V.

SOPIMUS TEHDÄÄN.

Toimintaan ryhtyminen vaikutti Emersonissa täydellisen muutoksen. Hän ei ollut enää tuo synkkämielinen ja harvasanainen jöröttäjä, vaan vilkas, avomielinen ja kiihkeän tiedonhaluinen nuori mies, jonka kärsivällisyyden pieninkin viivytys pani kovalle koetukselle. Kotimatkalla hän melkein tukahdutti Cherryn lukemattomien kysymysten vyöryyn, niin että tyttö oli heidän päästessään kotikynnykselle sekä henkisesti että ruumiillisestikin väsynyt.

Constantine lähetettiin Baltin luo, jonka hänen täytyi etsiä käsiinsä vaikkapa vuoriston toiselta puolelta, jos niin tarvittiin. Seuraavat päivät kuluivat kiihkeässä odotuksessa, mutta samalla tarkastettiin lähin säilyketehdas pienimpiä yksityiskohtia myöten, mihin Cherry oli saanut luvan vartijalta, joka oli hänelle velkaa. Mies oli alussa hyvinkin töykeä, mutta Emerson voitti vastarinnan pian saaden tietää kaikki, mitä halusi. Hän tutki tehtaan joka sopen eikä tyytynyt ennenkuin oli saanut selityksen, jonka hyväksyi. Hänen herkkä käsityskykynsä täytti tytön ihmetyksellä, ja hänen kykynsä säilyttää kaikki muistissaan oli suorastaan ihmeellinen.

"Tehän tunnette jo säilyketehtaan rakenteen tarkemmin kuin joku ammattimies", huomautti Cherry viikon kuluttua. "Uskon melkein, että osaatte jo rakentaa sellaisen."

Emerson hymyili. "Olen insinööri ammatiltani, joten tuo kaikki kuuluu alaani. Yrityksen toinen puoli on vielä kokonaan arvailun varassa."

"Siitä pitää taas Balt huolen."

"Mutta miksi hän ei tule jo?" Tuo kysymys oli uudistunut vähän väliä ja aina yhä kärsimättömämmin, niin että Cherryllä oli täysi työ saada hänet malttamaan mielensä.

Fraser oli myös huomannut kumppanissaan tapahtuneen merkillisen muutoksen ja seuraili tämän puuhia suuresti ymmällään.

"Mitä olette oikein tehnyt hänelle?" tiedusteli hän kerrankin Cherryltä. "Olette varmaankin juottanut hänelle jotakin taikajuomaa, sillä en ole nähnyt kenenkään vilkastuvan noin nopeasti. Hänhän oli ennen mitä toivottomin jöröttäjä, jossa ei ollut henkeä enemmän kuin sairaassa kissassa, millä en suinkaan tarkoita sitä, että hän olisi entistä nerokkaampi, kuten te näytätte luulevan, vaikka hän onkin välistä sangen toivorikkaan näköinen."

"Toivorikkaan? Mitä te oikein tarkoitatte?"

"Tarkoitan, että hänellä lienee hyvät toiveet ansaita paljon rahaa."

"Sitä se ei ole. Raha on hänelle sivuasia", selitti tyttö painolla. Hän olisi mielellään kysynyt Fraserilta, tiesikö tämä mitään tuosta kuvalehden salaperäisestä kaunottaresta, mutta maltti mielensä.

"Oikeastaan olen samaa mieltä", vastasi Fraser. "Näyttää aivan siltä, että hän toivoo tämän kalastushomman avaavan hänelle jonkun suljetun oven, jos se vain luonnistaa. Hän näkyy kohdistavan siihen kaikki toiveensa ja kaiken tarmonsa."

"Samoin on minunkin laitani", sanoi tyttö. "Väkeni on valmis luopumaan minusta, eikä — eikä Willis Marsh toivokaan muuta kuin että joudun puille paljaille!"

"Vai niin. Tämä on siis viimeinen ja ainoa mahdollisuutenne", irvisteli Fraser. "Minulla oli toimintasyistänne aivan toinen käsitys." Silmät välähtivät viekkaasti.

"Minkälainen sitten, pyydän?"

"No, suoraan sanoen on tämä paikka, kovin yksinäinen teidänlaiselle naiselle, eikähän meidän yhteinen ystävämme ole sentään aivan mahdoton."

Cherryn posket karahtivat hehkuvan punaisiksi, mutta hänen äänensä oli jääkylmä.

"Tässä ei ole kysymys mistään muusta kuin liikeasiasta."

"Hm! En ole milloinkaan kuullutkaan muuta kuin että olette liikenainen", sanoi seikkailija.

"Oletteko siis" — tytön posket kalpenivat ja sanat tulivat harvakseen — "jolloinkin kuullut minusta keskusteltavan?"

"Tuo Emerson on, näettekös, niin arka kunniastaan, että hän tekee oloni välistä ihan kiusalliseksi", valitti Fraser ikäänkuin hän ei olisi kysymystä kuullutkaan. "Hän on todellakin omituinen, juuri sellainen, joista kerrotaan romaaneissa."

"Ette ole vastannut kysymykseeni", tiukkasi Cherry.

Fraser suisti jälleen puheen toisaalle. "Jos tuo Marsh käy tänä kesänä kimppuunne oikein toden teolla, niin miksi ette usko näitä puuhia minulle ja anna minun valvoa etujanne? Valmistan tuolle Marshille sellaisen helvetin, että hänen säilyketehtaansa ovat ennen syksyä minun hallussani."

"Kiitän, mutta kykenen itsekin hoitamaan asiani", vastasi tyttö äänellä, joka lopetti keskustelun.

* * * * *

Eräänä myrskyisenä iltana — Constantine oli jo ollut toista viikkoa matkalla — ilmestyi lumipyrystä hämärän tullessa työläästi eteenpäin pyrkivä valjakko ja kaksi kylmästä kohmettunutta ja uupunutta miestä. Nuo niin kiihkeästi odotetut olivat vihdoinkin saapuneet, ja kuopille vajonneet posket ja koirien verille hankautuneet jalat ilmaisivat, että matka oli ollut pitkä ja rasittava. Mutta vaikka heillä oli satojen penikulmien vaivalloinen taival takana, kieltäytyi Balt maistamasta suupalaakaan, ennenkuin oli saanut tietää, miksi Cherry oli lähettänyt hakemaan häntä.

"Mikä on hätänä?" tiedusteli hän luoden epäluuloisen katseen vieraisiin.

Tyttö selosti tilanteen mahdollisimman lyhyesti, Boyd Emersonin katsellessa ihmeissään kalastajaa, jonka kaltaista miestä hän ei ollut vielä milloinkaan kohdannut. Hän näki edessään jättiläismäisen olennon, jonka peloittavan suurten lihasten mahtavat ääriviivat näkyivät selvästi kovia kokeneen puvun alta. Tummuneet kasvot kertoivat pohjolan tuimista pakkasista ja rannikon purevista viimoista, ja karhea, punertava tukka varjosti silmiä, joiden katse oli vihamielinen ja hurja. Leuka oli pitkä ja nenän juuresta lähtevät ruokkoamattoman parransängen peittämät juovat tekivät kasvojen ilmeen niin järkkymättömän lujaksi, että kaikki piirteet olivat kuin graniittiin veistetyt. Kädet olivat känsäiset ja halkeamia täynnä ja käheässä äänessä oli taipumatonta uhmaa. Hän oli ehkä neljänkymmenen tahi kuudenkymmenen vuoden ikäinen, mutta jokainen vuosi oli omistettu merelle, sillä sen henkäykset olivat tunkeutuneet hänen keuhkoihinsa ja sen vaahtojen raivo hänen vereensä.

Kun Cherryn sanojen merkitys alkoi selvitä, levisi kalastajan kasvoille hymyä tavoitteleva, pirullinen irvistys, ja karvaiset nyrkit aukenivat ja sulkeutuivat ahnaasti.

"Tarkoitatteko täyttä totta?" hoilasi hän Emersonille.

"Kyllä."

"Osaatteko tapella?"

"Osaan kyllä."

"Tahdotteko tehdä, niitä teille sanon?"

"En. Pidän oman pääni ja teen, mikä minua miellyttää, antautumatta teidän tahi kenenkään muunkaan komennettavaksi. Toteutan suunnitelmani täysin itsenäisesti ja omalla tavallani."

"Mutta vastassamme on vihollinen, joka ei keinoista välitä", varoitti Balt.

"Sitä en aio minäkään tehdä", vastasi toinen kylmästi ja pahaaennustavan rauhallisesti. "Olen päättänyt voittaa, niin että älkää tuhlatko kallista aikaa ihmettelemällä, miten pitkälle aion mennä. Haluan vain tietää, tuletteko mukaan."

Jättiläinen nauraa hykersi kuivasti. "No, vaikka henkeni heittäisin."

"Tiesinhän sen!" huudahti Cherry säihkyvin silmin.

"Ja ellemme voita Marshia, niin jumal'lauta minä tapan hänet!" kiljaisi Balt vetistävät silmät vihasta liekehtien. "Antakaa minulle jotakin syötävää", lisäsi hän sitten tyttöön kääntyen, "sillä olen nälissäni syönyt vain koirien kaloja, niin että vatsani on ruotoja täysi."

Hän sivalsi yltään repaleisen turkkinsa ja heitti sen lattialle kamiinan viereen mennen sitten tytön opastamana ruokailuhuoneeseen toisten seuratessa jäljessä.

Cherry istutti hänet pöydän ääreen ja pinosi eteen ruokia aivan kasoittain, joiden kimppuun Balt kävi kuin nälkäinen karhu, leuka melkein lautasessa kiinni. Hänen ruokahalunsa oli yhtä hillitön kuin hänen koko luonteensakin, eikä ruokien makuun ja laatuun kiinnitetty mitään huomiota. Syödessään hän katseli kiinteästi Emersonia tuuheiden kulmakarvainsa alta ja murahti silloin tällöin jonkun sanan vastaukseksi toisen vilkkaisiin kysymyksiin. Cherryä ja Fraseria, joka silmäili häntä pelonsekaisella kauhulla, hän ei ollut huomaavinaankaan, eikä hellittänyt, ennenkuin kaikki lautaset olivat tyhjät, jolloin hän nousi ja virkkoi kädellään huuliaan pyyhkäisten:

"Menkäämme kamiinan ääreen. Olen ollut kolme päivää kylmästä kohmetuksissa."

Levolle mentyään kuuli Cherry vielä kauan miesten äänten muminan, ja kun hän seuraavana aamuna ilmestyi aamiaiselle, tervehti Balt häntä sanoilla:

"Asia on selvä. Huomenna lähdemme."

"Huomenna?" toisti Cherry ymmällään.

"Huomennako?" tiedusteli Fraserkin hätääntyneestä. "Eihän toki! Jalkani ovat vielä liian kipeät kyetäkseni taipaleelle."

"Aamulla lähdemme. Meillä ei ole aikaa viivytellä", vahvisti Emerson.

Cherry kääntyi kalastajaan. "Niin pian ette voi mitenkään lähteä jälleen matkalle, George."

"Olen valmis vaikka paikalla", vastasi Balt.

Cherry tunsi äkkiä pelon kouristavaa sydäntään. Entäpä jos heille tapahtuisi jotakin, eivätkä he palaisikaan. Matka oli vaarallinen ja George Balt oli Behringin rannikon uhkarohkein mies. Hän loi Emersoniin säikähtyneen katseen, mutta sitä ei kukaan huomannut, ja vaikka miehet olisivat nähneetkin loisteen, joka oli nyt syttynyt noihin kirkkaisiin silmiin, eivät he olisi voineet aavistaa, että se oli nousevan lemmen kajastusta, yhtä vähän kuin tyttö itsekään ymmärsi, mitä tuo hänen käsittämätön pelkonsa merkitsi. Hänellä ei ollut myös aikaa pohtia asiaa sen enemmän, sillä Emerson lisäsi samassa hänen suureksi kauhukseen:

"Yhdytämme postilaivan Katmaissa."

"Katmaissa!" huudahti Cherry. "Sanoitte menevänne Iliamnan tietä."

"Toinen on lyhyempi."

Tyttö pyörähti Baltiin päin. "Pitäisihän teillä olla sen verran järkeä, ettette ehdota mahdottomia", tiuskaisi hän vihaisesti.

"Minä en ole sitä ehdottanut, vaan herra Emerson itse", vastasi Balt. "Hän suorastaan vaatii niin."

"Kannatan aina sitä, mikä on turvallista, joten tehkäämme suunnitelmamme vain tuota pitempää tietä ajatellen", virkkoi Fraser piippuaan rauhallisesti ladaten.

"Te ette tule mukaan", sanoi Emerson jyrkän lyhyesti.

"No helvetti!" räjähti toinen. "Miksi en?"

"Ei ole tilaa. Matka olisi siten paljon hankalampi ja rasittavampi — ymmärrättehän."

"Mutta kuulkaahan nyt. Tehän lupasitte viedä minut Yhdysvaltoihin saakka", kapinoi seikkailija. "Ette voi jättää minua tänne yksinäisyyteen elävältä nääntymään, kun kerran lupasitte." Hänen hätänsä oli ilmeinen.

"No olkoon menneeksi", sanoi Emerson hieman vastahakoisesti. "Jos otatte asian siltä kannalta, niin tulkaa mukaan, mutta vain Seattleen saakka."

"Seattle menee kyllä mukiin", vastasi Fraser ilostuen. "Siellä keksin aina jotakin, mutta Kalvik — huh!"

"Miksi teillä on niin kiire?" kysyi Cherry Emersonilta toisten poistuttua huoneesta.

"Siksi, että nyt on jokainen päivä kallis."

"Mutta miksi Katmain tie? Nyt on myrskyisin vuodenaika, ja postilaiva voi myöhästyä parikin viikkoa."

"Aivan niin, mutta jos me myöhästymme päivänkin, voi se merkitä kokonaisen kuukauden viivytyksen. Laivan pitäisi saapua noin kymmenen päivän päästä, niin ettemme voi jättää mitään sattumien varaan."

"Tulen olemaan hirveästi huolissani, kunnes saan kuulla teidän päässeen onnellisesti yli", lausui tyttö äänessään merkillisen hellä ja surumielinen sävy.

"Mitä joutavia! Onhan vaarallisempiakin tehtäviä suoritettu."

"Olen, tiedättekös, tuuminut, että teidän olisi ehkä sittenkin paras olla puuttumatta tähän yritykseen", sanoi toinen hieman epäröiden.

"Kuinka niin?" Nuori mies oli hyvin hämmästyneen näköinen. "Luulin, että olitte asiaan innostunut."

"Uskoani, että kaikki käy hyvin, ei ole mikään järkyttänyt", sammalsi tyttö, "mutta kun aloin suostutella teitä, ajattelin vain — vain itseäni, sillä tämä yritys voi poistaa tieltäni kaikki esteet ja vaikeudet, mutta —"

"Onhan se minunkin viimeinen mahdollisuuteni", keskeytti Boyd, "Mikä on saanut teidät nyt horjumaan?"

"En voi muuta, kun näen, ettette käsitä, mihin vaaroihin nyt antaudutte", vastasi Cherry kiihtyneesti. "Ette tunne miehiä, joiden kanssa joudutte vastatusten. Tähän yritykseen ryhtyessänne panette henkenne alttiiksi, sillä Marsh ei välitä mistään — kuuletteko — ei mistään raivatakseen teidät tieltään. Eihän kannata uhrata henkeään muutamasta dollarista."

"Vai ei!" Emerson naurahti käheästi. "Te ette tiedä, mitä olen valmis uskaltamaan noista muutamista dollareista, ette sanalla sanoen voi käsittää, mitä onnistuminen minulle merkitsee. Jos nyt petyn toiveissani, en pane kortta ristiin torjuakseni Marshin koston — luulenpa melkein, että olisin valmis auttamaankin häntä."

"Oh, eihän!"

"Siitä voitte ainakin olla varma, että jos hän on häikäilemätön, niin olen minäkin. Jos hän aikoo nujertaa minut, niin minä — niin vastaan tuleen tulella."

Kasvojen ilme oli niin julma, että tytön sydämeen hiipi jälleen tuo hämärä pelontunne, joka oli häntä viime aikoina vaivannut. Entinen synkkä epätoivo kuvastui jälleen miehen katseessa, ja silmien outo ja pahaaennustava hehku ilmaisi, ettei hän aikonut hevillä väistyä.

"Mutta mikä on saanut teidät muuttamaan päätöksenne?" jatkoi Emerson heikon punan noustessa tytön poskille.

"Muutamia päiviä sitten olitte ventovieras, mutta nyt olette ystävä", vastasi Cherry vakavasti. "Myötätunto ja vastenmielisyys kasvavat nopeasti, kun sovinnaisuuden säännöt eivät ole niitä kahlehtimassa, ja minä pidän teistä liian paljon nähdäkseni teidän ryhtyvän tähän. Olette liian hyvä mies noiden roistojen uhriksi. Muistakaa, miten George Baltin on käynyt."

"Balt ei ole vielä oikein yrittänytkään. Nyt vasta hän käy Marshille vaaralliseksi."

"Ettekö sentään tahtoisi harkita sanojani?" pyyteli tyttö.

"Kuulkaahan", virkkoi Emerson. "Tulin tähän maahan eräässä määrätyssä tarkoituksessa, ja minulla oli kolme vuotta aikaa toteuttaa suunnitelmani. Tarvitsin rahaa — hyvä Jumala, kuinka olin sen tarpeessa! Puhutaan kyllä rikkauden tyhjyydestä ja sanotaan, etteivät ihmiset aherra saaliin, vaan työn itsensä takia, ei suuria voittoja tavoitellen, vaan kilpailun viehätyksen lumoissa, ja ehkäpä maailmassa on sellaisiakin, mutta minun laitani oli toisin. Tarvitsin kultaa, enkä välittänyt miten sitä sain, kunhan keinot olivat rehelliset. Etsimisen jännitys ja löytämisen riemu eivät merkinneet mitään, sillä itse tuo metalli oli minulle kaikki kaikessa, enkä muusta välittänyt, ja tänne tulin sentähden, että arvelin täällä parhaiten onnistuvani. Yhtä hyvin olisin voinut mennä Saharaan tahi Tibetiin. Luovuin paljosta, johon olin tottunut, ja hylkäsin monta hyvää tarjousta, joita monet ikäiseni olisivat pitäneet kullan arvoisina, mutta sen tein arvelematta, koska minulla oli vain kolme vuotta armonaikaa ja kun tiesin, että minun täytyi luoda onneni tuossa ajassa. No niin, minä aloitin, eikä mikään vaara ollut niin suuri eikä mikään ponnistus niin rasittava, että olisin menettänyt rohkeuteni. Kohdistin kaikki voimani tehtävääni, kunnes en enää muistanut, mitä lepo oli; tehtäväni suorittaminen ei suonut minulle hetkenkään rauhaa. En tuntenut rasitusten aiheuttamaa väsymystä enkä ruumiillisia kärsimyksiä, ja unhotin pian kaiken muun paitsi päämaalini, johon taukoamatta pyrin. Raadoin kuin orja ja kohdistin työhöni kaiken tarmoni, mutta joku kirous, vei onneni. Niin juuri, kirous!

"Ensin suhtauduin vastoinkäymisiin rauhallisesti, mutta kun niistä ei alkanut tulla loppua, raivostuin. Ne vainosivat minua yötä päivää, seurasivat minua joka askeleella, kunnes huono onneni tuli yleiseksi sananparreksi. Lopulta kauhistuin, sillä vuodet kuluivat hirvittävällä nopeudella, ja armonajan viimeinen päivä häämötti jo edessäni.

"Dawsonissa esimerkiksi tein valtauksen, jonka piti näytteistä päättäen olla erinomaisen lupaava, mutta kun rupesin työskentelemään, en saanut vaivoistani pienintäkään korvausta. Yritin uudelleen ja yhä uudelleen, kunnes vihdoin löysin toisen paikan, jonka Canadan hallitus kuitenkin riisti minulta niin pätevillä syillä, ettei takaisinsaannista ollut toivoakaan. Minulle tarjottiin valtauksia, joiden omistajat eivät voineet niitä itse hyväkseen käyttää, ja vaikka tein mitä hekin olisivat tehneet, oli kaikki turhaa. Vihdoin luovuin kaivospuuhista ja siirryin erääseen kaupunkiin mielessäni uusi suunnitelma, mutta tuo kaupunki paloi.

"Olin ensimmäisiä Nomessa ja löin merkkipaaluni toisten viereen varmana siitä, että nyt ainakin olin osunut oikeaan, mutta vaikka ympärilläni työskentelevät miehet ansaitsivat päivässä kokonaisia omaisuuksia, oli valtaukseni tyhjä ja kaivokseni pohja tuon näkymättömän käden puhtaaksi lakaisema, jonka aina tunsin, mutta jota en voinut milloinkaan välttää. Vuokrasin hyväksi tunnettuja alueita vain todetakseni, että löydöt loppuivat samassa ilman mitään järjellistä syytä. Tuo uudistui niin usein, että omistajat kieltäytyivät antautumasta kanssani mihinkään tekemisiin, minua alettiin pitää huonon onnen tuojana. Kerran riisti särkynyt lumikenkä käsistäni suuren omaisuuden, ja kerran saattoi eräs lahjottu tuomari minut epätoivon partaalle. Määräaikani hupeni yhä lyhyemmäksi, ja minä vain köyhdyin.

"Topkukin sivuutin kaksi tuntia sen jälkeen kuin ensimmäinen valtaus oli tehty, mutta toinen osakas, jonka tunsin, oli mennyt kämppään tulta virittämään ja toinen valehteli minulle luullen, että olin joku vieras. Kuulin myöhemmin, että samassa kun lähdin jälleen liikkeelle, tuli ystäväni ulos ja huuteli jälkeeni pyytäen minua pysähtymään, mutta pakkanen oli tuima ja paksu karvalakkini esti äänen kuulumasta, joka muutenkin hukkui kuivan lumen kirskuntaan reen jalasten alla. Hän oli ajanut jäljessäni puoli penikulmaa tehdäkseen minut rikkaaksi, mutta kohtalon käsi hoiteli ruoskaa yllyttäen koirat yhä kiivaampaan laukkaan reen jalasten helvetillisen kirskumisen vaimentaessa hänen huutonsa. Kuusi tuntia myöhemmin oli Topkuk kuuluisa paikka — olette nähnyt postimerkit, joten ymmärrätte.

"Nimestäni tehtiin sukkeluus, jonka mainitseminen herätti naurua, vaikka kaikki kavahtivatkin minua, sillä kullankaivajat ja merimiehet ovat yhtä taikauskoisia. Kenelläkään ei ole ollut loistavampia tilaisuuksia tarjolla, mutta kenelläkään ei ole myöskään ollut niin huonoa onnea. Lopulta menetin kaiken toivon, mutta raadoin tottumuksesta edelleen pistopuheita kuulematta.

"Kolme vuotta on kylläkin pitkä aika, mutta ne kuluivat pian, ja kauniista unelmistani olivat vain rauniot jäljellä. En hellittänyt sittenkään, vaan yritin yhä uudelleen, kunnes eräänä päivänä lopetin — ainiaaksi. Ymmärsin, ettei tämä maa ollut minua varten, ja lähdin pyrkimään kotiin. Kotiin!" Emerson hymähti katkerasti. "Tuo sana ei merkitse minulle mitään, mutta sinne olin kuitenkin matkalla masentunein mielin ja toiveet murskana, kun tulin tänne ja te annoitte minulle tilaisuuden vielä kerran yrittää. Mahdollista kyllä, että tässäkin piilee vain uusi pettymys, sillä olen kolme vuotta juossut sateenkaarien jäljessä, mutta yrittämättä en voi olla, kun yksikin tilaisuus on vielä jäljellä — en voi. Ja nyt tiedän voittavani, sillä joku ääni sanoo, että olen vihdoinkin vapautunut painajaisestani."

Cherry oli kuunnellut tarkkaavaisesti nuoren miehen katkerata kertomusta ja oli syvästi liikutettu, mutta samalla kiihkeän utelias saamaan tietää, mikä oli se liikkeellepaneva voima, joka oli pakottanut tuon nuoren miehen lähtemään tänne erämaahan onneaan etsimään. Hän oli melkein varma, että kysymyksessä oli joku nainen.

"Mutta nythän tulette liian myöhään. Sanoittehan, että aika oli päättynyt jo kauan sitten."

"Ehkä", vastasi toinen etäisyyteen tuijottaen. "Siitä juuri aionkin nyt ottaa selvän. Luulen, että on vielä muutamia päiviä jäljellä." Hän kääntyi tyttöön päin ja lisäsi lujasti: "Kun olette nyt sysännyt minut liikkeelle ja suonut minulle tilaisuuden koettaa onneani kerran vielä, niin en voi enää pysähtyä. Sentähden lähdemme huomenna Katmai-solaa kohti."