VII.

UUSIA SEIKKAILUJA.

Kun toiset eivät olleet kuulleet keskustelua, säästi Emerson huonot uutisensa seuraavaan päivään ja heittäytyi levolle venäläisen osoittamaan vuoteeseen melkein kaikki vaatteet yllään ja synkimmän epätoivon vallassa. Mutta hän oli liian väsynyt voidakseen nukkua. Hermot olivat saaneet kestää semmoisen koetuksen, että niiden rauhoittaminen vaati pitkän ajan, jonka kuluessa hän heittelehti puoleen ja toiseen sekavien harhanäkyjen ahdistamana, jotka aina seuraavat horrostilaa unten maailman rajalla. Rasittunut mielikuvitus kuvasi yhä uudelleen hänen eteensä tuon kolmekymmentäkuusi tuntia kestäneen epätoivoisen taistelun myrskyä ja kuolemaa vastaan, ja kun hän oli valveilla, ajatteli hän sanomattomalla kauhulla kohtaloa, joka niin säälimättömästi häntä vainosi. Hän oli liian väsynyt raivostuakseen, voimat olivat lopussa, ja mietteet ajelehtivat sinne tänne kuin laiva ilman peräsintä. Siinä hän makasi tylsänä ja masentuneena pimeään tuijottaen kuumeisissa silmissään synkkä ja toivoton katse tuhansien tuskien raadellessa hänen runneltua ruumistaan.

Fraserin laita oli vielä huonommin. Unesta ei ollut puhettakaan, ja hänen tilansa oli niin arveluttava, että majatalon isäntä hoiteli häntä koko yön hieroen paleltumia ja muutellen siteitä tarpeen mukaan. Balt taas nukkui kuin eskimokoira. Ollen henkilö, jolla ei ollut mitään mielikuvitusta, oli hän rasittanut vain ruumistaan, joka kykeni kestämään suunnattomia ponnistuksia, ja pääsi siten kärsimästä tuota tuskallista hermojännitystä, jonka otteessa toiset taistelivat.

Kun lämpö ja lepo olivat vähitellen tasoittaneet ruumiin ja hengen välisen tasapainon, vaipui Emerson sikeään uneen, josta hän heräsi vasta myöhään päivällä koko ruumis kankeana ja kaikki lihakset hellinä. Hän nousi ja laahusti vaivoin pöydän ääreen, jossa toiset juuri lopettelivat aamiaistaan. Balt oli aivan entisellään ja Fraserkin jotakuinkin virkeänä siteistään ja kivuistaan huolimatta. Emerson tiedusteli heti, oliko oppaan ruumis löytynyt.

"Hänet tuotiin aamulla", vastasi kauppias. "Ruumis on kirkon vieressä olevassa vajassa ja haudataan heti kun pappi saapuu."

"Miesparka", surkutteli Fraser. "Enpä totisesti tahtoisi olla nyt hänen saappaissaan. Ellette olisi hoivanneet minua, niin täällä olisi kaksi vainajaa tuota kirkollista toimitusta odottamassa."

"Miten on paleltumienne laita", kysyi Emerson istuutuen tuskallisen varovasti.

"Muuten hyvin paitsi nämä eturaajat." Hän näytti kättään, joka oli hyvin ja taitavasti sidottu. "Toivon kuitenkin saavani pitää liipaisusormen, niin että jäähän edes jotakin jäljelle."

"Oletteko kuullut mitään postilaivasta?"

"En."

"Me myöhästyimme."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi iso George hätääntyneestä

"Sitä, että myrskyn aiheuttama viivytys oli meille sangen tuhoisa. Laiva on mennyt."

"Mutta tuleehan se uudelleen", aprikoi kalastaja.

"Tulee kyllä, mutta vasta kahdeksan viikon kuluttua", vastasi Emerson päätään ravistaen. "Tuo myrsky tuhosi kaikki hyvät suunnitelmamme."

Baltin kasvot nytkähtelivät ikäänkuin hän olisi ollut puhkeamaisillaan äänekkäisiin valituksiin, mutta samassa näytti eräs ajatus johtuneen hänen mieleensä.

"Sanonpa teille, mitä nyt teemme", mylvähti hän riemuiten. "Siirrämme koko jutun vuodeksi eteenpäin. Silloin ei ole ainakaan ajasta puutetta."

"Mahdotonta", murahti Emerson olkapäitään nykäisten. "Ellen voi toteuttaa suunnitelmaani nyt, niin jätän sen kokonaan. Ja nythän ovat kaikki kauniit laskelmamme mitättömät. On viisainta, että palaatte Kalvikiin, George."

Balt hypähti ylös ja alkoi kävellä kiivaasti edestakaisin. Mahdollisuus, ettei hän saisikaan nauttia uneksimastaan kostosta, saattoi hänet silmittömään raivoon. Hän kiroili ja mellasti nyrkkejään heristellen ja syyti suustaan niin kaameita sadatuksia, että Fraserkin kauhistui.

"Älkää, älkää", pyyteli hän; "heretkää jo, hyvä mies! Teettehän meidät kaikki onnettomiksi."

Mutta kalastaja ei ollut kuulevinaankaan, vaan kiihdytti yhä manaustensa voimaa, niin että Petellin, talon isäntä, joka samassa astui sisään, alkoi hartaasti ristiä silmiään kirousten ryöppyjä kauhistuen. Huomatessaan tämän ilveilyn Balt äyhkäisi:

"Missä helvetissä tuo laiva nyt sitten on?"

"Jossakin lännen puolella, arvelen."

"Mutta sehän on postilaiva, eikö niin? Miksi se ei poikkea tänne paluumatkalla?"

Kauppias kohautti pyöreitä hartioitaan. "Se ei käy palatessa muualla kuin Uyak Bay'ssa."

Emerson katsahti ylös. "Missä on Uyak Bay?"

"Kodlakin saarella", vastasi iso George päätään kääntämättä ja jatkoi kuulusteluaan.

"Millä oikeudella laivaväki sivuuttaa tämän paikan aution säilyketehtaan takia? Eihän Uyakissa ole ketään tähän vuodenaikaan! Yhtiön juonia kaikki, sanon minä."

"Laiva ei ole minun, joten en mahda sille mitään", sanoi Petellin. "Miksi ette tulleet muutamia päiviä ennen"?

"Kadunpa totisesti, että suostuin odottamaan solan edustalla", virkkoi Emerson synkästi. "Ilma ei olisi voinut olla ensimmäisenäkään päivänä kurjempi kuin mitä se oli toiselle puolelle saapuessamme."

Iso George oli huomaavinaan sanoissa jonkinlaista moitetta varovaisuutensa johdosta ja pyörähti kiukkuisesti puhujaan päin, mutta kohdatessaan Emersonin katseen hän malttoi mielensä ja siepaten lakkinsa ryntäsi ovesta ulos kuumenneita veriään jäähdyttelemään.

"Milloin arvelette laivan tulevan Uyakiin?" kysyi Emerson.

"Viikon kuluttua korkeintaan."

"Onko sinne pitkäkin matka?"

"Eikö mitä — noin viisikymmentä penikulmaa vain", hymähti Petellin, mutta huomatessaan omituisen välähdyksen vieraan silmissä hän lisäsi kiireesti: "Mutta sinne ette pääse. Uyak Bay on salmen-toisella puolella — Shelikoffin salmen, ymmärrättehän."

"Mitäs siitä! Voimmehan vuokrata purjeveneen ja —"

"Täällä ei ole nykyjään ainoatakaan, sittenkuin menetin omani viime vuonna merisaukon metsästyksessä."

"No, pienempiä veneitä ja alkuasukkaita, jotka vievät meidät yli, lienee sentään aina saatavissa? Tottahan täällä veneitä on?"

"Ei muita kuin nahkaisia — kajakkeja ja bidarkoja — tiedättehän, ja tähän vuoden aikaan on ylimeno sitäpaitsi sula mahdottomuus. Myrskyt raivoavat taukoamatta, ja Shelikoffin salmi on tämän rannikon vaikein ja vaarallisin paikka. Ei ole muuta neuvoa kuin odottaa."

Emerson vaipui tuolilleen ja painoi päänsä kätten varaan.

"Haukatkaahan hieman aamiaista", kehoitti isäntä, mutta toinen ravisti vain päätään. Mies katsahti häneen ymmällään, ja poistui sitten omia tehtäviään toimittelemaan.

"Olen kuullut puhuttavan tuosta Shelikoffin salmesta", huomautti Fraser. "Satuin kerran erään karhunmetsästäjän seuraan, joka oli Kodiakista kotoisin, ja hän kertoi, että tuo paikka on talvisaikaan todellinen helvetti." Kun Emerson ei virkkanut mitään, lisäsi seikkailija värittömissä silmissään huolestunut katse: "Olen tähtenne vilpittömästi pahoillani, toveri, mutta ehkäpä tässä sentään joku neuvo keksitään, niin että älkää nyt olko noin masentunut."

Emerson istui kauan hievahtamatta tuleen tuijottaen, mutta nousi sitten äkkiä, ikäänkuin jotakin olisi pälkähtänyt hänen päähänsä, ja astui ulos. Hän suuntasi kulkunsa rannalle, jossa kylän kaikki kanootit olivat, ja aloitti huolellisen tarkastelun. Viisitoista minuuttia myöhemmin hän huusi Baltille, joka myös ilmestyi rannalle:

"Kaikki hyvin! Laivan tavoitamme vielä!"

"Miten sitten?" ärähti kalastaja.

"Täällä rannalla on jotakuinkin tilava, avonainen, nahkainen vene, oomiak, tiedättehän, jonka vuokraamme. Sitten palkkaamme pari intiaania viemään meidät Uyakiin."

"Mahdotonta", murahti iso George. "Shelikoffin salmi on tähän vuodenaikaan paikka, johon höyrylaivatkaan eivät mielellään nokkaansa pistä."

"Mutta matkahan on vain viisikymmentä penikulmaa."

"Sellaisilla vesillä on viisikymmentä penikulmaa avoveneessä sama kuin viisisataa — ellette ole aivan erikoinen onnen poika."

"Mutta muuta mahdollisuutta ei ole. Tuletteko mukaan?"

"Menkäämme Petellinin puheille", vastasi iso George.

Kun isäntä kuuli asian, alkoi hän tehdä kiihkeitä vastaväitteitä.

"Kesällä kyllä, mutta ei nyt", sanoi hän. "Aivan mahdotonta. Salmi on aina vaarallinen, ja ilmakin on liian kylmä istua koko päivä avonaisessa veneessä — palellutte kuoliaaksi."

"Aiomme kuitenkin koettaa."

"Ei, ei, ei! Jos nousee myrsky, niin hukutte varmasti. Eksytte suunnasta ja —"

"Onhan meillä kompassi. Hankkikaa nyt meille tarpeellinen miehistö, niin olette kunnon mies. Muusta huolehdin itse."

"Olen varma, etten saa ketään lähtemään", selitti kauppias. "Kaikki tietävät, mitä se merkitsee, ja —"

"Hakekaa miehet tänne, niin saan puhella heidän kanssaan", keskeytti Emerson, jolloin kauppias lähti kylän päällikköä etsimään pudistellen päätään vieraiden mielettömyydelle.

Kun Balt ja Emerson astuivat sisään, huomasi Fraser heti heissä tapahtuneen muutoksen ja tiedusteli, mitä oli tapahtunut.

"Aiomme soutaa tästä salmen yli veneellä", selitti iso George.

"Mitä! No, ei ikinä! Onko nyt mielettömämpää kuultu! Ettekö käsitä —"

"Kyllä", keskeytti Emerson tylysti. "Teidän ei tarvitse tulla mukaan."

"Sanomattakin selvää. Vai luuletteko minun kykenevän sellaiseen? Kun olen kerran hädin tuskin päässyt näin pitkälle, en aio enää jättää mitään sattumien varaan."

"Voittehan odottaa postilaivaa."

"Voin kyllä, ja sen varmasti teenkin. Matkustan turvallisesti tästä lähtien, niin että voitte olla huoletta."

Toivo tavoittaa postilaiva antoi Baltille ja Emersonille uutta rohkeutta, mutta kun kauppias palasi kylän päällikkö ja muutamia metsästäjiä mukanaan, kohtasi heidän ehdotuksensa mitä lujinta vastarintaa, jota ei rahan mahtikaan kyennyt murtamaan. Käyttäen venäläistä tulkkina Emerson pyyteli ja houkutteli latoen viimeiset kolikkonsakin pöydälle, mutta turhaan. Miehet pudistivat vain päätään ja puhelivat keskenään.

"He sanovat, että pakkanen on aivan liian ankara", selitti Petellin. "He paleltuvat, eikähän kuolleilla ole rahoista mitään hyötyä."

Eräs alkuasukas virkkoi: "Tämä kuu on kaikista myrskyisin, ja avonaisen veneen upottavat aallot heti."

"Sittenhän he voivat viedä meidät yli bidarkoilla", väitti Emerson, joka oli nähnyt rannalla useampia näitä pienempiä aluksia, jotka ovat mursun nahasta tehtyjä pitkiä aivan umpinaisia kanootteja, keskellä pieni aukko soutajaa varten. "Eihän heidän ole pakko palata samaa tietä takaisin, vaan voivat odottaa Uyakissa postilaivaa. Maksanhan niin suuren palkan, etteivät he saa kymmenessä vuodessa kokoon sellaista summaa."

Petellin teki parastaan, mutta intiaaneja ei saanut mikään taipumaan. Kun miehet tekivät lähtöä, sanoi Emerson:

"Kysykää, mitä he tahtovat yhdestä bidarkasta."

"Sata dollaria", ilmoitti Petellin hetkisen neuvoteltuaan.

Emerson kääntyi Georgeen päin. "Luuletteko meidän tulevan kahden toimeen?"

Kalastaja epäröi. "Kaksi on liian vähän", vastasi hän, "mutta hankkikaa joku kolmas, niin olen valmis."

Emerson alkoi jälleen neuvotella intiaanein kanssa, mutta nyt olivat vastaukset ehdottomasti kieltävät. Yksinään, ilman ainoatakaan oman heimon miestä, joka oli taitava ja kestävä meloja ja johon saattoi ehdottomasti luottaa, ei kukaan heistä tohtinut ajatellakaan matkalle lähtöä. Näytti jo aivan siltä kuin kohtalo olisi vierittänyt viimeisen ja ylitsepääsemättömän esteen noiden kahden valkoisen miehen tielle, kun samassa "sormeton" Fraser, joka oli vaiti kuunnellut neuvottelua, lausui katkeralla ja soimaavalla äänellä:

"Eipä taida olla sitten taas muita kuin minä jäljellä. Niinhän se on aina ollut, hitto soikoon."

"Tekö"! huudahti Emerson äärimmilleen hämmästyneenä ja voimatta oikein uskoa korviaan. Mieshän oli aina kammoksunut kaikkia rasituksia ja kieltäytynyt järkähtämättömän johdonmukaisesti tyytymästä yrityksiin, jotka olivat vähänkin uhkarohkeat.

"Niin, mielelläni en tätä tee", kiivastui Fraser, "siitä voitte panna vaikka päänne pantiksi, mutta kun nämä arvon herrat" — päännykäys intiaaneihin päin — "ovat liian viisaat lähtemään mukaanne, niin eihän ole muuta neuvoa kuin että minä lähden. Vai mitä?" Hän katseli ärsyttelevästi vuoroin kumpaakin.

"Osaatteko hoidella venettä?" tiedusteli iso George.

"Osaanko hoidella venettä!" toisti Fraser halveksivasti hymähtäen. "Kaikkea sitä vielä kysyykin, aika mies. Ettehän suinkaan luule olevanne ainoa inhimillinen olento, joka on milloinkaan airoja kädessään pidellyt, vaikka kämmenissänne onkin pannukakun kokoiset känsät? Olin ensimmäinen Miles Canon'illa, ja vuonna '98 ansaitsin suuren kilparynnäkön kestäessä soutajana kauniit summat. Viisikymmentä dollaria taipaleelta, joka kesti vain kolme minuuttia. Sepäs oli rahan tuloa se! Osaanko hoidella venettä? Kyllä, hyvät herrat, sen taidon kyllä osaan."

"Mutta kuulkaahan nyt, Fraser", virkkoi Emerson. "Pelkään, ettette ole vielä kyllin toipunut kyetäksenne mukaamme. Voihan käydä niin, että saamme meloa taukoamatta neljäkymmentäkahdeksankin tuntia vasten tuulta ja virtoja. George ja minä jaksamme kyllä, mutta kuten itse parhaiten tiedätte, ette te —"

Fraser pyörähti kiukkuisesti puhujaan päin.

"Lopettakaa nyt jo, taivaan tähden!" huudahti hän. "Otaksun teillä olevan sen verran hienotunteisuutta, ettette enää toitota korvaani, miten lujilla olitte tähteni Katmai-solassa. Tiedättehän minun uupuneen vain senvuoksi, että jalkani olivat hankautuneet verille. Elleivät raajani olisi olleet niin kelvottomat, olisi ylimeno ollut kuin leikin tekoa, mutta jalkani olivat verillä. Ymmärrättekö? Jalkani olivat verillä." Hän nousi vaivalloisesti ja lisäsi: "Mutta tänään en lähde minnekään. Olen vielä liian heikko ja kintaanikin ovat kelvottomat. Jos odotatte, kunnes olen toipunut niin paljon, että voin kuolla mukavasti, niin menkää ja ostakaa tuo vene, tuo mielettömien surma; teemme sitten itsemurhan kaikki yhdessä." Hän loi kumppaneihinsa närkästystä uhkuvan katseen ja lyyhäsi huoneesta, toisten voimatta edes hymyillä hämmästykseltään.

Pariin päivään ei tehty mitään muuta kuin lepäiltiin ja koottiin voimia, ja toisen päivän iltana ilmoitti Fraser jurosti ja vastahakoisesti olevansa valmis lähtemään seuraavana aamuna, minkä kuultuaan toiset ryhtyivät heti matkavalmistuksiin. Eväitä ja juomavettä varattiin runsaasti ja rannalta valikoitiin paras kanootti, joka oli kuitenkin sangen heikko ja vaappera talvista merimatkaa varten.

Tuuli oli tyyntynyt päivä päivältä heidän saavuttuaan Katmaihin, mutta siitä huolimatta näytti niemien välistä siintävä salmi kovin synkältä ja uhkaavalta. Petellin alkoi jälleen estellä, mutta miehet eivät olleet hänen pyyntöjään kuulevinaankaan, vaan menivät levolle siinä varmassa vakaumuksessa, että varhain aamulla lähdettäisiin, heräten yöllä raivoisan myrskyn pauhinaan, joka pani tuon ankkurikettingeillä tuetun rakennuksen huojahtelemaan. Fraser riemuitsi, ja Baltin otsa, joka oli ollut täynnä huolestuneita ryppyjä, kirkastui, mutta Emerson oli synkkä ja sanaton. Myrsky riehui kolme vuorokautta tyyntyen sitten yhtä äkkiä kuin oli puhjennutkin, mutta maininkien pauhu rantaa vasten ei vaimentunut moneen tuntiin, Emersonin tuijottaessa niiden hyrskyihin toivottomin ja masentunein katsein. Kun he vihdoin uskalsivat lähteä liikkeelle — päivälleen viikon kuluttua Katmaihin tulon jälkeen — kävi nienten ulkopuolella niin ankara aallokko, että he pääsivät hädin tuskin kylään takaisin, läpimärkinä, masentuneina ja melkein puolikuolleina kylmästä ja väsymyksestä. Vaikka Fraser oli täydelleen toipunut vammoistaan, valitti hän alituisesti vaivojaan, niin että iso George menetti vihdoin malttinsa ja ärjäisi:

"Vaiti ja paikalla! Eihän teitä ole kukaan pakottanut! Menen vaikka yksin, ennenkuin rupean kuuntelemaan aamusta iltaan tuota ruikutusta."

"Niin juuri", vahvisti Emersonkin, joka oli myös kyllästynyt seikkailijan nalkutukseen. "Koetamme suoriutua ilman häntä."

"Vai niin, vai niin?" puhisi Fraser. "Nyt kun olen kyllin terve kyetäkseni tekemään tuon matkan, ette huoli minusta, vaan jätätte minut tämän lihavan ryssän armoille. Jaksan sen, minkä toisetkin, eikähän tämä ole vielä mitään. Sanoin tulevani mukaan, ja minä tulen! Niin juuri, hyvä herra! Ennen hukun kuin jään tänne tuon venäläisen pyöriäisen seuraan. On tämäkin paikka!"

"Olkaa ja käyttäytykää sitten kuin mies."

"Te nielette valituksenne, mutta minun laitani on, näettekös, toisin. Kärsimysten hetkinä virkistyn aina, kun saan olla hiukan äänessä."

Petellin herätti heidät jälleen päivän valjetessa, ja he lähtivät matkaan, nyt paremmalla onnella, sillä aallokko oli tyyntynyt niin paljon, että uskallettiin nienten suojasta aavalle merelle. Monta sanaa ei vaihdettu, sillä jokainen ymmärsi tilanteen vakavuuden ja oudon aluksen hoiteleminen vaati kaiken huomion. Bidarka on norsunnahasta tehty, pitkä ja kaitainen, kanootin tapainen alus, jossa soutajat istuvat pohjalla toistensa takana kukin aukossaan. Pysyäkseen kuivana oli jokainen vetänyt ylleen väljän "kamlikan" eli hylkeenrakoista valmistetun umpinaisen paidan tapaisen sadetakin, joita alkuasukkaat käyttävät merimatkoillaan. Päähine vedetään syvään otsalle ja kiristetään vetonauhalla tiukasti kasvojen ympärille ja hihansuut sidotaan samoin ranteisiin, ja kun lähdetään bidarkakanootilla jollekin pyyntiretkelle, kiinnitetään helmat samanlaisella, kauhtanaan vartavasten sovitetulla vetonauhalla istuinaukon reunaan, jolloin alus on aivan vedenpitävä minkälaisessa myrskyssä hyvänsä. Mutta valkoiselle miehelle on keksintö hankala, ja kun bidarkan hoiteleminen ja melominen vaatii vielä suurempaa taitoa kuin kanadalaisen puunkuorikanootin, saivat matkamiehet pinnistää voimansa ja kestävyytensä äärimmilleen.

Mainingit heittelivät hentoa alusta kuin korkkia, ja kylä, joka tuntui äkkiä niin turvalliselta lämpimine majoineen ja pehmeine vuoteineen, häipyi yhä kauemmaksi taakse. Kansi ja melat peittyivät vähän väliä paksuun jääkuoreen, jonka irroittaminen oli sangen hankalaa, ja mereltä puhaltava purevan kylmä viima tunkeutui luihin ja ytimiin taukoamattomasta työskentelystä huolimatta. Edessä oli viidenkymmenen penikulman taival, joka merkitsi kahdentoista tunnin keskeytymätöntä melomista, mutta he olivat toivehikkaalla mielellä, sillä ilma näytti kerrankin olevan heille suotuisa, ja rannikko kukkuloineen alkoi vähitellen häipyä harmaan taivaanrannan taa. He söivät tiheään, sillä pohjolassa tarvitsee elimistö runsaasti polttoainetta, ja keskipäivällä oltiin jo niin kaukana salmen levottomasti kohoilevalla selällä, että Kodiak-saaren rannikko oli selvästi näkyvissä. Mutta silloin alkoi tuuli kiihtyä, ikäänkuin se olisi kyllästynyt leikkimään heidän kanssaan, ja pian oli miehillä täysi tosi edessä, kun tuuli oli samalla kääntynyt vastakkaiseksi, nostattaen vaikean ristiaallokon, jossa kanootti kieppui ja kääntyili puoleen ja toiseen soutajien ponnistuksista huolimatta. Kulku hidastui, mutta tuuli pysyi sentään niin heikkona, että he jaksoivat pitää kanootin kulussa ja oikeassa suunnassa, ja kun päivä kallistui iltaan, meloivat he yhtä hellittämättä eteenpäin toivoen, että tuuli tyyntyisi pimeän tullen.

Kello oli melkein yhdeksän seuraavana aamuna, kun Uyakin säilyketehtaan vartija näki erään alkuasukaskanootin pyrkivän työläästi lahden perukkaan. Kanootti läheni hitaasti, ja kun hän riensi rannalle, huomasi hän hämmästyksekseen, että soutajina oli kolme valkoista miestä, jotka olivat niin puutuneet ja kohmettuneet, että hänen täytyi auttaa heidät ylös. Yksi oli jo aivan tajuton, mitä vartija ei lainkaan ihmetellyt kuultuaan mistä miehet tulivat. Sitä hän kuitenkin kummasteli, että eräs toinen joukosta purskahti itkuun, kun hän kertoi laivan lähteneen edellisenä iltana. Hän antoi heille virkistäviä lääkkeitä ja keitti lämmittävää ruokaa, sillä sekä Balt että Emerson olivat molemmat kuin unissakävijät, ja Fraser niin heikko, ettei hän tajuihinsa tultuaan kyennyt seisomaan.

"Olipa ikävää, ettette päässeet tänne eilen illalla", surkutteli vartija. "Laiva käy täällä vain kerran kuussa."

"Viipyykö se kauankin Kodiakissa?" kysyi iso George.

"Kapteeni sanoi viettävänsä joulun siellä. Katsotaanpas — tänään on 22 — se lähtee Juneau'hin 26:nnen aamuna; siis kolme päivää."

"Meidän täytyy tavoittaa se", huudahti Emerson. "Jos viette meidät Kodiakiin niin hyvissä ajoin, että ehdimme laivaan, maksan teille, mitä vain pyydätte."

"Kernaasti, jos vain voisin", vastasi mies. "Olen täällä aivan yksin näettekös lukuunottamatta Johnsonia, joka on toisen tehtaan vartija."

"Hankkikaa sitten Herran nimessä meille pari intiaania. Maksun suuruudesta en välitä."

"Mutta täällä ei ole ainoatakaan alkuasukasta, sillä tämä ei ole mikään kylä. Nämä kaksi säilyketehdasta ovat ainoat rakennukset, joita minä ja Johnson emme tohdi jättää oman onnensa nojaan."

Emerson kääntyi ja katsahti Fraseriin, joka oli laihana ja kalpeana lysähtänyt eräälle tuolille. Tämä huomasi tuon paljon puhuvan silmäyksen ja vastasi hilpeästi verettömillä ja halkeilleilla huulillaan väkinäinen hymy:

"Huomenna olen taas valmis, toveri. Varmasti!"

* * * * *

Kodiakin vanha venäläinen kylä, joka on viimeinen jäännös saaren ensimmäisen asutuksen ajoilta, on saaren vastapäisellä puolella, ja vaikka asukkaat ovatkin enimmäkseen vain alkuasukkaita ja sekarotuisia, on siellä melkoinen joukko valkoihoisiakin, jotka viettävät joulun juhlien ja iloiten. Senpätähden olikin Doran miehistö sangen tyytyväinen saadessaan viettää joulun siellä, sillä Kodiakissa ovat tytöt kauniit ja jokainen vieras toivotetaan sydämellisesti tervetulleeksi. Siellä ryypättiin ja tanssittiin rosoisten hirsiseinien sisällä, ja meren viiltävä viima unohtui pian punaisina hehkuvien kamiinain ääressä. Kylä oli täynnä juhlivaa kansaa, ja kun talvi on levonaika, jonka kestäessä vain jotkut huimapäät antautuvat meren vaaroihin, herätti eräs yltäpäältä jäätynyt kanootti, joka jouluiltana laski maihin telakan viereen, kaikkialla suuren hälinän, sillä siinä oli soutajina kolme valkoista miestä — joita tuskin saattoi valkoisiksi sanoa. Kasvot olivat paleltumien mustuttamat ja melkein kauttaaltaan vereslihalla, ja kintaiden suojaamat kädet olivat pakkasen jäykistämät ja halkeamia täynnä. Silmät olivat syvällä ja kuopille vajonneista poskista päättäen olivat miehet sairastaneet kauan jotakin ankarata tautia, eivätkä he voineet kävelläkään, vaan ryömivät käsin ja jaloin lumenpeittämän rantakivikon poikki horjahdellen sitten avuttomasti kylään johtavalle tielle päästyään. Eräs oli niin menehtynyt, ettei jaksanut nousta kanootista, ja kun pari merimiestä kiiruhti apuun, soperteli hän sekavia sanoja kielellä, jota kuulee kullankaivajien leireissä ja pelipöytien ääressä. Toinen, eräs jalkojaan surkeasti laahaava jättiläinen, hoiperteli laivaa kohti polvet koukussa ja hartiat kumarassa pää rinnalle vaipuneena ja pitkät kädet voimattomina sivulla heilahdellen.

Kolmas heistä käyttäytyi kuitenkin kaikista omituisimmin. Tielle päästyään hän epäsi kädenliikkeellä kaikki avuntarjoukset ja pysähtyi sitten jalat leveällä tuijottamaan pohjoiseen kulmat tuimasti rypyssä. Silmät hehkuivat kuopissaan kuin hiilet, ja mustuneet, paisuneet huulet vääntyivät kaameaan irvistykseen, joka paljasti hampaat. Hän nosti kätensä ja heristi uhkaavasti nyrkkiään pohjoista taivasta kohti käsittämättömiä sanoja mutisten ja hoippui sitten kumppaniensa jälkeen.