ISÄNI.
Reading edition
Ma yöllä taasen sun, isävainaa, näin ja niinkuin muinen pilttinä pienenä taas pääni rinnoillesi painoin, eläen hetkisen entisaikaa.
Sa istuit vuoteen laidalla ääneti ja katsoit kauan oudosti tuijottain; ja kuu, kuin kuolleen kalvas otsa, ylhäältä ikkunan kautta loisti. —
Pois kulki kuu, pois sammuivat tähdet yön, sa silloin verkkaan nousit ja läksit pois, mun jättäin yksin vuoteelleni unien kuumeisten houreisihin.
Vaan kerran näin kun luokseni saavut taas, viet silloin mun, sen tunnen, sa mennessäs pois tuskain, kaipuun maailmasta yötisen Tuonelan unhoitukseen.