IV

ENTEET.

Seisoo Urmo karsikossa, palvoo, karsii Karmun puuta, piirtää puuhun Mananmerkit, jottei aave astu maasta, valtapirtin päähän muuta.

Kuuli kurjen kuikutuksen alta kuun ja kultasarven, korppikotka kaukaa kaarsi pimentäen pohjantähden, kiersi, kaarsi kurkiparven.

Kulki Matro marjametsää, huomas Urmon, risti rinnan: "kuule, kalmanlintu lentää, eikö luista Luojan arpa, koska kuorit honganpinnan!"

— "Kaartaa Karmun lempilintu, arvoitukset aprikoitsin, miksi, vaimo, täällä vaanit, miksi Iljan mielen muutit, orjaks teit, kun lujaks loitsin?"

— "Kauvan, Urmo, kannat kaunaa, et sä säiky etkä säästä, Airin tenho tuutii Iljaa niinkuin tuuli pyhää puuta, kiroistasi poika päästä!"

— "Ilja itse täyttäköhön hyvän taikka huonon halun, vasta hälle Airin annan, kun on tietty tietäjäksi, kiroo ristin taikakalun."

— "Urmo, vaikk' oot uhriniekka, et voi lemmenvoimaa voittaa, häädä hurjat herjaukset, niin mä kerron sulle kaikki, mikä voi sua vahingoittaa.

Muistathan… kun tulit yöllä, olin nuori, norja, kiivas, minkä rikoit, yömme tietää, tiedät, etten taivu taikaas, intos Iljan raivoon riivas.

Mull' on totuus niinkuin liekki, tyhjä taikas on vain tuhkaa, näin mä hurjaa hirmu-unta, kalma hioo kirvestänsä, huonekuntaas kauhut uhkaa."

— "Jos käy vastaan vainolainen, oma ristisukukuntas, vaaran torjun vasamilla; väisty, kirot heimoos heitän, säästä multa toiste untas!"

Matro läksi läylin mielin, mutta Ilja istui silloin Airin aitan kynnyksellä tehden tuulentupiansa niinkuin ennen kuudanilloin.

"Näitkö, Airi, syttyi tähti sammuessa oudon tähden, kuljen toivon taipaleelle, toivioni retki rientää, kun ma kerran kauvas lähden.

En mä yöksy yömaan puoleen, enkä Lappiin, enkä noitiin, suorin suven seutuville, missä suuret synnyt luotiin, kaiken alku arvikoitiin.

Kaadan, mitä kaataa tahdon, kaadan pahantiedonpuuni, ikipuusta veistän sauvan, ehkä kauvas sotiin sorrun, vieras ranta kätkee luuni.

Tai ma tulen voittajana, sankarina soittain saavun sekä sadat saattomiehet, päässä hiippa helkkyväinen kimmeltäissä kultakaavun.

Taikka käyn kuin pakolainen, köyhä, kurja henkipatto, ojanvieri vuoteenani, ystävänä yö ja metsä, päällä taivaan tähtikatto.

Kun ma silloin sinne katson, missä pohjantähti hohtaa, silloin tunnen, onni oottaa, tiedän, että mua sä mietit, kun sun katsees tähden kohtaa."

Ilja nousi, nosti kättään, tähtituikkein silmät loisti, Airi antoi arastellen hellän siskon syleilynsä, vanhan valan hiljaa toisti.

Kuului askel… tuli Urmo, metsään Iljan varjo vaipui, Airi hiljaa aittaan hiipi. — Kurjen siivet suveen suihki, tähtiin lähtöhymnit haipui.

Aitassansa armas Airi unelmansa unhoon nukkui, haassa tarhapöllöt pyöri, luhdall' ulvoi sudet kuulle, kunnes korpeen huudot hukkui.

Mutta honkalinnassansa Urmo vielä yksin valvoi, kaivoi keihäät kätköstänsä, takoi, taikoi tapparoitaan, vainajien valtaa palvoi.