← Table of contents
Hopeaparvi

VIII.

Reading edition

SEATTLESSA.

Viikkoa myöhemmin näkivät Boyd ja George Port Townsendin valojen häipyvän pimeyteen. Mieliala oli jälleen elpynyt, sillä matka Juneau'sta oli sujunut niin nopeasti, että koko matkan toinen osa voitiin nyt suorittaa lyhyemmässä ajassa kuin oli arvioitukaan, ja viikon täydellinen lepo ja eteläisempien seutujen lauhkeampi ilmasto olivat melkein kokonaan parantaneet pakkasen ja kärsimysten jättämät vammat.

George, joka oli viime päivinä ollut merkillisen levoton, rikkoi vihdoin äänettömyyden.

"Kuinka kauan viivymme Seattlessa?" kysyi hän.

"Päivän tahi pari korkeintaan. Asiani on pian toimitettu."

"Otaksun, että siellä Chicagossa on tapana esiintyä hyvin hienosti puettuna", jatkoi George.

"Kyllä, ainakin meihin verraten."

"Oikeinko hännystakeissakin?"

"Aivan niin."

"Oletteko milloinkaan pitänyt sellaista?"

"Varmasti."

"No, vie sun —" Kalastaja vaikeni ja tuijotti kumppaniinsa suu auki. "Oikeinko todella?"

Boyd naurahti. "Yliopistossa ollessani se oli jokapäiväinen pukuni, mutta muuten sitä käytetään vain illalla."

George tuumi asiaa hetkisen ja jatkoi sitten:

"Eräs mies jutteli minulle kerran jotakin sangen hullunkurista. Hän kertoi, että etelässä annetaan puhdistaa ja kiilloittaa kynnetkin, kun tahdotaan olla oikein hienoja. Onko se totta?"

"Aivan totta."

Balt karaisi kurkkuaan ja kysäisi teeskennellyn välinpitämättömästi:

"Oletteko te — tuota noin — antanut milloinkaan kiilloittaa kynsiänne?"

"Olen kyllä."

Balt avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta muutti sitten mielensä ja huomautti: "Taitaapa olla selvintä, että odottelen täällä, kunnes palaatte."

"Ei suinkaan!" vastasi toinen nopeasti. "Tarvitsen teitä rahoja kuulustelussani, sillä tehän olette ainoa neuvonantajani yrityksemme käytännölliseen puoleen nähden."

"No hyvä. Jos kerran luulette tulevanne toimeen kanssani, niin enköhän minäkin suoriutune hännystakeista ja noista kynsiä harjaavista tytöistä. Eihän tätä kauan kestä."

"Milloin olitte viimeksi täälläpäin?"

"Neljä vuotta sitten."

"Entä oletteko milloinkaan käynyt etelässä?"

"Kyllä. Minulla on sisar Spokane Falls'issa. Mutta siellä en viihdy."

"Saapa nähdä, mitä pidätte Chicagosta", hymyili Boyd.

"Sormeton" Fraser ilmestyi laivan kirkkaasti valaistusta keskiosasta ja läheni hilpeästi tervehtien.

"Onpa hyvä, että tämä laivamatka likenee loppuaan", virkkoi hän. "Olen puhdistanut melkein koko haahden."

Seikkailija oli pysytellyt erillään heidän seurastaan — Boydin suureksi tyydytykseksi, sillä mies oli todellakin sangen ikävystyttävä — joten he olivat saaneet rauhassa tehdä laskelmiaan ja pohtia lukemattoman joukon yksityiskohtia.

"Illallispöydässä tapasin erään farmarin pojan, jonka sain juuri äsken puhtaaksi kynityksi", jatkoi Fraser kerskailuaan. "Pyyhkäisin taskuuni kolme ja viisikymmentä aivan kuin leikillä."

"Kolmesataaviisikymmentä dollariako?" kysyi Balt.

"Kuinkas muuten?"

"Mistä saitte rahaa päästäksenne peliin?" tiedusteli Boyd.

"Voitin eilen illalla sievoisen summan noilta Dawsonin miehiltä."

"Mutta ettehän voinut heidänkään kanssaan tyhjin käsin alkaa?"

"Myin laivan kapteenille muutamia kaivososakkeita toissa päivänä", nauroi Fraser. "Ukko oli heti valmis."

"Petittekö tuota kunnon vanhusta?" huudahti Emerson kiukkuisesta "Painakaa mieleenne, etten aio sallia mi—"

"Petinkö? Kuka on sanonut minun pettäneen häntä. Minun, joka en voisi tehdä pienintäkään vääryyttä pahimmalle vihollisellenikaan!"

"Teillä ei ole kaivosvaltauksia."

"Mistä te sen tiedätte? Alaska on laaja."

"Itsehän sanoitte niin."

"Aivan niin. Silloin minulla ei ollut todellakaan mitään, mutta noustuamme Juneau'ssa tähän lotjaan, olen käyttänyt aikani hyvin. Teidän rakentaessanne Georgen kanssa säilyketehtaita olen valvonut omia etujani ja onnistunut oikein hyvin."

Emerson kohautti leveitä hartioitaan. "Joudutte ikävyyksiin. Ja jos niin käy, niin älkää odottako minulta apua. Olen jo tehnyt voitavani hyväksenne."

"Älkää olko huolissanne tähteni", vastasi Fraser itsetietoisesta. "Asiani osaan kyllä hoitaa." Hän helisteli kultakolikolta taskussaan ja alkoi vihellellä huolettomasti. "Milloin lähdemme Chicagoon?" kysyi hän hetkisen kuluttua.

"Lähdemme?" toisti Emerson. "Muistaakseni sanoin, että vien teidät vain Seattleen saakka. Luulen olevan viisainta, että jäätte sinne, vai mitä?"

"Ehkäpä", huomautti. Fraser välinpitämättömästi ja poistui toivottaen hyvää yötä. Mutta kun seuraavana aamuna saavuttiin telakkaan, nousi hän mitään kehoitusta odottamatta samoihin ajopeleihin ja seurasi mukana hotelliin kirjoittaen nimensäkin matkustajaluetteloon välittömästi toisten yhteyteen. Hän katosi kuitenkin pian näkyvistä, sillä Balt ja Emerson menivät ensi työkseen erääseen valmiiden vaatteiden myymälään, jossa heidän vanhat ja pahoin kuluneet pukunsa vaihdettiin käden käänteessä uusiin ja muodikkaisiin, mitään huomiota herättämättä, sillä Seattle on lavean pohjolan portti, johon kaikki pohjankävijät, niin tulevat kuin menevät, aina kokoontuvat. Mutta kaupungin vilkas liike ja hälinä tuntui heistä sangen oudolta. Erämaan yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen tottuneina vaivasi kaduilla vallitseva melu sanomattomasti heidän korviaan ja kulkijoiden taukoamaton vilinä väsytti ja hermostutti heitä. Jokainen kellonkilahdus sai Georgen vavahtamaan, ja hän kiiruhti katujen yli kuin takaa-ajettu.

Kun hänen vaaniva katseensa sattui erään hedelmämyymälän ikkunaan, harppasi hän heti sisään ja täytti taskunsa tomaateilla.

"Olen uneksinut näistä neljä vuotta", selitti hän, "enkä voi enää hillitä itseäni. Hän nielaisi yhden parilla puraisulla ja seurasi sitten kumppaniaan syöden tomaatin joka askeleella ja täyttäen taskunsa aina uudelleen sikäli kuin entinen varasto väheni."

Kun he asiansa toimitettuaan palasivat hotelliin, ilmoitettiin Emersonille, että erään sanomalehden edustaja halusi puhutella häntä.

"Kuulimme teidän juuri saapuneen pohjoisesta", selitti reportteri, "joten herra Athens lähetti minut luoksenne haastattelua varten."

"Athens! Billy Athensko?"

"Aivan niin. Hän on esimieheni, ja ellen erehdy, teidän yliopistotoverinne. Hän tahtoi sangen mielellään saada tietää, oletteko Michiganin potkupallojoukkueen Boyd Emerson."

"Kyllä", hymyili Boyd. "Billy Athens oli taitava pelaaja."

"Hän ajatteli, että olette varmaankin kokenut Alaskassa yhtä ja toista mielenkiintoista", jatkoi sanomalehtimies, "mutta olen jo toveriltanne kuullut matkoistanne, suunnitelmistanne ja suurenmoisesta menestyksestänne, niin että haastatteluni on pian suoritettu."

"Toveriltani?"

"Niin. Herra Frobisher'ilta. Kuullessaan minun tiedustelevan teitä tarjoutui hän haastateltavaksi teidän nimessänne."

"Frobisher!" toisti Emerson nyt kokonaan ymmällään.

"Niin juuri — hän tuolla." Puhuja osoitti "sormetonta" Fraseria, joka, seurattuaan keskustelua taampaa, sulki nyt juhlallisesti toisen silmänsä ja kohautti suupieltään.

"Aivan oikein, aivan oikein", sammalsi Boyd. "Vai kertoi Frobisher!"

"Miellyttävä mies, eikö niin? Hän kertoi muun muassa, kuinka pelastitte tuon tytön, joka oli sortunut jäihin siellä Kalvikissa."

"Vai niin?"

"Todellakin suurenmoista, josta kyhään oikein oivallisen kertomuksen sanomalehteeni. Hän lupasi myös, että pääsen mukaan, kun alatte toimeenpanna suuria suunnitelmianne. Minulla ei ole tietystikään suuria summia käytettävänäni, mutta kaikki näyttää niin lupaavalta, että —"

"Saanko luvan kysyä, neuvottelitteko asiasta jo yksityiskohtaisesti?" kysyi Boyd uteliaasti.

"Kyllä; olen suurin piirtein selvillä kaikesta. Panen konttorissa poikain kesken toimeen keräyksen ja toimitan rahat tänne illalla ennen lähtöänne."

"Puhun asiasta ensin herra Frobisherin kanssa", sanoi Emerson luoden seikkailijaan tuiman katseen, "niin että suokaa anteeksi. Luulen, ettemme tarvitse uusia osakkeita."

"Ette siis huolikaan minusta."

"En ainakaan tällä haavaa."

"Sepä ikävää! Olisin niin mielelläni tahtonut koettaa onneani lyöttäytymällä johonkin todellakin onnen suosimaan kullankaivajaan. Kun saa kuukauden toisensa jälkeen ahertaa melkein yötä päivää niukan palkan edestä, niin tulee kateelliseksi nähdessään teidän klondykeläisten saapuvan kaupunkiin reput kultaa täynnä. Ehkäpä annatte minulle myöhemmin tilaisuuden yrittää?"

"Ehkäpä", myönsi Boyd mennen heti haastattelijan lähdettyä kiivaasti Fraserin luo, joka nojaili laiskasti erästä pylvästä vasten naurettavan pitkä sikari suupielessä.

"Kuulkaahan, herra Frobisher", virkkoi hän matalalla äänellä, "mitä tämä kalkki merkitsee? Miksi sekoitatte minut konnamaisiin valheisiinne?"

Fraser veti suunsa nauruun. "Sointuva ja kaunis nimi tuo 'Frobisher', eikö totta? Ja niin luottamustaherättävä. Luulenpa, etten luovukaan siitä toistaiseksi."

"Nyt tein mitättömiksi kurjat hankkeenne, mutta jos vielä kerran yritätte jotakin sellaista, luovutan teidät viranomaisten haltuun", uhkasi Emerson. "Painakaa se mieleenne."

"No, no", tyynnytteli seikkailija lempeän nuhtelevasti; "teinhän puolestanne kaiken voitavani. Suunnitelmianne en ilmaissut, vaan puhuin vain suurenmoisista vakauksistamme ja kaivostekniikan hämmästyttävistä saavutuksista niin lennokkaasti, että tuo nuori mies oli heti valmis ostamaan osakkeita. Lupasipa hän kaupita niitä esimiehelleenkin."

"Esimiehelleenkin!" huudahti Emerson säikähtyneesti. "Tuo esimies on hyvä ystäväni, jonka apu voi olla sangen tervetullut Chicagosta palatessani."

"Niinkö! Sitä en tiennyt"

"Muistakaa nyt, Fraser, että teidän täytyy ehdottomasti jättää minut keinottelujenne ulkopuolelle. Olette tehnyt minulle monta suurta palvelusta, mutta jos kuulen vielä kerran jotakin tämmöistä, ilmoitan asian poliisille."

"Älkää nyt olko lapsellinen", nuhteli seikkailija. "Liittykää minuun, niin kyllä minä rahaa teen. Pidän teistä ja —"

Emerson pyörähti kiivaasti ympäri ja poistui käsittäen, että oli aivan turhaa saarnata kuntoa sellaiselle turmeltuneelle oliolle. Hänen verensä kuohui, mutta hän ei antanut vihalleen sen suurempaa valtaa, sillä hän tiesi, että ilman tuon kiusallisen ihmisen apua hän makaisi nyt Katmaissa Petellinin majassa ilman mitään toivoa voida täyttää tehtäväänsä.

"Milloin lähdemme?" huhuili Fraser hänen jälkeensä, mutta nuori mies ei vastannut, vaan meni nopein askelin huoneeseensa, kiiruhtaen peseydyttyään lähimpään lennätintoimistoon, josta hän lähetti Chicagoon kaksi sähkösanomaa, toisen räätälilleen ja toisen erääseen numeroon Rantaviertotiellä. Viimemainitun kirjoittaminen antoi hänelle paljon päänvaivaa, kunnes hän muutamia kaavakkeita turmeltuani vihdoin ojensi sähkösanoman virkailijalle omituisen nöyrästi ja samalla uhmailevasti. Sitten hän riensi erääseen pankkiin ja palasi parin tunnin kuluttua riemuiten hotelliin, jossa hän tapasi ison Georgen tuijottamassa kuin lumottuna kynsiinsä, jotka olivat merkillisen puhtaat ja kiiltävät.

"Katsokaahan!" huudahti kalastaja ihailevasti. "Nehän ovat puhtaat kuin koiran hampaat ja hohtavat niin, etten tohdi koskea mihinkään."

"Olen toimittanut asiani pankissa", riemuitsi Boyd. "Onnistuin niin hyvin, että tarvittavasta pääomasta puuttuu vain satatuhatta dollaria."

"Suurenmoista", sanoi Balt ihaillen yhä kynsiään; "kerrassaan suurenmoista. Mutta katsokaahan, kuinka ne välkkyvät. Hienot, vai mitä?"

"Nuo satatuhatta dollaria eivät tuota mitään vaikeuksia, sillä nyt käy kaikki helposti. Menestyksemme on varma. Nämä pankkimiehet näkyvät tietävän, kuinka kannattavaa lohenkalastus on. Kaikki kävi aivan itsestään. Kun meillä on kerran hallussamme edullinen paikka Kalvik-joen rannalla, niin ei epäonnistumisesta voi olla puhettakaan, sanottiin minulle."

"Oikeassa ovat. Luulenpa, että se tyttö luuli minua joksikin klondykeläiseksi", huomautti George, "koska hän oli niin kovakourainen. Mutta muuten oikein korea ja kiltti tyttö. Kun astuin sisään ja istahdin tuoliin, olin niin ymmälläni, etten osannut sanoa kerrassaan mitään, mutta siihen hän ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota, ja kun poistuin, pyysi hän minua pian uudistamaan hauskan ja miellyttävän vierailuni. Todellakin hirveän hieno tyttö."

"Olkaahan varuillanne!" nauroi hänen kumppaninsa. "Noihin kynsiä puhdisteleviin tyttöihin rakastuminen näyttää olevan jokaisella pohjankävijällä aivan kuin veressä, mutta muistakaa, ettei meillä ole nyt aikaa kuherteluun."

"Häneltä en saisi edes silmäystäkään", sanoi kalastaja punastuen.

Iltapäivällä istuivat he asiansa toimitettuaan runsaan ja monipuolisen päivällisen ääressä etsittyään ensin Fraseria turhaan kaikkialta. Yhteisvoimin kestetyt ponnistukset ja matkan rasitukset kiinnittivät seikkailijan heihin siteillä, joita ei voinut katkaista, minkätähden he eivät tahtoneet erota hänestä ilmaisematta jotenkin kiitollisuuttaan palveluksista, jotka hän oli tehnyt.

"Tämäpä kummallista", huomautti Boyd. "Jäähyväiset hän olisi ainakin voinut sanoa ja toivottaa meille onnea ja menestystä."

"Kun hän on saapuvilla, hermostun, mutta kun hän on poissa, kaipaan häntä", vastasi George. "Hänellä on todennäköisesti jälleen jotakin tekeillä."

Asemalla he viipyivät laiturilla aivan viimeiseen saakka heikosti toivoen, että Fraser ilmestyisi, ja astuivat sitten vaunuun loukkautuneempina kuin tahtoivat myöntääkään. Mutta kun he junan liikkeelle lähdettyä menivät tupakkavaunuun vieläkin ihmetellen seikkailijan omituista käytöstä, kuulivat he tutun äänen huudahtavan hilpeästi:

"Halloo, te siellä!" — ja siinähän seisoi Fraser heidän edessään heidän hämmästykselleen hymyillen.

"Mitä te täällä teette?" huudahtivat molemmat yhtä aikaa.

"Minäkö? Olen matkalla itään."

"Itään? Mihin sinne?"

"Chicagoon. Muistelen teidän sanoneen niin, ellen erehdy." Hän istahti ja sytytti pitkän sikarin.

"Oletteko matkalla Chicagoon?" ihmetteli George.

"Varmasti. Järjestämme siellä nuo säilyketehdasasiat." Seikkailija puhalsi mahtavan savupilven ja oikaisi jalkansa. "Mukava juna, eikö totta?"

"Kyllä", myönsi Emerson tietämättä oikein, ollako hyvillään vai harmissaan miehen äkillisen ilmestymisen johdosta. "Missä vaunussa olette?"

"Samassa kuin tekin."

"Mitä aiotte tehdä Chicagossa?"

"En ole vielä lopullisesti päättänyt mitään, sillä eihän siellä ole mahdollisuuksista puutetta, kun taas Seattle on aivan liian vaarallinen paikka kotiutuvalle pohjankävijälle."

Emerson tuumi hetkisen, ennenkuin vastasi: "Olen melkein varma, että sekoitatte minut johonkin yritykseen, joka saattaa meidät molemmat rautoihin, minkätähden sanon nyt teille itseäni suojellakseni mitä aion tehdä. Teillä on hyvät liikemiehen taipumukset, ja jos todellakin aiotte ryhtyä johonkin rehelliseen —"

"Rehelliseen!" keskeytti Fraser närkästyneesti. "Suunnitelmani ovat kaikki rehellisiä, minkä kuka hyvänsä voi todeta. Niihin ei tarvitse kenenkään puuttua vastoin tahtoaan, ja ellei joku ehdotukseni miellytä, niin teen toisen, joka sopii paremmin. Teette minulle vääryyttä."

"Jos tahdotte työskennellä rehellisesti, niin luovutan myytäväksenne osan perustettavan säilyketehtaan osakkeita kohtuullisella välityspalkkiolla."

"Tuossa en näe mitään houkuttelevaa, kun voin myydä omia osakkeitani ja pitää kaikki rahat itse. Ehkäpä perustan Chicagossa oman säilykeosakeyhtiön —"

"Jos perustatte oman —" riehahti Boyd.

"Aivan niin. Älkää suinkaan loukkautuko, sillä teinhän vain viittauksen sinnepäin. Jos ala on kerran teidän, niin keksin jotakin muuta parempaa."

Nuorempi mies ravisti päätään. "Olette auttamaton", virkkoi hän, "enkä kuitenkaan voi olla teistä pitämättä."

He valvoivat myöhäiseen yöhön. Emersonin ollessa, milloin kiihkeän puhelias, milloin synkkä ja sanaton. Hän oli iloinen kuin onnellinen sulhasmies ja seuraavassa hetkessä alakuloinen ja masentunut kuin kuolemaan tuomittu, ja sen sijaan että hän olisi rauhoittunut sitä mukaa kuin matkan määrä läheni, hermostui hän yhä enemmän.

Chicagossa seurasi Fraser, samoinkuin Seattlessakin, kumppaneitaan samaan hotelliin ja olisi jälleen kirjoittanut matkustajaluetteloon jonkun komean ja ylhäiseltä soinnahtavan nimen, ellei Boyd olisi kuiskannut hänelle pari varoittavaa sanaa. Huolehdittuaan siitä, ettei hänen kumppaneiltaan puuttunut mitään, kiiruhti Emerson räätälin luo, jolle hän oli sähköttänyt, ja palasi hetkisen kuluttua yllään uusi ja hieno puku. Fraser istui ravintolahuoneessa ja hieroi parhaillaan tuttavuutta tarjoilijan kanssa.

"Georgeko?" toisti hän vastaukseksi Emersonin tiedusteluun. "George lähti etsimään tuommoista kynsien puhdistussalonkia, vaikka hevosenkengittäjän paja olisi hänelle paljon sopivampi Hän on aivan hurmaantunut kaikkiin kynsienkiilloittajiin."

"Hän on vain joutunut pois tavallisesta ympäristöstään, minkätähden toivon teidän pitävän häntä hieman silmällä", sanoi Boyd.

"All right! Vien hänet hihnasta talutellen puistoon kävelylle, mutta jos hän yrittää purra jotakin, panen kuonokopan hänen päähänsä. Suuren kaupungin sydämessä hän on sangen vaarallinen henkilö, joka saattaa vaaraan jokaisen tielle sattuvan kynsiä kiilloittavan tytön hengen ja jäsenet. Olitte sangen varomaton, kun matkalla puhuitte hänelle sellaisesta."

Täsmälleen kello neljä Emerson vihelsi ajurin ja lähti ajamaan kaupungin pohjoisosaan, ja kun ajopelit saapuivat rantatielle, kiihtyi hänen hermostumisensa, jonka vallassa hän oli viime päivät viettänyt, joka hetki. Kengän kärjet noputtivat taukoamatta mattoon, hansikkaaseen pujotetut sormet puristuivat nyrkkiin ja avautuivat, ja löipä hän välillä kätensä istuimeenkin ikäänkuin hevosta kiiruhtaakseen. Eikö taipale loppunut milloinkaan? Hevonen näytti kulkevan yhä hitaammin ja kumirenkaisten pyörien pyörähdykset harvenevan samassa suhteessa. Hän kehoitti ajajaa kiiruhtamaan, mutta joutui samassa lamauttavan epävarmuuden tunteen valtaan ja säikähtyi omaa maltittomuuttaan. Vaunun suljettu ilma kävi tukahduttavaksi, hän tyrkkäsi ikkunan auki, avasi suuren palttoonsa ja hengitti syvään järven raikasta ilmaa. Miksi löi ajuri hevostaan, joka juoksi ilmankin kyllin joutuin? Hehän olivat jo lähellä päämaalia, mutta hän ei ollut vielä valmis. Hän kumartui ulos nopeutta hillitäkseen, mutta painautui takaisin istuimelle huulet tuimasti yhteenpuristettuina ja tuijotti taloihin, jotka soluivat ohi. Kuinka tarkoin hän muistikaan ne kaikki!

Nyt näyttivät nuo kiviseinät niin tylyiltä; lyijypuitteiset ikkunat tuijottivat häneen kuin muukalaiseen, ja kattokourujen taidokkaat veistokset irvistivät hänelle ivallisesti.

Mieli masentui ja viimeinenkin toivon kipinä, joka oli vielä ollut jäljellä hänen sydämessään hotellista lähtiessä, sammui. Päämaali ei ollut näyttänyt olevan milloinkaan niin saavuttamattomissa, eikä hän ollut milloinkaan ennen tuntenut niin katkerasti rikkauden valta-asemaa ja köyhyyden toivottomuutta.

Ajoneuvot pysähtyivät vihdoin erään muhkean rakennuksen, tahi oikeammin sanoen kivipalatsin eteen, jonka järveen kuvastuva monumenttaalinen julkisivu näytti nuoresta miehestä nyt niin ylpeältä ja vieraalta. Käsi vapisi, kun hän maksoi ajurin ja vaikka hän nousi portaita ylös pää pystyssä, oli hän silti sangen kalpea. Jäykästä ryhdistään huolimatta hän tunsi polvensa vavahtelevan samalla kun keuhkot eivät tuntuneet saavan tarpeeksi ilmaa, vaikka hän hengitti syvään.

"Päivää, Hawkins", kuuli hän sanovansa, kun eräs livreepukuinen vanhus avasi oven ja saatteli hänet sisään. "Muistatteko vielä minut?"

"Kyllä, herra Emerson. Olette ollut kauan poissa, sir."

"Onko neiti Wayland kotona?"

"Kyllä, herra. Hän odottaa teitä parhaillaan. Tätä tietä, tehkää niin hyvin."

Boyd seurasi kiittäen sydämessään huoneissa vallitsevaa hämärää, joka salasi hänen kiihtymyksensä. Hän tiesi, minne mentiin, henkilö, jota hän oli tullut tervehtimään, oli aina odottanut häntä kirjastossa. Ja kuinka hyvin hän muistikaan tuon ihmeellisen huoneen, jonka seinät olivat lattiasta kattoon kirjojen peitossa! Hänet toivotettiin tervetulleeksi samassa paikassa, jossa hänelle oli kolme vuotta sitten sanottu jäähyväiset.

Hawkins kohotti oviverhot sivulle ja Boyd kuuli niiden kahisten sulkeutuvan takanaan, mutta huoneessa hän ei nähnyt ensin ketään, sillä tyttö seisoi aivan liikkumattomana häntä katsellen. Sitten hän kuiskasi hiljaa: "Mildred"! ja astui askeleen eteenpäin kätensä ojentaen.

"Boyd! Boyd!" huudahti tyttö rientäen vastaan ja painautui hänen povelleen. Kädet, jotka tukivat häntä, vapisivat kuin suuresta väsymyksestä, ja sydämen kiivaat lyönnit, jotka hän tunsi omaansa vasten, muistuttivat maalinauhan saavuttanutta uupunutta kilpajuoksijaa. Kumpikaan ei virkkanut sanaakaan pitkään aikaan.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings