VIII

PAKO.

Kalaan läksi Ilja, Miihka, Ilja työnsi mereen purren, mieli niinkuin myrskylinnun ulapoiden uskallusta, ruoriin tarttui syitään surren.

Munkit seisoi rintehellä päivään päin kuin mustat aaveet, kimmellellen kiilsi kirkko, kammioiden ruudut välkkyi, sinne jäi nyt Iljan haaveet.

Tuijotteli tummaan veteen, hävyn hehku posket peitti kuin ois nähnyt lapsen ruumiin kellahtavan hyrskyn huippuun, aavalle nyt aallot heitti.

Pois hän kiiti kuin ois vienyt haahta huono omatunto, milloin kiihtyi riemun riehuun, niinkuin kaukaa kangastaisi kunnia ja mennyt kunto.

Purje paisui, tuuli yltyi, aallot nousi vaahtovuoriin, siintäin tumma taivaan ranta kallistui jo iltamailleen, Miihka tyrtyi, tarttui ruoriin.

"Pyhä Peetro, auta meitä, minne hurja henkes ohjaa, nyt on irti hornanhenget", huusi Miihka, "näin me mennään suoraan kohti merenpohjaa!"

"Antaa mennä minne mieli, vaikka taivaanrannan rakoon!", uhmas Ilja, "luostariinne en mä enään koskaan käänny, niinkuin lokki lennän pakoon!"

"Pakoon lähdet", lausui munkki, "käänny saareen, vanhaa säästä, itseäs et pakoon pääse, etkä kirkon kirousta, taivaaseenkaan et voi päästä!"

"Nyt en pelkää pakkoanne, näin vain unten siivin lensin, kaukosaareen, luodon luolaan muutan, etsin erakkuutta, äidin tahdon nähdä ensin.

Katso, kaukaa nousee loimu mannermaalta, sinne tahdon, siellä äiti työni siunaa", virkkoi Ilja, uhkamielin käänsi keulan läpi vahdon.

Tunsi Urmo oudon purren, päällä Ukonvaaran palteen nousi uhripaadellensa, iski tulta tervassoihtuun, tuulen tieltä kätki talteen.

"Tulkaa tänne, kirkon koirat, kanssa joukon hullunhurskaan, kyllä tunnen oudon purjeen, hirttopuunne mustan merkin, tulkaa, kaikki kuiluun murskaan!"

Virkkoi silmää varjostellen, ilkkui, nosti myrskyn loihdun, sulat päästi pussistansa noituen ne neljään suuntaan, särkän syrjään iski soihdun.

Mutta Matro Airin kanssa seisoi pirtin kynnyksellä, tulennasta purren tunsi, tunsi Iljan, äidin silmään syttyi hehku heljän hellä.

"Joudu, Airi, katso Iljaa, äiti kutsuu lemmen lastaan, käy kuin morsian ja neitsyt seppel päässä riemurinnoin suurta sankar'ylkääs vastaan!

Mutta, ah, nyt musta myrsky paiskaa purtta yösen selkään, taivaan taatto, auta, auta, sammutti jo Urmo soihdun, taijan turmaa tässä pelkään!"

Kuului huuto, pursi kaatui, särkyi viekkaan soihdun eessä, näkyi pää, se mereen vaipui, aalto heitti munkin rantaan, Ilja uupui, velloi veessä.

Vanha vaimo vaikeroiden huusi lastaan, juoksi rantaa, niinkuin itkee kurjin äiti, ken sai kohlun kurjaa lasta rinnan alla kerran kantaa.

Kahmas Urmo keksillänsä, tainnoksista Iljan nosti rannalle ja kiskoi munkin uhrilehtoon, köytti puuhun, niin hän vanhan koston kosti.

Alta ampui nuolillansa, ympäri ja yltä pauloi munkin kiinni viitastansa, viilsi vyöstään uhriveitsen ja sen kurkun viereen nauloi.

"Seiso siinä, kirkon korppi, kyllä tunnen murhamunkin, poltit taaton pyhän pirtin, sin' oot syynä veljeissurmaan, nyt saa vihdoin surma sunkin!

Siunaa itses synninpäästöön, huomenissa uhraan hurmeen, sudensappes haltioille, etkä, herja, herää koskaan, etkä nuku kirkon nurmeen.

Matro, siirrä sikiösi, petturisi, poika kurja, heimon hylky kellariini, kyllä kytken ristinraivon, nyt on koston hetki hurja!"

Munkki huitoi, huusi, horjui eessä kalman kylmän kalvan, Urmo nauroi, Airi, Matro kantoi Iljan kellarihin, Urmo työnsi seinään salvan.

Myrsky mylvi, luodot jyskyi, vonkui luonnon valtavoimat, uhripuita rotkoon kaatui, luostarista hätäkellot Iljan korviin soi kuin soimat.

Maassa maaten kellarissa kuuli hurjain henkein raivot, kuin ois käyty tuomiolla, synnintuskat häntä heitti, katse hehkui, houri aivot.

Mutta pirtin karsinassa Matro kyyneluneen vaipui, Airi valvoi vuoteellansa, suurin silmin katsoi yöhön, niinkö kaikki haaveet haipui?

Onnen oudoin kaipauksin kun hän yksin talvi-illoin ootti ylkä-ystäväänsä, hiljaa kaihon tyyni tuike kasvoi lemmenliekiks silloin.

Kasvoi vilvas, vieno muisto, aika kaiken pienen poisti, talttumaton toivo kaartui elämänsä taipaleelle tähdeksi, mi maihin loisti.

Kasvoi pelko pimeässä, sääli, tahto sai nyt voiton; yöhön hiipi, salvan siirsi, kellarista Iljan päästi sarastaissa kirkkaan koiton.

"Päästä purteen!" kuiskas Airi, "täällä itkin ikävääni, sua ma ootin onnetonna, katsoin merta aamut, illat, myrskyyn hukkui heikko ääni!"

"En voi sua purteen päästää", virkkoi Ilja, sydän suli, ääni heltyi hiljaiseksi, "kerran kuljen profeettana kädessäni Herran tuli.

Munkin vala vääjäämättä salpaa onnen uksen meiltä, tein mä kerran kuolonsynnin, runtelin mä nuoren nunnan, siks nyt siirryn synnin teiltä.

Hyvästi sun iäks heitän, rukouksin surren suojaan, unhon suureen saareen soudan, tilit teen ja täytän työni, kaikki toivos laske Luojaan!"

Ilja juoksi uhrilehtoon, päästi munkin, joka nääntyi, Urmon purteen alas astui, nosti purjeet, viittoi viestin, ulapoille haaksi kääntyi.

Kauvan rannall' impi istui, pursi painui taivaanrantaan, yksinäinen telkkä lensi, ahdistellen aallot huuhtoi, viime viestin viilsi santaan.

Niin hän istui itkemättä, hiljaa hiutui, murtui mieli niinkuin kalman koskettaissa katkee sydänkanteleesta joku herkkä, heikko kieli.