ENDYMION.

Endymion, uneksija kuolematon, oi, ken laillasi päässyt ois elämisen tuskasta pois!

Onnellisna, oi Endymion, nukut untasi jumalten suomaa. Ei hivuta sieluas tuskat maan, ei syöntäsi ikuinen kaipuu. Ikikirkas hohde Olympon sun loistaa otsaltasi, kun iäti nuorna nautit sa suurta onneasi.

Selene, yön ihana impi, sun luoksesi saapuu öin hopeaisesta linnastansa koristettuna tähtivöin.

Hän hiipii luolasi suulle kuin hiljainen henkäys yön; poven neitseellisen alla lyö onnesta vapisten syön.

Hänen hopealamppunsa hohde sun muodoilles lankeaa, ja liljanvalkeat kasvot rusohehkun kainon saa.

Vaan kainous kauan ei lemmen voi valtaa vastustaa: hän hiljaa luoksesi hiipii ja rinnoilles raukeaa.

Sen onnen ihanuutta, sitä voi vain aavistaa, sitä kuolevista vain harvat unenhuumassa nauttia saa. —

Ja vasta kun tähdet sammuu, hän lähtee luotasi pois; on kuin hän kalvaampi vielä mut onnellisempi ois. —

Vuostuhatta monta on mennyt, vaan vieläkin kuutamoöin ja vasta — vuostuhanten jälkeen he yhtyvät ikävöin,

Endymion, iäti nuori, ja Selene, neitseellinen: ei koskaan täyty kaipuu sen onnen ylhäisen.

— Endymion, uneksija kuolematon, ja Selene, kirkas unelma yön, te elätte ikuista onnenne juhlaa eetterin tähtiyössä, vaikka muodot ja maailmat vaihtuu!