JUHANNUSTULILLA.

Yli järven veen kuin taikasoitin hiljaa muinaisöiden hämäristä jostain viulu soi. Suviuhrit syttyvät taas pyhän luonnon jumalalle rannoilla kirkkaan tyynten vetten; ja kansa valvoo lauhan, tuoksuntäyden yön niinkuin valvoi muinen, niinkuin vasta valvoo laulaen, tanssien, riemuiten, kunnes viimeinen viaton koivu uhrina kaatuen viimeisen kerran vavahtaa, kunnes viimeinen valoisa yö sammuu taakse taivaanrannan, kunnes viimeinen uhrituli riutuu, elämä kaikki nukkuu varjoon iäisen yön

Kuin vieras käyn ma kesken nuorten ilon, ohi korvain kaikuu nauru ja tyhjät sanat; kuin uhripappi hartauttani polvistun ma sielussani eteen pyhän luonnon, josta olen noussut — johon kerran palaan jälleen nousten; ja mun sieluni korkenee kuin iäisyyden näkyyn aueten: — minä tunnen olemisen kaikkeuden ikuisen sykinnän yli kaiken katoovan — täynnä korkeampaa onnea kuin kaikki tämä haihtuva

Ja minä soudan pois kylän tulilta, nousen yksinäiselle vuorelle ja verhoudun hiljaisuuteen, sillä nyt minä en elä tässä elämässä.