X

RISTI JA RUOSKA.

Sissisotaan nosti Urmo heimon, käyden käräjöitään haastoi hurja rajariitaa, poltti pienet pyhät huoneet, suunnitteli surmantöitään.

Kuului kalke telakalta, käytiin vainovenhetöihin, Urmo uhkas polttaa kirkot, luostarit ja hirttää munkit ristinpuihin omiin vöihin.

Läksi Urmo karhunkiertoon, pantiin käymään peijaisolut, ristivarsikeihään iski rintaan karhun, joka kaatui purppuroittain hangen polut.

Kaiutettiin karhunvirret, reellä karhu kotiin tuotiin, nyljettihin takkutalja, peijaisrokkaan pää nyt pantiin, karhunkallost' oltta juotiin.

Kolme päivää, kolme yötä jouten juotiin karhunhäitä, ukonmaljat maisteltihin, valtahonkapöydän päässä välkkyi kansan keihäänpäitä.

Kenpä karhun kihlatuksi, mesikämmenmorsioksi, karhunkallon kantajaksi, Airi karhun kumppaniksi, sukukunnan kunnioiksi.

Uhrivöin ja seppel päässä astui Airi pyhään paikkaan, uhrilehdoss' yksin seisoi, pirtin uksen auvetessa kuuli miesten riemun raikkaan.

Päällään puhdas uhripäita karhuhonkaan kallon pisti, jupisi nyt jumalilleen, lehtoviertä varjo kulki, vyöstä riippui ruoska, risti. —

Kalpein kasvoin, kiihkein katsein katsoi mies nyt loihdutarta, mykkä, kalso kalman vieras, lampaantalja lanteellansa, härmää huokui kristusparta.

Kiilsi luonnon kimmelkirkko, huurteess' uhrihaavat hohti, hiljaa niinkuin unten usviin kuin ois kalman virve vienyt kulki Ilja neittä kohti.

Nosti ristin korkealle, kaikui raskas, ontto ääni: "täytetty on aika, Airi, tullos, taivaan morsioni, vasta tänään täyttyy hääni!

Kuullut oon ma kumman äänen, mik' on kuolo kaunihimpi kuin on surma uskon tähden, taivaasta on vienyt viestin ilmestyksen iki-impi?

Oon nyt tullut niinkuin käskit, mut en kultakimmelkaavuin kunniassa kuninkaana; kautta erheen erämaiden kurjempana köyhää saavuin.

Hyljännyt on oma heimo, hylkäsin mä ylhän hyveen, kaadan, mitä kaataa tahdon, poltan, mitä polttaa tahdon, kirves on jo lyöty tyveen!"

Valtoinaan ja vimmoissansa tempas Ilja uhrikirveen, kamaralla kannot kaatoi, uhripuut hän poikki iski, riehuessa raivon hirveen.

Mutta Airi käteen tarttui: "onhan liekki taivaan lainaa, kodin onneks leimu luotiin, raivos liiaks tulta tuhlaa, outo rikos päätäs painaa!"

Mutta Ilja iski, huusi: "näithän taivaaan ihmeen äsken, käänny Airi, ota kaste, polvin palvo neitsyt Maarjaa, ristin eessä, kun ma käsken!"

— "Uskon, mitä itse tahdon, et voi ristin luo mua raastaa, lemmin mut en lemmi uhkaas, vapaaks synnyin päivän piiriin, haastat niinkuin orja haastaa!"

— "Orjan poika!", huusi Ilja, "haastan niinkuin hengenhullut, koskei suotu sankaruutta, orjan kaikki kirot suotiin, nyt on kaiken loppu tullut!"

Ilja iski loimun lehtoon, kulki kimmantöihin kuumiin, nosti ruoskan, tarttui Airiin, riisti valkeet uhrivaatteet, paljaaksi hän riisui ruumiin.

Arkaillen ja alastonna, kaino katse kyyneleessä kätki Airi häpeänsä, Iljan ruoska maahan vaipui, vaiti seisoi neitseen eessä.

Yhä yltyi rietas raivo, immen silmin ihan söi hän, vaahto suussa kiihtyi kimmaan, niinkuin ilves ilmaan syöksyi, hankeen Airin alleen löi hän. —

Kuului karjahdus ja keihäs viisti viimoin Iljan päätä, niinkuin muinaisajan aave seisoi Urmo kalliolla, jäykkä katse säihkyi jäätä.

Kimmahti nyt Urmo kimppuun, korkealle nousi risti, Ilja siltä suojaa etsi, Urmo riisti rautaristin sydämeen sen syvään pisti.

Lemmen lehto liekkiin hulmui, uhrikuvaa lieskat nuoli, Ilja kaatui kalliolle, silloin immen sydän särkyi, jotain iäks sammui, kuoli.

Airi työnsi liekkiin vaatteet kuin ois niissä tahran saasta, tuijotellen tylsin mielin kuin ei kyltyis katsonnasta, katse koskaan kohois maasta.

Siinä surma Ilja munkin, josta kauvan kertoi kauhu. Lehdon kautta kyyhky kiiti, niinkuin sovituksen uhri taivahille nousi sauhu.