässä minun käynee!" mietti Anni, kun näki, että oltiin tarkkoja maksuin suhteen; ja rupesi katsastelemaan tuomaansa nahkaa, että eihän siinä vaan liene reikiä, vaan eipä siinä niitä näkynyt; päinvastoin, se oli aivan ehjä ja kooltaan, ainakin hänen mielestään, isompi kuin monella muulla. Mitä voihin tulee, niin tiesi hän, että äitinsä oli parastaan pannut saadakseen sen hyväksi. Ja niinpä luuli Eevakin tuomastaan voista, ettei se huonoa ollut.

"Viisi naulaa, pikkuista vaille", ilmoitti taas punnitsia.

"Viisikö vaan! No, enempihän niitä teillä on lehmiä?" kysyi kirkkoherra maksajalta.

"Ei ole enempi tällä kertaa", vakuutti maksaja. "Tässä tuonnottain katosi meiltä kuudes lehmä ja löydettiin vasta monen päivän kuluttua suohon uponneena ja kuolleena."

Kun vielä moniaan muun maksajan voi oli punnittu, tuli Annin vuoro.

"Tässä on runsaasti kuusi naulaa", ilmoitti punnitsia, antaessaan pytyn Annille takaisin. "Tämä tuo onkin voin näköistä."

"Onpa siinä hyvää voita!" ihmetteli ruustinnakin. "Onko se Kumpulasta tämä tyttö?"

"Ka, sieltähän minä olen", vastasi Anni ja antoi vasikannahkan, jota myöskin kiiteltiin hyväksi.

Eeva sai voistaan kuulla samanlaiset kiitokset kuin Annikin.

"Menkäähän tytöt tuonne penkille istumaan, niin saatte kahvea!" kehoitti punnitsia, kun oli Eevankin voin punninnut.

Tytöt noudattivatkin mielellään kehoitusta ja menivät penkin päähän istumaan, jossa näkyi tilaa olevan, ja siinä heidän kahvea odottaessaan ennätettiin monenkin maksajan voi punnita.

"Meillä ei ole nyt enempi kuin neljä lehmää", kuului muuankin vaimonen sanovan antaessaan voitaan punnittavaksi. "Olihan niitä tosin ennen viisi, vaan mörkö se tässä tuonnottain repi paraan lypsylehmän niin pahanpäiväiseksi, jotta siitä ei enää näyttänyt eläjää tulevan, ja sen vuoksi se teurastettiin."

Kun Anni ja Eeva olivat kahvea saaneet ja taas tulleet kartanolle, tuli heitä vastaan reippaana ja pystyssä päin iloisen näköinen nuori mies, jonka Eeva heti tunsi muutamaksi rippikoulukumppanikseen, Vesalan Vilpoksi.

"Terve, Eeva!" sanoi Vilppo tuttavallisesti ja tuli kättä paiskaamaan. "Olipa hupaista tavata sinua ihan tervennä, niinkuin näyttää, ja entistä pulskempana."

"Kas Vilppoa!" vastasi Eeva naurusuin tervehdykseen. "Näytätpä itsekin hiukan komistuneen. — No, mitä sinulle kuuluu nyt?"

"Eipä entistä kummempaa", vastasi Vilppo ja katsahti pitkään Anniin.

"Tässä on Kumpulan Anni. Etkö sinä enää häntä tunnekaan, ja etkö sinä, Anni, muista Vesalan Vilppoa?"

"Enpä ollut vähällä tunteakaan", sanoi Vilppo Annia katellen. "Siitä on pitkä aika, kun toisemme viimeksi näimme. Se oli kiertokoulussa kerran. Minä olin silloin vielä pieni poika pahanen ja sinä mitätön tytön tyllerö, vaan näytätpä siitä asti paljon muuttuneen."

"Paremmaksiko vai huonommaksi?" kysyi Anni naurusuin.

"Paremmaksi tietysti. Vielä tuota kysytkin! — — — niinkuin et itsekin tietäisi, että olet muhkistunut. Näyttääpä siltä, että olisit saanut hyviä päiviä vaan pitää."

"Vai niin näyttää! No, eihän tuota ole minun tarvinnutkaan kovin nälkää nähdä, vaikka aivan vähän olen rasvaa saanut syödä ja meillä useinkin on syöty petäjänsekaista leipää. Mutta sinä lienet saanut paremmilla päivillä olla ja lienetköpä pettua syönytkään?"

"Enhän minä toki viime aikoina sitä ole nähnytkään, kun olen vaan hyvissä taloissa palvellut, missä ei ole puutetta leivästä eikä rasvasta. — — — Minnekkä teillä nyt matka pitää?"

"Tuonnehan ajattelimme postitoimistoon kysymään, eikö tuolla mahtaisi olla Jaakolta kirjettä", vastasi Eeva.

"Vai niin. Minäpä saatan lähteä mukaan", sanoi Vilppo ja lyöttäysi tyttöin kanssa kulkemaan, Annin sivulla astuen. — "Mitä sitä muuten on Jaakosta kuulunut? Onko häneltä ennen kirjettä tullut?"

"Eihän sitä ole tullut, vaikka on hyvin pitkään vuotettu. Kyllähän sen nyt jo olisi pitänyt kirjeen ennättää tänne tulla, vaan missä viipyneekin, kun ei ala kuulua, tai eikö tuota Jaakolla olisi tullut heti kirjoitetuksi!"

"Eikö ole ollenkaan tietoa, missä hän nyt oleksii?"

"Eipä muuta kuin että hän kuuluu aluksi työtä saaneen siellä alapuolessa Nurmelan talossa joen varrella. Lienet kai sen talon nähnytkin?"

"Olen nähnyt ja käynytkin siinä. Se on vankka talo. — Vai sinne se Jaakko osui. No, sehän oli hyvä asia."

Ja Vilppo astui iloisena Annin sivulla ja huvitti tyttöjä vilkkailla puheillaan, toisinaan perättömiäkin puhuen. Ja lystiltä tuntui tytöistä hänen kanssaan olla, kun hän osasi hyvin leikkiä laskea ja nauratella heitä.

Se vaan Eevaa kummastutti, että Vilppo heti tuli Annille niin hyväksi tuttavaksi kuin olisivat he ikänsä yksissä olleet ja tämän rinnalla vaan käveli, vaikka ennenhän se hänen kanssaan oli aivan hyvä tuttava ollut ja rippikoulussa he olivat usein yksissä olleet.

Kun sitten, keskusteltaessa minkä mitäkin, Kumpulan Anni ilmoitti, että hänellä on ollut aie syksyllä johonkin palvelukseen pyrkiä, tuumasi Vilppo:

"Minäpä tietäisin neuvoa hyvän paikan. Pappilaan kuuluu kysytyn karjakkoa, vaan ei ole vielä mistään mieluista sattunut ehdolle tulemaan. Etkö sinä siihen toimeen haluaisi?"

"Eivätpä siihen mahtaisi huonot kelvatakaan, tämmöiset kuin minä esimerkiksi."

"Mik'set sinä saattaisi siihen kelvata yhtä hyvin kuin joku muukin! Eiväthän nuo liene pappilan lehmät kummemmat lypsää kuin Kumpulankaan."

"Vaikkapa, vaan enhän minä ole siellä tunnettu, eikä kukaan osaa mennä minusta mitään sanomaan, kun en ole kenenkään luona vielä palveluksessa ollut. Aivanhan ne saattaisivat minua tottumattomana pitää.."

"Sinun pitää kehua kaikenlaista osaavasi tehdä eikä vähääkään epäillä taitoasi töissä. Sitä paitsi saatan minä antaa minun sisareni kautta, joka tulee pappilaan köökkipiiaksi, sinusta hyviä puheita levitä, niin alkaisivat sinusta hyvää uskoa."

"Eipä se olisi aivan oikein semmoinen menettely. Sitenhän petyttäisiin minun suhteeni, kun tultaisiin jälestäpäin huomaamaan, ettenhän minä olekaan niin hyvä, jommoiseksi minua on mainittu."

"Minä luulen, että sinuun tultaisiin pappilassa hyvin tyytyväisiä olemaan. — — — Eikähän se ole vaarallista joskus liikojakin mainita, silloin kun toisesta hyvää puhuu. Pahempi vika se on panetella lähimmäistään. — — — No, mitä arvelet asiasta?"

"Saisihan tuosta tuumata kotona ensin, mitä ne siellä arvelevat."

"Ja minä kyllä laitan niin, että asiasi onnistuu."

"Kyllähän se sinussakin on koko laittaja", puuttui Eeva puheeseen. "Yhtenä päivänä saatat jos kuinka isosti jostain asiasta tuumata, vaan toisena sinä sen jo olet kokonaan unehuttanut."

"Mitä sinä, Eeva, tyhjää!" sanoi Vilppo. "Enhän minä nyt niin toimeton ole. Olen minä pahempiakin asioita toimittanut."

Puhetta jatkui jatkumistaan. Vilpolla ei koskaan puhe kesken loppunut. Kun yhdestä asiasta oli kylliksi tuumailtu, käänsi hän pian keskustelun toiselle tolalle, ja kun hänellä oli puhumista, niin silloinpa sitä oli toisillakin; eikä siinä vakaisesti tuumailtukaan asioista eikä synkkiä kuvauksia tehty, vaan puheltiin iloisesti ja vilkkaasti ja kosketeltiin keviästi semmoisiakin seikkoja, jotka olisivat monesta muusta saattaneet ikäviltä tuntua.

Näkyivätkin monet vastaantuliat pitkään katselevan Eevaa, Annia ja Vilppoa, että noillapa lysti on, toiset taas arvelivat, että kyllähän ne nyt nuorina ollessaan iloittelevat, vaan kunhan vanhenevat, niin vakaisemmiksi ne silloin tulevat.

Varsin lyhyeltä tuntui Vilposta ja myöskin Annista ja Eevasta matka pappilasta postitoimistotaloon, vaikka sitä oli lähemmäs neljännes.

Anni ja Eeva eivät olleet täällä käyneetkään, sittenkun tänne oli postitoimisto laitettu, ja sen vuoksi he hetken aikaa katselivat punaista postilaatikkoa ulko-oven vieressä ja kylttiä oven päällä, ennenkuin Vilpon seurassa sisään astuivat.

Täällä istui nainen pöydän ääressä. Tuliat tervehtivät häntä ja molemmat tytöt ojensivat kätensäkin kätelläkseen; mutta tämäpä ei ollut sitä huomaavinaankaan, nyykäytti vaan vähän päätään ja kysyi: "Mitä on asiaa?"

Eevaa kummastutti, kun se ei ruvennut kättelemään eikä edes kysellyt kuulumisia, ja siitä hän päätti, että se mahtaa olla ylpiäsluontoinen.

"Olisihan sitä semmoista asiaa", selitti hän, "että onkohan mahtanut tulla kirjettä minun veljeltäni Jaakolta, joka tässä kesällä alapuoleen meni. Se on Törmälästä kotoisin."

"Tuommoista sitä minulta kysytäänkin! Enhän minä voi tietää, keneltä mikin kirje tulee, vaan sanokaapa, kenelle ja mihin te kirjettä kysytte, niin minä heti voin vastata, onko sitä vai ei!"

"Tuonnehan minä Törmälään, Ylikylään — — — Olisikko tuo sitten päällekirjoitus pantu isälle, jonka nimi on Perttu, tai jollekin muulle — — —"

"Kyllä täällä on muuan kirje Törmälään Perttu Pertunpoika Aaltoselle."

"Se se on", vastasi Eeva ja otti vastaan kirjeen postinaiselta.

"Katselkaapa, näkyykö täällä minulle mitään kirjettä!" sanoi Vilppo piloillaan, varsin vaan jotakin sanoakseen.

"Olenko minä velvollinen kaikki ihmiset tuntemaan! Mikä nimenne?"

"Olenpahan Vesalan Vilppo."

"Ei ole."

"Vai ei ole. No, kun ei ole, niin älköön! — Hyvästi nyt vaan!"

Tytöt niiasivat ja poistuivat Vilpon muassa sekä menivät sitten lähimmäisen nurkan viereen, missä Eeva, kirjeen kuoren avattuaan, luki näin kuuluvan kirjeen:

"Rakkaat vanhemmat, veljet ja sisaret!

Täten lähestyn minä teitä näillä muutamilla riveillä ja saan tietää antaa, että olen terve, jota samaa Herran lahjaa toivon teillekin. Kumpulaisiltahan olette kuulleet, että satuin heti pääsemään Nurmelaan työhön. Minä olen samassa talossa yhä. Tämä on vankka talo, niinkuin tiedätte; olettehan tämän nähneet Oulumatkoillanne. Kyllä täällä kelpaa elellä, kun on hyvä ja tilava asunto ja hyvä ruoka. Petäjänsekaista täällä ei näekään, ihan selvää leipää vaan joka päivä ja särvintä ja keittoa niin paljon kuin vaan jaksaa syödä. Pyhinä annetaan päälle päätteeksi voita ja kahveakin. Tähän aikaan saan minä palkkaa puolitoista markkaa päivältä, vaikka olen talon ruu'assa; onhan se vähän paremmasti kuin kotipuolessa. Isäntäväkeeni minä olen jotenkin tyytyväinen; eivät he ole tähän asti vielä minua kovin moitiskelleet, vaikka täällä ei kyllä isosti työväkeä hellitellä ja isäntä on tarkka työn suhteen. Olenpa minä osannut tähän asti toimittaa, mitä on työksi pantu, ja onhan tuo isäntä neuvonut, kun en ole sattunut jotain tietämään. Hän on luvannut yhä eteenpäinkin minua työssä pitää, kun en vaan pahemmaksi tullene. — Muuten ovat ihmiset minusta täällä puolessa hiukan ylpiämpiä ja käytöksessään kylmempiä vierasta kohtaan kuin siellä kotipuolessa. Eipä ole hyvä mennä niille mitä tahansa puhumaan; moniaat luulevat isojakin viisaita olevansa ja heti nauravat minulle, kun en tiedä jotain heidän mielestään tavallista asiaa. Minä olen kuitenkin saanut hyvän seurakumppanin Salmelan Laurista, joka on täällä renkinä ja nyt kirjoittaa tätä kirjettä minun puolestani. Hän ei koskaan pahaa sanaa minulle sano, vaan on aina hyvä ja ystävällinen minua kohtaan. Hänen seurassaan minulla aika hupaisimmasti kuluu. — Kunhan minä täällä ensin monioita viikkoja työssä olen, niin sitten lähetän teillekin vähän rahaa, sillä enhän minä itse tarvitse kaikkea, mitä ansaitsen.

Sanokaa terveisiä Kumpulaisille ja kaikille entisille tuttavilleni! Jääkää Jumalan haltuun ja kirjoittakaa pian minulle!

toivoo poikanne Jaakko."

Kun Eeva oli harvaan ja hitaasti lukenut kirjeen, jota Vilppo ja erittäinkin Anni olivat tarkasti kuunnelleet, ja kun sitten Jaakosta oli hetkisen aikaa puheltu ja häntä hyväntahtoiseksi mieheksi mainittu, tahtoi Vilppo tyttöjä kanssansa kävelylle kauppamiehen taloon asti; ja nämä lähtivätkin vastustelematta mukaan, eikä heillä ikävä ollutkaan, kun Vilppo iloisena ja puheliaana ja sukkelana leikinlaskiana osasi heitä hyvin huvittaa.

Tiellä yhtyi heihin neljänneksi muuan Annin entisistä rippikoulukumppaneista, Pajuvaaran Heikki, joka, vaikka, olikin luonostaan vakainen ja harvapuheinen eikä osannut nauratella tyttöjä niinkuin Vilppo, kuitenkin vaikutti, että mieliala seurassa tuli yhä vilkkaammaksi. Hän kulki ensin Vilpon sivulla, vaan rohkastui sitten ja lyöttäysi yksistään Eevan pariin, eikä Eeva enää vähääkään pahonut sitä, että Vilppo Annin rinnalla vaan astui; päinvastoin tuntui hänestä paljon somemmalta saada Heikin sivulla kulkea, sillä Heikki oli kookas ja vankkavartaloinen nuorukainen, Vilppoa paljon uljaamman ja muhkeamman näköinen; ja mukavaltapa tuntui Heikistäkin Eevan rinnalla astua, sillä, ainakin hänen mielestään, Eeva oli sievännäköinen ja hyvänluontoinen tyttö.

Kauppamiehestä ostivat molemmat nuoret miehet naisilleen namuja ja koreat kaulahuivit, sekä lähtivät sitten heitä takaisin saattamaan aina pappilan mäelle asti, missä heillä tuli ero, Heikillä ja Vilpolla kun oli kortteeri toisessa talossa.

Anni ja Eeva, pappilan pirtin porstuaan tultuaan, hakivat esille konttinsa, söivät iltasensa ja panivat sitten taas konttinsa porstuan loukkoon sekä rupesivat yösijaa itselleen hakemaan. Pirtin puolella oli jo ennestäänkin melkein liiaksi väkeä, jottei juuri sinne haluttanut. Sen vuoksi tytöt arvelivat paraaksi mennä jonnekin ulkohuoneeseen, jossa ei muita olisi. Vaan näkyipä niissäkin monessa jo muita ennestään olevan. Viimein he, peltojen pyörtänöitä hetken aikaa kulettuaan, saapuivat muutaman heinäladon eteen, jonka ovi oli kiinni naulattu. Mutta se ei näyttänyt lujassa olevan ja sen vuoksi he kiskoivat sen auki, menivät sisään ja heittäytyivät pitkäkseen hyvältä lemuavain nurmien päälle ja saivat niin erittäin mukavan ja rauhaisan makuupaikan. Siellä he vielä hetken aikaa juttelivat kaikenlaista, muistelivat päivän tapahtumia ja hupaista oloaan Vilpon ja Heikin seurassa, kunnes vihdoin, kun aurinko jo oli laskeutunut ja hämärä tullut, nukahtivat virvoittavaan uneen.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings