DITHYRAMBEJA.

I.

Sinä olet sytyttänyt minut, ah! sinun katsees salama polttaa minun sielussani, — ja minun on ihanan tuskainen olla.

Minä kuljin kaupunkia, isäini kaupunkia, jonka jokainen kivi on minulle muisto.

Sinä saavuit silloin kuin ilmestys kera valoisan, kukkivan kevään, — sinä astuit keväistä katua kauniina kuin unelma, ja auringon kultaiset säteet loistivat kuin sädekehä sinun ihanain kasvojes ympärillä.

Sinä rakkauteni runotar, sinä runon kirkastus keskellä elämän harmaan arjen, ah! minne häivyit sinä minulta?

II.

Minä palan! — enkä tahdokaan itseäni sammuttaa, sillä se palo on ihanin elämässä.

Ja kaunis, neitseellinen kevät puhkeaa kukoistukseen minun ympärilläni, puistojen heleän vehreät, lehtivät puut hohtavat haaveksivina ja onnellisina kuin morsiamet, ja kuulaan siintävä ikuinen taivas sädehtii auringon loistavista timanttisäteistä.

Ja minä käyn keväistä kaupunkia kuin ihanassa unessa, minä käyn kaupunkia ja etsin sinua, sillä sinun rakkautes yksin on minulle elämä — kaikki muu on kuin kuollut minulle!

III.

Minä olen kuin humaltunut rakkaudesta, minä olen kuin hullu järkevän kansan keskellä, minussa kuohuu väkevänä ja päihdyttävänä kevään kaikkivaltias riemunhuuma — ja minä olen onnellinen kuin lapsi!

Ulos keväiseen riemuun! ja nauti jokaisesta onnensäteestä, joka sinun sielusi ikävään lankeaa. Minun huoneeni vangitsee minua, se on kuin hautaholvi, jonne minä yöksi kätkeydyn, mutta jonka seinät minä kirjailen onnellisilla haaveilla valoisiksi. Ja minä lepään ja katselen ulos kuulaaseen yöhön, muistellen sinua — köyhin, kylmin, kuollein sanoin sieluni ihanan riemun ja tulisen tuskan runon taikariimuihin kätkien.

IV.

Minä olen monta nähnyt, mutta ei kukaan ole ollut niinkuin sinä. Minä olen monta rakastanut, mutta en ketään niinkuin sinua, sillä minä olen sairas rakkaudesta!

Tule, ilta! ja luo viileä varjosi kaduille, tule, ilta! ja vilvoita minun rintaani, sillä minussa palaa, tule, ilta! ja suo minun hukuttaa tuskani hänen rakkauteensa. Ah! on kuin edottaisi iäisyys minut armaastani.

V.

MEMENTO MORI!

Katso, taivaan kuulaus himmenee lehväin yllä, — kevätyön uneksiva hämy uinuttaa ihanasti sielua, niinkuin kaipaavan tanssin sävel valaistuista ikkunoista tuolla, — kukkain huumaavia tuoksuja henkii hiljainen yö, — ja minä uneksin yhä sinun rinnallasi puiston siimeksessä, hennomatta liikahtaa, — minä nään sinun katseessas oman sydämeni onnen — ja minussa soi: ihana on elämä, sen ilot ja surut, — ihana hiljaisuus, joka kerran vaientaa meiltä sen vaihtuvat sävelet! —

Ja minä katselen avoimen rintasi kuulakanhienoa hipiää, jonka alla veri lämpimänä rusoittaa, sinun rypäletuoreita huuliasi, joiden suudelma on kuin virvoittava lähde polttavankuivassa erämaassa, sinun lempeitä silmiäsi, joiden kaipaava katse lääkiten hyväilee sielua, — minä katselen sinua ja minussa kyyneltyy: — näen äitini, joka vanhana ja sairaana, surkastuneena ja yksinäisenä lepää toivottomalla vuoteellaan vapahduksen hetkeä odotellen.

Niin lepäät sinäkin kerran — syksyllä — kuihtuneena kuin kellastunut lehti!