XIV.

Jaakko eleli elelemistään kotipuolessaan, sai halon hakkuuta työkseen muutamasta kylän isoimmasta talosta ja palkakseen jyviä, jotka vei kotiaan ja jotka siellä käsimyllyssä jauhettiin, sitten leivottiin ja syötiin sitä myöten kuin saatiinkin.

Tultiinhan tuota kutakuinkin toimeen Törmälässä eikä Jaakolla ollut erityistä valittamisen syytä, vaikk'ei hänellä mitään lihavia päiviä ollut, eikä kassoja ruvennut keräytymään. Pieksunsa ja vaatteensakin olivat jo kuluneet jotenkin pahanpäiväisiksi; housuissa ja takissa oli paikka paikan päällä ja turkissa oli päällinen monestakin kohti repeillyt ja sitten korjattu. Tulihan noissa kuitenkin toimeen, vaikk'eivät ne näköjään olleet kehuttavat; ei niissä pakkanen kovin hätyytellyt.

Kului aikaa päivästä päivään, viikosta viikkoon, niin jopa alkoi Jaakolla tehdä mieli tavata Annia, jota ei ollut sattunut näkemään sen jälkeen kuin Pajuvaarassa olivat häät olleet. Niissä oli häneen tästä jäänyt niin miellyttävä muisto, joka teki yhä kirkkaammaksi hänen sielussaan ennestään olevan kuvan tästä lapsuutensa paraasta tuttavasta, että hän nyt entistä selvemmin tunsi, kuinka pahasti oli erehtynyt, kun oli tämän kerran ollut unehuttamaisillaan ja mieltynyt Koiviston Liisaan. Haihtumistaan oli hänestä haihtunut se paha mieli ja suru, jonka oli tuntenut sen jälkeen kuin oli tullut näkemään, ettei rakkausasiansa onnistunutkaan Liisan suhteen, ja hän oli ruvennut ajattelemaan tästä Liisasta, että tottapa se ei ollut hänelle aiottukaan, että tottapa se ei ollutkaan se oikea, jonka kohtalo olisi hänelle määrännyt. Mitäpä siis asiaa kannattaa surrakaan! Eihän se suremalla kumminkaan parane. Sen sijaan olivat ne ystävyyden tunteet, joita hän ennen oli tuntenut Annia kohtaan, entistä suuremmiksi heränneet, ja hän oli toden teolla ruvennut ajattelemaan, että tämä mahtaakin olla se, joka on hänelle aiottu. Onhan jo aika siitä tälle itselleen jotain mainita, jotta saa kuulla, mitä tämä siitä arvelee.

Kun Jaakko sitten ajatteli varallisuuden tilaansa, niin huomasi hän, ettei hänellä olekaan mitään entistä omaisuutta eikä ison perinnön toivoa; eikä siis tulevaisuus kovin loistavalta näytä. Hänellä ei ole omituista taloa eikä mökkiäkään, johon nuoren vaimonsa keralla saattaisi asettua asumaan; ja vanhempain kodissa oleminen taas kävisi kovin ahtaaksi; eikä varsin haluttaisi huonemiehinäkään asua; mukavampi tietenkin olisi asua semmoisessa paikassa, jota saisi omakseen sanoa; Anni etenkin, joka on talon tyttö, mahtaisi ikävöidä omia tuparakennuksia ja tiluksia, jospa eivät isoja olisikaan. Sitten ajatteli Jaakko, että tätä nykyä hänen tienestinsä kuluvat sitä myöten kuin ne tulevatkin, jotta ei mitään säästöön jää. Naineena miehenä tietenkin pitäisi olla enemmän tuloja. Mutta onhan hänellä kuitenkin terve ruumis ja voimakkaat käsivarret, joilla kykenisi vaikka talon tekemään, kun vaan joku suvaitsisi tiluksilleen tehdä — verotaloa sitä ei toki kykene ilman varoja hankkimaan —. Sitä paitsi, vielähän nuo mahtanevat työmiehenkin ansiot parata ja paremmat työajat tulla, kesäksi viimeistään, vieläpä ennenkin, jos sattuisi tukkitöitä tulemaan, joista moni on hokenut. Vaan aikapa niitä ruveta kaikkia asioita juurta jaksain ajattelemaan ja joka seikasta huolehtimaan! Rakkaus ei esteitä kysykään. Näkyyhän se siitäkin, että monet huonommatkin naimisiin menevät.

Hyvin mietittyään asiaa teki Jaakko vahvan päätöksen mennä Annia tapaamaan.

"Kuulehan Anni, armas ystäväni!" sanoi hän tämän luokse tultuaan. "Mitäpä pitkistä puheista ja koreista sanoista! En minä sanoilla kuitenkaan osaa tunteitani selittää semmoisina kuin ne sydämmessäni ovat. Lyhyesti siis: minä olen tullut siihen vakuutukseen, ettei kukaan paremmin kuin sinä ole minulle elämän kumppaniksi sopiva. Suostutko siis minun kanssani taloksi rupeamaan?"

"Voi Jaakko, kuinka puhut!" vastasi Anni häneen surullisen silmäyksen luoden. "Jos vuosi sitten olisit tuota kysynyt, niin olisin kenties toisin vastannut kuin nyt. Minä katselin sinua silloin eri silmillä. Silloin luotin minä paremmin sinun ystävyyteesi ja uskoin sinua mieheksi, josta ei kerran herännyt ystävyyden tunne helposti haihdu. Minusta tunnuit sinä silloin kaikkein rehellisimmältä ja luotettavimmalta kumppanilta ja minä elin hyvässä toivossa sinun suhteesi. Mutta ne ajat ovat menneet ja minä olen nähnyt toiveitteni tyhjiin rauenneen. — Kuinka voitkaan sinä puhua minulle enää mitään tuollaista, kun sinulla on ennestään morsian!"

"Mitä sinä nyt — — —! Eihän minulla mitään morsianta ole — — —."

"Niinkuin minä en tietäisi, vaikka koet sitä salata. Mene sinä rakastettusi luo, äläkä sydäntäsi kahdelle anna!"

"Voi, Anni armas! Usko minua, kun minä varmasti vakuutan sinulle, etten koskaan ole ketään tyttöä niin suuresti rakastanut kuin sinua. Minä vakuutan, että sinulle minun sydämmeni lämpimimmästi sykkii ja siinä sinulla on iäti poistumaton sija."

"Vähät minä sinun vakuutuksistasi, kun tiedän kuitenkin, että sinun sydämmessäsi kerran eräs toinen on etevämmän sijan vallannut. Mitä sinä minusta! Anna minun olla rauhassa."

"En minä sinua rauhaan jätä ennenkuin lupaat rakastaa minua. Mikä sinun mielesi nyt on muuttanut? Miksi olet noin nurjamielinen minua kohtaan?"

"Johan minä sen olen sanonut. Pitäisihän sinun se kerralla uskoa. Tyydy entiseen kultaasi äläkä kahta ota!"

"Minulla ei ole mitään kultaa; johan sen olen sanonut. — Enpä minä oikein ymmärrä käytöstäsi. Et sinä tuollainen ennen ollut, kun me lapsuutemme päivinä ja ensimmäisessä nuoruudessamme päiväkaudet useinkin yhdessä olimme, ilomme ja surumme tasasimme. Mutta ovatpa tainneetkin ajatuksesi siitä ajasta kypsyä ja sinä olet tullut huomaamaan, että oletkin talon tyttö ja minä vaan mökin poika, vähävarainen työmies, jolla ei ole omaisuutta isosti enemmän kuin vaatteet päälläni."

"Mitä sinä nyt tuollaista! Semmoiset seikat eivät vähääkään mielipiteisiini vaikuta. Sitä paitsi, eihän minunkaan kodissa löydy varallisuutta isosti enemmän kuin Törmälässäkään."

"Ovathan nämä vaatteeni tosin huononlaiset vaan ehkäpä ne vielä paranevat, kun ajatkin paranevat", jatkoi Jaakko, paikkasia housujaan katsellen ja koettaen jos jotakin arvella syyksi Annin käytökseen.

"Vähät vaatteista! Ne eivät miestä tee. Eihän sitä ole hevostakaan karvoihin katsominen."

"No — tuota — sitten mahtaneekin sinulla olla sulhanen jo ennestään?"

"Eipä ole, eikä tule olemaankaan."

"Ethän toki naimatonna ikääsi pysyne. Sitä minä en usko", sanoi Jaakko, miettien kuinka hän oli monta vastusta kokenut ja huonosti monessa asiassa onnistunut pitkin ikäänsä, ja arvellen, että jos asiansa ei menesty Anninkaan suhteen, hän varmaankin lienee huono-onnisin ihminen tämän maan päällä.

"Älä toki ole tyly minua kohtaan äläkä salaile ajatuksiasi!" lisäsi hän sitten, "vaan olkaamme hyviä ystäviä kuin ennenkin, ja suostumuksen merkiksi tahdon minä sinulta ottaa muiskun."

"Älähän toki! En anna sinulle suuta", huudahti Anni ja vetäysi syrjään, kun Jaakko lähestyi häntä. "Liianpa olet rohkea. Tiedä se, että minä olen suuttunut sinuun!"

"Älähän noin kova toki ole! Sinä et nyt ole itsesi kaltainen."

"Mene pois, että pääsen rauhaan sinusta, äläkä turhanpäiväisesti sanoja latele, jotka ovat minulle vaan kiusaksi!"

Jaakolla ei onnistunut kosinta. Anni näytti olevan niin taipumaton ja huonolla tuulella, etteivät siihen ystävällisimmätkään sanat pystyneet. Jaakolla ei viimein ollut muu neuvona kuin mieli raskaana poistua Annin luota ja mennä kotiaan.