XVII.

JÄNNITTÄVIÄ PÄIVIÄ.

Kun Boyd palasi parin tunnin kuluttua, ei telakalla näkynyt muita kuin Iso-George, joka pysytteli valppaasti tavarakasojen lähettyvillä.

"Selvitittekö jupakan?" tiedusteli kalastaja.

"En", vastasi Boyd. "En myöntynyt mihinkään, sillä tämä on vain kiusantekoa."

"Sepä hyvä."

"Ja ennenkuin antaudun jonkun Willis Marshin käskettävänä olevan työrenkaan kynittäväksi, kannan nuo tavarat laivaan omin käsin."

"Sanokaahan muuta! Sallitteko minun lastata laiva omin neuvoin?" kysyi George.

"Voitteko tehdä sen?"

Baltin paksut huulet vetäytyivät irvistyksen tapaiseen hymyyn, niin että keltaiset hampaat paljastuivat, enne, jonka Emerson tiesi ennustavan jotakin hurjaa seikkailua, sellaista, joka ilahdutti tuota villiä jättiläistä aina sydänjuuria myöten.

"Kuulkaahan!" sanoi Balt naureskellen. "Minulla on tuolla rantakadun varrella satakunta kalastajaa, joista puolet on tällä haavaa toivottomasti päissään ja puolet hyvässä nousussa."

"Siinä tapauksessa meillä ei ole niistä mitään hyötyä."

"Ette ole luultavasti milloinkaan nähnyt, minkälaista joukkoa Kalvikin kalastajat ovat ollessaan poissa vakinaiselta työmaaltaan? He eivät osaa nimittäin tehdä mitään muuta kuin kalastaa ja tapella, eikä nyt ole kalastusaika, ja kun joukko saapuu Seattleen, sulkeutuu poliisi seiniensä sisäpuolelle tukkien pumpulia korviinsa, sillä vain vuorenkorkuinen este kykenee estämään kalastajan karkaamasta vormuniekan kimppuun."

"Voitteko taivuttaa heidät töihin?"

"Kyllä. Pelkään vain, etten saa heitä lopettamaan. Nämä tavarat siirtyvät The Bedford Castle'en käden käänteessä, enkä lainkaan ihmettele, jos heille sitten pälkähtäisi päähän aivan kuin piloillaan repiä laudoiksi koko telakka ja tunkea se kapteeni Peasleyn kajuuttaan. Mitään luonnonmullistusta ei voi verratakaan siihen, mitä joukko toimettomia kalastajia kykenee saamaan aikaan."

"Milloin ryhdymme työhön?"

"Minulta menee koko yö saadakseni heidät kaikki käsiini, jolloin tietysti saan piestä neljä tahi viisi vähiin henkiin, mutta pari tusinaa minulla aina on koolla huomenaamulla." George loi tarkastelevan katseen suureen tavarasuojukseen, tukevasta lankkupermannosta ylhäällä risteileviin vahvoihin kattokaariin, ja huomautti rauhallisesti: "Mitään särkyvää en näe, joten arvelen sen kestävän."

"Haluatteko, että tulen mukaanne?"

Jättiläinen tarkasteli häntä miettivästi. "Enpä luule. En ole nähnyt teitä tappelussa, joten teidän on parempi jäädä tänne ja järjestää, että tavaroita vartioidaan aamuun saakka. Muusta kyllä huolehdin."

Boyd ei nähnyt häntä enää sinä päivänä, ei edes illalla hotellissakaan, mutta seuraavana aamuna hän ilmestyi telakalle mukanaan kolmisenkymmentä kalastajaa, kuten hän oli luvannutkin. Ensi näkemällä ei näissä miehissä huomannut mitään erikoista, mutta kun joukkoa tarkasteli lähemmin, täytyi panna merkille, että kaikki olivat hartiakkaita ja tukevarintaisia, joiden heiluva käynti oli opittu huojuvilla kansipalkeilla. Piirteiltään he eivät olleet amerikkalaisia eivätkä muukalaisiakaan, vaan kuuluivat tuohon kaikkien kansallisuuksien sekoitukseen, joka on vähitellen keräytynyt kaikista maailman ääristä kaukaisen lännen uloimmaisille liepeille. Kaikki olivat auringon paahtamat ja puhuivat merimiesten yleismaailmallista kieltensekoitusta. Siinä oli miehiä Suomesta ja Floridasta, Portugalista ja Mainesta — kaikki samaa sanoinkuvaamatonta tyyppiä, sivistyksen rajojen ulkopuolella vallitsevien olosuhteiden sulattamossa syntynyttä. Muutamilla oli vielä poskissa ja leuoissa vereksiä vammoja tahi jompikumpi silmä umpeenajettuneena, ja juuri nämä, huomasi Boyd, suorastaan mielistelivät Georgea tahi kohtelivat tätä leikillisen kursailemattomasta, joka ehdottomasti muistutti kisailevan elefantin hilpeyttä. He iskivät hänelle silmää salaperäisessä yhteisymmärryksessä, josta Boyd pääsi vasta sitten selville, kun hän huomasi, että Baltilla oli kasvoissaan samanlaiset taistelunmerkit. Huulet oli lyöty verille ja korvan takana oli korkea kuhmu, joka oli ilmestynyt kuin sieni yhdessä yössä.

Takit ja puserot repäistiin yltä, nostolaitteet miehitettiin aikaa hukkaamatta ja ennenkuin kukaan arvasikaan, oli työ käynnissä, "järjestymättömät" kaikinpuolin kiitettävällä tarmolla. Toiset olivat vielä niin juovuksissa, että huojuivat, mutta työkyky oli siitä huolimatta kerrassaan hämmästyttävä. Naurua ja pilapuheita kuului joka taholta, ja tämän tästä kiiruhti aina joku vesihanan alle palaten vyötäisiä myöten märkänä, tukka ja parta vettävaluvina. Boyd näki eräänkin, jolla oli siisti, ruudukas puku ja hienot kengät, riisuvan vaatteensa ja jalkineensa ja ripustavan ne erääseen naulaan, minkä tehtyään mies ryhtyi tarmolla työhön tallustellen avojaloin edestakaisin siruista ja laiturin sälöistä välittämättä, yllään vain punertavat alusvaatteet. Joukko oli poikkeuksetta kuin johonkin huvittavaan leikkiin innostunut poikalauma. Nähtyään, että kaikki olivat työssä ja nostokoneet käynnissä, George pujottelihe Boydin luo ja kysyi ylpeästi:

"Mitä arvelette heistä?"

"Oivallista väkeä. Mutta missä muut?"

"Joukossa on pari kolme, joille ei mahda mitään", vastasi George tunnustellen varovasti oikean kätensä rystysiä, jotka olivat nahattomat ja veriset, "mutta huomenna ovat loputkin täällä. Nämä ovat näettekös, niitä kaikista siivoimpia — kuin perheellisiä miehiä, voi sanoa. Jos täällä olisi ollut tappelu tekeillä, olisin saanut koko joukon ilman muuta mukaan, mutta kun en voinut tarjota muuta kuin kovaa työtä, eivät he olleet halukkaat alkamaan näin äkkiä."

"Hm! Luulenpa, ettei viivy kovinkaan kauan, ennenkuin meillä on tekemistä enemmän kuin kylliksi", virkkoi Boyd synkästi.

"Niin varmasti kuin elän!" huudahti George toivehikkaasti. "Tarvitsemme välttämättä pari hyvää tappelua, sillä muuten emme saa laivaa ajoissa kuntoon."

Eräs mies sivuutti heidät kantaen raskasta väkipyörää, mutta nähdessään Georgen hän pysähtyi ja kuivasi hien otsaltaan iskien Georgelle veljellisesti silmää.

"Hei! Jos työ on mielestäsi liian raskasta, niin laputa tiehesi!" ärjäisi Balt, mutta, kumma kyllä, mies ei loukkautunut lainkaan, vaan vilkutti ajettunutta silmäänsä toistamiseen ja sylkäisi sitten kouriinsa murahtaen hyväntuulisesti raskasta taakkaansa hilatessaan:

"Läheltäpä piti, George. Ellet olisi niin vikkelä, olisin tehnyt sinusta selvän."

Balt hymyili vastaan ja tunnusteli sitten hellävaroen pahkaa korvansa takana.

"Tappelitteko?" kysyi Emerson.

"Ei nyt aivan, mutta häntä saan kiittää tästä muistosta", vastasi kalastaja. "Hän on muuten parhaita miehiämme."

"Mistä teille tuli riita?"

"Ei niin mistään. Ennen vanhaan pieksin hänet joka vuosi, joten olemme viime aikoina ikäänkuin kaivanneet toisiamme."

"Kysymyksessä olikin siis vain mieluisen tuttavuuden uusiminen", nauroi Boyd. "Hän on antanut teille vasten suutakin, näen."

"Ei, sen sain eräältä tuntemattomalta. Olin juuri litistämäisilläni hänet alleni, kun hän potkaisi minua raskaalla saappaallaan. Hän ei olekaan täällä tänään."

"Teidän sijassanne menisin hotelliin hiukan lepäämään", neuvoi Boyd. "Valvon töitä sillä aikaa."

George epäröi. "Enpä tiedä oikein, mennäkö vai en. Koko tuo joukko on hyvässä nousuhumalassa, eikä kukaan voi sanoa, mitä niille päähän pälkähtää, ellei valvonta ole mahdollisimman tehokas. Mitään pahaa he eivät tarkoita, siitä voitte olla varma, mutta kujeiluun he ovat aina valmiit."

"Teen parhaani."

Balt silmäili toverinsa jäntevää vartaloa ja myöntyi teroittaen vielä kerran: "Älkää päästäkö heitä voitolle, vaikka mitä tapahtuisi, sillä silloin niitä ei pidä itse pirukaan enää kurissa."

Boydin ei tarvinnut kauan olla yksin, ennenkuin hänelle selveni kumppaninsa epäröinnin syy, sillä niin pian kuin miehet huomasivat, että työnjohto oli toisissa käsissä, alkoivat he tunnustella, mitä maata tämä uusi päällikkö oli. Eräs astui kursailematta hänen eteensä ja vaati röyhkeästi:

"Anna meille ryyppy; meitä janottaa."

"Tuossa on vesihana", vastasi Emerson. "Ota itse."

"Vedestä emme huoli, mutta kulaus olutta ei tekisi pahaa."

"Ei käy laatuun."

Mies palasi työhönsä, mutta hetkistä myöhemmin näki Boyd hänen maleksivan laiturilta poispäin, jolloin hän hypähti parilla askelella miehen eteen.

"Minne matka?"

"Ryypylle tietysti."

"Toisin sanoen: tiehenne, eikö niin?"

Mies katseli häntä hetkisen ja vastasi: "Ei! Työ on all right, mutta minua janottaa."

Lähinnä työskentelevät keskeyttivät työnsä ja kerääntyivät kuuntelemaan, jolloin mies virkkoi heille:

"Eikö olekin merkillistä, ettei janoiselle suoda edes yhtä ryyppyä? Tulkaa pois, pojat; minä maksan." Sanoja seurasi raikuva naurunhohotus, ja koko joukko alkoi liikehtiä eteenpäin, minkä Boyd kuitenkin ehkäisi ärjäisemällä karskisti:

"Työhönne takaisin, ja joka mies!" Mutta äskeinen yllyttäjä ei välittänyt käskystä, vaan koetti pujahtaa ohi, jolloin Boyd kaatoi hänet yhdellä nyrkiniskulla. Toiset syöksähtivät kiljahtaen lähemmäksi, mutta nyt oli uudella päällysmiehellä kädessään peloittavan suuri ja painava nostokoukku, ruma ase, jota hän käytteli niin rajusti, että kaikki kavahtivat takaisin kunnioittavan välimatkan päähän.

"Nyt työhön", käski hän rauhallisesti. "Ja ellei se teitä miellytä, niin poistukaa, mutta jokaisen, joka yrittää lähteä ryyppyjä hakemaan, isken tajuttomaksi. Päättäkää siis, mitä teette, mutta joutuin!"

Sanoja seurasi hetken hiljaisuus, mutta sitten purskahti joukko nauruun ja palasi työhön, kahden raahatessa häiriön aiheuttajaa vesihanalle, jonka suihkussa he pitivät hänen päätänsä, kunnes mies alkoi potkia ja syljeskellä, ja ennenkuin etempänä olevat kerkesivät huomatakaan, että jotakin oli tekeillä, oli mellakka ohi. Boydilla ei ollut sen koommin pienintäkään valittamisen syytä, päinvastoin työskentelivät kaikki entistä innokkaammin ikäänkuin tahtoen siten osoittaa, että hän oli mies, joka vastasi täydellisesti heidän ihanteitaan. Sekin mies, jota hän oli lyönyt, näki parhaaksi yhtyä tähän yleiseen kunnioitukseen ja unhottaa äskeinen välikohtaus. Mutta tämä rauhallinen työskentely ei saanut kauan häiriöttä jatkua, sillä parin tunnin kuluttua ilmestyi telakkaan eräs vieras, joka alkoi heti puhutella ensimmäistä kohtaamaansa kalastajaa. Huomattuaan miehen Boyd lähestyi ja kysyi:

"Mitä asiaa?"

"Ei mitään", vastasi tulija.

"Laputtakaa sitten tiehenne!"

"Minkätähden? Puhelen juuri tämän miehen kanssa."

"Täällä en salli mitään lörpöttelyä. Menkää matkoihinne."

"Olemmehan vapaassa maassa. En tee teille mitään pahaa."

"Menettekö hyvällä?"

"Teillä ei ole mitään valtaa minua komennella, eikä näitä tavaroita laivatakaan niin vain", alkoi mies räyhätä, mutta Boyd tarttui häntä kaulukseen keskeyttäen siten sadattelut yhtä äkkiä kuin väkivaltaisestikin kalastajien suureksi riemuksi. Sitten hän hyppyytti vankinsa telakan portille ja siitä voimakkaalla tyrkkäyksellä kadulle huutaen varoittavasti miehen jälkeen: "Katsokaa, etten tapaa teitä täällä toistamiseen!"

"Olen renkaan miehiä", ärjyi mies, "ja vannon, etteivät rikkurit lastaa tuota laivaa." Sanoja seurasi sarja synkeitä kirouksia ja lopuksi uhkaus, että "tämän muistatte vielä." Boyd viittasi häntä korjaamaan luunsa siekailematta ja käski luokseen pari miestään kerallaan porttia vartioimaan.

He olivat paikallaan koko aamupäivän kieltäen kaikilta asiattomilta pääsyn sisäpuolelle, kadulle kerääntyneen joukon, joka suureni joka hetki, seuratessa synkän äänettömyyden vallitessa tapahtumien kehitystä. Päivälliseen saakka meni kaikki kuitenkin verraten rauhallisesti, mutta kun kalastajat lähtivät kahdentoista aikaan ruokatunnille, tunsi Boyd myrskyn lähestyvän. Hän soitti telakan konttorista poliisiasemalle ja Isolle-Georgelle, joka saapui heti, ja kun miehet palasivat kello yksi, täytyi heidän suorastaan tapellen raivata itselleen tie työpaikalle.

Iltapäivällä oli vahdeilla jo täysi työ pitää tunkeilijat loitolla, sillä lakon tehneet koettivat useamman kerran murtautua telakkaan. Nämä yhä yltyvän kiihtymyksen merkit saivat kalastajat mitä parhaimmalle tuulelle, ja joka kerta kun ulkopuolella meluava joukko ryhtyi rynnäkköön, oli sisällä-olijoiden hillitseminen aivan yhtä suuri työ kuin ulkopuolelta uhkaavan rynnäkön torjujienkin. Erään sellaisen metelin aikana ilmestyi kapteeni Peasleykin laivastaan laiturille näytelmää katsomaan, ja hänen univormunsa näkeminen kiihdytti lakkoilijat uuteen vimmaan. Luotuaan räyhäävään joukkoon tarkastelevan katseen hän huomautti Emersonille:

"Tämähän näyttää jo vakavalta, vai mitä? Ja noille telakkarotille minun olisi pitänyt lahjoittaa neljäsataa puntaa! Johan nyt."

Samassa singahti suuri kiskonaula suhahtaen kapteenin pään ohi iskien takanaolevaan tukipylvääseen sellaisella jysähdyksellä, että tuo arvokas englantilainen kumartui nopeasti ivasanojen sadellessa metelöitsevästä joukosta.

"Teidän olisi parasta pysytellä suojassa, kapteeni", neuvoi Emerson kapteenin lasketellessa katkeria kirouksia erikoiseen tapaansa.

"Siitäpä näyttää", myönsi tämäkin. "Hehän ovat aivan järjiltään, eikö totta? Mutta väkivaltaan he eivät sentään tohtine ryhtyä."

"Sitä juuri toivonkin", sanoi George Balt. "Jos illalla kotimatkalla poikiemme kimppuun hyökätään, ovat kaikki mieheni aamulla täällä."

Hänen toiveensa näyttivät toteutuvankin, sillä iltaan mennessä oli tilanne kärjistynyt niin uhkaavaksi, että Boyd oli pakotettu kiireimmiten kutsumaan paikalle joukon ratsastavia sinitakkeja saattelemaan miehet asuntoihinsa, ja vakava yhteentörmäys saatiin vain suurilla ponnistuksilla vältetyksi. Tehtävä oli sitäkin vaikeampi, kun kalastajat, jotka eivät ylimalkaan voineet sietää mitään holhousta, suhtautuivat toimenpiteeseen suorastaan vihamielisesti.

Georgen ennustus toteutuikin, sillä seuraavana aamuna saapuivat "järjestymättömät" niin miehissä, että joukko jaettiin kahteen työkuntaan, toinen päivää ja toinen yötä varten, ja tavarakasojen keskellä sujui työ vauhdikkaammin kuin konsanaan. Mutta yöllä oli lakon tehneiden kiukku vain yltynyt, niin että telakan omistajat, levottomina omaisuutensa turvallisuudesta, palkkasivat yhdessä Emersonin kanssa kymmenkunta rotevaa miestä auttamaan poliisia järjestyksen valvomisessa. Poliisi olikin osoittautunut siihen kykenemättömäksi ollen selvästi myötätuntoinenkin lakkolaisia kohtaan, mitä seikkaa nämä käyttivät viipymättä hyväkseen. Mutta päivä kului kaikesta huolimatta rauhallisesti, samoinkuin seuraavakin. Mieltenkuohu ei ollut kuitenkaan asettunut, vaan levisi yhä laajemmalle, kunnes satamassa suurella alueella melkein kaikki työt seisahtuivat, ja kaupungin asukkaat heräsivät tietoisuuteen siitä, että jokin vakava selkkaus oli tulossa. Tuo suuren tavarakatoksen alla työskentelevä, heikon vartioston ympäröimä kourallinen kalastajia, joilla oli vastassaan kaksikymmenkertainen ylivoima, tuli nyt yleisen huomion esineeksi.

Kun roskajoukon raivo, jota poliisin välinpitämätön läsnäolo enemmän kiihoitti kuin hillitsi, alkoi käydä vaaralliseksi, niin samassa suhteessa tuimenivat äärimmilleen ärsytettyjen kalastajienkin vastaiskut. Nämä eivät sietäneet kuulla puhuttavankaan siitä, että heille tuotaisiin ruoka telakkaan, vaan tahtoivat välttämättä syödä päivällisensä kaupungilla, mikä matka suoritettiin aina hurjasti tapellen tullen ja mennen. Nämä retket pitivät joukon alituisessa jännityksessä ruumiillisista vammoista puhumattakaan, mikä taas vaikutti sangen turmiollisesti työnsuoritukseen työnantajien suureksi harmiksi.

Neljäntenä päivänä huomasi Boyd lakkolaisten joukossa saman harmaapukuisen herrasmiehen, joka oli seuraillut häntä Tacomaankin. Hän osoitti miehen kumppaneilleen — Fraser ja Clydekin olivat uteliaisuudesta yhtyneet häneen ja Georgeen — ja Clydellä oli heti suunnitelma valmis. Eihän tarvinnut muuta kuin hyökätä äkkiarvaamatta ulos ja raahata mies telakkaan, jossa hänet pakotettaisiin, vaikkapa kidutuksellakin, tunnustamaan, että Marsh oli aiheuttanut lakon, mutta hänen urhoollisuutensa haihtui hämmästyttävän äkkiä, kun Fraser ehdotti ivallisesti, että hän itse toimeenpanisi vangitsemisen.

"Ei suinkaan!" huudahti hän. "Soturi en ole, mutta taitava kenraali. Kuten tiedätte, oli Napoleonkin suunnilleen minun kokoiseni."

"Yhdennäköisyyttä en ole todellakaan ennen huomannut", ivaili Fraser.

"Oli miten oli, mutta tuuma ei ole hullumpi", puuttui Balt puheeseen. "Joukossa on joku kiihoittaja, ja menenpä vaikka valalle, että se on juuri tuo urkkija. Tahtoisin mielelläni hieman tunnustella hänen luitaan, ja jos tulette mukaan, niin sieppaan hänet tänne."

"En minä ainakaan", sanoi "sormeton" Fraser nopeasti. "Olen vain sivustakatsoja enkä välitä tapella."

"Taidatte pelätä?" kysyi Emerson.

"En nyt juuri sitäkään, mutta mitä minua hyödyttää sekaantua asiaan, joka ei liikuta minua lainkaan. Eihän tässä ole minun säilyketehtaastani kysymys."

Mieltäosoittavassa ja meluavassa kansanjoukossa on aina jotakin uhkaavaa, mutta sitten vasta se käy todellakin vaaralliseksi, kun sen raivo ohjataan johonkin määrättyyn uomaan. Kamalampaa tilannetta saattaa tuskin ajatella, ja telakkaa suojelevat vartijat saivatkin aikanaan kokea, että vihollisella oli johtajia, sillä neljännen päivän iltana hyökkäsivät lakkolaiset tiheässä joukossa aivan äkkiarvaamatta telakkaan pyyhkäisten vartijat tieltään kuin oljenkorret. Hyökkäys tapahtui niin aavistamatta, ettei apuväen saamisesta portille ollut puhettakaan, ja ennenkuin kalastajat oikein oivalsivatkaan, oli joukko murtautunut sisälle ja helvetti valloillaan. Tukeva permanto huojahteli tömisevien jalkojen poljennasta, ja kiljunta ja kiroukset kimmahtivat moninkertaisina avarasta katosta takaisin korviahuumaavan melskeen siten vain yltyessä.

Aalto kiidätti Emersonin kumppaneineen mukanaan paiskaten heidät valloilleen riehahtaneen taistelun pyörteeseen, jossa ensimmäinen ajatus oli itsensä puolustaminen. Suunniltaan säikähtynyt konttoristi koetti lukittujen ovien ja tärisevien ikkunaruutujen takana kuulotorvi korvallisella epätoivon vimmalla päästä yhteyteen poliisiaseman kanssa riehuvan joukon mellastaessa telakkarakennuksessa kuin hornan henget. Korkea katto vastasi kumeasti askelten töminään, jota raivoisa kiljunta ja sortuvien tavarakasojen jymähdykset säestivät.

Boyd onnistui säilyttämään tasapainonsa ja sai selkänsäkin erästä korkeata, koneosia sisältävää laatikkoa vasten, jonka vierestä hän keksi maasta aseeksi mainiosti soveltuvan rautakangen pätkän. Hän sieppasi sen käteensä ja raivasi ympärilleen parilla iskulla hieman tilaa, mikä olikin välttämätöntä, sillä tappelu oli kehittynyt niin pitkälle, että oli jo vaikeata erottaa ystävää vihollisesta. Samassa näki hän Clyden sortuvan maahan aivan lähellään ja hyökkäsi arvelematta toveriaan auttamaan. Mies, joka piteli Clydeä, kaatui ääntä päästämättä, Boyd väisti sivulta suunnatun iskun, ja iski vastaan tarttuen samalla Clyden käsivarteen, ja vetäisi ystävänsä seisoalleen. Iskujen sadellessa joka taholta he raivasivat itselleen tien Emersonin äskeiselle paikalle takaisin, hyökylainetta muistuttavan väkijoukon syöksyessä ohi.

Kalastajat olivat siepanneet aseiksi mitä ensimmäiseksi käteen sattui: nostohakoja ja vipusinkankia, ja iskivät tuimasti vastaan, mutta heidän rintamansa pirstoutui pian, minkäjälkeen tappelu jatkui pienemmissä ryhmissä, joiden sokea riehuminen ja sinne tänne kieppuminen muistutti säikähtynyttä karjalaumaa. Noista tempoilevista kasoista riistäytyi miehiä saadakseen hiukan hengähtää tahi hoidella vammojaan tahi raivatakseen itselleen pakotien, joutuen heti jonkun toisen joukon jalkoihin ja häipyen jälleen tappelun hurjiin laineisiin.

Emerson näki, kuinka tuo roteva, paljasjalkainen kalastaja, jolla oli yllään vain punaiset alusvaatteensa, samosi vihollisen rivien läpi kuin hirmumyrsky aseena raskas moukari, kunnes joku etempää sinkautettu esine pysähdytti voittokulun. Mies pyörähti ympäri raivoisasti ärjähtäen ja linkosi aseensa lähintä vihollista kohti sillä seurauksella, että tämä kaatui kuin isketty härkä, minkäjälkeen hän itse häipyi näkyvistä paikalle ryntäävien lakkolaisten rykelmään. Aikaa ei ollutkaan viljalta huomioiden tekoon, sillä kuva vaihtui kaleidoskoopin nopeudella, ja joka hetki täytyi olla valmis puolustamaan itseään. Nähdessään Clyden avuttomuuden Emerson huudahti:

"Tule jäljessäni! Autan sinut laivalle." Hän alkoi asettaan heilutellen raivata tietä, mutta he eivät olleet päässeet montakaan askelta eteenpäin, kun hän äkkiä keksi tuon harmaapukuisen urkkijan, josta he olivat äsken puhuneet. Mies seisoi erään tavarakasan päällä ja tarkasteli riehuvaa joukkoa. Samassa hän kääntyi suoraan Emersonia kohti ja tunsi tämän, koska hän huusi jotakin lähellä seisoville miehille hypäten sitten alas tähystyspaikaltaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä Boyd näki hänen lähenevän mukanaan useampia miehiä ja ehti juuri parahiksi saada selkänsä telakan seinämää vasten, kun ensimmäiset iskut alkoivat sadella.

Etunenässä ryntäävällä vastustajalla oli aseena raskas rautakanki, jolla hän koetti väistää Boydin tuiman iskun, mutta se kirposi hänen kädestään lyönnin sattuessa täydellä voimalla käsivarteen. Mies oli siten tehty vaarattomaksi, mutta toisia syöksyi heti tilalle käyden toverusten kimppuun melkeinpä joka taholta. Tilanpuute esti Boydia käyttämästä asettaan, joten hänen oli pakko turvautua vain nyrkkeihinsä, eivätkä hän ja Alton Clyde, joka oli jo ennestään melkein pyörryksissä, jälkeenpäin muistaneet, mitä sitten oikein tapahtui. Iskuja tuli joka taholta, häntä potkittiin, lyötiin ja raastettiin sinne tänne, kunnes hän aivan vaistomaisesti koetti takertua kiinni jokaiseen, joka tuli hänen kättensä ulottuville. Sitten pimeni kaikki, ja huumauksesta selvittyään hän huomasi olevansa polvillaan ja likistävänsä heikosti jonkun jalkoja, joka koetti raivoisasti potkimalla vapautua syleilystä. Boyd arvasi, että joku takaapäin suunnattu lyönti oli iskenyt hänet melkein tajuttomaksi, ja koetti nyt otettaan hellittämättä ponnistautua seisoalleen tietäen olevansa mennyttä miestä, ellei hän pääsisi jaloilleen, mutta samassa sattui huumaava isku häntä kylkeen ja hän valahti jälleen polvilleen.

Hänen harhaileva katseensa osui lyhyehköön rautakangen pätkään, joka oli maassa aivan hänen edessään, ja hän koetti haparoida sitä käteensä, mutta ennenkuin hän ehti tarttua siihen, sieppasi joku sen karkeasti kiroten. Hän yritti jälleen nousta, mutta turhaan: lihakset eivät totelleetkaan käskyä, ja voimatta muuta, hän painoi päänsä alas ja kohotti käsivartensa ottamaan vastaan musertavan iskun, jonka hän tiesi kohta putoavan. Mutta sitä ei kuulunutkaan. Sen sijaan pamahti terävä laukaus — ääni, jota hän oli koko ajan koettanut melskeestä erottaa — ja Boydin mielessä häivähti ajatus, olikohan laukaus ollut hänelle tarkoitettu. Joku raskas taakka vaipui hänen pohkeilleen, jalat, joihin hän oli takertunut, irroittautuivat hänen otteestaan, ja ponnistaen kaikki voimansa hän kiskaisi jalkansa irti ja horjui jaloilleen vavahtelevin polvin ja pää sameana. Hän näki hämärästi erään miehen edessään ja hyökkäsi sokeasti kohti joutuen suoraan "sormettoman" Fraserin syliin, joka huudahti terävästi:

"Oletteko haavoittunut, Boyd?"

Ollen liian hämmästynyt voidakseen vastata Boyd pyörähti ympäri ja näki maassa kasvoillaan lepäävän miehen ruumiin, jonka toisella puolella tuo harmaapukuinen urkkija juuri kiiruhti tiehensä häviten pian metelöitsevään joukkoon. Ilmassa leijaili väkevä ruudinhaju Ja Boyd aikoi juuri kysyä Fraserilta, kuka oli ampunut, kun hän samassa huomasi jonkun sinertävän metalliesineen välkähtävän tämän kädessä.

"Antakaa minulle tuo pistooli!" huohotti hän, mutta Fraser pudisti päätään.

"Löysin vain tämän, enkä luovuta sitä kenellekään", sanoi hän. "Koettakaamme saada tuo Clyde-parka johonkin turvallisempaan paikkaan."

Astuen kaatuneen yli Fraser pujotti kätensä tuon nuoren keikarin kainaloihin, joka oli sortunut maahan muodottomaan kasaan, ikäänkuin hän olisi pudonnut jostakin hyvin korkealta, ja alkoi Boydin keralla raahata häntä The Bedford Castle'a kohti. He pääsivät onnellisesti aivan maihinmenosillalle saakka, mutta siinä he olivat vähällä joutua tappeluun kiiruhtavan apujoukon jalkoihin, jonka kapteeni Peasley oli vihdoinkin saanut laivoilta kokoon. Rotevia lämmittäjiä, öljyisiä rasvaajia ja sadattelevia matruuseja purkautui maihin siltaa myöten ja laidan yli, aseina vipusintankoja, ruuviavaimia ja köydenlävistämisrautoja. Boyd ja Fraser telkesivät Clyden lähimpään hyttiin ja riensivät takaisin maihinmenosillalle.

"Eiköhän liene parasta, että jäätte tänne häntä hoitelemaan", neuvoi seikkailija, "sillä olette jo itsekin saanut aivan kylliksenne. Nyt menen Georgea etsimään."

Boyd, joka hämärästi tunsi veren valuvan niskaansa ja oli muutenkin vielä heikko ja voimaton, hoiperteli hänen jälkeensä soperrellen: "Pistoolinne, Fraser! Antakaa minulle pistoolinne!"

Tappelu taukosi vasta sitten kun poliisi vihdoinkin saavuttuaan useamman kerran hyökäten sai lakkolaiset hajaantumaan. Telakka tyhjennettiin ja toisiinsa kahlehdittuja vertavuotavia ja hurjasti rimpuilevia tappelijoita vietiin kuormittain vankilaan järjestymättömiä ja renkaan miehiä sekaisin. Rauha oli palautettu, mutta siitä huolimatta ei töitä saatu enää käyntiin sinä päivänä, vaikka Iso-George, joka pahoin kolhittuna ja revittynä jälleen puuhaili työpaikalla, lisäsi vartioiden lukumäärän kahdenkertaiseksi ruveten itse niiden päälliköksikin.

Samana iltana oli kaikissa iltalehdissä huomattavimmalla paikalla poikkeuksellisen suuren otsakkeen alla selostus tapahtumasta. Eräs kalastaja oli arveluttavan pahasti haavoittunut ja eräs lakkolainen kuollut saamastaan ampumahaavasta, joiden lisäksi oli suuri joukko lievempiä vammoja saaneita.