VI

TOIVIORETKELLÄ.

Ilja ryömi kinoksissa, ristintietään etsi turhaan, oli käynyt kaukomaita, kun hän jätti kalpajoukon kammon töihin, turhaan murhaan.

Kuolleen taaton katseet syytti, penkoi sielun pohjaan saakka, itseänsä Ilja syytti, hyljätessään oman heimon pakolaista painoi taakka.

Muistui mieleen lempeet lehdot, tähti-yö ja armas aamu, lapsuutensa leikit, laulut, taikatarhain outo onni, mieleen väikkyi Urmon haamu.

Urmo nosti uhriveitsen, karsaasti hän katsoi kauvan, urhot syrjään päänsä painoi, äiti itki… näky haihtui, Ilja kiersi käteen sauvan.

Usein siinsi sielussansa Airin kasvot iki-armaat, kiersi naisten kiusaukset, taas hän tarttui matkasauvaan seuranansa huolet harmaat.

Kulki tuskan taivallusta, näki tiellä maassa majat, viitat hukkui, eksyi yöhön, näki tiellä hevosraadot, kuolleet pyhiinvaeltajat.

Silloin yössä tuli syttyi, tuiskun läpi liekki hohti, Ilja nousi, vaipui varjoon, häämöittivät harmaat muurit, luostarihin portti johti.

Ilja kiskoi kolkutinta, kun jo raskas askel raukes, vaappui vanha porttimunkki, katsoi lyhdyin kulkijata, armon aulis ovi aukes.

Iljaa jäyti jylhät holvit, ja kun paukkui portinrauta, tuntui kuin ois eron tehnyt ihmisistä, itsestänsä, eessä onnen outo hauta.

Ilja seuras sokkeloita löytääksensä tiensä Luojaan, pyysi tuulen, tuskan turvaa, siunauksen sai ja viitan, sitten suotiin mennä suojaan.

Haastoi vanha, viekas munkki: "kanna loppuun ristin iestä, ei oo täällä kaikki kultaa, tääll' on monta synnin tiellä, monta mustaa matkamiestä.

Tääll' on helppo heikon olla, tääll' on kiistaa kaikenlaista, säännöt täytät, pidät paastot, yhden neuvon sulle annan, varo synnin syytä, naista!

Kun sä taltut tapoihimme, heität kaiken erheenhuolen, raukeuden rauhan voitat, vältä nunniin katsomasta 'Kyynelmuurin' tuolla puolen.

Jos sun kiihkos kapinoipi, iske joskus salaa suonta, himot hehkuu kaavun alla, tarhat kätkee lasten luita, tääll' on monta julmaa juonta.

Tääll' on monta kiertotietä, ei oo huonees vankikoppi, kellarissa vuotaa viini, keittiöss' on parhaat paistit, jollei maistu otsan oppi.

Toiset raataa orjan työtä, toiset syö ja laihon leikkaa, tääll' on turhat arvot, asteet, toiset tutkii kirjain kirjaa, toiset hepreaa ja kreikkaa.

Käy nyt lepoon lankeematta, kuvan eessä vaha palaa, suojaa sitä sammumasta, jos saat suuren sielun tuskan, ethän multa syitä salaa!"

Munkki hiljaa pyyhki partaa, tarinoiden Iljan johti kammioon, hän jäi nyt yksin, varjo kasvoi, kun hän kulki katse pyhää kuvaa kohti.

Vuoroin riutui rukouksiin, vuoroin munkin mieltä pohti, päätti kiusauksen tieltä käydä kärsimyksen vuorta, joka taivaan tarhaan johti.

Tuuli ulvoi ullakolla, Ilja tunsi pyhän kuvan, kätki kasvot peitteellänsä, huomas kiiltopuittehista Airin katseen kirkastuvan.

Ja hän itki: "pyhä Maarja, katsees kertoo kauhistusta, häädä hurjat näyt ja harhat, anna armos, turhaan huudan, en saa mistään vastausta!"

Niin hän voihki vuoteellansa, vihdoin ääni hämyyn hukkui. Torninkello aavehetken löi kuin sairas omatunto, oljillensa Ilja nukkui.