IV.

HOUKUTTELEVA EHDOTUS.

"Kalvik on varmaankin hyvin vilkas paikka kesäisin", huomautti Emerson Cherrylle myöhemmin päivällä.

"Kyllä. Laivat tulevat toukokuussa ja kalannousu alkaa kesäkuussa. Silloin ei ole kenelläkään aikaa nukkua."

Hän oli unhottanut eilisen närkästyksensä ja koettanut jälleen karkoittaa tuon painostavan synkkyyden, jonka kahleista toinen ei näyttänyt jaksavan riistäytyä, ja ollen itse iloinen ja elämänhaluinen ei hän voinut muuta kuin valittaa vastoinkäymisiä, jotka olivat tehneet tuon nuoren miehen noin synkäksi ja vaiteliaaksi.

"Tuo kaikki lienee varmaankin hyvin mielenkiintoista", jatkoi Emerson välinpitämättömästi.

"Enemmänkin; se on jotakin suurenmoista! Lohen elämäntarina on hyvin merkillinen ja liikuttavakin. Tiedättehän niiden elinajan olevan noin neljä vuotta, ei enemmän, minkä kuluttua ne aina palaavat synnyinvesistöihinsä kuolemaan, ja olenpa kuullut sanottavan, että ne noiden neljän vuoden kuluessa katoavat kerran aivan jäljettömiin, ei kukaan tiedä minne, ilmestyen jälleen kuin käskyllä valtamerien salaperäisistä syvyyksistä. Ne tulevat suunnattomissa parvissa, ja tunnettuaan syntymäjokensa veden ne eivät välitä enää mistään ravinnosta, vaan syöksyvät taukoamatta eteenpäin ajelehtien vihdoin kutemispaikoilta virran mukana takaisin loukkautuneina ja kuoliaaksi kolhiintuneina — kun luonnon vaatimus on täytetty ja mäti laskettu, kuolevat ne. Suolainen meri ei houkuttele enää, ja joen pohja peittyy niiden ruotoihin. Tuon kutsun tuntiessaan ne ilmestyvät etäisimmistäkin merenpoukamista ja pyrkivät mistään vastuksista välittämättä juuri siihen jokeen, josta ne ovat kotoisin. Nouseva lohi voi matkallaan sivuuttaa jokia tuhansittain, mutta se ei poikkea milloinkaan vieraaseen."

"Tuo on minulle jotakin aivan uutta", sanoi Boyd. "Kuvauksenne oli hyvin mielenkiintoinen."

"En ole todellakaan milloinkaan nähnyt viehättävämpiä paikkoja kuin mitä nämä kalastamot ovat. Teidänpä pitäisi olla täällä 'nousun' alkaessa. Jokeen ilmestyy äkkiä suunnaton joukko kirkkaita lohia, oikea hopeaparvi, joka liikehtiessään muistuttaa sulaa hopeaa, ja syöksy ylöspäin, kohden kuolemaa ja tuhoutumista, alkaa. Ne ryntäävät eteenpäin kesäisen myrskyn raivolla, kuin välkehtivä jättiläisarmeija, kaikki yhtä kiihkeästi ja järkähtämättä samaa päämaalia kohti. On aivan mahdotonta sanoin kuvata tuota suurta hopeaparvea ja sen kulkua. Ne ovat tietysti aivan turvattomat, ja melkein kaikki muut elolliset olennot saalistavat niitä. Lintuja kokoontuu tuhansittain, kukkuloiden nelijalkaiset pedot laskeutuvat piilopaikoistaan, valtameren petokalat vainoavat niitä tiheissä laumoissa, ja ilmestyypä ihminenkin osansa perimään, mutta kaikesta huolimatta pyrkii hopeaparvi urhoollisesti eteenpäin. Koneiden melu saa kukkulat kajahtelemaan ja juottoahjojen sähinä kuulostaa jättiläisen valitukselta, joka pinnistää voimansa äärimmilleen. Joki on täynnä veneitä, jotka lähtevät liikkeelle päivän sarastaessa ja kiiruhtavat kotiin hämärän tullessa, häilyen koko päivän sinne tänne kuin suuri valkosiipinen lokkilauma. Ajankulku unohtuu eikä nukkumisesta ja levosta ole puhettakaan."

"Mitä lajia väkeä tuohon työhön oikein palkataan?"

"Pääasiallisesti kiinalaisia, japanilaisia ja italialaisia. Silloin ovat kämpät täynnä opiumin höyryjä, ja vierasten kielten sekamelska kaikuu yötä päivää. Tien toisella puolella uhrataan itämaan jumalille ja toisella palvotaan Pyhää neitsyttä, ja kun on aherrettu vieri vieressä koko päivä, vietetään yö juoden, räyhäten ja tapellen."

"Kuinka kauan tuota kestää?"

"Vain noin kuusi viikkoa. Silloin ovat laivat lastatut ja ahjot saavat sammua. Miehet menevät levolle ja häipyvät pian elokuun usvaan pohjolan viileiden tuulten tuudittamina, minkäjälkeen Kalvik on jälleen kymmenen kuukautta tämmöinen ihmisten kammoma, kuollut ja autio kylä."

"Kautta Jupiterin, tepä osaatte kertoa!" huudahti Boyd ihaillen. "Mutta en oikein käsitä, miten tuo kaikki voi kannattaa, kun kalastusaika on niin lyhyt. Noiden suurten säilyketehtaiden ylläpito vaatii suuria summia."

"Aivan niin, mutta ne tuottavatkin suunnattomasti; välistä koko yritykseen sijoitetun pääoman kesässä."

"Mahdotonta!" Emersonin välinpitämättömyys oli haihtunut kuin taikaiskulla.

"Kaksi vuotta sitten saapui tänne toukokuun alussa eräs laiva tuoden koneita, rakennustarpeita, hiiliä ja kokonaisen armeijan työväkeä mukanaan. Tavarat purettiin maihin, tehdas lyötiin kokoon kuumeisella kiireellä, ja kun nousu alkoi, oli kaikki valmista. Laiva purjehti tiehensä elokuussa lastiruumassa niin runsas saalis, että siitä saatu hinta oli menoihin verraten kaksinkertainen. Willis Marsh korjasi viime kesänä taskuunsa vieläkin suuremman voiton, mutta sehän johtui tietysti hintojen noususta. Ensi kesä on taas oikea lohikesä."

"Kuinka niin?"

"Joka neljäs vuosi on aina kalarikkain kenenkään voimatta selittää, mistä se johtuu. Saalis on aina niukin silloin kun presidentin vaalia toimitetaan, mutta runsain taas vuonna, jolloin Yhdysvaltojen uusi presidentti ryhtyy toimeensa."

Boyd purskahti nauruun. "Sittenpä on Alaskan lohi innostuneempi politiikkaan kuin minä. Mahtaakohan se olla tasavaltalainen vai demokraatti?"

"Jos on punalohesta kysymys, niin olenpa melkein varma, että sanoisitte sitä sosialistiksi", nauroi Cherry vastaan.

Emerson nousi ja alkoi kävellä edestakaisin. "Niillä tehtailla on siis kaikilla samat ansiomahdollisuudet?"

"Aivan samat"

"Minulla ei ollut aavistustakaan, että lohenkalastus kannattaa täällä niin hyvin."

"Asian oikea laita onkin pidetty aina visusti salassa kaikilta asiaankuulumattomilta. Kalvik-joki on maailman lohirikkain, josta toivottu saalis ei ole kertaakaan jäänyt saamatta, ja senpätähden vartioipikin yhtiö sitä niin kateellisesti, ettei matkamiehelle suoda edes yösijaa. Paikka on melkein kokonaan eristetty muusta maailmasta, ja yhtiön tarkoitus on pysyttääkin se sellaisena."

Nuoren miehen mielenkiinto oli nyt ilmeisesti kokonaan herännyt. "Mainitsemanne saavutukset pitävät paikkansa?"

"Sellaisiin tuloksiin on päästy."

"Mitähän tuommoisen suolaamon rakentaminen ja ensi kalastuskauden käynnissäpito maksaisi?"

"Noin parisataatuhatta dollaria, sanotaan. Mutta luulen, että saaliin voi kiinnittää jo etukäteen, joten taakka ei käy niin rasittavaksi."

Mies tuijotti eteensä hetkisen ja kysyi sitten: "Voisiko mikään estää minua ryhtymästä tuohon hommaan?"

"Monetkin seikat. Onko teillä rahaa?"

"Ehkä. Eikö muuta?"

"Tehtaan paikka?"

"Se lienee helposti saatavissa."

Cherry nauroi. "Päinvastoin. Tarkoitukseen kelvollisia palkkoja on hyvin vaikea saada, syystä että yrityksen menestykselle ovat muutamat luonnon tarjoamat edut välttämättömät — kuten esimerkiksi raitis, juokseva vesi, ja yhtiö on jo sitäpaitsi vallannut ne kaikki."

"Minä ymmärrän." Emerson vaipui masentuneen näköisenä erääseen nojatuoliin ja tuijotti synkin katsein takkavalkean loimuun. "Jumaliste, olisinpa halunnut yrittää kerran vielä!" mutisi hän sitten hammasten välistä ja puristi lujasti tuolinsa käsinojia. Tyttö loi häneen nopean silmäyksen, mutta toinen ei näyttänyt enää huomaavankaan hänen läsnäoloaan.

"Voisikohan täältä palkata jonkun oppaan"? kysyi Emerson hetkisen kuluttua mietteistään havahtuen. "Jatkamme matkaa päivän tahi parin kuluttua."

"Constantine hankkii kyllä teille jonkun. Ettehän tietenkään aio mennä Katmal-solan kautta?"

"Kuinka niin?"

"Paikka on kovin vaarallinen, josta kuljetaan vain silloin, kun ei muuta keinoa ole. Sitä tietä on matka etelärannikolle kylläkin lyhin, mutta tuota solaa sanotaan kolmenkymmenen surman suuksi, minkätähden kehoittaisin teitä pyrkimään vuoriston poikki kauempana idässä, jossa se on matalampi. Postilaiva poikkeaa molempiin paikkoihin."

Toinen nyökäytti päätään myöntävästi. "Mitäpä turha uhkarohkeus hyödyttäisi; minulla on kyllä aikaa. Toivoisin vain voivani jotenkin korvata suuren ystävällisyytenne. Olimmehan aivan näännyksissä, kun osuimme luoksenne."

"Vain sulaa itsekkyyttä minun puoleltani!" huudahti tyttö. "Jos eläisitte tässä kuolettavassa yksitoikkoisuudessa muutamia kuukausia, niin ei selityksiä kaivattaisi."

Päivän mittaan tunsi Boyd useamman kerran tytön tutkivan katseen seurailevan häntä, ja kun he päivällisen jälkeen istuivat arkihuoneessa Fraserin jaarituksia kuunnellen, huomasi hän jälleen tuon tarkastelevan katseen, joka oli samalla merkillisen miettivä ja kysyvä. Cherry soitti jälleen ja kehoitti häntä laulamaan, mutta hän kieltäytyi istuen sitten koko illan äänettömänä ja syviin mietteisiin vaipuneena. Vieraiden toivotettua hyvää yötä valvoi tyttö vielä kauan kulmat rypyssä eteensä tuijottaen ikäänkuin jotakin pulmallista kysymystä pohtien. "Ihmettelenpä, tekisikö hän sen"! virkkoi hän vihdoin. "Ja kykenisikö hän siihen!" Hän nousi ja alkoi kävellä edestakaisin lisäten päättävästi: "Jotakin täytyy tehdä, sillä tämä ei voi enää jatkua, ja — kukapa tietää — ehkäpä nyt on minun vuoroni; ehkäpä sallimus on lähettänyt hänet luokseni."

Elämässä on hetkiä, jolloin aivan mitättömät seikat aiheuttavat kohtalokkaita päätöksiä, jolloin äänensävy tahi vain kulmakarvain kohotus ratkaisee mitä tärkeimpiä kysymyksiä, hetkiä, jolloin joku havainto tahi mielijohde rikkoo lujankin liiton ja solmii uuden, ja tuo nuori nainen tunsi aivan vaistomaisesti, että nyt oli sellainen hetki tullut hänellekin. Oli jo myöhäinen, kun hän mietteistään vihdoinkin havahtuen meni levolle.

Seuraavana aamuna antoi hän Constantinelle käskyn ajaa valjakko portaiden eteen heti aamiaisen jälkeen. Ja kääntyen Emersoniin, joka samassa astui huoneeseen, hän lisäsi hiljaa:

"Jos tulette mukaani ajelemaan, niin näytän teille jotakin."

Äänen vakavuus sai Emersonin myöntymään empimättä ja puolta tuntia myöhemmin kietoi hän rekipeitteet tytön ympärille asettuen itse kannaksille ruoska kädessä. Constantine hellitti kätensä johtajan kaularemmistä ja samassa lähti valjakko liikkeelle kiitäen tuulen vauhdilla jyrkkää törmää alas joen jäälle.

"Valjakkonne on verraton", huomautti Boyd katsellessaan harmaita selkiä, jotka nousivat ja laskivat nopeassa tahdissa kahdessa säännöllisessä rivissä, ja heiluvia, tuuheita häntiä.

"Paras täälläpäin", hymyili tyttö. "Sata penikulmaa päivässä on niille vain leikkiä."

Raitis ilma ja nopea vauhti karkoittivat heti kaikki synkät mietteet nuoren miehen mielestä, ja olihan tämä matkakin tuntematta, massa seudussa tuntematonta päämaalia kohti ja viehättävän tytön seurassa, josta hän ei myöskään tiennyt mitään, tavallisuudesta poikkeava.

"Ettekö ole lainkaan utelias, sir?" Tyttö käänsi häneen päin pyöreän posken, joka punoitti viehättävästi pehmoisen turkispäähineen valkoista villaa vasten.

"En hituistakaan! Nautin vain sanomattomasti", vastasi Boyd.

Tuo kuulosti jo kohteliaalta, ja tyttö loi häneen kirkkaan, hyväksyvän silmäyksen, mutta kääntyi samassa poispäin otsalla pienoinen poimu. Hän oli tehnyt illalla erään suunnitelman, jonka toteuttamiseen hän tarvitsi tämän miehen apua, jos tämä nyt osoittautui tarkoitukseen soveliaaksi, minkä suunnitelman onnistuminen oli kuitenkin suuresti sen varassa, säilyikö tämä heidän ystävällinen suhteensa.

"Näytitte sangen innostuneelta, kun eilen puhelimme lohenkalastuksesta", alkoi hän kautta rantain ja välinpitämättömästi.

"Aivan oikein, mutta mielenkiintoni hävisi, kun kuulin, ettei yhtään tehtaan paikkaa ollut enää saatavissa."

"On yksi. Kun tulin tänne vuosi sitten, niin pälkähti päähäni hankkia sellainen, ja onnistuinkin saamaan parhaan, mikä oli jäljellä. Kuultuaan siitä valtasi Willis Marsh kaikki muut, ja vaikka minulla ei ole ollut mitään erikoisia suunnitelmia, en ole kuitenkaan luopunut omastani."

"Sinnekö olemme nyt matkalla?"

"Niin. Olitte eilen valmis ryhtymään johonkin uuteen yritykseen, niin että vien nyt teidät katsomaan paikkaa."

"Turha vaiva. Enhän voi ostaa sitä."

"Sitähän ei ole kukaan pyytänytkään", hymyili tyttö. "En möisi paikkaa, vaikka maksaisitte hinnan heti, mutta jos haluatte rakentaa tehtaan, niin luovutan maan kohtuullisesta voitto-osuudesta."

"En voi sanoa vielä sitä enkä tätä", vastasi Emerson hetkisen tuumittuaan. "Yritykseen tarvitaan suuri summa rahaa — parisataa tuhatta dollaria, eikö niin?"

"Tarvitaan kyllä, mutta tilaisuus on myös suurenmoinen. Voitatte sata sadalta niinkuin ei mitään. Luuletteko voivanne hankkia rakentamiseen tarvittavat rahat?"

"Kyllä. Onhan minulla muutamia mahtavia ja vaikutusvaltaisia ystäviä", vastasi Boyd vältellen. "Mutta varma en ole."

"Voittehan ainakin yrittää. Senhän voi jokainen tehdä."

"Mutta en tiedä kerrassaan mitään tuosta hommasta. Pelkään, etten kykene siihen."

"Olen ottanut tuon kaiken huomioon, ja on eräs keino, joka takaa menestymisen. Uskon, että tulette hyvin toimeen miesten kanssa ja saatte työt sujumaan."

"Oh, kyllä, sen taidon osaan." Hänen leveät hartiansa kohosivat, kun hän veti syvän henkäyksen. "Kertokaahan suunnitelmanne."

"Täällä rannikolla on eräs mies, George Balt, joka tietää lohenkalastuksesta enemmän kuin kukaan muu Kalvikissa. Hän on ollut kalastaja kaiken elinaikansa. Hän löysi Kalvik-joen, perusti ensimmäisen säilyketehtaan, ja oli sen päällikkö, kunnes hän riitaantui Marshin kanssa, joka rupesi häntä komentelemaan. Balt on sitä lajia miehiä, joita ei komennella, ja kun yhteistoiminta kävi mahdottomaksi, rakensi hän aivan omasta aloitteestaan pienen suolaamon, sillä seurauksella että Marsh murskasi hänet vuoden kuluessa pyyhkäisten hänet tieltään samoin kuin hän aikoo karkoittaa minutkin, mitättömän tyttöraukan. George köyhtyi puille paljaille ja palasi Marshin luo, mutta ei saanut enää työtä. Hän omistaa arvokkaan apajan, näettekös, jonka Marsh tahtoo kaikin mokomin saada haltuunsa, ja työnsaannin ehdoksi pantiin, että hän luopuu tuosta apajasta eikä ryhdy enää yrittämään omin neuvoin. George kieltäytyi tietysti, minkätähden vaino alkoi entistä kiihkeämmin. Hän on jo pari vuotta nähnyt nälkää. Etujaan valvoessaan käyttää Marsh kumppaneineen aivan samoja keinoja kuin Hudson-yhtiö ennen: alkuasukkaat pidetään rautaisessa kurissa ja valkoisille miehille tehdään seudulle asettuminen mahdottomaksi.

"George Baltille ei tohdi kukaan antaa ruokaa ja yösijaa, eikä ainoakaan tehdas ota häntä työhön, minkätähden hänen täytyy hankkia välttämättömät tarpeensa aina Dutch Harbourista saakka. Ja poistuakaan hän ei tohdi eikä jättää oman onnensa nojaan rakennuksia, jotka ovat hänen omaisuutensa viimeinen tähde, vaan harhailee täällä orpona kuin henkipatto. Hän on rehellinen ja kunnollinen, oikea kunnian mies, mutta hänen elämänsä sisältyy kokonaan hänen ammattiinsa; muusta hän ei tiedä mitään eikä välitäkään. Omasta mielestään hän on kuin koko tämän alueen isä, ja kun hän näkee toisten hyötyvän ja rikastuvan alalla, jolle hän uran uursi, murtuu hänen sydämensä. Nousun alkaessa ilmestyy hän joka kesä soiden ja rämeiden takaa ja hiiviskelee jokea reunustavassa pensaikossa kuin pahantekijä tahtoen olla näkymättömänä, mutta silti lähellä. Yksinään hän seisoskelee ja kuuntelee hajamielisen näköisenä koneiden melua, nähden vihollistensa rikastuvan tuosta hopeisesta armeijasta, jota hän pitää omanaan. Häntä kaihdetaan kuin spitaalitautista. Kukaan ei saa häntä puhutella eikä osoittaa hänelle minkäänlaista toverillisuutta, mikä kaikki on tehnyt miehen melkein mielipuoleksi; hänestä on tullut leppymättömän vihan ja kiihkeän kostonhimon kalvama olento, joka elää vain tilaisuuttaan vaanien. Olen varma, että hän vielä kerran tappaa Marshin."

"Hm! Tuon Marshin näyttää kohtaavan täällä joka paikassa", huomautti Boyd, joka oli kuunnellut tarkasti.

"Aivan niin. Hän tahtoo olla koko tämän alueen herra, ja jos päätätte ryhtyä yritykseen, niin ottakaa huomioon, että saatte hänestä mitä häikäilemättömimmän ja kostonhimoisimman vihollisen; siitä saatte olla varma. Tämä ei ole todellakaan lasten leikkiä, mutta mies, joka kukistaa Marshin, tietää myös tehneensä jotakin." Hän vaikeni ikäänkuin punnitakseen sanansa ja lisäsi sitten harvakseen: "Ja minä olen varma, että te olette siihen kuin luotu."

Mutta Emersonin mietteet eivät kohdistuneet nyt tuohon kohtalon hänelle määräämään tehtävään ja Marshin vihollisuuteen, vaan ne kulkivat aivan toista latua.

"Balt tuntee siis tämän homman läpikotaisin?" sanoi hän.

"Joka otteen, niin sanoakseni. Hän on käytännöllinen ja rehellinen, ja hänen apajansa takaa meille varman menestyksen. Noustessaan seuraa lohi tarkoin määrättyjä kulkuteitä, näettekös, joka vuosi samoja, jotka muutamissa kohdissa poikkeavat niin lähelle rantaa, että voi rakentaa kiintonaisia pyydyksiä eli satimia, joihin niitä sulloutuu miljoonittain. Yksi sellainen pyydys tuottaa enemmän kuin kokonainen kalastaja-armeija, joka laskee verkkonsa syvälle vedelle, ja senpätähden onkin Marsh vainonnut Georgea niin säälimättömästi pakottaakseen hänet luopumaan apajastaan."

"Olisikohan tuo Balt halukas liittymään meihin?"

"Halukasko"! Cherry nauroi. "Odottakaahan, niin näette."

He saapuivat perille — korkeiden äyräiden reunustaman puron suuhun, johon Cherry käänsi valjakon. Emerson hypähti kannaksilta ja juoksi valjakon eteen vieden koirat lähellä näkyvään näreikköön, johon hän sitoi ne lujasti runkoihin kiinni, sillä tämä valjakko oli kuin susilauma, jonka mieli paloi vain taipaleelle.

He nousivat yhdessä törmälle ja katsahtivat ympärilleen todeten, että paikka oli todellakin erinomainen, jonka kaikki edut Cherry sitäpaitsi kuvasi mitä valoisimmin värein, kuin kauppias, joka on joutunut tekemisiin hieman epäröivän ostajan kanssa.

"Tuo kaikki kuulostaa ihmeen houkuttelevalta ja todenmukaiselta", sanoi Boyd viimein, "mutta meidän täytyy ottaa myös tarkoin huomioon kaikki seikat, jotka vaikeuttavat suunnitelman toteuttamista, ja niitä on paljon. Ensimmäinen on luonnollisesti pääoman hankinta. Minulla on kylläkin pienoinen summa jo hallussani, mutta kaksisataatuhatta dollaria! Hirvittävä summa, jonka saaminen voi käydä mahdottomaksi kaikista mahtavista ystävistä huolimatta. Toinen tärkeä tekijä on aika. Nyt on joulukuu jo alullaan ja minun pitäisi ehtiä tänne takaisin huhtikuun lopussa, ja kolmanneksi, kykenisinkö saamaan kaikki tarkoituksenmukaiseen kuntoon ja osaisinko toimia niin, että yrityksemme onnistuisi? Tehtävä on varmaankin sangen monimutkainen, ala, josta en tiedä kerrassaan mitään. Sitten on vielä lukemattomia vaikeasti ratkaistavia kysymyksiä, kuten koneiden saaminen tänne ajoissa, kiinalaisen työvoiman palkkaaminen, sopivan laivan hankkiminen, saaliin rahaksimuutto ja —"

"George Balt on tehnyt tuon kaiken montakin kertaa, joten hän kyllä tietää kaikki nuo seikat", keskeytti Cherry päättävästi. "Vastoinkäymisten sattuessa on aina joku neuvo, johon turvautua, ja täytyneehän teidän suoriutua siitä, mistä toisetkin."

Mutta Emersonia ei voitettu niin helposti. Vaikka hän olikin nuori, oli hän jo saanut kokea, kuinka pettävät ihmistoiveet ovat, ja hänen periaatteensa oli pohtia kysymys joka puolelta, ennenkuin antoi lopullisen vastauksensa.

"Pieninkin laskuvirhe voi turmella kaikki", mietti hän, "sillä tämä maa on erilainen kuin muut. Täällä eletään melkein kokonaan eristettyinä, ja jos joku koneiston osa pettää, ei ole aikaa lähteä toista hakemaan."

"Vaikeudet ovat luonnollisesti suuret", myönsi tyttö, "mutta voitonmahdollisuudet ovat myös senmukaiset, eikä tässä ole millään muotoa uhkapelistä kysymys. Tilaisuus on todellakin edullinen. Jokainen, joka on maailmassa suorittanut jotakin, luottaa onnettaren suopeuteen, ja onnistumisen toiveethan juuri tekevätkin elämän elämisen arvoiseksi."

"Siltähän se kyllä voi tuntua, kun lähdetään otaksumien poluille", vastasi Emerson hieman ivallisesti, "mutta käytännössä huomaatte, että menestys on useimmiten tarkkojen laskelmien tulos. Kaikki nuo äsken mainitsemani seikat ovat sitä lajia, että niihin voi liittyä tuhansia asianhaaroja, jotka —"

"Maailmassa on vain yksi, joka voi murtaa teidät, ja se olette te itse, eikä kukaan voi tietää, miten joku yritys onnistuu, ennenkuin on ryhtynyt siihen", keskeytti tyttö toisen kerran katsoen kumppaniaan tiukasti silmiin otsallaan päättäväinen ryppy. "Voihan sattua, ettei yrityksemme onnistu; sellaisia mahdollisuuksiahan saattaa olla miljoonittain, mutta älkää nyt ruvetko niiden lukumäärää laskemaan. Ottakaa sen sijaan lukuun kaikki ne tosiasiat, jotka takaavat menestyksen, älkääkä olko heikkouskoinen, kun ei ole mitään pelon syytä. Eihän pelkoa ole olemassakaan. Se on vain rohkeuden puutetta, samoinkuin epäröinti on vaillinaisen päättäväisyyden merkki. En ole vielä nähnyt mitään, jota olisin pelännyt, ja — te olette mies. Onneton on nainen, joka tahtoo, että hänet vallataan ilman liehittelyjä. Teidän täytyy käydä häneen käsiksi ja ryöstää hänet mukaanne, sen sijaan että huokailette hänen ikkunansa alla mandoliinianne näppäillen. Häntä kohtaan täytyy olla jyrkkä, taipumaton ja häikäilemätön. Tappelusta ei ole kukaan suoriutunut voittajana neuvottelemalla, vaan toimimalla, ja jos ihminen pohtii jotakin kysymystä kyllin kauan, kasvavat vaikeudet voittamattomiksi, olipa asia kuinka yksinkertainen hyvänsä. Ei, sattumat ne ovat, jotka ihmiskohtalon määräävät, ja kun viitoittaa itselleen tien, on se suunniteltava niin häikäisevän kirkkaaksi, että sitä voi pimeässäkin seurata; päämaalin lähetessä se valkenee jälleen. Älkää seisoko paikallanne pimeyteen tuijottaen ja ajatellen, että pyritte eteenpäin kun hämärä hälvenee, sillä siten ette pääse milloinkaan mihinkään."

Sanat lausuttiin vakaumukselta ja voimalla, joka sai nuoren miehen innostumaan. Hän olisi mielellään sanonut jotakin, mutta tyttö viittasi häntä vaikenemaan ja jatkoi:

"Odottakaa, en ole lopettanut vielä. Olen pitänyt teitä silmällä ja tiedän, että olette jostakin syystä menettänyt rohkeutenne ja luottamuksen tulevaisuuteen. Teillä on ollut vastoinkäymisiä, jotka ovat masentaneet ja katkeroittaneet mielenne, mutta olen varma, että teillä on kaikki menestyksen edellytykset, sillä te olette nuori ja järkevä, kylmäverinen ja päättäväinen. Tilaisuus, jonka nyt teille tarjoan, on elämänne suurin, jota hyväksenne käyttäen voitte kahdeksassa kuukaudessa poistaa kaikki entisten vastoinkäymisten ja pettymysten jäljet. Samalla valvon omia etujanikin, sillä en ole sentään niin yli-inhimillisen jalo. Uskon, että sallimus on lähettänyt teidät Kalvikiin omaa onneanne luomaan ja samalla vapauttamaan minut ja George Balt-raukan, jota ette ole milloinkaan nähnyt, yhteisestä vihollisestamme. Te kykenette siihen ja te voitatte."

Emerson ojensi vaistomaisesti kätensä ja tarttui tytön suureen kintaaseen, joka kätki tämän hennon käden. Silmät sädehtivät, ja kasvoilla, jotka olivat aina olleet synkän masentuneet, kuvastui nyt uuden toivon kirkas kajastus. Hartiatkin olivat kohonneet ja siirrähtäneet taaksepäin, ikäänkuin jokin äkillinen voiman pulpahdus olisi kirvoittanut huolten raskaan taakan.

"Olette oikeassa!" lausui hän lujasti. "Lähetämme vielä tänä iltana sanan Baltille."