XXIII.

TAISTELU JATKUU.

Boydista tuntui, että seuraavat päivät olivat hänen elämänsä ihanimmat. Hän laski leikkiä miestensä kanssa ilahduttaen ja kiihoittaen heitä päivänpaisteisella hymyllään ja väsymättömällä tarmollaan, eikä hän ollut milloinkaan joutilaana, paitsi niitä niukkoja hetkiä, jolloin hänen täytyi pakostakin nukkua joku tunti. Hän oli yhtä aikaa kaikkialla, eikä ainoakaan pyörä seisahtunut eikä yhtään määräystä koneisiin nähden annettu hänen tietämättään. George Balt vimmastui lopulta hänen kiihkolleen, sillä intiaanit eivät ole valkoisten miesten kaltaisia; saaliin hankkiminen niiden avulla pani jättiläisen, joka oli tottunut käsittelemään väkeään säälimättömän esimiehen melkeinpä rikollisella julmuudella, kovalle koetukselle. Äärimmäisistä ponnistuksistaan huolimatta hän ei saanut kuitenkaan saalista niin paljon kuin tehdas olisi niellyt, mistä kaikesta hän syytti sankarillisesti vain itseään.

Boyd oli, siitä huolimatta ettei saalista tullutkaan toivottua määrää, sangen hyvillään, sillä hän arveli joka tapauksessa voivansa pelastua täydellisestä häviöstä, ja päästyään kerran kunnialla tämän kesän yli ei Marsh eikä mikään muukaan mahti kykenisi häntä enää murskaamaan. Vaikka nuo ihanat unelmat suurenmoisesta menestyksestä eivät toteutuneetkaan, laski hän joka tapauksessa saavansa kohtuullisen voiton.

Trustin päämajassa oli rajuilma riehahtanut valloilleen. Marsh oli vimmoissaan, ja kaikki, joille se vain oli mahdollista, karttoivat häntä. Työnjohtajat ja päällysmiehet, jotka oli käsketty yhtiön punaiseksi maalattuun konttoriin kesken kiireen, poistuivat kulmat rypyssä ja arkoja silmäyksiä olkansa yli heitellen. Monet heistä saivat pitää paikkansa vain tekemällä yhtiölle palveluksia, joita ei milloinkaan kirjoihin merkitty, mutta nyt pudistelivat hekin päätään kiroten, että jotakin tavallista kummempaa oli tekeillä.

Marsh olisi voinut olla aivan levollinen ja antaa ajan lopettaa, minkä hän oli alkanut, ellei Boyd olisi ollut niin varovainen, että myi saaliinsa etukäteen. Tuo temppu uhkasi kumota kaikki Marshin suunnitelmat. Trustin suunnattomat käyttövarat tukenaan hän olisi voinut polkea hinnat niin alas, että Emerson olisi joko joutunut kokonaan tappiolle ja puille paljaille tahi saanut pitää saaliinsa seuraavaan vuoteen, mitä hanketta Wayne Wayland olisi varmasti lämpimästi kannattanut. Mutta asiain näin ollen olisi sellainen menettely aiheuttanut vain suuria tappioita kaikille välittäjille ja samalla trustille itselleenkin. Sentähden täytyi tuo nuori mies saada tuhotuksi jo Kalvikissa ja heti.

Marsh tiesi viipyneensä jo aivan liian kauan Kalvikissa, sillä hänen läsnäolonsa oli välttämätön toisissakin paikoissa kaukana etelässä, mutta hän ei voinut luovuttaa tätä taistelua toisiin käsiin. Hän odotti sitäpaitsi kiihkeästi The Grande Dame'n tuloa, jolla Mildredin ja herra Waylandin piti saapua.

Pyynnin kolmantena päivänä tuli Constantine Boydin puheille mukanaan joukko aleuteja, joiden tulkkina hän toimi. Miehet pyysivät saada palkkansa.

"Eivätkö he voi odottaa viikon loppuun?" tiedusteli Boyd.

"Ei! Ellei rahaa, ei ruokaakaan. Pienokaiset nälissään ja raha nyt tarpeen. Ostettuaan ruokaa he palaavat heti työhön."

"Hyvä on. Anna tämä maksumääräys kirjanpitäjälle."

Boyd kirjoitti pari sanaa muistikirjansa lehdelle, jonka hän repäisi irti ja antoi Constantinelle.

"Oletko tuntenut Marshin jo kauankin."

"Hyvin kauan."

"Pidätkö hänestä?"

Tummat silmät välähtivät.

"Kyllä. Hän hyvä mies."

"Olet ollut hänen työssään?"

"Kyllä?"

"Miksi lähdit pois?"

Constantine epäröi hetkisen. "Minä teke nyt työtä Cherrylle."

"Minkätähden?"

"Hän kovin hyvä pikku veljelle. Te näki pienokainen — noin iso."

"Aivan niin. Sievä lapsi. Muistatko muuten iltaa pari viikkoa sitten, jolloin olin Cherryn luona — iltaa, jolloin menit ulos sisaresi kanssa?"

"Muistan."

"Mihin menitte?"

Constantine muutteli jalkojaan, joissa oli mursunnahalla pohjatut saappaat. "Miksi kysytte?"

"Mitäpä siitä. Mihin menitte?"

"Intiaanikylään. Miksi kysytte?"

"Ilman vain. Jos muuten sattuisit joutumaan selkkauksiin Marshin kanssa, niin voin ehkä auttaa sinua. Pidän sinusta, mutta en hänestä."

Sekarotuinen murahti jotakin ja kääntyi mennäkseen, mutta samassa ojensi Boyd kätensä siepaten miehen vyössä roikkuvan puukon tupestaan. Constantine pyörähti ympäri hätäisesti huudahtaen, kasvot nytkähtelivät ja sieraimet värisivät kuin säikähtyneellä hevosella, mutta Boyd ei ollut häntä näkevinäänkään, vaan tunnusteli huolettomasti puukon terää.

"Harvinainen ase", virkkoi hän luoden mieheen omituisen katseen. "Olen sitä usein ihaillut." Hän ojensi hymyillen veitsen Constantinelle, joka solahdutti sen nopeasti paikoilleen poistuen sitten sanaa sanomatta.

Pari tuntia myöhemmin huomasi Boyd intiaanien, joille hän oli antanut maksumääräyksen, keskustelevan kiihkeästi laiturilla. Nähdessään Constantinen joukon keskellä hän meni kysymään, mitä siellä oli tekeillä, jolloin Constantine ojensi hänelle hopeisen dollarin rahan sanoen:

"Nämä miehet sanovat tämä raha ei hyvä."

"Mitä tarkoitat?"

"Raha ei hyvä. Yhtiön kauppa ei huoli siitä."

Boyd huomasi, että miehet kyräsivät häneen epäluuloisesti.

"Lorua! Mikä vika siinä olisi?"

"Kauppamies naura ja sano raha teidän. Käskee korjaamaan se pois. Hän ei myydä miehilleni ollenkaan jauhoja."

Constantine oli ilmeisesti itsekin epäilevällä kannalla.

Eräs intiaani veti kolikon taskustaan sanoen:

"Tahdomme tämmöisiä rahoja."

Boyd otti rahan ja tutki sitä joka taholta, jolloin asia heti selvisi. Rahassa näkyi nimittäin aivan selvästi jonkun entiseen kalastusyhtiöön kuuluneen säilyketehtaan nimikirjaimet, mistä hän heti huomasi, että kysymyksessä oli eräs vanha temppu, jonka jo ensimmäiset pohjolaan tunkeutuneet ja keskenään ankarasti kilpailevat, kauppaa harjoittavat yhtiöt olivat keksineet. Rahoihin, joita intiaanit näiltä yhtiöiltä saivat, oli lyöty näiden nimikirjaimet, ja kun yhtiöt kieltäytyivät ottamasta vastaan mitään muuta rahaa, oli intiaanien pakko tehdä kaikki ostoksensa näiden varastoista. Järjestelmää huolellisesti kehittämällä hankkivat yhtiöt siten yksinoikeuden kaikkeen tarjolla olevaan intiaanityövoimaan, ja oli aivan ilmeistä, että Marsh oli kumppaneineen harjoittanut samaa riistomenettelyä koko ajan aina uuden yhtymän perustamiseen saakka. Hän alkoi selitellä selkkauksen syytä ja lupasi järjestää asian, mutta intiaanit olivat monesta vahingosta viisastuneet, eivätkä luottaneet valkoisen miehen lupauksiin, ja kun sanoilla ei ollut mitään vaikutusta, virkkoi hän lopuksi:

"Ellei rahani kelpaa yhtiön kauppaan, myyn omista varastoistani, mitä tarvitsette. Näin pienistä asioista sovitaan aina."

Hän vei koko joukon varastohuoneelle huolehtien, että jokainen sai, mitä tahtoi, ja auttaen vielä tavarat kanootteihinkin.

Iltapäivä kului rauhallisesti, mutta seuraavana aamuna hän tuli levottomaksi, kun aleuteja ei alkanut kuuluakaan työhön.

Balt oli tullut särkiltä jo aikaisemmin kertoen, että heidän ja Marshin miesten välillä oli tapahtunut tiukka yhteenotto. Georgen veneet oli saarrettu pimeän turvissa, verkot viilletty rikki, mikä kaikki oli lopulta yltynyt tuimaksi tappeluksi, jossa useat hänen miehensä olivat saaneet vakavia vammoja. Jättiläinen, joka oli kaikkea muuta kuin rakastettavalla päällä, oli tullut hakemaan apua, vakuuttaen, että tilanne kärjistyi joka hetki. Kuullessaan intiaanien petollisuuden hän pihahti pilkallisesti ja lähti kaikki aseet mukanaan särkille takaisin, Boydin, joka oli nyt todella säikähtynyt, rientäessä veneeseen ja soutaessa kaikin voimin virtaa ylös Cherryn luo toivoen tämän saavan alkuasukkaat palaamaan.

Tyttö oli heti valmis lähtemään ja he aikoivat juuri nousta veneeseen, kun Chakawana syöksähti ulos pelosta kalpeana.

"Minne menette?" kysyi hän.

"Intiaanikylään. Sinä jäät tänne ja —"

"Ei, ei! Yksin en tänne jää. Tulen mukaan." Hän katsahti arasti taaksensa.

"Mutta, Chakawana, mikä sinua oikein vaivaa? Pelkäätkö?"

Tyttö nyökäytti kiihkeästi kaunista päätään.

"Ketä?" tiedusteli Boyd, mutta tyttö vain tuijotti häneen kirsikanmustilla silmillään toistaen sitten pyyntönsä. Cherry myöntyi huomauttaen Boydille:

"Muuta neuvoa ei ole. Hän ja Constantine ovat olleet niin omituiset viime aikoina, etten tiedä oikein mitä heistä ajattelisin. Tyttö, joka on ollut tähän saakka luoduista onnellisin, aina iloinen ja hilpeä, on nyt kokonaan muuttunut. Hän ja Constantine kuiskailevat aina keskenään ja käyttäytyvät muutenkin niin salaperäisesti ja kummallisesti, että aivan hermostuttaa." Intiaanityttö oli käynyt hakemassa pienokaisen ja riensi nyt heitä kohti lapsi sylissään. "Eikö hän ole sievä?" lisäsi Cherry. "Rumia ihmisiä en voi läheisyydessäni sietää."

Kylään saavuttuaan he tekivät molemmat parhaansa saadakseen miehet mukaansa, mutta turhaan; kaikki kieltäytyivät jyrkästi. Suurin osa, kuten he kuulivat, oli jo hajaantunutkin toisille säilyketehtaille tohtimatta luottaa Emersonin lupauksiin ja peläten loukata vanhoja työnantajiaan, ja jäljelläolevat olivat vanhoja laiskureita, jotka eivät tahtoneetkaan tehdä työtä, vaan kuuntelivat houkutteluja olkapäitään kohautellen ja maleksien vihdoin tiehensä.

"Kun rahanne ei kelpaa yhtiön kauppaan, eivät he siitä välitä", virkkoi Cherry lopuksi.

"Annan heille elintarpeita koko ensi talveksi", vastasi Boyd alkaen menettää malttinsa moisen härkäpäisyyden suututtamana. "Käskekää heidän muuttaa koko kirottu kylänsä tehtaalleni kiluineen kaluineen, vaimoineen ja kaikkineen. Pidän heistä huolen." Mutta joukkoon ei tepsinyt mikään. Marsh oli ollut jälleen liikkeellä, ja nuo ihmispoloiset pelkäsivät hänen kostoaan.

"Näitä raukkoja ei voi moittia", sanoi Cherry. "He ovat oppineet pelkäämään yhtiöitä, joiden varastojen turvissa he pääsevät talven yli, niin että jos elintarpeiden myynti lopetetaan kostoksi niskuroimisesta, nääntyvät kaikki nälkään. Kurjaa menettelyä!" Tyttö polkaisi vihaisesti jalkaansa. "Ja minä kun olin niin ylpeä työstäni, sillä luulin todellakin voineeni vihdoinkin jotenkin auttaa. Nyt en tiedä enää mitään mihin ryhtyä; olen tehnyt voitavani."

"Samoin minäkin", huokaisi Boyd. "Näiden viidenkymmenen aleutin avulla saimme sentään jotakin aikaan, mutta nyt!" Hän heilautti käsiään toivottomasti. "George on myös jälleen pulassa, sillä Marshin kätyrit ovat silponeet verkkomme ja laiva voi saapua millä hetkellä hyvänsä."

"Laiva! Mikä laiva?"

"Herra Waylandin huvipursi. Hän on matkalla tänne trustin toisten päämiesten ja — Mildredin keralla."

"Tuleeko — tuleeko neiti Wayland tänne?" kysyi Cherry jäykästi.

"Kyllä."

"Miksi ette ole sitä minulle sanonut?"

"Luulin sen olevan teille samantekevää."

"Hän ei siis malta odottaa, vaan seuraa jäljessänne aina Chicagosta saakka. Siinä tapauksessa ette kait enää välitäkään avustani?" Katse painui alas ja piirteet kovettuivat.

"Tietysti tarvitsen apuanne. Hänen tulonsa ei muuta tilannetta millään tavalla."

"Olette jo pitänyt minua kyllin kauan narrinanne", sanoi Cherry vihaisesti. "Tämän yrityksen takia en ole viettänyt huoletonta hetkeä, vaikka tiesitte koko ajan, että hän oli tulossa. Olemme olleet vain välikappaleita — George, minä ja kaikki muutkin, joiden avulla olette valmistautunut vain tuota hetkeä varten." Hän naurahti katkerasti.

"Nyt ette ymmärrä", sanoi Boyd. "Neiti Wayland —"

"Oh, kyllä. Eihän mikään vi olla hänelle sen mieluisempaa kuin vapauttaa teidät kaikista huolistanne. Vain sana hänen huuliltaan, ja vaikeudet häviävät olemattomiin kuin aamun usva. Tunnustakaamme joutuneemme tappiolle ja kerjätkäämme häntä pelastamaan meidät."

Boyd pudisti päätään aikoen sanoa jotakin, mutta tyttö ei antanut hänen puhua.

"Halusitte kaikesta päättäen esiintyä sankarina hänen edessään, minkä riemuvoiton saavuttaaksenne turvauduitte meihin. Olenpa, totisesti iloinen, ettemme onnistuneet, iloinen siitä, että Marsh osoitti teille täydellisen avuttomuutenne. Tulkoon nyt neiti Wayland avuksenne. Minä väistyn. Ymmärrättekö?"

Emerson tuijotti häneen ymmällään, sillä tuo kaikki oli jotakin aivan odottamatonta, mutta hän tiesi olevansa tytölle niin suuressa kiitollisuudenvelassa, että loukkautuminen oli mahdotonta.

"Neiti Waylandilla ei ole mitään tekemistä asioideni kanssa", vastasi hän rauhallisesti, "ja epäilen, mahtaisiko hän käsittääkään vastoinkäymisteni laatua. Sankaria en ole tahtonut näytellä, ja kun hanke pantiin alulle, ei päämaali, johon olen pyrkinyt, tosin teidän kaikkien avullanne, ollut teille mikään salaisuus."

"Miksi ei neiti Wayland sitten auta teitä"? kysyi Cherry. "Niinkö vähän hän välittää teistä? Eikö hänellä ole järkeä ymmärtää, miten tukala asemanne on."

"Kyllä, mutta tämä on koetukseni, josta tahdon suoriutua omin voimin. Hän ei huoli puolisokseen miestä, joka ei ole itse pystynyt onneaan luomaan, eikä hän sitäpaitsi tohdi vastustaa isänsä tahtoa, ei edes ajatellakaan sinnepäin — hän on niin kasvatettu. Wayne Waylandin vastarinta ei ole suinkaan ainoa este tielläni. Minun täytyy osoittaa hänen tyttärelleen olevani samaa maata kuin tämäkin, sillä Mildred ei siedä velttoja henkilöitä."

"Ja te uskotte tuon naisen rakastavan teitä! Hän ei olekaan mikään nainen — hän ei edes tiedä, mitä rakkaus on. Kun nainen rakastaa, luuletteko hänen välittävän rahasta, kuuluisuudesta tahi menestyksestä? Jos rakastaisin jotakin miestä, luuletteko, että pysähtyisin neuvottelemaan isäni kanssa, menenkö hänen kanssaan naimisiin vai odotanko, kunnes lemmittyni osoittaa olevansa mahdollinen rinnalleni astumaan? Arveletteko, että antaisin hänen kestää kaikki ne helvetin tuskat, jotka te olette kärsinyt, nähdäkseni mihin hän pystyy? En konsanaan! Olisin ottanut hänet sellaisenaan ja taistellut yhdessä hänen kanssaan. Olisin antanut hänelle kaikki, mitä minulla on — rahaa, aseman, ystäviä ja vaikutusvaltaa, ja jos omaiseni olisivat vastustelleet, olisin käskenyt heidän mennä hornaan. Heidät olisin heittänyt ja liittynyt häneen! Olisin käyttänyt viimeisen dollarinikin ja kaiken naisellisen neuvokkuuteni ja viekkautenikin häntä auttaakseni. Kun nainen rakastaa, ei hän välitä maailman puheista; hän seuraa lemmittyään, olipa tämä minkälainen hyvänsä."

Sanat tulivat niin kiihkeästi, että Cherryn täytyi hengähtää.

"Tätä ette ymmärrä", sanoi Boyd. "Olette alkuperäinen ja vapaudessa kasvanut, kun taas Mildred on täydellinen vastakohtanne. Vanhoillisuus on hänellä veressä, eikä hän sille mitään mahda. Minunkin oli ensin vaikea häntä ymmärtää, mutta kun tutustuin hänen elämäänsä, oloihin, joissa hän oli kasvanut, selveni kaikki. En huolisi hänestä toisenlaisena kuin mitä hän on, ja siinä on minulle aivan kyllin, kun tiedän, että hän pitää minusta omalla tavallaan."

Cherry nykäisi niskojaan. "Heleänpunainen, elämänhalusta lämmin veri on aina siirappia parempi, ja kun rakastan, tahdon myös tuntea, mitä se on — en vaadi, että se todistetaan minulle kuin mikäkin mittausopillinen tehtävä. Tahdon rakastaa ja vihata, tehdä mitä päähäni pälkähtää, vaikka se olisikin vastoin järkeni ääntä."

"Oletteko milloinkaan noin rakastanut?" kysyi Boyd äkkiä.

"Kyllä", vastasi tyttö empimättä luoden häneen katseen, jonka syvyyteen hän ei kyennyt tunkeutumaan. "En ole Luojan kiitos, noita keinotekoisia, vaan alkuperäinen, kuten sanoitte. Olen elänyt!" Punaiset huulet vääntyivät pilkalliseen hymyyn.

"En odottanutkaan teidän ymmärtävän Mildrediä", sanoi Boyd. "Mutta hän rakastaa minua ja minä palvon häntä jumalattarenani. Ihmisellä täytyy olla joku, jota hän jumaloipi; omaa kuvaansa hän ei voi kumarrella."

Cherry Malotte kääntyi hitaasti ja astui veneeseen, istuen äänettömänä koko paluumatkan, Boydin, joka oli ymmällään ja pahoilla mielin uskonsa muuria vastaan suunnatun hyökkäyksen johdosta, yrittämättäkään vaitioloa rikkoa.

"Sormeton" Fraser oli laiturilla heitä vastassa. "Missä helvetissä olette ollut?" huusi hän.

"Intiaanikylässä väkeä etsimässä. Miten niin?"

"Iso-George on lujilla; pyysi apua jo pari tuntia sitten."

"Mikä hätänä?"

"Kuusi miestänne makaa pahoin runneltuina parakissa tapeltuaan Marshin miesten kanssa, jotka kävivät päälle kuin sudet. Saalis pantiin laidan yli, eivätkä nuo poikaparat taida pitkään aikaan kyetä uutta hankkimaan. Tässä on pian kuumat paikat."

"Särkiltä meitä ei karkoiteta", kiljahti Boyd. "Hoilaan rantamiehet heti koolle, ja menkää te etsimään Altonia; tarvitsemme kaikki saatavilla olevat miehet."

"Hänestä ei ole mihinkään; vetelee jo unia kuin kotikissa."

"Taitaapa ollakin selvintä, että hän on jaloista poissa."

Hän riensi tehtaan läpi, nyt melkein autio ja äänetön, huusi miehet saapuville ja törmäsi joukkoineen veneisiin jättäen intiaanit ja pari vahtia tehdasta vartioimaan.

Lahdella sukeutunut tappelu kesti koko iltapäivän jatkuen vielä hämäränkin tultua. Veneet olivat kietoutuneet yhteen rykelmään, jossa puolialastomat miehet huitoivat ympärilleen nyrkeillä, airoilla ja sauvoimilla kiroillen ja kiljuen lohien samotessa koko ajan taukoamatta sankoissa parvissa virtaa ylös kohtalokkaita synnyinvesiään kohti silvottujen ja revittyjen verkkojen läpi ja tappelusta keinahtelevien kölien alitse.