VI.

MYRSKYSSÄ JA PAKKASESSA.

Miehet puuhailivat koko päivän matkavalmistuksissa. Balt riemuitsi ja Emerson oli kärsimätön aivan kuin maa olisi polttanut hänen jalkojaan, mutta Fraser, jonka tyyneyttä ei voinut mikään järkyttää, loikoili melkein koko päivän huomauttaen, että täytyi nauttia mahdollisimman kauan kunnollisen vuoteen mukavuudesta, sillä eihän tiennyt missä ja milloin hänelle sellainen jälleen tarjottaisiin.

Näennäisestä hilpeydestään huolimatta oli Cherry sisimmässään sangen murheellinen, sillä näiden miesten mentyä hän jäi jälleen yksin pelkonsa ja häikäilemättömien vihollistensa kouriin. Luoksepääsemätön erämaa sulki hänet kuin hautaan, jonka hiljaisuudessa ei ollut yhtään ystävää häntä lohduttamassa ja rohkaisemassa. Hän oli melkein vihainen Emersonille ja itselleenkin. Miksi oli hän sallinut tuon itsekkään nuoren miehen häiritä koko hänen hyvin järjestettyä elämäänsä.

"Onko hän mieleisenne?" kysyi hän kerran Baltilta.

"Kyllä. Hän on 'all right'", vastasi jättiläinen. "Juuri sellainen, jota tarvitsen — hurja ja pelkäämätön, joka ei säikähdä mitään, kun tosi tulee." Silmät leimahtivat ja hampaat kiristyivät yhteen, kun hän muisti kaikki kärsimänsä vääryydet. "Onhan kyllä paljon asioita, joista hän ei tiedä mitään, mutta niissä olen taas minä mestari, ja niin ollen meidän täytyy onnistua. Mutta sanokaahan, eikö hän ole aivan kamala tekemään kysymyksiä? Hän on pitänyt minua niin lujilla, että pääni on vallan sekaisin ja selkäni halpaantunut, eikä hän näytä unohtavan mitään, minkä kerran kuulee."

Tuo leppymättömän vihan lietsoma hillitön kiihko, jolla jättiläinen odotti suunniteltua yhteenottoa, ilmaisi Cherrylle kyllin selvästi, että voimat aiottiin ponnistaa äärimmilleen. Katumus, että oli houkutellut tuon nuoren miehen tähän vaaralliseen yritykseen, hiipi jälleen hänen sydämeensä ja täytti sen viiltävällä ahdistuksella.

Illan hämärtyessä jätti Emerson Baltin ja Fraserin juttelemaan varastohuoneen kamiinan ääreen ja meni arkihuoneeseen Cherryn luo pyytäen tätä soittamaan jonkun kappaleen. Tyttö oli heti valmis, ja he lauloivat yhdessä, kuten ensimmäisenäkin iltana. Sävelten taikavoima rakensi jälleen sillan heidän välilleen ja karkoitti kaiken jäykkyyden, nuoren miehen arvokkuus suli, ja hänestä tuli jälleen mitä miellyttävin ja hauskin toveri, jonka hilpeät puheet ja poikamainen sydämellisyys herättivät tytössä tunteita, jotka uhkasivat järkyttää tämän mielenrauhan kokonaan. Tämmöisistä hetkistähän Cherry oli aina unelmoinut, ja hänen koko olemukseensa ilmestyi nyt jotakin suloisen viehkeätä ja vastustamattoman lumoavaa, niin että nuori mies unhotti huolensa ja kopeutensa kokonaan ja koetti kaikin tavoin olla tytölle mieliksi, ja sama voima, joka saa linnun kiiruhtamaan puolisonsa luo kutsun kuultuaan, pani nyt tytönkin sydämeen herkimmät kielet väräjämään. Oltuaan niin kauan kaiken hellyyden puutteessa tunsi Emerson nyt kiihkeätä myötätunnon kaipuuta, ja tämä iltahan oli heidän viimeisensä, ennenkuin hän lähti vaaralliselle matkalleen kultaista taljaa valloittamaan. Kun hän vihdoin toivotti hyvää yötä, oli hänellä aivan toiset käsitykset emäntänsä viehätysvoimasta ja kyvystä hoitaa asioita, ja kun hän iltapiippuaan poltellessaan muisteli hupaisata vierailuaan, ei hän voinut vapautua tunteesta, että oli leikitellyt tulen kanssa. Cherry lepäsi valveilla aamupuoleen yötä sydän onnea ja epämääräisiä toiveita tulvillaan, joista selittämätön pelontunne hänet kuitenkin silloin tällöin havahdutti.

Jäähyväiset olivat lyhyet ja ylimalkaiset, eikä muuhun ollut aikaakaan, sillä koirat riuhtoivat vimmatusti ja joulukuun ilma oli pureva. Cherry viittasi kuitenkin Emersonin luokseen ja pyysi, koettaen pakottaa äänensä rauhalliseksi, tätä vielä kerran tarkoin ajattelemaan, ennenkuin lopullisesti ryhtyi tehtävään "Jos tämä maa olisi toisenlainen ja jos täällä noudatettaisiin edes jotakin lakia, joka takaisi henkilökohtaisen turvallisuuden, niin en sanoisi mitään, vaan päinvastoin kehoittaisin, mutta —"

Emerson oli purskahtaa nauruun tytön pelolle, mutta nähdessään otsan huolestuneen rypyn ja huulten tuskallisen vavahtelun hän kumartui ja suuteli tyttöä, ennenkuin tämä ehti arvata hänen aikeensa, pulppuavan elämänhalunsa pakottamana ja mitään seurauksia ajattelematta.

"Hyvästi!" nauroi hän silmät sädehtien. "Kas siinä vastaukseni!" Hän heittäytyi rekeensä ja ärjäisi koirille, jotka hypähtivät eteenpäin, ja pian oli koko matkue liikkeellä.

Toiset, jotka eivät olleet huomanneet hänen hyvästijättöään, huutelivat nyt viimeisiä jäähyväisiä, mutta tyttö seisoi äänetönnä ja liikkumattomana ja pakkasesta välittämättä silmissään hämmästynyt ja ihmettelevä katse, joka seurasi matkamiehiä, kunnes ne häipyivät näkyvistä. Silloin hän huokasi syvään ja kiiruhti sisään Constantinen ja Chakawaman luo.

Pohjolan pimeillä perillä on talvinen matka aina arveluttava, mutta taipale, joka oli Emersonilla ja hänen kumppaneillaan nyt edessä, oli erikoisen vaarallinen, sillä kulkihan heidän tiensä Alaskan korkean vuoriston poikki, tuon aution ja pilviä tavoittelevan vallituksen yli, joka erottaa Pohjois-Canadan äärettömät erämaat napapiirin autioista alueista. Tämä vuorijono on kuin suunnaton jääpeitteinen torahammas, kaareva kuin sarvikuonon sarvi, jonka kärki kurkottautuu noin kahdeksansataa penikulmaa Aasian rannikkoa kohti ja jonka huiput ovat aina tiheän usvan ja tuliperäisten höyryjen peitossa. Se on kuin terävähampainen saha, kaitainen, kiinteä ja luoksepääsemätön, jonka vaiheilla tuimat myrskyt alituisesti temmeltävät. Kesällä pieksävät sateet sen jyrkkiä rinteitä, joilla peurat ja karhut silloin asustavat, mutta kun talven valkoinen käsi ojentuu jäämeren helmoista, muuttuu sade lumimyrskyksi, joka ensin peräytyen hyökkää yhä vimmatummin eteenpäin kietoen vihdoin vaippaansa koko vuoriston ja sokaisten matkamiehet sekä maalla että merellä. Puutteellisesti kartoitetulla rannikolla ei ole mitään majakoita, minkätähden se on kaikkien merenkulkijoiden kauhu, ja soliin, jotka siellä täällä katkaisevat jonon, puristautuu lumimyrsky niin hillittömällä voimalla, että kulkijat kaivautuvat nietoksiin tahi ryömivät makuusäkkeihinsä sen raivoa pakoon. Se on äkillisten myrskyjen alue, oikein luonnonvoimien taistelutanner, jonka jylhässä alastomuudessa on jotakin kaamean uhkaavaa ja toivottoman lohdutonta. Siellä täällä tapaa jonkun yskivän alkuasukkaan, joka viettää kituvaa elämäänsä jossakin suojaisessa vuorenonkalossa tahi kurjassa majassa, joka on köysillä ja paaluilla kiinnitetty maakamaraan.

Sinne olivat miehet nyt matkalla, Katmai-solaa kohti, joka on vain kapea rotko kahden huipun välissä. Paikka on ympäröiviä harjanteitakin alastomampi, sillä solassa, joka laajenee suppilomaisesta molemmissa päissä, kiihtyy myrskyjen raivo moninkertaiseksi. Sillä oli mainekin sen mukainen ja sitä kartettiin taikauskoisella pelolla, mutta Emerson ei tahtonut kuulla puhuttavankaan turvallisemmasta tiestä, vaan väitti, ettei heillä ollut aikaa kierroksen suorittamiseen. Hänen mieltään ei voinut mikään masentaa, eivätkä mitkään ponnistukset saaneet häntä pysähtymään, hän oli väsymätön ja kiihkeydessään julma ja säälimätön.

Viikon päivät kestäneen rasittavan matkan jälkeen he saapuivat vuoren jääpeitteisen rinteen juurelle, johon he leiriytyivät harvaan ja kituvaan pensaikkoon, mukanaan eräs alkuasukas, joka oli luvannut opastaa heidät toiselle puolelle. Kolme vuorokautta maattiin toimettomina myrskyn tyyntymistä odotellen, ja neljäs aamu valkenikin tyynenä ja selkeänä. Mutta katseltuaan hetkisen tutkivasti vuorten huippuja, intiaani ravisti päätään ja sanoi jotakin Baltille, joka nyökkäsi myöntävästi.

"Mitä nyt?" ärjäisi Emerson. "Miksi emme lähde liikkeelle?"

"Ei tänään", vastasi Balt. "Näettekös, kuinka nuo kärjet savuavat." Hän osoitti korkeimpien huippujen ympärillä häilyviä valkoisia pyörteitä, jotka näyttivät sinne tänne kiitävältä keveältä udulta. "Lunta, kuivaa lunta, joka ennustaa, että tuuli kiihtyy jälleen."

"Tarkoitatteko, että meidän täytyy maata tässä ja odottaa ehdottomasti tyyntä päivää?"

"Aivan niin."

"Mutta siihenhän voi mennä vaikkapa kokonainen viikkokin."

"Kaksikin, mutta huomennakin voi sää jo olla mitä parhain."

"Eihän tämmöinen tuulenhenki merkitse mitään."

"Tuulenhenki!" Balt nauroi. "Tuolla ylhäällä se mellastaa kuin pyörremyrsky, siitä voitte olla varma. Emme voi nyt tehdä muuta kuin odottaa sopivata hetkeä ja sitten yrittää. Lähin metsä on kolmenkymmenen penikulman päässä, ja kun on tunkeutunut solaan, ei voi pysähtyä ennenkuin on päässyt toiselle puolelle."

Emersonin täytyi alistua, kun ei muuta neuvoa ollut, ja Balt alkoi laitella rekeä kuntoon ja ruokki koirat. Fraser makasi teltassa ja hoiteli turvonneita nilkkojaan, joita lumikenkien hihnat olivat kalvaneet, kiroillen kohtaloa, joka oli saattanut hänet tähän tylyyn ympäristöön, ja sadatellen miestä, joka oli keksinyt lumikengät. Mikään ei ollut hänelle mieleen. Leipä oli mautonta ja nuotion ääreen kyyristyneen tulta hoitelevan oppaan haju inhoitti häntä sanomattomasti.

Seuraavana aamuna siintivät vuorten huiput kirkkaina kuin norsunluupuikot teräksensinistä taivasta vasten, ja kun he kiipesivät solaan, oli ilma niin tyyni, että piipuista nousevat savukiehkurat leijailivat kauan heidän yläpuolellaan. Kuiva lumi kirskui terävästi joka askeleella, johon moninkertainen kaiku vastasi jyrkistä seinämistä. Matka edistyi ensin sangen nopeasti, mutta sitten alkoivat kinokset kasvaa, ja eteen tuli jyrkänteitä, joihin täytyi hakata luotettavat jalansijat, tavarat täytyi purkaa ja viedä vähitellen ylös, koirat riisua valjaista ja kiskoa reki nuorilla jyrkänteen päälle, mikä kaikki toistui aina vähän väliä. Tuo raataminen oli hyvin väsyttävää ja hidastutti sitäpaitsi kulkua, minkä lisäksi tuli vielä se, että korkeammalla oli kaikki kyynärää vahvan untuvan hienon lumikerroksen peitossa, joka ei kannattanut rekeä, vaan kasautui haitallisesti sen eteen.

Keskipäivällä saavuttiin korkeimmalle kohdalle, tuon jylhän ja aution paikan sydämeen, suunnattomien sikin sokin viskeltyjen kallionlohkareiden keskelle, jossa ei mikään kasvullisuus tahi ainoakaan elävän olennon painama jälki rikkonut hangen häikäisevän valkeata pintaa. Siellä täällä tuijotti joku valkoisen lumivaipan varjostama alaston vuorenseinämä uhkaavasti matkamiehiin, jotka uurastivat hiestä märkinä työläästi eteenpäin. Kaikki olivat uuvuksissa ja äänettömät, paitsi Emerson, joka rohkaisi ja kehoitti toisia herkeämättä.

Parin tunnin kuluttua intiaani pysähtyi ja alkoi nuuskia ilmaa, jossa Balt näytti myös huomanneen jonkun muutoksen tapahtuneen.

"Onko jotakin hullusti?" murahti Emerson.

"Pelkään, että saamme jälleen myrskyn niskaamme", vastasi jättiläinen päätään ravistaen. Intiaani alkoi selittää jotakin hyvin kiihtyneesti ja heidän siinä seisoessaan hyväili jo ensimmäinen purevan kylmä henkäys heidän poskiaan. Katsahtaessaan ylös he näkivät ilman olevan kuin sakeata savua täynnä, ja kun he loivat katseensa maahan, huomasivat he, että tuo untuvantapainen lumikerros liikahteli ja väreili hiljaa. Ohuita lumipyörteitä alkoi kieppua kinosten harjoilla kadoten yhtä äkkiä kuin olivat ilmestyneetkin, ja ennenkuin he tiesivätkään, oli myrsky riehahtanut valloilleen rynnäten solaan joka hetki kiihtyvällä raivolla. Lumikenttien hengettären näkymätön käsi oli päästänyt myrskyn raivottaret valloilleen, ja koko tienoo kajahteli niiden kaameasta ulvonnasta. Vihuri, joka syöksyi takaapäin matkueen kimppuun, nosti susikoirain selkäkarvat pystyyn ja täytti niiden turkin ihoa myöten pienillä jääneulasilla, niin että eläimet kääntyivät vihdoin päin tuuleen ja kyyristyivät reen taakse suojaan korvat luimussa. Miesten kasvot kuivuivat silmänräpäyksessä, höyryävät vaatteet jäykistyivät, ja veri alkoi kiertää hitaammin.

Fraser karjaisi jotakin, mutta hänen äänensä hukkui myrskyn ulvontaan, ja välittämättä tiedustella, mitä seikkailija oli sanonut Emerson kiiruhti reen etupuolelle ja vetäisi valjaat poikki Baltin ja oppaan alkaessa purkaa kuormaa. Kun he avasivat viimeistä solmua, kiskaisi vihuri tavaroita suojelevan tervakankaan heidän kohmettuneista käsistään riuhtaisten mukaansa oppaan höllästi laskostetun peitteen, joka oli päällimmäisenä. Mies tavoitteli sitä kiinni, mutta se kohosi ilmaan kuin siivillä pudoten hiukan etempänä hangelle, jossa se avautui kokonaan ja nousi jonkun kiivaan tuulispään kiidättämänä jälleen korkealle leijaillen vihdoin rinnettä alas kuin joku jättiläismäinen lepakko, omistajan epätoivoisten valitusten seuraamana. Kaikki irrallaan olevat kevyemmät esineet menivät samaa tietä — kahvikupit, ruoka-astiat, ja säilykerasiat lähtivät kierimään vihurin vieminä hankea pitkin ja katosivat pian näkyvistä, mutta miehillä oli niin paljon muuta tekemistä, että he tuskin huomasivatkaan myrskyn tekemää kepposta.

Ilma oli ollut koko aamupäivän aivan tyyni, mutta joku lämpömäärän muutos oli järkyttänyt ilmakehän tasapainon, ja nyt syöksyi tuuli tämän aukon läpi särkyneestä säiliöstä purkautuvan veden hillittömällä raivolla.

Läheisten kukkuloiden ääriviivat muuttuivat ja näköala supistui merkillisen ahtaaksi, niin että koko tienoo sai oudon vieraan näön. Ja vaikka lumi ei ollut alkanut vielä liikehtiä, tiesivät miehet saavansa hetkisen kuluttua harhailla sankassa lumipyryssä, joka peittäisi näkyvistä kaikki tien viitat.

Balt meni aivan Emersonin viereen ja huusi tämän korvaan:

"Mitä teemme? Kääriydymmekö peitteisiimme vai pyrimmekö eteenpäin?"

"Onko lähimpään metsään pitkäkin matka?"

"Noin kaksitoista penikulmaa."

"Rientäkäämme sinne! Eväätkin ovat lopussa ja tämähän voi kestää monta päivää."

Oli aivan turhaa yrittääkään hakea reestä lisää vaatteita, niin että he jättivät varusteensa siihen ja lähtivät pyrkimään eteenpäin myrskyn ajamina ja oppaan vaistoon luottaen. Koirat olivat jo kaivautuneet lumeen ja kieltäytyivät lähtemästä liikkeelle.

Eteenpäin pääsy oli kuitenkin sangen vaikeata, vaikka tuuli olikin myötäinen, sillä eteen ilmestyi tämän tästä syviä syvänteitä, jotka täytyi kiertää, ja liukkaita rinteitä, joiden kovaksi jäätyneellä hangella jalka ei saanut mitään tukikohtaa. Sellaisissa paikoissa täytyi ryömiä polvillaan ja kätten varassa ja opastaa toisiaan huudoilla, sillä toisista eksyminen olisi merkinnyt kuolemaa. He olivat pian aivan tunnottomat ja myrskyn raivon tyrmistyttämät ja sokaisemat; viiltävä viima jääti kasvot ja heidän keuhkojaan paleli. He lankeilivat ja kierivät myrskyn kiidättäminä jäätiköitä pitkin pitkät matkat, mutta heidän täytyi ryömiä takaisin, sillä suunnasta ei tohdittu poiketa. Eräässä kohdassa seurattiin kapeata harjannetta, jossa yhteen pusertuneet kalliot muodostivat ikäänkuin katon harjan, ja kun siitä vihdoin suoriuduttiin, olivat käsineetkin riekaleina. Hangen karkean pinnan kosketusta ei voinut mikään vaate kestää, mutta kädet olivat jo puutuneet tunnottomiksi, eikä siinä ollut aikaakaan levätä tahi korjata vaurioita. Lumella alkoikin pian näkyä verijälkiä.

Kaikki neljä tunsivat pohjolan talven tavat ja olivat tottuneet sen yllätyksiin, ja käsittäen täydellisesti, miten äärimmäisen vaarallinen tilanne oli, he olivat valmiit ponnistelemaan loppuun saakka. Mutta heidän kärsimyksensä olivat sanoin kuvaamattomat, ja sellaisissa olosuhteissa on uupumus pian edessä.

Paljon on kirjoitettu punaisen miehen suurenmoisesta ruumiillisesta kestävyydestä, mutta yleisesti tunnettu totuus on, ettei kukaan intiaani kykene kilpailemaan siinä valkoisen veljensä kanssa. Alkuasukkaalta puuttuu sivistyksen mukana seuraava sisällinen voima ja kestävyys, johon liittyy vielä sukupolvia kestäneen puutteellisen pukeutumisen ja niukoissa oloissa eletyn elämän aiheuttama yleinen heikentyminen. Ei siis ollut lainkaan ihmeellistä, että intiaaniopas alkoi illan tullessa väsyä. Hän pysähtyi yhä useammin ja lähti yhä vastahakoisemmin jälleen liikkeelle, hän lankeili ja kompasteli ja nousi joka kerta entistä vaivalloisemmin, mutta kun hän oli ainoa, joka tunsi tien, eivät toisetkaan voineet ottaa hänen paikkaansa. He koettivat parhaansa mukaan tukea ja taluttaa häntä, mutta hämärän tullessa hän oli jo niin menehtynyt, että Baltin, joka oli kerran ennen kulkenut tätä tietä, täytyi ruveta oppaaksi, toisten raahatessa tuota miespoloista mukanaan omia, kalliita voimiaan tuhlaten.

Hän pyysi jo kerran, että hänet jätettäisiin jälkeen, mihin Balt ja Fraser heti myöntyivätkin, mutta Emerson ei tahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan.

"Hän kuolee kuitenkin", väitti kalastaja. "Hän on jo melkein kuollut", lisäsi Fraser, "ja metsään lienee vielä kymmenen penikulmaa jäljellä."

"Vien hänet perille saakka, kun kerran houkuttelin hänet mukaanikin", sanoi Emerson jäykästi ja alkoi hoputtaa opasta eteenpäin, joka tuskin kykeni enää ollenkaan omin voimin liikkumaan. Hämärä oli syventynyt synkäksi pimeydeksi, johon he olivat vaarassa joka hetki eksyä, ja jo ennestäänkin hidas ja vaivalloinen eteneminen muistutti nyt etanan kulkua. He putoilivat syvänteisiin, joista täytyi kiivetä ylös käsin ja jaloin, ja kun luisuttiin rinteitä alas, ei ollut muuta neuvoa kuin hellittää irti oppaasta, joka vieri heidän edellään avuttomana kuin luuton säkki, mitkä onnettomuudet kuitenkin estivät viimeisen elonkipinän sammumasta, sillä aina kun pysähdyttiin hengähtämään tuommoisen ponnistuksen jälkeen, hieroivat toiset häntä kaikin voimien, vaikka kaikki tiesivätkin, että se oli turhaa.

Fraser, joka oli aina ollut heikko voimiltaan, jaksoi aikansa, mutta uupui sitten, jolloin Baltin ja Emersonin täytyi pitää huoli hänestäkin, mikä näytti käyvän heille ylivoimaiseksi, vaikka Balt olikin vahva kuin härkä ja Emerson peloittavan sisukas.

Vihdoin alkoivat kukin väsyä ponnistuksista ja kylmästä, mutta Balt ei hellittänyt, vaan kiiruhti ja kehoitti toisia uupumatta eteenpäin osoittaen itse hyvää esimerkkiä. Emerson talutteli ja tuki Fraseria ja totesi, että tuo seikkailija oli ollut hänen vastuksinaan hamasta heidän ensi kohtaamisestaan alkaen. Ajasta ja paikasta ei ollut enää vähintäkään aavistusta, mutta eteenpäin pyrittiin herkeämättä ja mistään välittämättä aivan vaistomaisesti. Myrsky riehui ympärillä ehtymättömällä voimalla, ja hetki ei ollut enää kaukana, jolloin se olisi pusertanut miehistä viimeisetkin voimat, mutta samassa aukeni eteen jyrkästi viettävä rinne, jota alas miehet heittäytyivät luisumaan sen enempää arvelematta päättyikö se äkkijyrkkään putoukseen vai kinoksiin. Heistä oli aivan samantekevää, mitä alla oli, ja niin vierittiin alas kaikki yhdessä rykelmässä ja päädyttiin paikkaan, jossa siellä täällä näkyi hangesta pajupensaiden latvoja. Tämän huomion rohkaisemina kiiruhdettiin eteenpäin vielä yhden harjanteen yli ja jyrkkää rinnettä alas, kunnes saavuttiin tiheään näreikköön, johon tuuli ei päässyt enää tuntumaan. Ympärillä vallitsi syvä rauha ja vain puiden latvojen humina kertoi ylempänä riehuvasta myrskystä.

Kului ainakin tunti, ennenkuin Balt ja Emerson saivat nuotion palamaan, sillä paksussa lumessa oli kuivien puiden hakeminen sangen vaikeata, semminkin kun he olivat molemmat menehtymäisillään uupumuksesta.

Cherry oli antanut Emersonille pullon konjakkia, jonka tämä nyt jakoi Fraserille ja oppaalle ollen, viisaasti kyllä, kieltäytynyt koskemasta siihen, ennenkuin oli päästy myrskyltä turvaan. Sitten hän sulatti lunta Baltin tinatuopissa ja juotti kuumaa vettä noille onnettomille, kunnes seikkailija alkoi virota, mutta intiaani oli jo inhimillisen avun saavuttamattomissa ja kuoli tuntia ennen aamunkoittoa.

He juoksuttivat Fraseria koko yön nuotion ympärillä ja hieroivat tämän tunnottomiksi turtuneita jäseniä koettaen samalla karkoittaa oman vaarallisen väsymyksen tunteen ja lämmitellen välillä kituvasti palavan nuotion hohteella.

Päivän valjetessa he koettivat saada intiaanin ruumiin kyllin korkealle näreiden latvaan, mutta tehtävä oli heille ylivoimainen, niin että heidän täytyi jättää ruumis sutten armoille, kun he lähtivät pyrkimään laaksoon kylää kohti.

Päivä oli kulunut melkein lopulleen kun he horjuivat Katmain rappeutuneeseen majataloon, jonka katto oli myrskyn varalta kiinnitetty kahdella paksulla harjan yli pingoitetulla ankkurikettingillä lujasti maahan kiinni. Lihavahko venäläinen kauppias päästi heidät sisään ja kiidätti heti saataville mitä oli välttämättömintä ensi hädän lievittämiseksi, ja lähetti sitten miesjoukon etsimään oppaan ruumista.

Matkan vaivalloisin ja vaarallisin osa oli nyt suoritettu, tuumi Emerson helpotuksesta huokaisten ja alkoi heti kun puhumaan kykeni tiedustella postilaivan kulkuvuoroja.

"Se oli täällä kolme päivää sitten matkalla länteen", vastasi kauppias.

"Aivan niin, ja palaa viikon kuluttua, eikö niin?"

"Ei, palatessa se ei poikkea tänne. Sopimus on sellainen näettekös."

"Mitä!" Emerson tunsi päätään huimaavan.

"Niin, se ei tule tänne ennenkuin ensi kuussa, jolloin, jos ilmat ovat myrskyiset, se poikkeaa tänne vasta palatessa."

"Siis kuinka pitkän ajan kuluttua?"

"Ehkä noin kahdeksan viikon päästä."

Nuori mies horjahti ja tarttui kertojaan kuin tukea etsien. Myrskyn aiheuttama viivytys solan edustalla oli siis kumonnut kaikki hänen laskelmansa! Tuo säälimätön kohtalo oli jälleen murskannut hänen toiveensa! Hän oli luullut vapautuneensa painajaisesta, joka oli kolme vuotta pitänyt häntä kahleissaan, mutta tämä oli sen sijaan vain lujentanut otettaan, kaikki kauniit suunnitelmat olivat sirpaleina. Hän oli laskenut kaikki mitä huolellisimmin ja todennut, että aikaa oli juuri niin paljon, että tehtävä voitiin suorittaa, minkä kuukaudenkin viivytys teki taas varmasti mahdottomaksi. Hän kääntyi toivottomana kumppaneihinsa päin, mutta Fraser oli lyyhistynyt lähimpään nurkkaan ja iso George nukkui kamiinan ääressä.

Hän seisoi kauan äänetönnä ja mietteisiinsä vaipuneena, kauppiaan silmäillessä häntä ymmällään, ja alkoi sitten jäykistyneillä sormillaan haparoida povitaskujaan vetäen vihdoin esiin rypistyneen lehden, joka oli repäisty jostakin kuvalehdestä. Punnittuaan sitä hetkisen kädessään hän heitti sen tuleen ja kääntyi isäntään päin raskaasti huokaisten. Kasvot olivat paleltumisesta mustuneet ja niiden ilme tylsä ja välinpitämätön.

"Antakaa meille vuoteet", lausui hän; "olemme levon tarpeessa."