V

VAINOVALKEAT.

Kulki Ilja iltamielin, ristiriidat mieltä raastoi, näki joskus urhon unta, mutta heikko tahto taipui kuullessaan, kun äiti haastoi.

Hylkäiskö hän oman heimon uupuneena unelmista? Kauniit kirkot silmiin siinsi, kangastuksen kultamailta tulten tuikkeet luostarista.

Kuuli kumman kellonsoiton, niiden vireen valtaan viihtyi, kun ne kutsui kunnioihin, niinpä pitkät viikot vieri, orjan outo kaiho kiihtyi.

Kuului kummat veriviestit, kulki maita vainovaivat, ruhtinaiden riikinmailta, Laatokalta lahtiin laski pitkät louhikäärmelaivat.

Riensi rautapaita-rosvot, rajut ristin kalpajoukot, kylät roihui raunioina, kansa kiersi takamaita, mökkiin jäi vain vanhat, houkot.

Papit liukui lippuinensa karsikkoihin, korpeen asti, suitsutellen astioitaan, pirskoitellen pyhää vettä, väkivalloin kansan kasti.

Kuuli Urmo kummat viestit, piestiin pohjan pakanoita, piilopirttiin vei hän vanhat, pani viestit vierimähän, kiertoon arpakapuloita.

Täytti vaarat vakoojilla, sotaorjin teetti töitä, pani paadet jyrkänteelle, pintaa pitkin valoi vettä, jääti porraspykälöitä.

Umpipihaan pönkät nosti, porttiin piikkipuomisalvat, solaan kaivoi kiertotietä, iski seiniin nuolireijät, vainolaista vuotti kalvat.

Koitti Kekri, Urmo kutsui kokoon nuoren polven ponnen, kaikki vieraspadat paukkui, kaikki mallaskuurnat kuohui kunniaksi karjan onnen.

Urmo, Kekrin ylipappi tuonalaiset kutsui kestiin, esitaatat tapparoineen, siirtyi sintsaan niitä vastaan, saattoi saunaan, missä pestiin.

Maahiset ja maiset mahdit istui pöytään juoden, syöden, Urmo tutki taiston tiedot, haastoi arpa arpaa myöden mut ei miehen mieltä myöden.

Soitti vanhus kanneltansa, runovirsin vieri aatto, Urmo tuskin ruokaan koski, saattoi henget hämyn maille, illatsuihin siirtyi saatto.

Riemu raikui, sarkat kiersi, mutta Ilja piiloon painui, yrmeänä yksin kulki, jäällä ulvoi susikoirat, jotain kummaa öin ne vainui.

Silloin kuului huuto yöstä, lieska loimui vaaran päällä, vaaralta se vaaraan syttyi, yössä yhtyi leimulangat, vainojoukko näkyi jäällä.

Ponnahtivat pystyyn urhot, niinkuin hullut hurtat haukkui. Ilja seisoi neuvotonna, mutta Urmon kurkku karjui, ensi iskut porttiin paukkui.

Ristinlippu eellä liehui, paalu-aitaan keihäät sinkui, torvet räikyi, kilvet kalskui, kamppailtihin kymmenittäin, lakehiseen nuolet vinkui.

Hurjin huudoin vainolaiset juoksi harjun iljangolle, suin ne suistui pykälöiltä, orjat kalloon kaatoi paadet, Tuoro syöksyi kartanolle.

Visanuija ilmaa viilsi, Urmon keihäs iskut torjui, Ilja juoksi toisten tiellä, portti ryskyi, paalut taittui, Tuoro kaatui, maahan horjui.

Taaton tykö Ilja juoksi, ruumiillansa urhon peitti, huuhtoi huulta, piti päätä polvellansa, kauhukatsein näki, kuinka hengen heitti.

Yhä yltyi julma raivo, yhä jäykkyi joka jousi, yhä uudet joukot joutui, vainolaiset vastavoimin linnaharjun huippuun nousi.

Kaatui portti pauhinalla, kalpamiehet pihaan murtui, kutsui Urmo urhojansa, sekasorross' solaan väistyi, kiertotietä metsään turtui.

Tempas sukset sukkelasti, miehiänsä pakoon kiihti, jyrkänteeltä laaksoon luisti, sauhu suikki sauvain päissä, korven kohtuun hurja hiihti.

Katsoi taakseen, taivas hehkui, leiskui honkalinnan loimut, tulikyinä hulmui ilmaan, hiilet lensi järven jäälle, tuuleen liehui lipun poimut.

Katsoi Ilja kultaristiin, munkki yli ruumiin taipui, epäilys ja pelko, pakko painoi mieltä, tunne tyrtyi, polvillensa Ilja vaipui.

Sammalteli siunaustaan niinkuin maa ois mennyt altaan, tunsi kasteen kasvoillansa, suitsumaljan huumauksen, vaipui pyhän valheen valtaan.

Kärventynyt koira juoksi, vinkui, nuoli Iljan kättä, poika itki isättyyttään, nyt hän vasta tuskan tunsi lohdutusta löytämättä.

Niin hän huojui horroksihin, kaukaa munkkein messun kuuli, kauhu kirkui kantapäillä, ruoskan, raivon irstaat äänet kauvas korpeen kantoi tuuli.

Silloin Urmon vimma yltyi, raivoissaan hän lankes loveen, houri koston haltijoista, iski itään sauvoillansa, taikakuvan painoi poveen. —