II
Reading edition
UHRI.
Kaukonainen, Matro vaimo hämärissä hääri hiljaa, suori salaa hätäkasteen, ripustellen kaulaan ristin kylvötteli saunass' Iljaa.
Kertoi kummat heimostansa, kertoi ryöstöt rajarahvaan, mustan kansan kassapäistä, joiden tähden sydän syttyy, miehet tarttuu miekankahvaan.
Soudatteli surunlastaan, kasvatteli kaunokaistaan, nauratellen nuorukaista, opastellen orjan mieltä, muistutellen mairemaistaan:
Siell' on arot avarammat, täällä vieraat vaarat painaa, tääll' on karu korven kontu, siellä multa kiiltää kultaa, siellä uinuu taata vainaa
kalmistossa ristin alla, kummun yllä kellot soivat, siell' on suuret kultakirkot, siellä asuu armas Kiesus, haavat hohtain purppuroivat.
Luostarit on siellä laajat, munkkikunnat pyhän neitseen, joll' on heljä helmikruunu, täällä loihdut lumoo mieltä, kaikki kaatuu uhriveitseen.
Laulatan ma heimon ylkää, en sua tahdo tietäjäksi enkä miekan mittaajaksi, tahdon ristin ruhtinaaksi, pyhimystä pyhemmäksi.
* * *
Kasvoi Ilja kaunihiksi, norja käynti, varsi sorja, suennut ei sankariksi, kulki metsää mietiskellen puoleks mies ja puoleks orja.
Halut, haaveet oli hällä, puuttui pontta töitä täyttää, kahdenvaihein henki häilyi, valvoi valhenäkyjänsä, joit' ei voinut toteen näyttää.
Ja kun taatat tarinoivat muinaisajan sankartöitä, syttyi sydän, kasvoi kaiho, mielikiihkot kimmelteli, mietti niitä pitkin öitä.
Uinui uhrilehdikossa, katsoi isäin ikipuita, karttoi poikain ponnistusta, jäykän jousen jännitystä, karhunkeihäsotteluita.
Kasvoi armaan Airin kanssa veljenä ja vieretyksin, nyt hän vältti siskon silmää, kiersi impein illatsuita, kaukaa kaihtoi, kulki yksin.
Airi, luonnon helmalapsi, luotu iloks luomakuntaan, puhdas kuin on uhriliekki, sotisorja, sankar'impi urhostansa näki untaan.
Ylväät yljät toivoi neittä, urhot lemmen lunnaat toivat, Airi piti piikuuttansa, karhunpeijaismorsioksi vanhat Airin valikoivat.
Katsoi kaikki heimo häntä, katsoi Airia ja Iljaa, orjanaisen nuorta poikaa suuren sovun saattajaksi lemmenliiton kautta hiljaa.
Ja kun täyttyi suuri taika, joka tehtiin lasten kehtoon, vei nyt Urmo nuoren Iljan salaa Matron tietämättä vanhaan, pyhään uhrilehtoon.
Puissa riippui karhunkallot, hongan ontelossa hohti ihmishahmoin puinen kuva, sille Urmo uhrin kantoi, iski piitä, kulki kohti:
"Paljasta nyt pääsi, Ilja, vien sun suuren hengen seuraan, luon sun uhrin uusijaksi, poltan pyhän liiton lunnaiks jumalalle uhriteuraan!"
Niin hän virkkoi, lausui loihdun iskiessään joka kerta, mutta Ilja tarttui ristiin, joka riippui rinnallansa, kauhuissaan kun näki verta.
Näki Urmo kaularistin, karjui, pojan kimppuun juoksi: "Kirot käyköön yli vaimon, joka taittoi taijan kärjen oman heikon heimon vuoksi!"
Riisti Urmo Iljan ristin, liekkiin heitti, loihti, noitui, loveen lankes nuori Ilja, vaahto suussa vaikeroiden, metsään juosten kotiin koitui.