III.

Olipa kulunut lähes kymmenkunta vuotta.

Törmälässä ja Kumpulassa elettiin niinkuin ennenkin, yhtä hiljaisesti ja yhtä rauhallisesti, ja tehtiin työtä niinkuin ennenkin. Mitään suuria muutoksia ei ollut tapahtunut, ainoastaan semmoisia vaan, jotka olivat ajan kulusta välttämättömiä seurauksia. Lapset nimittäin olivat isosti kasvaneet ja useita uusia oli tullut lisää ja sitä mukaa olivat isännät ja emännät vanhentuneet. Kumpulan isännällä ja emännällä olivat jo hiukset harmaantuneet ja ruumiinvoimat vähentyneet. Perttu ja Liisa sitä vastoin olivat vielä hyvissä voimissa ja työkyky oli heillä ennallaan.

Varallisuus ei ollut kummassakaan talossa enentynyt; paremmin se oli hiukan vähentynyt, sillä raha-aika oli huonontunut. Mutta eipä sitä kuitenkaan tarvittu nälkää isosti kärsiä, vaikka monet terveet ruokahaluiset lapset paljon ruokaa tarvitsivat.

Annista ja Eevasta oli tullut melkein täysikasvuisia tyttöjä, jotka kykenivät auttamaan äitejään talouden toimissa. Siitä olikin Törmälän Liisa hyvillään, kun hänen ei enää itsensä tarvinnut joka paikassa juosta, vaan saattoi monet työt uskoa tyttärensä huostaan.

Eeva oli jo viime vuonna rippikoulun läpikäynyt ja Anni oli siellä parast'aikaa. Mutta Jaakko, josta oli kasvanut vahvaruumiinen, vankkakätinen ja hartiakas nuorukainen, ei ollut Annia etemmäs päässyt, vaikka oli kolmatta vuotta sitten rippikoulunsa alottanut. Hän oli nyt siis Annin koulukumppani.

Niinkuin äitinsä oli aavistanut, oli Jaakolla aina koulussa huonosti käynyt, niin ettei hänestä näyttänyt koskaan valmista tulevan; eikä hänen edistyksensä parannut, vaikka kuinka paljon tahansa olisi muistutellut. Äiti päivitteli useinkin, että poikansa kulutti vaan kovasti evästä eikä sittenkään oppinut paljon mitään. Olipa tällä monestikin eväs kesken loppunut, jotta oli täytynyt joko lainata toisilta, kun sattui saamaan, tai paastota.

Niinpä kävi nytkin, kun Jaakko vietti viimeistä viikkoaan rippikoulussa, että eväs loppui kesken. Kyllähän äiti oli pannut hänen konttiinsa aivan tarpeeksi ja vielä muistuttanut häntä ensi päivistä alkaen olemaan tarkka evään suhteen eikä syömään enempi kuin mitä juuri tarvitsi nälän sammuttamiseksi. Mutta eipä hän ollut tullut neuvoa tarkoin seuranneeksi, vaan oli kohta alussa syönyt minkä jaksoi, ja sen vuoksi oli kolmen päivän kuluttua voirasia ihan tyhjä, eikä Juhannuksen aattona ollut eväistä leivän muruakaan jälillä.

Kun Jaakko tapasi Kumpulan Annin, pyysi hän tältä evästä lainaksi, ja vakuutti, että hänen kotoaan kyllä sijaan annettaisiin. Mutta Annipa sanoi omatkin eväänsä vast'ikään loppuneen. Jaakko puhutteli sitten muitakin kotokylänsä koululaisia, vaan eipä onnistunut hänen asiansa sittenkään.

Viimein sai, hän Annilta lainaksi kolmekymmentä penniä ja kun hänellä oli itselläänkin saman verran, paitsi yhtä markkaa rippirahaa varten, kävi hän ruustinnalta vähäsen särvintä ja kuivaa leipää ostamassa ja antoi sitten osan Annillekin.

Kun kaikki rippikoululaiset, niin pojat kuin tytöt, olivat kokoontuneet pappilan isoon pirttiin lopullista tutkintoa varten, ja kutakin erikseen luetettiin, niin Jaakko, kun hän huudettiin esille, osasi niin huonosti, että eipä oltu häntä vähällä hyväksyä tälläkään kerralla, vaan hyväksyttiin kuitenkin muistutuksella. Annillakaan ei luku loistavasti käynyt, vaan kuitenkin paremmasti kuin Jaakolla, ja hän hyväksyttiin erityisettä muistutuksetta.

Juhannuspäivänä, kun luonto oli ikäänkuin juhlapukuun puettu, kun puut ja kaikki kasvit olivat kauneimmallaan, kun metsästä levisi mitä miellyttävin tuoksu, kun aurinko loisti kirkkaimmallaan, seisoi monta kymmentä nuorukaista, niin poikia kuin tyttöjä, juhlavaatteisiin puettuina kirkossa Herran armopöydän edessä, kuunnellen opettajansa neuvoja ja kysymyksiä ja tehden monta kaunista lupausta, tunnustaen uskonsa ja sitoutuen vaeltamaan läpi elämän Jumalan sanan mukaan ja luottamuksessa Häneen.

Näkyipä oppilaitten kasvoistakin, että hetki oli juhlallinen ja tärkeä; ja papin sanat vaikuttivat niin, että useimmat oppilaat eivät voineet pidättää kyyneleitään, vaan itkivät ääneen.

Jaakko totisena katseli vuoroon kohti kirkon valkeata kattoa tai valkeita seiniä ja vaalean sinisiä nurkkia ja pylväitä, vuoroon alttaritauluja, vuoroon pappia ja sen valkeata messupaitaa koristuksineen, vuoroon kumppaneitaan. Sattuipa hänellä katse Anniinkin, joka nyt hänen mielestään näytti entistä sievemmältä somassa puvussaan. Se näkyi liinasella silmiään pyhkivän ja ääneen itkevän.

Silloin kun hetki oli liikuttavin, kun ylt'ympäriinsä kuuluivat kovimmat nyyhkytykset, silloin vierähti Jaakonkin silmistä kyyneleitä ja hän tunsi sydämmensä erinomaisesti lämmenneen, tunsi, kuinka hetken ylevyys oli ikäänkuin kohottanut hänen ajatuksensa ja saattanut ne Jumalaa lähemmäksi, ja hän toivoi hartaasti aina voivansa elää niin, ettei pahoittaisi Jumalaa eikä ihmisiä. Tosinhan ei ihminen tässä elämässä koskaan voi tulla täydellisesti hyväksi, mutta hänen tulee kuitenkin pyrkiä aina paremmaksi ja paremmaksi.

Niin hyvin Jaakon kuin Annin vanhemmat olivat näkemässä tätä pyhää toimitusta, jolloin nämä heidän lapsensa ensi kerran laskettiin Herran Ehtoolliselle, ja toimituksen loputtua he yhdessä matkueessa palasivat kotia.

* * * * *

Kumpulasta oltiin hankkeissa Ouluun lähteä tervoja soutamaan, joita talon pitkään tervaveneeseen jo oli lastattu täysi lasti, kolmatta kymmentä tynnyriä.

Törmälän Jaakolla oli homma lähteä samaan matkaan. Siihen päätökseen hän oli tullut neuvottelujen jälkeen vamhempainsa kanssa, että hänen oli parasta mennä alapuoleen työtä hakemaan. Eihän se käynyt laatuun kaiken ikänsä kotonakaan olla ja kuluttaa vanhempainsa muutenkin niukkoja varoja, kun ei kuitenkaan hänen työnsä rikastuttanut kotia; eikähän sitä niin pienellä tilalla kuin Törmälässä tarvittu monen miehen työvoimia.

Parastahan siis oli koettaa saada jostain tulokasta työtä. Ja alapuolessahan nuo monetkin täältä lähteneet miehet, niinkuin Kuuselan Kalle, Hietalan Heikki ja Rantalan Aappo, kuuluivat hyviä työpaikkoja saaneen, niin että toisinaan lähettelivät kotopuoleensa rahojakin. Saattaisihan yhtä hyvin hänenkin onnistua tuotteliasta työtä saada. Saihan tuota ainakin koettaa.

Oli monenlaista puuhaa ennen matkalle lähtöä venettä kuntoon laitettaessa ja muussa. Hommattiin eväitä ja kapineita veneeseen, tuumattiin matkasta ja ostoksista ja moneenkin kertaan kaupunkiasioista puheltiin.

Jaakon omaisilla oli paljonkin sanottavaa kohta eroavalle pojalleen, jonka lähtöä he olivat tulleet tänne Kumpulaan katsomaan, vaan sittenkin jäivät suurimmaksi osaksi ääneen lausumatta ne kaipuun tunteet, jotka olivat seurauksena siitä, että yksi jäsen oli eroava perheestä. Ne olivat enimmästi vaan hyviä neuvoja ne sanat, joita Jaakko sai kuulla omaisiltaan, äitiltään olletikin, joka äitillisessä rakkaudessa vielä viime hetkessä muistutti poikaansa kaikissa elämän vaiheissa pitämään muistissa niitä opetuksia, joita oli saanut kotona ja koulussa, muistutti, minne tahansa tulisikin, aina rehellisesti ja ahkerasti työtä tekemään, eikä koskaan viekkautta harjoittamaan, vaan ajattelemaan, että Jumala kaikki näkee, niin työt kuin ajatukset. Paljon on viettelyksiä tarjona maailmassa, paljon löytyy pahuutta ja huonoja tovereita; niitä pitäisi hänen kaikin mokomin karttaa.

Erittäin varoitti Liisa Jaakkoa olemaan tottelevainen ja kuuliainen niitä kohtaan, joiden palvelukseen tulisi, ja ottamaan huomioon viisaampien neuvoja, jospa niitä ei aina voinut ymmärtääkään. Sillä huolettihan se vähän, miten Jaakko muitten ihmisten luona suoriutuisi kaikissa töissään, kun kotonakin monesti antoi aihetta muistutuksiin ja useinkin teki aivan oman päänsä mukaan.

Jos kenenkään, niin ainakin äitin asia oli huolehtia lapsensa parasta. Se ajatushan alinomaa on äitin sydämmellä, että lapsista tulisi kunnollisia ihmisiä.

Pertulla oli paljon vähemmin sanomista kuin Liisalla, eikähän hänellä olisi ollutkaan paljon muuta puhumista kuin mitä Liisa jo oli ennättänyt sanoa. Hän siis osaksi uudisti Liisan antamat neuvot sekä luetteli niitä paikkoja, joissa luuli Jaakon työhön pääsevän, ja arveli, että tämä kyllä, jolla oli vahvempi ja kestävämpi ruumis ja enemmän voimia kuin monella aikuisellaan, vetäisi vertoja alapuolen työmiehille, vaikka ei tunnekaan kaikkia nykyajan uusia työtapoja. Mahtaneehan sitä ahkerasti harjoittelemalla tottua oudompiinkin töihin.

Tietysti toivoivat kaikki omaiset, että Jaakko tuon tuostakin antaisi kirjeitten kautta tietoja itsestään ja olostaan. Sillä keinoinhan sitä ei kuitenkaan oltaisi aivan erillään toisistaan.

Jaakko ei monta sanaa tuhlannut omaistensa ystävällisen puhuttelun vastaukseksi, mutta sitä enemmän hän ajatteli ja tunsi mielensä liikutetuksi. Hänelle tulivat nyt elävästi mieleen ne ajat, jotka hän oli viettänyt kotonaan ja kotikylässään ja niitä hän kaipuulla muisteli. Hän ei ollut mielessään koskaan tuntenut niin suurta rakkautta vanhempiaan, sisaruksiaan ja lapsuuden tuttaviaan kohtaan kuin nyt, jolloin hänen piti heistä erota. Äiti, joka erinomaisen huolellisesti oli häntä lapsuudesta saakka hoitanut ja aina valvonut hänen parastaan, mutta kuitenkin monen monituista kertaa häntä torunut ja muistuttanut, jopa tukistellutkin ja jota hän toisinaan oli syyttänyt kovaksi ja tylyksi, tuntui nyt hänestä kaikista ihmisistä lempeimmältä ja rakkaimmalta, isä, joka aina oli häntä puolustanut, kun vaan joku yritti sortamaan, vaan myös toisinaan suuttunut ja tukkapöyryä antanut, veljet ja sisaret, joitten kanssa hän pienestä pitäen oli kasvanut saman katon alla ja samoja kohtaloita kokenut, joitten kanssa hän oli enimmästi sovussa elellyt, vaikka toisinaan oli pieniä riitojakin ilmaantunut, Kumpulan Anni, lapsuutensa leikkitoveri, — kaikki ne muistuivat nyt mieleen entistä rakkaampina. Hänen oli nyt heistä eroaminen tiesi kuinka pitkäksi ajaksi.

Tuntuipa jotenkin ikävältä jättää kaikki ne samoin kuin armas kotoseutu, jossa kaikki oli tuttua ja mieluisaa ja jossa hän oli viettänyt lapsuutensa koko muistorikkaan ajan. Ja hän vaipui ajattelemaan kotoista asuintupaa mustuneina seinineen, kattoineen, lattioineen ja pienine akkunoineen. Hän muisti joka huonekalun ja sisustuksen tarkkaan, niinkuin ne olisivat tuossa ihan silmäin edessä. Joka tuolin ja pöydän asema, lavitsa uunin vieressä, missä harmaja kissa usein makaili, vanha seinäkello kivipainoineen ja mustuneine numerotauluineen, jossa ainoastaan tiimaviisari enää oli jälillä ajan kulkua osoittamassa, ja sen verkallinen käynti, — kaikki ne olivat hänellä tarkasti muistissa, samoin kuin pieni navetta, lammaskarsina, puoti ja lato, sauna, kotoiset kentät ja vähäiset pellot sekä niitten ympärillä iänikuiset hongat ja vahvat metsät, pieni puro, jonka äärellä hän ennen muinoin Annin kanssa oli monet hupaiset hetket viettänyt, Kumpulan järvi louhikkorantoineen, korkeine törmineen ja Kumpula asujineen; — paljon niissä kaikissa oli muistelemista, sanomattoman paljon.

Kun Kumpulan Matti tuli sisälle, palaten veneen luota, jonne oli kapineita kantanut, tuumasi hän isälleen; "Nytpä minä en tiedä, mitä sitä enää olisi muistettavaa. Eiköhän sitä ruveta jo lähtöä tekemään, vai miten?"

"Kyllähän sitä näistä puolin aletaan lähteä", virkkoi Antti isäntä. "Joutuneeko Jaakko vielä?"

"Mikäpähän olisi joutuessa!" vastasi Jaakko. "Johan ne ovat minun kapineeni kaikki veneessä."

"No, sittenpä tässä saamme alkaa hyvästellä." Ja Kumpulan isäntä katsahti vielä kerran ympärilleen, vakuuttuakseen, jotta eihän vaan mitään liene unehtunut. "Johan niistä nyt lienee kaupunkiasioista tarpeeksi tuumattu?"

"No, onhan niistä puhuttu sen verran, jotta eipä luulisi mitään jääneen mainitsematta," arveli Kumpulan emäntä. — - — "Niin — - — tuota, muistakaapa sanoa Kopo-Kaisalle, ettei sille anneta muuttokirjaa, ennenkuin on henkirahansa maksanut!"

"Taitaa se koskessa vielä täysi lasti juosta," tuumasi Perttu.

"Luulisippa tuosta juoksevan", arveli Antti. "Eihän tuo vielä aivan vähänä vesi ole."

"On sitä laskettu vähemmänkin veden aikana," lausui Matti —. "Eikö sitä jo aleta joutua?"

"Eihän tässä ole enää muuta kuin lähteä."

"Muistakin Jaakko", varoitti Liisa, "olla varovainen matkallasi, ettet tuota vahinkoa itsellesi etkä muille!"

"Olkaahan ihan huoletta minun suhteeni!" vastasi Jaakko. "Enhän minä toki mene itseäni enkä muita menettämään."

Sittenpä ne lähtevät Oulumiehet alkoivat kätellä ja hyvästellä kotiin jääviä omaisiaan. Jaakko se lähtiöistä enin aikaa piteli kutakin kädestä, ja kun toiset jo olivat lähteneet rantaan päin astumaan, niin hän vasta Annille jäähyväisiksi kättä tuuppasi. Ei siinä paljoa puheltu, puristeltiin vaan hellästi toistensa käsiä.

Kun Jaakko omaistensa saattamana rantaan saapui, niin oli jo veneessä vanha nelisnurkkainen purje koholle nostettu ja Antti isäntä istui perässä, vaan Matti seisoi vielä maalla veneen keulan ääressä.

Jaakko astui nyt veneeseen ja asettui perän puolelle hänkin. Matti työnti veneen keulan rannasta ulospäin ja hyppäsi itse etuteljolle istumaan. Kun sitten tervavene oli saatu matkan mukaan käännetyksi, niin lähti se, varalaitoja myöten uppeessa, myötätuulta kiitämään Kumpulan järveä pitkin koskelle päin.

Vielä kerran loi Jaakko silmänsä kotoisia seutuja ja asuinrakennuksia kohti, vielä kerran silmäili hän taantuvia kotirantoja ja korkeita törmiä sekä kuunteli etäisen puron tuttua lirinää ja tuulen huminaa kotojärven äyrähiltä, vielä kerran katsahti hän Kumpulan rannalla seisovia saattajia, joiden joukossa hän näki Annin ja Eevan lakkaamatta poistuvaa venettä kohti tähystelevän, kunnes se ehti ensimmäisen niemen sivu. Silloin he jäivät näkymättömiin niemen taakse, ja vene eteni kiireesti kauas kotoisilta vesiltä.