SEIREENILAULUA.

Jo halki taivaankannen matkannut on päivän Phoibos kultavaunuillansa, ja Tetis hälle ruskolinnassansa on purppuraiset portit aukaissut

On umppunsa jo kukat sulkeneet, kuin immet uinuvat ne unelmoivat, ja helkkäin satakielen laulut soivat yön kukkiin nostain onnen kyyneleet.

Kuin tuli hehkuu povi Tetiksen, kuin tuli Phoibos Apollonin kaipuu, kun ruskon ruusuvuotehelle vaipuu he lemmenjuhlaan jumalaisehen.

Ken silloin elon arki-vahalla ei tukkinut oo kuuroks korviansa, hän silloin elon odysseiallansa saa kuulla seireenien laulua.

Kuin onnen nektar vuotaa sieluun se ja hivelee sen herkän ihanaksi, niin kaipuunkylläiseksi, riutuvaksi, kuin yksikään ei mainen sävele.

Ei kenkään, ken sen kerran kuulla saa, sen tenhosta voi vapahaksi päästä; ja seireenit ei uhrejansa säästä, ne heidät kaipuunmyrkyin hivuttaa. —

Oi sävel tuskaisin ja ihanin! syöt sieluani sulomyrkyn lailla; ma olen vankis, kunnes Haadeen mailla yö vaientaa sun unhoin iäisin.