XIII.

Pajuvaarassa vietettiin talon vanhan isännän ainoan pojan Heikin ja tämän morsiammen Törmälän Eevan häitä, tuliaisia. Paikkakunnan tavan mukaan olisivat ensin lähtiäiset olleet vietettävät Törmälässä, morsiustalossa, vaan kun se oli kovin pieni ja vähävarainen tila eikä edes oikea verotalokaan ja kun lähtiäiset yleensä eivät olleet mitään tuliaisten suhteen, ei oltu ruvettu isoja lähtiäiskemuja laittamaan.

Sen sijaan vietettiin sitä isommasti tuliaisia ja nehän ne päähäät olivatkin. Morsiuspari oli käynyt pappilassa vihillä sekä sitten tullut tänne pitoihin, joihin oli keräytynyt myöskin hääkansaa kosolta. Olipa nyt näkymään asti väkeä Pajuvaaran tilavassa pirtissä ja siellä vietettiin iloisia kemuja, siellä syötiin, tuumailtiin ja puheltiin, leikkiä laskettiin ja pilapuheita lausuttiin; siellä pelimanni viulua soitti ja nuori väki innokkaasti tanssi ja muutenkin lystiä piti. Puhemies, Korpimäen Aaro, ja itse arvokas Pajuvaaran isäntä tekivät parastaan, pysyttääkseen mielialaa hyvänä hääväessä, jota alinomaa kehoittivat säästelemättä nauttimaan, mitä oli tarjona; ja Kallion Kusti, pelimanni, soitti viulua minkä kerkesi, jottei tanssi ainakaan pitkäksi ajaksi taukoisi.

Nuori väki huvitteli itseään tanssilla, leikeillä ja iloisilla puheaineilla miten paraiten taisi, vaan vanhempi väki tyytyi syömiseen ja juomiseen sekä vakaisiin keskusteluihin ja nuorison lystein katselemiseen.

Naisten joukosta, paitsi morsianta, tanssitettiin ahkerasti varsinkin Toivoniemen ja pappilan piikoja; ja punaposkisina, ilosta hymyillen, kiitivät nämä nuorten kuljettajainsa sivulla, joista pappilan rengit Kalle ja Pekka sekä Vesalan Vilppo Toivoniemeltä näkyivät useimmiten liikkeessä olevan, varsinkin viimeksi mainittu. Hän tanssitti vuoron perään kaikkia saapuvilla olevia tyttöjä, enite kuitenkin Törmälän Annia, ja yhdestä tytöstä päästyään otti heti toisen, malttamatta monesti levähtää. Mutta lämmin hänellä olikin, jotta tukka oli märkänä ja kasvoille myötäänsä hikihelmiä nousi. Lysti hänellä näytti olevan. Hän oli iloinen ja puhelias niinkuin tavallisesti ja pani sukkeluuksillaan monenkin nauramaan. Ei hän nyt näyttänyt olevan millänsäkään siitä, ettei asiansa ennen Annin suhteen ollut hänen mieltään myöten onnistunut.

Morsiammen vanhin veli Jaakko, joka muutama viikko sitten oli koteutunut, oli myöskin saapuvilla häissä ja näyttikin aika tyytyväiseltä. Hänellä oli monta tuttua täällä, joita ei ollut vielä tavannut kotiatulonsa jälkeen. Ne tulivat kaikki häntä ystävällisesti puhuttelemaan ja kummastelivat, kun hän niin pian oli koteutunut. Ja ne kysyivät häneltä, oliko hän kotipuolessaan vaan käymässä vai aikoiko hän vielä palata takaisin, ja kun hän oli vastannut, jotta kyllä hän toistaiseksi jääpi tänne, kysyivät taas, miksi hän ei alapuolessa halua olla; ja samaan tapaan vastasi hän silloin kaikille: "Eipä tuolla näkynyt rikastuvan kuitenkaan; jo minä sen verran tulin näkemään, ettei siellä minun laiseni mies voi menestyä, enkä minä sen puolen oloihin voi koskaan täydellisesti tottua; yhtäkaikki siis, jos olen kotipuolessanikin, vaikka laihemmalla leivällä; saapihan tuota työtä täälläkin, jospa onkin palkka pienempi; eivät ne kuitenkaan tule aina hyvät päivät ison palkan muassa."

Kun Jaakko entiselle hyvälle tutulleen Kumpulan Annille, joka hymyhuulin häntä kuunteli, selitti kotiatulostaan ja katsahti tämän lempeisiin silmiin, oli hänellä elävästi mielessä, miltä hänessä oli tuntunut, kun hän suksilla hiihtäen oli lähennyt armaita kotoseutuja, jolloin tuossa tuokiossa monet mieluisat muistot olivat heränneet hänessä ja hänen ajatuksensa kiitäneet läpi lapsuutensa aikojen.

"Mielihyvällä, povi lämpimänä", sanoi hän, "hiihtelin minä kotimäen vankassa metsikössä, jossa lähes jokainen tiheäoksainen kuusi, humiseva honka ja petäjä, jokainen kunnas, jokainen tiheikkö ja aavikko olivat minulle vanhastaan tuttuja; ja silmäilin sieltä metsikön läpi siintäviä Törmälän rakennuksia, jääpeitteistä järveä ja Kumpulaa toisella rannalla sekä järven päässä olevaa puroa, joka nyt oli jääpeitteessä sekin ja jonka lirinää siis ei kuulunut, vaan jota katsellessa mieleeni muistuivat monet somat tapaukset siellä puron rannalla, missä meillä oli ennen ollut tapana usein yhdessä olla; ne tulivat niin elävästi mielikuvituksessani eteeni kuin ne olisivat vasta eilen tapahtuneet."

Nurmelassa olostaan puhui Jaakko minkä mitäkin, mutta jätti kuitenkin mainitsematta kokonaan, kuinka hän oli rakastunut Koiviston Liisaan ja mitenkä hänen rakkausasiansa oli päättynyt. Silloin kesken hänen puheitaan tuli Vilppo pyytämään tanssikumppanikseen Annia, joka lähtikin mukaan. Kokihan kyllä Jaakkokin olla muassa tanssissa, vaikka siinä hänen Vilppo voitti; ja se häntä vähän harmitti, että Vilppo useinkin kerkesi mennä Annin ottamaan juuri kun hän oli aikeessa mennä.

Kyllähän se näkyi Vilppo kokevan Annia mielitellä ja hyvällä mielellä pitää niin paljon kuin voi; ja näky ihan tuo Anni mielellään toisten lystissä muassa olevankin, vaan eipä kuitenkaan näyttänyt siltä, että juuri Vilppo olisi häntä innostuttanut, päinvastoin, rohkenipa Anni kerran sanoa tälle: "Pysy nyt toki vähän aikaa erilläsi, että minä saan hetkisen levähtää! Aivanhan tuossa pää sekasin menee lakkaamatta huumaavassa tanssissa pyöriessä. Mene Kaisaakin joskus tanssittamaan! Se kyllä lähtee."

"Joko nyt kylläsi sait!" sanoi Vilppo ja poistui toista tyttöä pyytämään.

Tuntuipa Jaakosta hyvältä, että Anni kerran kieltäysi Vilpon mukaan lähtemästä ja siitä samoin kuin Annin puheesta ja käytöksestä hän päätti, ettei se mahtanutkaan kovin paljon Vilposta välittää.

Jaakko tunsi yhtä suurta, vieläpä suurempaakin mieltymystä Annin seurasta kuin ennen muinoin poikasena tämän kanssa yhdessä ollessaan; ja katsellessaan Annia näytti tämä hänestä vähän muuttuneen somemmaksikin; ruumis näytti vähän vahvistuneen, jäsenet voimistuneen ja mieliala virkeämmältä.

Toivoniemen Pekka tuli Jaakkoa samassa puhuttelemaan, töyti kylkeen ja sanoi: "No, Jaakko, miksi olet niin miettiväinen? Tanssi sinä niinkuin muutkin nuoret! Vai sitäkö sinä suret, ettei morsiammesi ole täällä?"

"Mikä morsian?"

"No, se sinun morsiammesi siellä Nurmelassa."

"Mitä sinä nyt joutavia! Eihän minulla ole siellä mitään morsianta paremmin kuin täälläkään."

"Kas vaan! — — — Ja täällä on ihan tosi asiana puhuttu sinun menneen kihloihin — — —"

"Vai on puhuttu. Ne ovat ihan valeita semmoiset puheet. En minä ole kihloissa paremmin kuin sinäkään."

"Jopa nyt jotakin! Ja täällä tiettiin jo morsiammelle nimikin panna — Koiviston Liisaksi kai sitä mainittiin — — — vaikka samapa nimestä; enhän minä tunne tuota kuitenkaan. — Vaan kun ei liene asia tosi, niin sen parempi! Hei, ota sitten täältä joku tyttö ja tule tanssimaan!"

"Vastahan minä melkein olen tanssinut, vaikka saatanhan tuota vieläkin mennä", vastasi Jaakko vähän hämillään Pekan puheista ja miettien, jotta olisikkohan tuo Heikki mahtanut jollekin puhua, mitä hän oli sydämmensä asioista sille maininnut, ja siitä sitten tuommoinen huhu levinnyt — väleenpä näkyy jos mikä asia tiedoksi joutuvan, jos siitä vaan jollekin ainoalle pikkusenkaan luiskahtaa. —

Ja Jaakko katsahti ympärilleen, jotta missä Anni on, ja kun hän tämän huomasi, lähestyi hän tätä, nyykäytti vähän päätään ja tahtoi tanssimaan. Monioita kertoja kun olivat lattian ympäri kiitäneet, vei hän kumppaninsa takaisin toisten tyttöin joukkoon, joista taas valitsi yhden Toivoniemen piikoista ja lähti tätä tanssittamaan, kiidätti monioita kertoja lattian ympäri pelimannin rivakasti soittaessa ja vei sitten takaisin.

Sitten hän kuuli, kuinka puhemies kilisti lasia ja kehoitti muita tekemään samoin. Jaakkokin meni pöydän ääreen, joi morsiusparin onneksi viinaryypyn, palasi takaisin ja lähti taas Annia tanssittamaan.

Kohta sitten äkkiarvaamatta monta nuorta miestä kävi heihin käsiksi, nosti käsilleen, nakkeli kohti kattoa ja otti käsillään sitten vastaan; ja samalla lailla tehtiin muutamille toisillekin nuoruuden iässä oleville pojille ja tytöille ja vanhan tavan mukaan huudettiin heille:

"Häät häistä, piot pioista. Kemut kesteistä hyvistä!"

"Jospahan tuo toivo toteutuisi, niin ei suinkaan minulla olisi mitään sitä vastaan", ajatteli Jaakko, kun, taas seisoi omilla jaloillaan; vaan Anni naurahtaen tunkeutui toisten tyttöjen suojaan, jottei ainakaan toistamiseen häntä nostettaisi ja kattoa kohti nakeltaisi.

"Väärällä vuorollapa nostivatkin minun", tuumasi Vilppo leikillään muutamalle toverilleen, "kun sattuikin Virsu Elli kumppaniksi."

"Miksi se olisi ollut väärällä vuorolla!" vastasi puhuteltu. "Kenen sinä sitten olisit halunnut Ellin sijaan?"

"No, toistahan olisit ollut, kun olisi sattunut Anni — — —"

"Vai Anni! Vaan Annipa sattuikin oikealle paikalle, kun osui Jaakon kanssa. — — — Sitä paitsi, Virsu Ellihän on kelpo tyttö. Kiitä onneasi, että semmoinen sattui!"

"No, no, en mä häntä moittia tahdokaan. Vaan kuitenkin — — — Jaakollahan on alapuolessa morsian."

"Usko sinä hänellä siellä morsiammen olevan, jos tahdot, vaan vielä sen näet, että täältä puolesta hän vaimon itselleen ottaa, jos hän vaan naimisiin aikoo ollenkaan mennä."

"Käyköönpä sitten miten tahansa! Mitäpä se minuun kuulukaan!"

Ja kun Vilpon puhekumppani samassa poistui, niin Vilppokin kohta taas otti osaa muitten lysteihin, meni kisailemaan tyttöin kanssa, laski leikkiä, nauroi ja oli iloinen.

Kauan kestivät häät ja hyvät ne olivatkin — sai hääväki kylläkseen ruokia ja juomia nauttia ja lystiä kokea — vaan vihdoin ne kuitenkin loppuivat ja vieraat lähtivät häätalosta, sinne jättäen jälkeensä mieluisat muistot, ja hajausivat kukin taholleen.

Toivoniemeläisten ja pappilalaisten mentyä lähtivät Törmäläisetkin vanhalla ruunallaan kotiaan ajamaan; vaan nytpä ei enää Eeva heidän muassaan palannutkaan; — se oli iäkseen luopunut lapsuutensa kodista, jättänyt tyttöikänsä jälillepäin ja jäänyt häätaloon, miehelään mennäkseen, aviomiehensä Heikin kanssa vastaiset elämänsä päivät viettääkseen, ilot, surut ja huolet tasatakseen.