VII

PALVELEVA VELI.

Ilja istui kammiossa, hetket hiipi, viikot viersi, aina samaa kellot kaikui, samaa soitti munkkein messut, saman kirkon päivä kiersi.

Nousi Ilja, kulki messuun, kappelihin keski-yöllä päässä musta patalakki, kiertotukka hartioilla, ristin helminauha vyöllä.

Mut ei henki herännytkään, tyhjiin raukes rukoukset, Ilja täytti unhemielin rakkauden tarkat toimet, hartauden harjoitukset.

Ilja tutki kirjastossa pyhimysten tarinoita, seuloi kaikki salatieteet, sydän etsi rakkautta, järki kaivoi kronikoita.

Ruokasalin atrioilla munkit kauniit kaihot särki, mitkä öin hän loi ja uskoi, ylpeyden henki hylkäs, turhat tunteet kielsi järki.

Kuuli soppisupsutelmat, munkit jotain löyhää tirskui, Iljaa karmi irstaat ilmeet, salasynnin synkät jäljet, joihin pyhää vettä pirskui. —

Tunsi onton ulkokullan, päämiesmunkkein mielen kitsaan, arvon ahmatit ja syöpöt, tylsät itsekiduttajat uskoi ruoskaan vain ja vitsaan.

Salaa sai hän tietää kaikki haaveillessaan pyhäin maastaan, mielihauteen kiihoitukseen vaipui hän kuin vaipui muutkin ilki-soimaan, itsesaastaan.

Ja hän iski kairaan, kuokkaan, tarttui tahto niinkuin juhtaan, tarhassa hän puski paasiin, yrtit kastoi, loitsi mieleen lapsuuslemmen neitseenpuhtaan.

Näkemysten piiriin nousi saarten, soitten, metsäin takaa kotonaisten'hellät hommat, Urmon jylhä, korska kunto, katse niinkuin korpi vakaa.

Ja hän hiipi kammioonsa, miks hän raatoi; rakkausko johti harha-askeleitaan? Ilja katsoi Kyynelmuuriin, pelkoon piili epäusko.

Ja hän huomas nuoren nunnan, katse aina kyynelissä, saaren rantaa nunna kulki, katsoi kuin ois kutsun kuullut verten kaihot kiihdyksissä.

Katsoi Ilja salaa nunnaa, pehmein poimuin uumat taipui, varren värjy huokui huumaa, toivo tarttui Iljan intoon, lemmen lumoon nyt hän vaipui.

Muurin alle öin hän hiipi, välkkyi kuu kuin himmi kulta, katse kiilsi, ruumis värjyi tuijottaissaan tuskissansa tyhmän neitseen lampun tulta.

Virva vei kuin soiden silmään, taikatenhoon tummain töiden, mielikiihkot kiersi nunnaa suloisissa syleilyissä yöt hän seisoi epäröiden.

Kääntyi, kuiski tunnustuksen, katui, luotti rippi-isään, paastosi ja ruoski, laihtui, ajoi luotaan perkeleitään, toiset liukui sielun sisään.

Öin hän lankes lattialle, Neitseen taivaan tulta palvoi, nyt sai piirteet nunnan hahmon, syytökset ja synnintunnot kyinä mustaa mieltä kalvoi.

"Äiti, miksi syntiin siitit, kun loit mulle kimman kuuman!" Niin hän huusi, horjui, nousi silpoakseen siittimensä, sammuttaakseen suonten huuman.

Kuului Miihkamunkin ääni, lallattain hän hiljaa horjui, Ilja päästi kauhun huudon, Miihka Iljan käteen tarttui, hullun hurjan aikeen torjui.

Korvalle hän iski Iljaa, sitten kaivoi nahkaleilin kaavun alta, itki, nauroi, iski silmää, risti rintaa, kasvoille hän nosti peilin.

"Katso, Ilja, kuinka kuihdut, oot jo tullut siihen ikään, jolloin mies käy naisen luokse, siin' ei auta piiskat, paastot, neuvot, käskyt, messu mikään.

Yksin kirkoss' ei oo Luoja, henki puiss' on, luona lähteen, itsessäs on auvon aihe, aineen alku, kaiken loppu, jos niin tahdot, usko tähteen!

Tähdet käyvät korkealla, maasta kasvoit, seisot maassa, suuret sydänsykkeet kuulet, kehdostasi hautaan heilut niinkuin lastu Luojan vaa'assa."

Ilja joi, hän joi ja päihtyi vaimentaakseen syyt ja soimat, veri laikkui laajemmalti, raikas puunto poskipäillä sai hän velhon jättivoimat.

"Juodaan siis ja menköön järki, lienet itse paholainen, neuvot niinkuin uskoo Urmo, mahtajall' on vanha mahti, paratiisiin tulkoon nainen!"

Pois hän hiipi hämyn tullen, yltypäin hän yhtyi nunnaan, lahden rantalehdikossa täytti luonnon lain ja maksoi miehuutensa lemmenlunnaan.

Kun hän kiersi luostarihin, hämmentyi hän häpeäänsä, alla oudon tähdenlennon kammoksuen kaikkeutta viitan varjoon kätki päänsä.

Kului kuut kuin kulo kulkee, kiihko, kammo, inho, ilkku poltti kahta ihmislasta, sairas hehku hiiltyi tuhkaan, sieluun syöpyi tahrapilkku.

Nunna toiseen luostarihin vietiin kauvas pakkotyöhön, syyskuun hyrske heitti rantaan yksi-öisen nunnan lapsen, min hän jätti yksin yöhön.

Hirmullista salaisuuttaan Ilja yksin paastoin peitti, epäilykset rintaa raastoi, jälkeen jälleenlankeemusten alkuvoimat häntä heitti.

Pois hän tahtoi luostarista päältä pyhän kirkonmullan, koska syyttäin sielussansa Luojan irvikuvan kätki, kuoren vain ja ulkokullan.

Pois hän tahtoi tahran tahmaa luokse lempeen yrttisaaren, jumalansa löytäis siellä, löytäis kaiken, rauhan, haudan, alla Kaikkivallan kaaren!