XIX

KAPINA TEKEILLÄ.

Laiva oli jo penikulmien päässä salmella menossa, mutta sittenkin seisoi Emerson vielä komentosillalla tarkastellen jännityksellä taakse häipyvää ulappaa, näkyisikö jotakin nopeakulkuista satamavenhettä, jonka ilmaantuminen olisi merkinnyt sitä, että hänen pakonsa oli huomattu.

"Sitten vasta olen rauhallinen, kun olemme sivuuttaneet Port Townsendin", virkkoi hän Cherrylle vieressään.

"Port Townsendin? Emmehän sinne poikkea."

"Emme tosin, mutta Seattlen poliisi voi sähköttää sinne pysähdyttämis- ja vangitsemismääräyksen."

"Niin, jos erehdys on huomattu."

"On, varmasti. Sentähden tekee kapteeni Peasleykin kaiken voitavansa saadakseen tämän vanhan kaukalon kulkemaan mahdollisimman nopeasti. Vauhtimme on nyt kymmenen solmua, mikä on todellakin tälle laivalle hirmunopeus. Kunhan vain pääsemme salmesta onnellisesti, niin ei muusta väliä. Mutta siihen mennessä —" Emerson antoi kaukoputkensa vaipua väsyneesti huokaisten, ja illan pehmeässä hämärässä tyttö näki, että hänen kasvonsa olivat kalpeat ja rasittuneet.

"Ansaitsette voittaa, Boyd; olette taistellut uljaasti", sanoi hän äänellä, jossa väreili hellä myötätunto.

"Ja minä voitan!" vastasi Boyd väsähtäneesti; "sitä vartenhan olen tälle matkalle lähtenytkin. Kunpa vain olisimme jo Port Townsendin toisella puolella."

"Mitenkähän Fraserin käy?" tuumi Cherry.

"Hänellä ei ole mitään hätää, siitä olen varma, sillä minuahan toimenpide tarkoitti eikä ketään muuta. Kun he huomaavat pidättäneensä väärän henkilön, luulen heidän harmissaan päästävän hänet ilman muuta." Hetkistä myöhemmin hän lisäsi: "Mutta oli miten oli, minun on joka tapauksessa sangen paha olla, kun jätin hänet. En — en ole vielä milloinkaan jättänyt toveriani pulaan."

"Teitte aivan oikein", sanoi Cherry lämmöllä.

"Niin. Tulevaisuuteni on kokonaan sen varassa, miten tämä yritys onnistuu, ja täytyihän ottaa huomioon sekin tosiasia, etten työskentele nyt vain omia etujani silmälläpitäen."

Tyttö huoahti hiljaa ja loi lännessä hehkuvaan iltaruskoon katseen, joka oli niin merkillisen kaihoisa ja unelmoiva. Boydin mielestä hän muistutti sangen vähän tuota reipasta olentoa, joka oli rohkaissut häntä epätoivon synkkinä hetkinä, tuota urhoollista tyttöä, joka oli viimeksi kuluneiden hermoja koettelevien viikkojen aikana häntä niin uskollisesti tukenut. Cherry oli ollut niin kummallisen hiljainen viime aikoina, mihin seikkaan Boyd ei ollut kuitenkaan sen suurempaa huomiota kiinnittänyt, mutta kun hänellä nyt oli aikaa ajatella asiaa, muisti hän, että muutos oli tapahtunut heti sen jälkeen kuin Hilliard oli odottamattomalla avuntarjouksellaan pelastanut hänet. Hän ei voinut olla ajattelematta, mahtoiko tytössä tapahtunut muutos johtua hänen, Boydin, omasta mielentilasta? Jos niin oli, niin sille hän ei voinut mitään.

Cherryn silloinen omituinen käytös oli tehnyt häneen syvemmän vaikutuksen kuin hän olisi voinut uskoakaan, ja vaikka hän koetti olla ajattelematta Hilliardin äkillistä mielenmuutosta, häiritsi hänen harrasta kiitollisuuttaan tuon ihmeen johdosta aina eräs hämärä epäluulo, eräs omituinen tunne, joka teki hänen olonsa tytön seurassa kiusalliseksi. Päätöstään voittaa millä keinoilla hyvänsä hän ei katunut, mutta hän pelkäsi raukkamaisesti, mikä sai hänet sisällisesti häpeästä kiemurtelemaan, tunnustaa, että Cherry oli tehnyt uhrauksen, johon Clyde ja toisetkin olivat viitanneet. Jos se oli totta, oli hänen asemansa kerrassaan sietämätön, sillä kiitollisuuttaan hän ei voinut ilmaista yhtä vähän kuin paheksumistaankaan. Tyttö oli epäilemättä huomannut hänen sisimmässään riehuvan ristiriidan ja suhtautui nyt siihen tunneherkän olemuksensa kaikella hienotunteisuudella.

Päivä painui melkein huomaamatta taivaanrannan taa ihanan väriloiston saattelemana, jota he molemmat katselivat äänettöminä sydän tulvillaan omituisen ristiriitaisia tunteita. Laskevan auringon viimeiset säteet heittivät kultaisen hohteen edessä näkyvälle taivaalle, jossa muutamia keveitä pilvenhattaroita leijaili, ja molemmin puolin kohosivat jyrkät kallioseinämät läpitunkemattomasta pimeydestä korkeuteen, jossa iltarusko niiden huippuja vielä punasi. Rannoille alkoi sinne tänne ilmestyä tulia, ja ilmassa tuntui selvästi valtameren suolainen hengähdys. Alhaalla olivat miehet virittäneet ajankulukseen jonkun surumielisen laulun, jonka sävel kuului selvästi komentosillallekin keulasta kantautuvan pehmeän kohinan säestämänä. Eräs laivapalvelija tuli pyytämään heitä illalliselle, mutta Boyd kieltäytyi lähtemästä alas sanoen, ettei hänellä ollut nälkä, jolloin tyttökin jäi edelleen hänen luokseen penikulmien soluessa verkalleen ohi ja illan pimetessä yöksi.

"Pari tuntia vielä", sanoi Boyd kun laivakello soi. "Sitten voin syödä, nukkua ja vaikkapa — laulaakin."

Jonkun ajan kuluttua pilkahtivat Port Townsendin valot näkyviin ja kaukana edessäpäin halkoivat salmea vartioivan linnoituksen valonheittäjien kirkkaat valokartiot pimeyttä. Kapteeni Peasley, joka oli myös ilmestynyt komentosillalle, pysähtyi äkkiä ja kohotti yökaukoputkensa — Boyd pani kätensä Cherryn käsivarrelle. Samassa astui kapteeni heidän luokseen.

"Tuolla näkyy eräs moottorivene pyrkivän tännepäin. Näettekö?" Jonkun matkan päässä melkein kokan kohdalla näkyi heikko valontuike, joka alkoi äkkiä liikkua kiivaasti ylös ja alas. "Mitähän nyt on tekeillä? No jumaliste! Sieltähän annetaan merkkejä!"

"Ette suinkaan aio pysähtyä?" kysyi Emerson.

"En nyt tiedä. Ehkäpä ei muu auta."

Alukset lähenivät toisiaan nopeasti ja pian kuului komentosillallekin kaasumoottorin sätkytys yhä selvemmin. The Bedford Castle'n valonheittäjästä leimahti kirkas valo, ja hetkisen kuluttua sukelsi pimeydestä pienoinen moottorivene, jonka kannella eräs mies heilutti lyhtyä. Vene tuli suoraan kohti ja joku kysyi käskevästi:

"Ohoi! Mikä laiva?."

"The Bedford Castle, matkalla Bristolin lahteen!" hoilasi kapteeni Peasley vastaan.

Mies sammutti lyhtynsä ja huusi kämmenet huutotorvena:

"Pysäyttäkää! Tulemme laivaan!"

Kapteeni Peasley murahti kiukkuisesti ja astui merkinantolaitteen luo, mutta Emerson hypähti hänen tielleen.

"Odottakaahan! Nuo ovat Port Townsendin poliisin väkeä, kapteeni, jotka ovat saaneet määräyksen vangita minut."

"Niinkö luulette?"

"Kysykää heiltä."

Kapteeni kääntyi ja huusi valonheittäjän kirkkaasti valaisemaan alukseen:

"Keitä olette?"

"Poliisiviranomaisia! Haluamme nousta laivaan!"

"Sanoinhan minä", huudahti Emerson.

"Mitä tahdotte?" ärjäisi kapteeni.

"Erään matkustajanne — Emersonin. Pysähtykää! Ajatte ohitsemme!"

"Kirotun huono onni, herra Emerson, mutta en mahda sille mitään", pahoitteli kapteeni ja kääntyi tarttuakseen merkinantolaitteeseen, mutta Boyd asettui jälleen hänen tielleen.

"Olen aivan syytön, sir. Toimenpide on vain katala juoni minun tuhoamisekseni."

"Mutta —"

"Älkää koskeko tuohon vehkeeseen!"

Veneestä kuului kiukkuisia huudahduksia ja pimeällä kannella alhaalla syntyi levoton hälinä.

"Väistykää", murahti kapteeni Peasley, mutta toinen ei ollut kuulevinaankaan vaan lausui rauhallisesti:

"Varokaa itseänne! Olen suunniltani."

"Pysäytänkö laivan, sir?" kysyi peränpitäjä ohjaushytistä.

"Ei!" käski Emerson terävästi, ja pistoolin piippu välkähti kompassin valossa, samalla kun Ison-Georgen jättiläishahmo ilmestyi portaille hämärässä valaistuksessa suurempana ja peloittavampana kuin konsanaan. Kalastaja hypähti karmeasti kiroten ohjaushytin tikkaille, repäisi oven auki ja lennätti karvaisen kouransa yhdellä sivalluksella ruorimiehen paikaltaan huohottaen:

"Antakaa mennä, kapteeni, tahi minä ajan ne upoksiin!"

"Autoimmehan mekin teitä", muistutti Emerson, "eivätkä nuo voi teitä väkivoimalla pysähdyttää."

Vene oli nyt aivan keulan kohdalla ja niin lähellä, että laivasta olisi voinut siihen kädellä koskettaa. Kapteeni Peasley oli silmänräpäyksen kahden vaiheella, mutta sitten näki Emerson roikkuvien viiksien kohoavan hymyntapaiseen irvistykseen käden heilahtaessa paljonsanovasti. Ääni oli kuitenkin huomattavan kova ja kiukkuinen.

"Mitä te tarkoitatte, sir? Turmelen siten kaunokaisen laivani hyvän maineen."

"Korvaan vahinkonne", kuiskasi Emerson nopeasti.

"Mutta tämähän on selvä kapina, hyvä herra."

"Aivan niin! Sittenhän voitte sanoa, että teidät pakotettiin eteenpäin."

"Sitä ei ole vielä kuunaan tapahtunut", kiivastui kapteeni lisäten sitten hiljemmin: "mutta muuta valinnan varaa ei taida nyt olla, vai kuinka?"

"Ei varmastikaan!"

"Käskekää niiden mennä helvettiin!" ärjyi Balt avoimesta ikkunasta heidän yläpuolellaan.

Veneestä kuului kirous ja useampia päitä ilmestyi kajuutan aukkoon kasvot liidunvalkoisina valonheittäjän valossa. "Miksi ette pysähdytä?" karjaisi eräs ääni.

Peasley nojasi kaidetta vasten ja huusi alas: "En voi, hyvä mies! Eivät salli, ymmärrättehän, joten teidän on keinoteltava itsenne laivaan, miten parhaiten taidatte." Samassa piirsi valonheittäjä avaruuteen mahtavan kaareen ja sammui jättäen veneen himmeine lyhtyineen pimeyteen.

Perämiehen näkemättä, joka oli hämmästynyt sanattomaksi, Emerson tarttui kapteenin olkapäähän ja kuiskasi kiihkeän kiitoksensa brittiläisen muristessa:

"Naulaa, jonka olin saada kallooni, en hevillä unohda. Ja neljäsataa puntaa! Onko hävyttömämpää kuultukaan."

Moottorin käyntiin yhtyi nyt sellainen kiroustulva, että hän koroitti jälleen äänensä: "Siivommalla siellä! Täällä on naisväkeäkin!"

Poliisivene häipyi pimeyteen, mutta Iso-George ei siirtynyt paikaltaan, ennenkuin koneen ääni oli kokonaan tauonnut kuulumasta, ja silloinkin hän poistui melkein vastahakoisesti sanomatta sanaakaan kiitokseksi tahi puolustuksekseen. Tämä oli hänelle vain osa päivän työstä, jossa hänen mielestään ei ollut mitään sen merkillisempää. Laivan kello löi tuntilyönnit, ja pujottaen kätensä Cherryn kainaloon Boyd auttoi tytön kannelle.

"Nyt syökäämme", sanoi Cherry.

"Ja juokaamme myös", lisäsi Boyd äänessä helpotusta ja riemua.

"Malja 'sormettoman' Fraserin terveydeksi."

"Niin juuri, 'sormettoman' Fraserin terveydeksi", toisti Boyd. "Juomme sen seisaaltaan."

* * * * *

Viikkoa myöhemmin poikkesi The Bedford Castle matkan varrella Unalaskaan, jossa kapteeni Peasley toivoi saavansa tietoja jääsuhteista pohjoisempana, mikä toivo kuitenkin petti, sillä tullialuksille oli vuodenaika vielä liian varhainen, eivätkä paikalliset metsästäjät tienneet mitään. Pakotettuna siten luottamaan vain hyvään onneensa ja omaan taitavuuteensa hän lähti seuraavana päivänä jatkamaan matkaa kaartaen varovasti takaisin itäänpäin.

Jäämeren läheisyys tuntuikin jo selvästi. Viimassa, joka puhalsi pohjoisesta, oli äärettömien jääkenttien läpitunkevaa pakkasta, ja kun ilta pimeni yöksi, halkoi keula jo hajanaista jääsohjua, joka maininkien kiikuttamana alkaa kevään ensimmäisten merkkien ilmaantuessa purkautua ulos Behringin salmesta jäämeren kuoloa henkivän valkoisen erämaan etuvartijana, vetäytyen takaisin vasta kesän tullen.

Aamun koittaessa oltiin suurten jäälauttojen keskellä, joiden lomitse pujotteleminen vaati mitä suurinta tarkkuutta ja varovaisuutta, sillä niiden tuhoisaan syleilyyn joutuessaan olisi The Bedford Castle'n teräslevyistä tehty runko rusentunut kuin munankuori. Kapteeni Peasley käsittikin täydelleen vaaran suuruuden ollen koko ajan komentosillalla, mutta sittenkin jouduttiin välistä niin lujaan saarrokseen, ettei voitu muuta kuin ajelehtia jäiden mukana ja odotella jonkun railon avautumista, josta jälleen päästiin selvemmille vesille, kunnes tie taas sulkeutui.

Jos luonnotar olisi ollut heille suopea, olisivat he voineet päästä päivässä jääalueen läpi, mutta saattoi kulua viikko, jopa kuukausikin, ennenkuin sellainen tilaisuus tarjoutui, ja kun sulku alkoi vihdoinkin luonnonlakien pakosta murtua, saattoi käydä niin, että joku toinen laiva, joka penikulman päässä taisteli samaa taistelua, pääsi väylälle, joka oli toiselta suljettu. Yritettiin sinne ja yritettiin tänne, ja toukokuun ensimmäinen tuli ja meni, mutta matkan määrä oli vielä melkein yhtä kaukana kuin jää vyöhykkeeseen saavuttaessakin.

Eräänä iltana huomattiin taivaanrannassa heikko savupatsas, ja seuraavana aamuna nähtiin kolmimastoinen höyrylaiva parin penikulman päässä lännessä jäissä kiinni.

"The Juliet", ilmoitti Iso-George kumppaneilleen; "sällykeyhtiön laivoja."

"Siis sama, joka lastasi, kun lähdimme Seattlestä", huomautti Boyd.

"Willis Marshin laiva, joten hän on varmasti mukana", lisäsi Cherry. "Ellemme ole varuillamme, ehtii hän kuin ehtiikin edellemme, sillä The Juliet on puusta ja näitä reittejä varten rakennettu."

"Mitä se häntä hyödyttäisi?" ihmetteli Clyde. "Eihän kala syö — tarkoitan, nouse — vielä pariin kuukauteen."

Emerson ja Balt kohauttivat olkapäitään.

Cherry Malottelle tämä matka oli kuin pitkä ja ihana unelma, sillä täällä, valtameren aavalla ulapalla ja maankamarasta kaukana, oli Boyd jälleen oma itsensä — nerokas ja vastustamaton, jonka käytöksestä oli hävinnyt kaikki se jäykkyys ja kylmyys, joka oli viime aikoina heidän välejään häirinnyt. Laivan rajoitetulla alueella heidän täytyi oleskella pakostakin paljon yhdessä, ja monta pitkää rupeamaa vietettiin siten rattoisasti seurustellen. Boyd kilpaili hilpeydessä Alton Clyden kanssa saaden hetket kulumaan kuin siivillä, ja kun matka päättyi, oli Cherry oppinut tuntemaan hänet yhä lähemmin tietäen samalla, että Boydkin alkoi ymmärtää häntä paremmin. Hän ymmärsi kyllä, että Boydilla oli maailmassa vain yksi nainen, mutta jo nautinto saada olla hänen läheisyydessään viihdytti sydämen salaista kaipuuta. Ollen nainen hän otti, mitä tarjottiin, koettaen koko ajan valloittaa lisää.

Pari päivää The Juliet'in ilmaantumisen jälkeen he keksivät toisenkin laivan, erään purjehtijan, ja toukokuun kymmenentenä meren oikulliset virrat vihdoinkin avasivat heille tien. Ensin tunkeuduttiin jäälauttojen lomitse varovasti pujotellen laajalle ulottuvaan sohjujäähän, jonka toisella puolen välkkyi kapeahko vyö avovettä, tyyni kuin joku myllylammikko. Tähystäjä osoitti suunnan, minne oli ohjattava, ja siten päästiin vihdoinkin avoveteen parinkymmenen penikulman päässä mannermaan matalasta rannikosta.

Auringon mennessä mailleen laskettiin ankkuri Kalvik-joen suuhun, jonka vaiheilla vallinnutta hiljaisuutta ei ollut kuukausimääriin mikään häirinnyt. Intiaanikylän mustuneiden kattojen päällä häilyvät heikot savukiehkurat olivat ainoat elollisen elämän merkit, ja säilyketehtaiden kolkot rakennukset olivat yhtä alastoman ja tylyn näköiset kuin ennenkin. Kreikkalaista ristiä, joka oli pienen kirkon harjalla, kultasi nyt ilta-aurinko. Kylästä lähti lauma kajakkeja nopeasti kiitämään laivaa kohti, ja kiikari silmillään Cherry väitti näkevänsä talonsa ovella Constantinen, joka näytti sangen epäluuloisesti suhtautuvan jokisuulle ilmestyneeseen tulokkaaseen. Hän ja Boyd olivat pian matkalla maihin Clyde mukanaan, jättäen Georgen aloittelemaan lastin purkamista. Pitkä matka, joka oli pannut kalastajien kärsivällisyyden kovalle koetukselle oli nyt päättynyt, ja kaikki olivat kiihkeät alkamaan työnsä.

Cherryn laiturilla olivat Constantine ja Chakawana heille tervetuloa toivottomassa, edellinen ilosta tanssien ja jälkimmäinen ilmaisten mielihyvänsä paljastamalla valkoiset hampaansa leveään hymyyn, mikä tapahtui vain aniharvoin, lasketellen samalla vuolaana virtana mitä käsittämättömintä englannin kielen sekamelskaa. Rekikoiratkin, nyt toimettomuudesta lihavat, tervehtivät valtijatartaan äänekkäällä haukunnalla, joka huolestutti Alton Clydeä, jolle kaikki oli aivan uutta ja outoa.

"Taivas varjelkoon!" huudahti hän. "Susia! Purevatko ne? Entä tuo tupa — eikö olekin soma! Aivan kuin teatterissa! Tämä on totisesti jotakin! Tunnen nyt jo veressäni omituista tenhoa ja alkuperäistä rajua voimaa."

Kun he menivät varastohuoneen läpi, jonka hyllyt olivat nyt alakuloisen tyhjät, takana oleviin asuinhuoneisiin, ei hänen ihastuksellaan ollut enää mitään rajoja. Jättäen Chakawanan ja Cherryn, jotka jälleennäkemisen riemussa tuskin malttoivat kuunnella loppuun saakka, mitä toisella oli milloinkin sanottavana, kahdenkesken, hän tarkasteli huoneet niin sisältä kuin ulkoakin kurkistellen joka soppeen, katsellen kaikki pienet muistoesineetkin ja hieroen ystävyyttä tuon yksitotisen Constantinen kanssa.

Cherry ei palannut laivalle, mutta Emerson ja Clyde astuivat jälleen veneeseen poiketen matkalla rakennettavan säilyketehtaan paikalle, jonka kohdalla The Bedford Castle oli ankkurissa ja jossa he viipyivät, kunnes pimeä pakotti heidät takaisin veneeseen. Kun he saapuivat laivalle, oli pohjolan kylmä yö jo yllättänyt heidät, mutta sen rauhaa häiritsivät miesten huudot, koneiden melu, kettinkien kolina ja ripeän hyörinän tuhannet eri äänet. Paljastaen päänsä yötuulen henkäykselle Boyd veti keuhkonsa täyteen viileätä ilmaa, jossa oli jo kevään suloinen tuntu, ja vannoi, ettei hän ollut milloinkaan kuullut sen ihanampaa musiikkia, ja kääntäen kasvonsa etelää kohti hän kuiskasi pimeyteen tervehdyksen sydän rakkautta ja toivoa tulvillaan.