III

PYHÄÄ TAIKAA.

Tuli touvon armas aika, sipsui siipat, keijut keidot antivaipat varrellansa, ajoi takaa toisiansa menninkäiset, metsänneidot.

Kauvas kaikui suuri soidin, hiidenhirvet juoksi soitaan, karhut kiersi naaraitansa, kuului kutsut, kiehui kiista, metsot riisti koppeloitaan.

Lehdot, lähteet haltioitui, Mannun eukko kukkiin peitti maan ja mehun vuotaa antoi. Urmo kantoi ukonvakkaa, uhrikiveen jyvät heitti.

Loihti karjan, kaiken kansan, kun se vaaran vakoon kylvi, nosti helyt hiittenhaapaan, kiersi päivää, uhritarhaa, missä uhrihärkä mylvi.

Haastoi Urmo huoliansa, murmatteli manaukset, selvitellen arpaseulaa huumaantui ja haltioissaan kertoi jumalvastaukset.

Iljalle toi ilmi ihmeet, lauloi nuorten lemmennoston, puhui päähän miehen mieltä, lietsoi tahtoon voiman tulta, kiersi vaimon kieron koston.

Kukkulalta kuului soitto saapuessa suviehtoon. Valikoiden vaimojansa tiellä notkui nuorukaiset naimaneitten lemmenlehtoon.

Kulki neijot neuvotellen, mairemielin lehtoteitään kukkulalle karkeloimaan, laulain liekin ympärillä, heittäin sauhuun seppeleitään.

Kuului nauru, hellä helske, Ilja siltä silmän sulki, aiveroiden aatostansa piili lemmen lumoustaan, suruissaan hän syrjään kulki.

Katsoi Airin armaimmakseen, katsoi vartta norjan nuorta, näki kekrijuhlain aikaan immen neitsytkulkueessa kiertelevän pyhää vuorta.

Niinkuin päivän kehää käynyt oisi itse ilman impi astui Airi kannel käissä niinkuin puhtain puhtaammista, kassapäistä kaunihimpi.

Airi soilui Iljaa vastaan, vallatonna väilyi mieli, nuorukaisen veri värjyi, kevät soitti suonissansa, sanaa etsii mykkä kieli.

"Kiihdy kisaan, kuule, Ilja, koivikossa kannel kaikaa, käyt kuin Tuonen tumma paimen, mietit mustaa arvoitusta, kierrät, kartat kaiken aikaa!

Käy kuin karhu kamppaukseen, ryskää puhki pohjanpieli, sotakirves vyöllä syöksy heimosotaan hurjin huudoin, sellainen ois mulla mieli!"

"Kuule, Airi", virkkoi Ilja, "ällös kiistan kimmaan kiihdy, eipä mulle kannel kaiu, oudon onnen pelon tunnen, veljenäs en enään viihdy.

Öin ja päivin soi sun äänes, kaihossani katsees vilkkuu, maammo manaa, muuttaa mielen, minuss' soi vaan sekasoinnut, tahtoani taattos ilkkuu!"

"Heitä huolet!", huusi Airi, "katso, nuoret liittyy nuoriin, nouse, nosta heimohenki, käy ja säihky, luo ja laula, piirrä mainees valtavuoriin!

Ja kun suuren teon täytät täynnä untes uskallusta, kaadat, mitä kaataa tahdot, poltat luoden leimullasi kaikkialle kajastusta,

ja kun kasvaa kunniasi, sankarina kotiin palaat, seppel päässä annan uhrin, impeyden ihanuuden, kaikki mitä hait ja halaat!"

Sanoi niin ja kutsui Iljaa kanssaan kisaan kalliolle, jalka joutui, lehto liikkui, uhrisauhu pilviin nousi, käet kukkui auringolle.

iLall' Ilja kotiin kulki tunsi veren soivan vielä, kun hän soilui sylityksin immen henki hipiällään, huomas äidin kaivotiellä.

"Joko jouduit, poika parka, yöstä, missä musta peikko, sarviotsa sielun saartaa, tuntos on nyt tahrattuna, mieles mieto, henki heikko.

Kadotuksen kuiluun katsoit, vaakalintu päältä piirsi, umpikuljun Urmon uhrit huumas sorjan, nuoren pääsi, käärmeen kirot sieluun siirsi.

Kaihda heimon hurjaa noitaa, hän on äitis surun syynä, vie kuin virranpyörre pohjaan, niinkuin iili imee voiman, muuttuu muuksi, kiertää kyynä.

— — Kuljin kauno kassapäänä, tässä näät nyt neidon vilkkaan, kurtut kasvot, summat silmät, orjan merkki otsallani nyrkkiäni puin ja pilkkaan.

Kiersi kerran vainoveljet kotiini, kun uuvuin työstäin, Urmo valhein viekotteli, sitten aitan aarteet riisti, taattos toi mun tänne ryöstäin.

Elin ensin niinkuin ennen, pilkkaa sain ja pilkkaa annoin, sitten taltuin arkityössä, mutta Urmon julman juonen kerran salaa kostaa vannoin.

Auta Kiesus, pyhä paimen, etten väärään vihaan näänny, aatoksissas sull' on Airi, siin' on vanhan vainon vaara, jollei Airi kärsi, käänny…

Asui täällä Neitsyt Maarja, taika uupui uskoon uuteen, pois on Maarja maaniteltu, pyhät kuvat karkoitettu, kansa pantu pakanuuteen.

Karkaa täältä kauvas, Ilja, itken vielä monta yötä, pyhitellen paastopäivät hiljaa pyhänkuvan eessä teen mä täällä toivon työtä.

Airin, armaan aatoksesi, salaa suureen oppiin vihin, lähde pyhään kaupunkihin, Novgoroodin ruhtinoihin, loistavahan luostarihin.

Vojevoodein valtamailla istuu valtatuolillansa mahtavana arkkipiispa, ristin ruhtinas ja päämies kultaisessa kaavussansa.

Näin mä unta: kohtaa iskut niitä, jotka turhaan nukkuu, tuli, tauti suvut sortaa, kylät roihuu raunioina, miehet miekoin vereen hukkuu.

Sadat munkit häntä saattaa läpi kaiken arvon asteen, kun hän kultasauvoin viittaa, kulkee kumu Karjalassa, uskoton saa uuden kasteen.

Kirkkoon kulje kumarassa, astu ali templiholvin, missä asuu taivaan äiti, kellot soi, kun alttarilla ikonaasi palvot polvin.

Kerro äitis näyt, enteet, kerro, että tulit luomaan ehjäks, mikä soraan sortui, pyhät huoneet, ristikummut, lähde, Ilja, Herran huomaan!

Lähde, sydänsykkyräni, piile viisi vainovuotta, ota oppi tiedonpuusta, palaa päässä pyhäin loisto, itkenyt en silloin suotta!"

Vaiti Ilja päänsä painoi, oudot oireet kyinä pisti, uhrihärän ammuessa kuuli lehdost' Airin äänen, hätkähti ja rintaa risti.