I

KARMUN KUOLEMA.

Valtahonkapöydän päässä istui Karmu, heimon päämies, suuren sukukunnan vanhin, tietäjä ja karhun kauhu, jättiläinen, jäykkä jäämies.

Korkealla paistoi päivä, honkapirtin päällä päilyi, vaarat välkkyi, välkkyi järvet, rintehillä kylläiskypsä kaskivilja hiljaa häilyi.

Katsoi Karmu kaikkeutta, nojaantuen karhuntaljaan vanhan miekan syrjään siirsi, viittoi vaiti väellensä, tarttui taatontaaton maljaan.

Yli pirtin ympärilleen loi hän katseen korkeen, hartaan. Niinkuin päivän pisarainen valuu vanhaan, hoikkaan honkaan, vieri kirkas kyynel partaan.

Karmun pojat vieress' seisoi, uljaat nähdä alla soihdun, s uhman Urmo, tarkka Tuoro, tyynen tuima pellon poika, Urmo, urho laulun, loihdun.

Käsiin kätki päänsä Matro, Tuoron nainen, vaimo vento, lattialla lapset leikki, Urmon Airi, aina armas, Tuoron Ilja haavehento.

Itkunaiset pirttiin hiipi, rinnoiss' soi kuin itkuvirsi, eellä kulki kalman enne, ja kun kuului Karmun ääni, vielä kaikui kurkihirsi:

"Nyt on päivän korkein hetki, ylemmäks ei kotka lennä, korkeimmiltaan putoo nuoli; asunnoille autuaiden Manan maille miehen mennä.

Haastan kanssa haltijoiden, haastan suurta suvun unta, heimohengen haltioissa, ympärillä ystäväni, koossa koko sukukunta.

Kuulkaa, kaikki maa ja kansa tämän pyhän vaaran päällä, tänne kantoi kohtalomme, tääll' on riistaa riemuksemme, sorja sankarkuolo täällä.

Kavahtakaa kaukolaista, tulkoon selvä, suuri sopu, Urmo, Tuoro, uhkaa turma, uhkaa ajat ankarammat, jollei vanhat riidat lopu!

Tuoro, ryöstit vieraan naisen, siitä uskon vaino kiihtyi, siitä, Urmo, kaunaa kannoit, lunnaat vietiin, jumal-juhliin pääsi rauha, vaimo viihtyi.

Kasvattavi vilu viljan, jännittävi vaara jousta, varoittavat vainoliekit, taivaanrantain roihutessa aika miesten miekoin nousta.

Tuoro, sull' on tapparasi, sulla, Urmo, enteen ehdot, tiedot, taidot tietäjäksi, suojaa isäin ikipuita, pyhät lähteet, uhrilehdot!

Vannokaatte jumalille, jotka määrää surman suunnat, perintönne maata puoltaa viime veriin, voimiin saakka, silloin täyttyy unten uunat.

Sen kun tunnen, sen kun tiedän, lepoon lasken harmaat hapset; kummun alla karsikossa kuulen ehkä taiston touhun, työni täyttää lastenlapset!"

Karmu kaatoi juoman maahan, Ukon maljan miehen joivat kalskutellen keihäillänsä. Kyyneltyivät silmäkulmat, mutta silmät salamoivat.

Korkealla paistoi päivä, kaikki vaaran käet kukkui, pyhä juoma maahan vuoti, hiljaa henki varjoon vaipui, iki-uneen päämies nukkui.

Yli kansan korkealle nosti Tuoro pientä Iljaa, pelastajaa, päivän poikaa, mutta Airi, heimon helmi, kanteleella leikki hiljaa.

Kuului niinkuin kilven kilke, pienten miekkain melto melske, Ilja sormi soittopuuta, katkes kaiku, sävel särkyi, sorasointuun hiutui helske.