IX

ERAKKO.

Saaress' yksin eli Ilja, missä liikkui lammaskarjat, laski verkot venheestänsä, mehiläisten mettä hoiti, poimi syyskuun sienet, marjat.

Päättyi päivät paimentaissa, luolassaan hän lypsi vuohta, etsi saaren sairasyrtit, pitkä tukka päähineenä, verhoksensa väänsi tuohta.

Kirkkonansa loisti louhet, lehtoon laittoi saarnatuolin, puhui puille, kukkasille, yrteille kuin ystäville, askaroiden hellin huolin.

Lensi linnut olkapäille, urrit, telkät rantaan uivat, aljut mäyrät kättä kiersi, hirvet haassa teutaroivat, hylkeet lahteen kotiintuivat.

Ja hän veisti karhunputken, soitti sillä siintein illoin, maimaset ja harrit hyöri, kailevana kalvo päilyi, asettuivat aallot silloin.

Alkoi aika aavistuksin, Ilja nukkui tyynnä yönsä, nousi aatos auringossa, saariin sousi, sairaat hoiti, päätti hiljaa hyvät työnsä.

Huolti haaksirikkoloita, saattoi suojaan myrsky-öistä, ennusti ja vaarat vältti, niinkuin liekki luolastansa kulki maine ihmetöistä.

Iäisyyden äärettyyttä päilyi suuret, rauhan päivät, kuin ois nähty Herran hahmo vasten taivaan kaarikantta, kangastukset sieluun jäivät.

Mutta lampaankerin aikaan nuottamiehet saareen suori, kuului tanhu tantereelta, kiersi kiusaaja ja kutsui, välkkyi valheen kultakuori.

Suitsutteli supsutellen erakolle ylistystä. Saarten naiset luolaan hiipi, pyörein parmain polvillansa palvellen kuin pyhimystä.

Ja hän kulki kunniassa kulkueessa äänekkäässä kuin ois hällä armonlahjat eellä kaikkein kuolevaisten, pyhäin kultasäihke päässä.

Häijy henki muutti muodon: "nyt vain hiippa sulta puuttuu, sull' on luonto luojanasi, niinkuin Urmo uskossansa taikuriksi munkki muuttuu.

Juhlit jouten joukossamme vaikka nousee uhrilehdot, missä ennen nousi risti, eikä helky helkavirret, loitsuin liikkuu lasten kehdot.

Paastoa ja polvin palvo Neitsyt Maarjaa kolme yötä, kun sa kuulet kutsumuksen, ilmoitan ma ilmestyksen, valmistu ja itses vyötä!"

Haki Ilja haapapuuta, jolla Kiesus kerran kuoli, poimi näkinkenkäkuoret, hijoi helmet puittehiksi, Neitsyt Maarjan kuvaa vuoli.

Näki nälkää kaksi päivää, öin hän enne-ääntä mietti, mut ei kuullut kutsumusta, riutui, ruoski ruumistansa, kun sai vallan vanha vietti.

Kammoi voimanvuodatustaan, sammalseinää kynsin kouri, kasvoi kauhut, kummitukset, nälkänäyt ja lastenhaamut, hulluudessaan Ilja houri.

Kolmantena kauhun yönä kalvoon tuohus vielä tuikki, liukui louhikäärmekoirat, ja ne liikkui, kun hän väistyi, kun hän liikkui, niin ne luikki.

Yössä ulvoi hyrskyn hurtat, nielun lieskat leimui vihaa niinkuin hulmut helvetistä, horroksissa Ilja horjui, rukoili ja ruoski lihaa.

Yltyi yö ja musta myrsky, kouristukset vartta väänsi, Neitsyt Maarjan kuvaa karttain luolan pohjaan Ilja painui, kiljahti, kun päänsä käänsi:

Urmon puinen uhrihahmo hohti pyhän puittehissa ja se ilkkui irvistellen, luolastaan hän rantaan syöksyi, heitti kuvan kauhuksissa.

Silloin hurtat usviin uupui. — Niinkuin säihkeet pilven alta välkkyi oudot valkeet linnut lakkapäiltä liihätellen kallioille kaikkialta.

Neitseiks linnut hahmottuivat, kielonkuulaat vaatteet väilyi, ilmestyksen impi eellä haastoi niinkuin hurskaat haastaa, ristikruunu päässä päilyi:

Mutta kaukaa mantereelta viilsi vettä tumma vihma, Ukonvaara iski tulta, nousi Urmon uuras sauhu niinkuin hieno uhririhma.

— "Veistä risti, nouse, nosta, käy ja käännä, kansa kasta, Neitsyt Maarjan soihtu kanna nähdä kaikkein pakanoiden aina Lappiin Laatokasta!"

Ilja tointui taivasalla alla aamun avartuneen, viitan riisui hän ja kylpi, huuhtoi haavat, luolaan kulki, värjyen hän vaipui uneen.

Niinkuin värjyy lauvetessaan liiaks pingoitettu jousi, niin hän päänsä lepoon laski, niinkuin lammin päilypinta tyynnä raskas rinta nousi.