XI

UKONKÄRÄJAT.

Urmo nousi Ukonvuorta, laaksoon katsoi vanha noita, vyöryt velloi vaahtopäitä, kautta kaiken taivaankannen sinkui ristisalamoita.

Tunsi Urmo kukkain tuoksun, liehtoi lämmin lännen tuuli suuren suven suitsutusta; alla isäin ikipuiden Urmo kalman kutsun kuuli.

Jumal'kuvan hiilihahmon paateen kätki tehden töitään jumaloihin mennäksensä, ikuisihin ilmoihinsa käyden ukonkäräjöitään.

Vaipui maahan manauksin, mykkä murhe miehen mursi, tunsi surman suonissansa, siinti silmiin raukeet rannat, Tuonenneidon tumma pursi.

Urmo lauloi lähtövirren, hyvästinsä haltijoille, puille, maalle, auringolle, sortuakseen salamoihin, autuaiden asunnoille.

Kulki Matro tuskan tietään, itkuun riutui Urmon nähden, hunnun siirsi, haastoi hiljaa: — "Iljan harmaan haudan luota luostariin nyt pyhiin lähden.

Taisit taiat vihaa vastaan vaan et lemmen voimaa vastaan, jumalat on julmat meille, tässä kaksi vanhaa kurjaa kaipaa kadonnutta lastaan.

Omaan tekoon kaatui Ilja, kun ei oikein tietään tiennyt, armas Airi hourein harhaa raivon rantaa rauhatonna, kauhu on nyt mielen vienyt.

Sulle haastoi heikko henki, kun sa koskit kirkon miestä, kaikkivallan tahdon täytit, taivaisill' on onnen ohjat, ihmiset vain kantaa iestä!" —

Haastoi niin ja hiljaa lähti. Urmo nousi, nosti kättään, mittas merta kotkan katsein, katsoi kauvas, katsoi kirkot, loveen lankes ylle mättään.

Virkkoi: "oi, te Vienan vallat, teille nostan taudin, turman, heikonsitte pojan ponnen, himmensitte immen illan, teille vannon suuren surman!

Oi, te sudet, haaskaheimo, syyt jo saitte syntyissänne, saastan sanat suonissanne, kurjat kirot kohdussanne, jotka loukkaa äitejänne!

Oi, te sudet, ryöstön raisut, hyökkäsitte hurtat kotiin, runtelitte rakkaimpamme, veitte orjiks onnettomat, työnsitte ne turhiin sotiin!

Kavatkaatte kalpojanne, vainojanne varokaatte, ahdistitte korven kansaa niinkuin sudet saalistansa, siks nyt kirot kuulla saatte!

Susi sutta syö ja kurjat keskenänsä kalpaa käyttää, koittaa teille kammon aika, hajaannutte huoneinenne, kerran aika kirot täyttää.

Kuule, Ukko, taivaantaatto, mulle on nyt äänes soinut, vaan sun, kurja kuva, murskaan, uhraan Tuonen uumenille, kun et mua auttaa voinut!"

Virkkoi niin ja paaden heitti jyrkänteeltä onkaloihin, vongahtain se mereen vyöryi; Urmo aukas uhripaidan, astui suoraan salamoihin.

Kuin ois rintaan noidannuolin siepannut hän vinhan vaajan niin hän sortui sammalille katse kohden kaikkeutta, lakeutta taivaan laajan.

Mutta rannall' impi istui, katsoi unten ulapoitaan, lointi kaihon kehripuuta, kehräs kultalankojansa, solmi sinisalamoitaan.

Kutoi loimet, päästi päivin, minkä kurja kehräs illoin, yksin ootti ystäväänsä, sotisuurta sankar'ylkää, jot' ei nähnyt enään milloin.